Sannan sääret eivät olleet pitkät. Hän ei muutoinkaan ollut pitkä. Eikä mainittavammin kauniskaan. Hänellä oli ruskea sotkutukka ja muoto vartalosta sekä pari hammasta suusta puuttuivat, vaikka hän oli täyttänyt jo kuusitoista. Hänellä oli kaiken kukkuraksi myyränsilmät. Mutta häntä ei haitannut se, että hän ei ollut kaunis. Hän oli nimittäin sujut itsensä kanssa, ja se oli tärkeintä.
Eräänä aamuna Sanna oli mennyt rannalle. Oli kesä ja tuuli ihanasti. Hän katseli merelle päin ja odotteli. Hän odotti miestä. Sitä Oikeaa. Hän oli nähnyt viime yönä unta, jossa häntä oli kosittu tässä samaisella rannalla. Ja siksi hän odotti.
"Hitto, ku kestää kauan!" hän huusi puolen tunnin kuluttua, "Mä en enää jää tänne. Mä lähen kotiin nyt." Ja pettyneenä hän tassutteli kotiinsa.
