"Äiti, on ilta" Riitta kuiskasi. Äiti ryhdistäytyi. Muut näyttivät peukkua. "Minä menen nyt." Hän astui sisään.
Oli kumman hiljaista. Isä oli ehkä kyllästynyt tai väsynyt. Siis kyllästynyt elämään tai väsynyt kiljumiseen ja riehumiseen. Tai kumpaakin. Äiti huokasi helpotuksesta. Isä oli nukahtanut sohvalle. Oli viimein rauhallista.
Mutta sitten hän näki jonkun kävelevän olohuoneen läpi. Se joku oli kalpea ja poika. "Kuka sinä olet?!" huusi äiti. Poika ryhdistäytyi: "Santeri." "Kiroilet kuin tyttäreni. Ja mikset vastaa!" äiti raivostui. "Ymmärrät väärin. Se on mi.." poika yritti vastata mutta samassa isä heräsi ja näki pojan. "PITKÄKYNTINEN! MINUN TALOSSANI! MITÄ TAHDOT? AI RYÖSTÄÄ VAI? NO HYVÄ, OTA KAIKKI! SIIS KAIKKI! LYÖ LYÖTYÄ!" isä huusi ja alkoi taas kiljumaan. Äiti ja poika juoksivat ulos eivätkä he sen jälkeen palanneet enää takaisin - ainakaan pitkään aikaan.
