Väriltäni olen musta-valko-oranssi. Maha ja jalat ovat valkoiset, selkä on musta ja naama oranssi. Mustassa osassa siellä täällä oransseja läikkiä. Kaunis minä olen.. ainakin omasta mielestäni. Kuviani saa käydä ihailemassa kuvat-osiossa.
Tähän porukkaan löysin tieni elokuun alussa. Santtu on koko elämänsä ollut kissakammoinen, mutta halunnut jo pitkän aikaa päästä siitä eroon. Neuvottelu Teemun kanssa johti sitten siihen, että lehti-ilmoituksen perusteella tulivat ensin katsomaan minua erääseen perheeseen, johon oli syntynyt vahinkopentue, ja ihastuivat minuun heti. Hakivat minut sitten viikon päästä luovutusikäisenä (luovutusikä entisten ihmisteni mukaan oli 7-8 vkoa, mutta kaikkihan sen tietävät että 12 vkoa on oikea kissojen luovutusikä. Tiesithän sinäkin sen?) ja siitä lähtien ollaan tehty töitä S:n kissapelosta eroon pääsemiseksi. Ja, vaikka itse sanonkin, niin aika hyvin ollaan edetty (oikeastaan liiankin hyvin, S haluaa jonkun ihmeellisen Pyhä Birma-rotuisen kissan. Minkälaisia ne on? Enpä tiedä, en taida haluta tänne muita kissoja. Onneksi Teemu on samalla kannalla kanssani.) S ei enää arkaile minun kanssa, vaan yhdessä eletään kuin aina oltaisiin eletty. Enkä minä sitäpaitsi ymmärrä miksi minua pitäisi pelätä, olenhan minä suloinen pieni kissapallero. Välillä tietysti aika ihmeellisiä tempauksia teen, mutta..

Tuosta tulikin mieleen eräs älynväläys jonka sain tässä päivänä muutamana. S:llä ja T:llä oli sininen taistelukala Modjo. Oli ollut jo kaaaauan aikaa ennen minua tai Siiriä. Useaan otteeseen olin fisun tankkia tutkaillut, härkkinyt ja juonut vettä siitä. Mutta sitten päätin toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmani ylimääräisestä elävästä makupalasta.. S ja T eivät huomanneet tekoani ennen kuin olin jo syönyt Modjon, heh. Kaveri oli aika herkullinen. Toivottavasti nyt ostaisivat uuden semmoisen, ylimääräisille makupaloille on aina tarvetta.

Siiri on aika mukava. Sen kanssa on kiva nukkua. Yleensä minut löytääkin aina sieltä missä Siirikin on. Se on semmoinen isojättikarvaturri, lämmin. Tuo ihan mieleen äitini.. Alkuun minä kyllä pelkäsin Siiriä. Pari ensimmäistä päivää vaan sähisin ja syljeskelin sen päälle, onhan se nyt ihan ymmärrettävää että tuommosta isoa ja kuolaavaa tämmönen pieni olento pelkää. Mutta sitten kun huomasin että ei se paha ole ollenkaan, vaan ihan kiltti, niin uskaltauduin tutkimaan sitä paremmin. Nykyään me siis nukutaan yhdessä, ja ollaan tosi hyviä kavereita. Joskus kun innostun liikaa, niin ruopean jahtaamaan Siirin häntää ja pureskelen ja hypin ja pompin sen ympärillä. Siiri ei yleensä sano leikkeihini mitään, se vaan nukkuu ja laiskottelee. Joskus, kun olen tosi kauan aikaa kiusinut sitä se saattaa hermostua. Mylvähtää hiukan ja alkaa töniä minua pois. Jos ei makuulta onnistu samaan minua pois, niin nousee sitten ylös ja alkaa potkia ihan tosissaan. Noniin, onhan Siirilläkin varmaan tunteet ja pinnakin. Joka muuten on tooosi pitkä. Heh, mutta minäpä en välitäkään, ähää! *ilkikurinen ilme*

Nyt minä menen miettimään uusia kiusaamistaktiikoita. Kirjoittelen varmaan jossain vaiheessa uusimpia kuulumisia, kunhan jaksan ja pääsen räpläilemään tätä konetta. Heihei siihen asti, ja terveisiä minulta kissallesi. Jos sinulla siis on semmoinen. :)