RUNOUS JA KAIKU
Puhe Turun runoviikon tapahtumassa pääkirjastossa 6.11.2002

Millainen on runouden ääni? Kuinka kauas se kuuluu? Onko runouden huudettava herättääkseen
vastakaiun? Vai onko sen pikemminkin kuiskattava, että se kuuluisi kaiken ihmisen sisäisen melun
läpi? Onko runous itse jonkin muun äänen tai äänien kaiku?
   Jos ajattelemme kaikua ilmiönä, mieleemme noussee kuva jylhästä kallioseinämästä, joka toistaa
kaukaa kantautuvat huhuilut. Tai voimme nähdä itsemme kolkossa katedraalissa, Herran ja herrojen
huoneessa, jonka katto kaareutuu yllemme kuin oikea taivas. Ehkä siihen on maalattu jopa tähtiä.
Sen arkkitehtuuri symbolisoi luontoa. Se on ihmisen yritystä luoda Jumalan maailma pienoiskoossa.
Ihminen toimii näin Jumalan kaikuna. Ihminen on Jumalan kaiku. Hänet on luotu Jumalan kuvaksi.
Se tarkoittaa sitä, että hänessä ovat kaikki samat ominaisuudet kuin Jumalassa. Mutta ne ovat
hänessä mahdollisuuksina. Ihminen on mahdollisuus. Harva meistä on kokonaan ihminen.
   Me jopa vastustamme mahdollisuuksiemme toteutumista, koska aavistamme, tiedämme
alitajuisesti, että laajempi itsemme toteuttaminen merkitsee myös laajempaa vastuuta tekojemme
seurauksista. Siksi tieto on tukahdutettu. Koulussa opitaan metsästämään arvosanoja, tiedonhalu
häviää haja- ja nippelitiedon tulvaan. Eikä koulussa enää vaadita kunnollista oppimista, ei edes
perustaitojen, kirjoittamisen ja lukemisen. Puhumattakaan siitä että siellä opittaisiin ajattelemaan,
oppimaan, kyseenalaistamaan, etsimään tietoa, tekemään johtopäätöksiä - tai käyttäytymään hyvin
ja kunnioittamaan lähimmäistä. Koulu on paikka jossa lapsia säilytetään sillä aikaa kun vanhemmat
tekevät rahaa. Useimpien heistä on pakko tehdä rahaa. Joillekin oma ura on lapsia tärkeämpi.
   Aikuisenakaan tiedon hankkimista virallisen totuuden ulkopuolelta ei kannusteta. Kuinka monta
keksintöä on jäänyt tekemättä, kun ei ole ollut uskallusta luovaan hulluuteen? Uraputki joka
kapenee mitä ylemmäs koulujärjestelmässä etenee, sokeuttaa kaikelle oman erityisalan
ulkopuoliselle. On mukava hautautua omaan tutkimukseen ja omaan älykkyyteen ja olla olematta
kriittinen poliittisten päätösten suhteen. Vaikka potentiaalia olisi. Kaikissa meissä oli ala-asteen
ensimmäiselle luokalle astuessamme rutkasti mahdollisuuksia ja intoa, paljon enempään kuin mihin
olemme yltäneet.

