Sinikka Tirkkonen: Miten peiliin kirjoitetaan
Harvoin saa arvostelija luettavakseen teoksen, josta innostuu niin paljon, ettei tahdo hämmästykseltään löytää sanoja. Tällainen harvinaisuus on Sinikka Tirkkosen esikoisrunoteos Miten peiliin kirjoitetaan. Runoilijana nyt esittäytyvä Tirkkonen ei ole kirjailijana kuitenkaan täysi ummikko. 1980-luvulla ilmestyneet kaksi proosateosta, Halla ja Luvaton elämä, antoivat aiheen jäädä odottamaan uuden kotimaisen äänen kehitystä.
Syystä tai toisesta uuden teoksen valmiiksi saattamiseen kului kuusitoista vuotta. Mutta kypsän hedelmän pitkä tauko tuotti. Proosateosten ahdistavasta synkkyydestä on päästy hallitun hillittyyn melankoliaan. Ääni on henkilökohtaisempi, kuten runoa kirjoittaessa saa ja kuuluukin olla. Teoksen halki kulkeva teema nimetään menetykseksi, kaipuuksi kadotettuun yhteyteen, rakkaan miehen luokse tai tuttuun maisemaan. Suru kadonneesta on muuttanut ennen nähdyn uudeksi ja tuntemattomaksi, uhkaavaksikin: ”kaikki esineet ovat antaneet itsensä unohdukselle/ ja jollekin hyvin kylmälle,/ joka on kylmempi kuin kuolema,/ se on ei mitään”.
Tirkkosen runojen koossa pitävä jännite syntyy havainnollisesti esitettyjen konkreettisten esineiden ja ilmiöiden vuorovaikutuksesta unien, haaveiden ja pelkojen kuvauksen kanssa. Kertojan otteella runoilija taikoo tilasta mielentilan. Yksityiskohtien runsaudesta poiketaan välillä riisuttuun kuvaan, annetaan tyhjän paperin sanojen ympärillä puhua senkin: ”Tapahtuu isoja asioita. Jäät liikkuvat”.
Isoista asioista näissä runoissa onkin kyse, mutta ei ihmistä suuremmista. Kuten proosateoksissaan Tirkkonen on jälleen eksyneiden, epäonnistuneiden puolella. Kuva ihmisestä ja hänen tilanteestaan piirtyy muutamalla vedolla: ”Hämärästä nousee pää,/ verhoja ei avata,/ velkaantunut mies on nukkunut pitkään,/ huoneessa on pientä ja yksinkertaista,/ mies kurkistaa verhojen raosta,/ hän näkee asuntonsa peilikuvan,/ hän käy nukkumaan taas”.
Rakkauden kohteelleen Tirkkonen runoilee piikikkään haikeita lauseita. Rakastettu on poissa, häntä Teititellään, isolla alkukirjaimella. Hämmennys ja halu kiteytyvät ristiriitaisissa huudahduksissa: ”En pysty unohtamaan Teitä, en pysty muistamaan./ Pysykää kauan poissa”.
Tunteiden mestaroijille ja rakkausoppien apostoleille runoilija heittää luun takaisin. Kokoelman alkupuolella tavataan valkohapsinen Ovidius, joka sanoo: ”Minä opetan sinut rakastamaan”. Lopulta, kun opetus osoittautuu tyhjäksi, roomalainen runoilija saa kuulla kunniansa: ”Sinä puhut liian kepeästi/ En armahda, sinua, en,/ sinä johdatit minut harhaan,/ sinä laiska, juonitteleva, rikkiviisas mies.
Miten peiliin kirjoitetaan on vahva runoavaus. Kuohkean lyyrisinä kulkevat tekstit valottavat sydämen asentoja ja kipupisteitä, mutta eivät jää sen vangeiksi. Ironia ja älyllinen etäännytys antavat tilaa hengähtää, nähdä kokonaisuus toisesta näkökulmasta, jossa menetyskin voi olla uuden alku: ”Minulla on enää vain sanat”.
MARKUS JÄÄSKELÄINEN
Sinikka Tirkkonen: Miten peiliin kirjoitetaan.
Otava, 2003.