Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

JÄRKYTTÄVÄ KIRJAILIJA Jarkko Laine tunnetaan parhaiten runoilijana, mutta hän on julkaissut myös romaaneja, novellikokoelmia, kertomuksia, näytelmiä ja aforismeja sekä kääntänyt proosaa ja lyriikkaa englannista. Hän oli sanoittajan ominaisuudessa mukana legendaarisessa underground-levytyksessä Suomen talvisota, jossa kannuksiaan runollisen ratsun kylkiin potkivat sellaisetkin lehmipaimenet kuin Markku Into, Rauli Somerjoki ja M.A. Numminen. Laineen tunnetuimpia sanoituksia Suomen talvisota –levyllä olevien lisäksi ovat mm. Fiilaten ja höyläten, Kauas pilvet karkaavat ja Apina ja Gorilla, jonka kielikuvien koomisuutta ja taiturillisia loppusointuja luultavasti moni pikkupoika minun lisäkseni aikanaan ihasteli. Laineen yhteiskunnallinen ja kirjallisuuspoliittinen ura on näyttävä sekin. Hän aloitti Parnasson toimitussihteerinä vuonna 1969 ja siirtyi sen päätoimittajaksi vuonna 1987. Kirjailijaliiton puheenjohtaja hänestä tuli samana vuonna. Laine on ollut ehdolla sekä Turun kunnanvaltuustoon että Suomen eduskuntaan, jonne pyrkiessään hän käytti itsestään nimitystä Järkyttävä porvari. Kokoomuksen ehdokaslistalle asettuminen aiheutti myrskyn lähinnä vain grogilaseissa, vaikka anarkistirunoilijan pataporvareiden leiriin hyppäämistä ihmeteltiinkin. Laine selitti puoluevalintaansa niin, että maailma on muuttunut, ei hän itse. Hänen mukaansa oikealla ollaan nykyään radikaalimpia kuin vasemmalla. Ehkä näin on, mutta politiikkaa kolmannella silmällä seuraavalle suurimmat puolueet ovat näinä konsensuksen ja taloudellisen vulgaarirealismin aikana niin lähellä toisiaan, ettei vasemmistoa ja oikeistoa erota toisistaan niiden äitikään. Järkyttävämpi Laine on kirjailijana. Hänen esikoiskokoelmansa Muovinen Buddha ilmestyi vuonna 1967. Jo siinä olivat nähtävissä hänen koko runotuotantoaan värittävät teemat ja tyylikeinot. Laine on ytimiään myöten lyyrikko ja romantikko. Hän kirjoittaa paitsi perinteisistä ja hyviksi koetuista, kaikkien runoilijoiden repertuaariin kuuluvista rakkaudesta, kuolemasta, kaipuusta ja luonnosta myös populääri- ja alakulttuurien ilmiöistä. Korkea- ja matalakulttuuriset ainekset yhdistyvät saumattomaksi ja kauniiksi kokonaisuudeksi. Valtio on tunnustanut Laineen kirjallisen työn neljään eri otteeseen. Hän on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1972, 1974, 1977 ja 1985. Finlandiapalkinto-ehdokkaana hän on ollut runokokoelmallaan Oodi eiliselle sanomalehdelle vuonna 1989 ja kertomuskokoelmallaan Maailman yksinäisin mies vuonna 1992. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 7.12.2001