Jumalan ensimmäinen merkki ihmisessä on uteliaisuus. Pieni lapsi on loputtoman utelias. Hänen on
oltava sitä selvitääkseen elämässä eteenpäin, ja hengissä, ja pystyäkseen kommunikoimaan
ihmisyhteisössä ihmissäännöillä. Mutta lapsen uteliaisuus ei rajoitu sosiaalistumisen oppimiseen.
Hän haluaa tietää kaikki. Hänen uteliaisuudellaan ei ole rajoja. Siksi hän on hyvin lähellä Jumalaa.
Siksi Jeesus sanoi: antakaa lasten tulla minun tyköni. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.
Jumalan valtakunta ei ole siis opittuja sääntöjä, käyttäytymistä, pukeutumista eikä veronkantoa tai -
kiertoa. Se on oppimista. Ja se on oppimisesta iloitsemista. Pääpaino tässä lauseessa, Jumalan
kaikuna olemisessa, on verbillä. Jumala on pysähtymisen vastakohta. Hän on liikettä. Hän on nyt
tässä. Ja nyt tuossa. Lapsi ymmärtää sen. Hänellä on energiaa sen ymmärtämiseen. Hän on avoin.
Hänen päälakensa luut ovat auki vielä kuukausia syntymän jälkeen. Siitä aukosta Jumalan enkelit
kulkevat lapsen päähän ja hän itse nousee Jumalan luokse unissaan ja ehkä myös valveilla.
   Menee jonkin aikaa ennen kuin lapsi on kokonaan tämän maailman asukas. Hän tulee toisesta
todellisuudesta eikä hän aina tiedä haluaako sittenkään siirtyä luoksemme. Joskus hän peruu
päätöksensä ja palaa sinne mistä on tullut. Hän on miehen ja naisen kaiku, mutta joskus hän ei löydä
itsestään halua omaan ääneen. Silloin hänen annetaan valita, ja kaiku hiipuu. Ääntä seuraavassa
hiljaisuudessa voi kuulla poistuneen lapsen äänen. Sitä kuuntelemalla voi oppia, etteivät
parhaimmat asiat ole hankittuja. Ne on annettu lahjaksi. Lainaksi. Niistä ei kannata pitää liian
tiukasti kiinni, koska ne eivät ole omia. Silti niitä täytyy rakastaa. Ja sitä enemmän rakastaa, kun
tietää että ne eivät kuulu haltijalleen. Ne kuuluvat hänelle joka ne on luonut. Tämä on vaikeaa.
Tämä vastaan ottaminen ja tämä luopuminen.
   Jumala on luomista. Hän on luominen. Ihminen jonka hän on luonut on myös luova.
Perusominaisuuksimme kuuluu uuden synnyttäminen. Emme voi olla täysin tyytyväisiä
elämäämme, ellei elämämme luo. Meitä ei ole luotu lepäämään, mutta ei myöskään ainoastaan
tekemään työtä. Raamattu on tässä kohdin viisas. Se käskee meitä pyhittämään lepopäivämme.
Mutta kuinka voisimme sen pyhittää, ellemme ole tehneet muina kuutena päivänä työtä? Tuomaan
evankeliumissa, joka kuuluu Nag Hammadista Egyptistä 1940-luvulla löydettyihin gnostilaisiin
teksteihin, Jeesus sanoo: mikä on minun merkkini teissä? Se on liike ja lepo. Ei siis ainoastaan liike,
johon tämä aika meitä usuttaa. Meidän pitäisi olla uuvuttavuuteen saakka tuotteliaita. Meidän olisi
annettava henkemme työelämälle ja talouselämälle. Meidän pitäisi käyttää vapaa-aikamme niitä
palvellen. Jos ei kotiinkannettuja rästitöitä silmät sikkuralla tehden, ainakin kuluttaen.
   En ota tässä kantaa kauppojen sunnuntaiseen aukioloon. Sen puolesta on hyviä perusteita ja sitä
vastaan on hyviä perusteita. Mutta yhtenä päivänä viikossa meidän olisi hyvä lakata siitä mitä
teemme ja omistautua itsellemme ja perheellemme ja Jumalalle. Voisimme vaikka päättää, että
yhtenä päivänä viikossa teemme parhaamme osoittaaksemme rakkautemme vaimollemme tai
miehellemme ja lapsillemme.
   Tiedämme useimmat meistä, että rakastamme. Mutta kuinka ilmaista se? Täytyy aloittaa. On hyvä
luopua pelosta ja ajatella välillä, että aikaa rakastamiseen on vain hetki. Vie vaimollesi kukka
vaikka ei ole äitienpäivä. Leivo miehellesi pullaa vaikka ei ole isäinpäivä. Vie koko perheesi
retkelle Ruissaloon ja jätä kännykkä kotiin. Polvistu sänkysi reunalle ja rukoile rakkaillesi siunausta
ja itsellesi pitkää ikää. Ja muista että kuolet pian.
   Raamatun idea on, että elämässä pitää olla rytmiä. Koko materiaalinen elämä perustuu
vastakohdille. Yölle, päivälle, valveelle, unelle, työlle, levolle. Energia syntyy vastakkaisten
elementtien yhtymisestä. Elämä jatkuu miehen plussan ja naisen miinuksen liittyessä toisiinsa.
Mikään ei ole mitään yksin. Ihminen on tarkoitettu etsimään vastakohtaansa ja sulautumaan siihen.
Lähentymään, loittonemaan. Ikuisesti. Kuin aalto. Pysähtyminen merkitsee kuolemista. Silläkin on
oma aikansa. Ehkä kuolema todellakin on, kuten Walt Whitman riemuissaan huudahtaa,
suloisempaa, ihanampaa kuin osaamme kuvitella.
   Sitä emme tiedä vielä. Mutta ainakaan kuoleminen ei ole helppoa, jos ei ensin elä. Kuinka moni
on kuolinvuoteellaan katkerasti ikenyt: en tehnyt sitä tai tätä, en toteuttanut mahdollisuuksiani, en
osoittanut rakkauttani. Elämätön elämä on raskas taakka kantaa. Mutta ei elämän aloittaminen
kuolinvuoteellakaan ole liian myöhäistä: kaksi minuuttia tietoista rakkautta voi käydä kokonaisesta
elämästä. Anteeksi saa kun pyytää.
   Runoudessa kuuluu maailman, kasaantuneen tiedon ja eletyn elämän kaiku. Mutta runous itse on
kaiun kaikua. Se on lähtöisin ihmisestä, joka on Jumalan kaiku. Kaikuna oleminen ei ole vielä
luomista. Se on toistamista. Runous ilmiönä, mahdollisuutena, on meille annettu. Mutta sen mitä ja
mistä kirjoitamme, täytyy tulla meistä itsestämme. Meidän itse on nähtävä ja koettava ja tehtävä
johtopäätökset. Meidän on kasvettava lapsesta, jolla ei ole omaa ääntä, aikuiseksi joka puhuu. Moni
ei siihen kykene nykyään, ja harva siihen on koskaan kyennyt. Ja harva edes pyrkii kohti omaa
sanomista, tai osaa pyrkiä. Ei se riitä että on energiaa ja haluaa sanoa. Täytyy myös kohdentaa
energia, antaa sanottavalle muoto. Se miten siitä selviydymme, on meistä itsestämme kiinni. Jumala
on antanut meille suun, joka kykenee puhumaan, mutta hän ei laita sanoja suuhumme. Luulen että
hän on päinvastoin hyvin utelias kuulemaan mitä meillä on sanottavaa.

Markus Jääskeläinen