Santeri ei kestänyt enää. Hän ei kestänyt ajatusta, että hän oli ollut yli puolet päivästä puolialastomana. Mutta vielä vähemmän hän kesti sitä ajatusta, että hänen tyttöystävänsä oli heitetty ja jätetty yksin taloon, jossa mylvi enemmän tai vähemmän tärähtänyt mies, joka sattui olemaan, ikävä kyllä, hänen tyttöystävänsä isä.
Santeri otti hurjat askeleet kohti talon ulko-ovea. Hänellä oli kauhunhikeä otsassa, vaikka hän ei sitä myöntänyt. Tarmokkaasti ja käsi täristen hän avasi oven. Hän saattoi kuulla, miten hänen tyttöystävänsä huusi apua. Tosin huonosti, sillä se tyttöystävän isä kiljui koko aikaa. Hän nielaisi tyhjää ja suuntasi askeleensa eteenpäin. Ei avutonta naista saanut jättää yksin tällaiseen tilaan!