RUNOJA AJASTA JA HILJAISUUDESTA Jarkko Laineen uusin kokoelma Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus on jatkoa edellisille kokoelmille, vuonna 1997 ilmestyneelle Savukkeen siniselle ajatukselle ja viime vuotiselle Sateen ääni on niin yksinäinen ääni –kokoelmalle. Niille kaikille on yhteistä pyrkimys kohti pidempää ja väljempää, jutustelevaa muotoa. Pidentyneet lauseet ja runojen ajoittainen dokumentaarisuus eivät kuitenkaan tarkoita sanottavan ja sanomisen yksinkertaistumista. Päinvastoin. Laineen jokaista runoa lukiessa tulee tunne, että saa seurata kielen syntymistä. Kokoelman pääosassa on mielikuvitus, joka suoltaa jatkuvasti yllättäviä, eläviä kielikuvia. Runoilijan asenne tekstiinsä on ammattilaisen mutta työ ei ole vakavaa: leikki ja ilkamoiva pilailu synnyttävät runoihin jännitettä, jollaista väkinäisellä yrittämisellä ei saisi aikaan. Kokoelma on erilaisten aikojen ja elämänmuotojen kohtauspaikka. Se kertoo nykyajasta, kuten alaotsikkokin ilmaisee: Muutamin peräkaneetein varustettu sarja säkeitä eli eepillinen Runoelma ajastamme. Mutta parhaillaan elettävä aika vertautuu koko ajan menneisyyteen, johon Laineella on häpeämättömän romanttinen suhde: ”Ei enää osteta katumyyjältä lasinleikkaustimanttia, ei kuunnella kaukopartiomiestä,/ ei katsella seinälle ripustettua Mannerheimin nimikirjoitusta  ’se on kato oikeaa mustetta’,/ ei istuta saunan lauteilla piiskurin penkillä, ei juosta ja heittäydytä/ kun ’se täytyy joka pojan osata, edetä lyhyin syöksyin’”. Mennyt aika ilmenee myös peräkaneetteina maailmanrunouden esimerkeissä, tuoreen kirjoituksen peilautumisena perinteestä. Samat kannet sisältävät kaksi kokoelmaa, toinen on Jarkko Laineen kirjoittama, toinen hänen suomentamansa. Hän on valikoinut kirjaan runoja mm. Richard Brautiganilta, Gunnar Ekelöfiltä, Hart Cranelta ja Anne Sextonilta. Ainakin kahta jälkimmäistä pitäisi äkkiä saada enemmänkin suomeksi. Harvoin runoudessa ovat maailmantapahtumat näkyneet niin nopeasti kuin Laineen kokoelmassa, joka alkaa sanoilla: ”Tiistaina 11. syyskuuta, New Yorkin helvetinpäivänä/ lensin kotiin Latviasta/ Euroopan runoilijoitten kokouksesta”. Ajankohtaisuus antaa kokoelmaan oman mielenkiintoisen lisänsä, mutta raportoimista tärkeämpää on ajan analysointi, sen asettaminen historialliseen kokonaisuuteen. Sitä vasten nähtynä elämme omituisen onttoa aikaa, josta ei absurdejakaan piirteitä puutu: ”ministeri puhuu televisiossa sisältötuotannosta/ sisältöteollisuuden alihankkijoista/ runoilijat on hänelle Eino Grönin laulama/ P. Mustapään runoon tehty laulu”. Runoilijana Laine on uusienkin sukupolvien suunnannäyttäjä. Hän on osoittanut, ettei kielen kehityksen tarvitse pysähtyä mihinkään ja että runoilija voi puhua pinnallisesta maailmasta olematta pinnallinen, menettämättä näkemyksensä voimaa. Laineen runoista oppii myös sen, että vakava voi olla myös puhuessaan räävittömästi, tehdessään pilkkaa, jopa puhuessaan erotiikasta. Parhaat runoilijat ovat samanaikaisesti kosketuksessa ulkopuoliseen, aikuiseen maailmaan ja omaan sisäiseen kakaraansa. Niiden kohdatessa voi syntyä mitä tahansa, vaikkapa runoutta jonka äänien moninaisuudessa kuulee yhden hiljaisuuden. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Jarkko Laine: Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus  Muutamin peräkaneetein varustettu sarja säkeitä eli eepillinen Runoelma ajastamme. Otava, 2001. 192 s. Artikkeli julkaistu Turun Sanomissa 7.12.2001