| Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info |
|
|
|
Kirja-arvostelu -->
KAARINAN RUNOKILPAILUN VOITTAJA KERTOO OMAISHOITAJAN ARJESTA Vuoden 2005 Runo-Kaarina-kilpailun voittanut Ovia ja avaimia -teoksen kirjoittaja on rovaniemeläinen Lea Poikela. Rieskaleipomoa vetänyt, kulttuurikuraattoriksi valmistunut Poikela on tätä nykyä omistautunut alzheimerin tautia sairastavan isänsä ja rullatuolissa istuvan äitinsä hoitamiseen. Tästä omaishoitajan arjesta Ovia ja avaimia on koskettava dokumentti. Poikela kuvaa isänsä muistinmenetystä ja lisääntyvää vainoharhaisuutta alzheimerin kourissa. Maalaistalossa asuva vanhus pelkää hysteerisesti varkaita. Hän piilottaa tavaroitaan, lukitsee ovia, hukkaa avaimia ja syyttää läheisiä tavaroidensa häviämisestä. Omaishoitajan opasvihkosen neuvot "tunteiden ja ristiriitojen" hyväksymisestä tuntuvat turhilta tosi tilanteessa. Hämmennyksestä ja raivosta ei näy ulospääsyä. Vanhempien kiukuttelu on vain nieltävä: "Äiti sanoi etten minä osaa keittää puuroa. / Isä keittää parempaa. / Halusin huutaa: / keittäköön hän sitten sinun puurosi! / Mutta minä olin hiljaa. / Minun maailmassani ei vanhemmille huudeta". HAAVOJEN ARVET ALKAVAT VUOTAA Sairauden edetessä hoitajankin voimat vähenevät. Rakkauden tunteet kilpailevat turhautumisen ja vihan kanssa. Esiin nousee muistoja lapsuudesta. Kauan sitten saatujen haavojen arvet alkavat jälleen vuotaa. Veli hakkaa äidin käskystä siskonsa "paksulla onkivavalla". Poikelan teksti on raastavan rehellistä: "Äiti vihasi minua silloin / mutta nyt. / Hän tietää / että ilman minua hänen pitäisi olla / siellä kellarissa / jossa ei ole yhtään täyspäistä. / Ja se yksi tulee aina nojaamaan / häneen / halvaantuneeseen. / Hän kiittää ruuasta / kahvista / lääkkeistä / saunottamisesta. / Isä ei kiitä mistään". Isä on kuitenkin se, josta annetaan positiivisempi kuva. "Isä on vanhuuttaan dementoitunut / ja hänellä on kokonaisuuksien hahmottamisvaikeuksia", mutta silti "Isä oli rakas". Osana alkavaa surutyötä kirja pohtii isän muuttumista. Älyllisten toimintojen kadotessa tuntuu katoavan myös isän persoonallisuus: "mitä isä muisti ennen / oli sama / kuin mitä hän itse oli. / Mutta nyt / kun muisti pettää / mitä hän on?". LUONNOSTA LOHTUA Lohtuna stressissä toimivat yksin autolla tehdyt matkat, joita Poikela kuvaa runsaasti kirjassaan. Lapin luonto avautuu ympärillä suurena ja kauniina: "Joskus minä pysäytin auton suon laitaan / ja nautin erämaan rauhasta. / Oli mukava seisoa jängällä / kun tiesi / ettei tarvinnut lähteä rämpimään hillojen perään". Elämän loppupuolen todistajan on kenties lohdullista nähdä sen myös jatkuvan. Tytär on raskaana ja synnyttää tyttölapsen: "Minulla on nyt neljä lastenlasta. / kolme tyttöä / ja yksi poika". Iloinen uutinen ei kuitenkaan lievitä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunnetta. Kirjoittajalla on "kaksi kotia / mutta koskaan minä en ole oikeassa paikassa". Poikela kirjoittaa varman oloisesti ja sujuvasti. Sisäiset jännitteet ja lyyriset luontokuvaukset nostavat tekstin päiväkirjamerkintöjen tai sairauskertomuksen yläpuolelle. Dementoituneita omaisia hoitaville Poikelan kertomus tuonee mieleen omakohtaisia muistoja. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Lea Poikela: Ovia ja avaimia. Kaarinan kaupunki 2005. Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 9.12.2005 |