Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

UNKARIN KANSALLISRUNOILIJAN KÄÄNNÖSVALIKOIMA Sandor Petõfin (1823-1849) asema unkarilaisessa runoudessa on vankkumaton: jokainen unkarilainen on jossain elämänsä vaiheessa lukenut hänen runouttaan, ja se on muuttunut osaksi unkarilaisten sielunmaisemaa. Petõfi pohjusti maineensa Unkarin kansalliskirjailijana osallistumalla kansannousuun Habsburgien hallitsemaa Itävaltaa vastaan vuonna 1848 ja kirjoittamalla sen tiimellyksessä Unkarille uuden kansallislaulun. Kansannousu tukahdutettiin vuonna 1849, ja Petõfi menetti henkensä hämärissä olosuhteissa, mutta hänen runoutensa jäi elämään. Otto Manninen suomensi Petõfin runoja kahteen niteeseen, jotka ilmestyivät vuosina 1922 ja 1923. Yhteisnidos Runoja I-II julkaistiin vuonna 1924. Vuonna 1956 julkaistussa laitoksessa runot on järjestetty alkuperäistä julkaisuvuottaan vastaavaan järjestykseen erottelematta osia toisistaan. Nyt ilmestyneessä neljännessä painoksessa on noudatettu vuoden 1956 järjestystä. Mukana on myös alkuperäistekstissä ollut Mannisen suomentama esipuhe, jonka Petõfi kirjoitti koottujen runojensa laitosta varten. Lisäksi kirjassa on Hannu Launosen suomentama proosateksti, ”Merkintöjä matkalta 1845”, ja hänen kirjoittamansa erinomainen jälkipuhe, jossa selvitetään Petõfin runoilijanluonnetta ja hänen merkitystään unkarilaiselle kirjallisuudelle. Petõfin runous ammensi tyylinsä ja aiheensa kansanrunoudesta ja kansan elämästä. Jotkut hänen edeltäjistään, kuten Ferenc Faludi (1704-1779), olivat käyttäneet kansanrunouden aineksia lyriikassaan, mutta vasta Petõfi liikutti sekä sivistyneistöä että tavallista kansaa. Runot ovat kieleltään korostetun yksinkertaisia, mutta teemoiltaan moninaisia. Useimmin käsiteltyjä aiheita ovat nuoruus, vanhuus, kuolema, rakkaus, rakastetun kaipuu, luonnon kauneus, isänmaallinen uhrimieli, kapina ylempiä, sortajia vastaan. Runoja on helppo lukea ja ymmärtää nykyäänkin. Niiden tunnelma vaihtelee juhlallisen ylevästä humoristiseen ja hillittömän ilkamoivaan. Eräs parhaita runoja on ”Mielipuoli”, järkensä menettäneen filosofisesti painava monologi, joka tuntuu yllättävän modernilta: ”Vaan miksi nauran niin kuin narri?/ Vaikk’ itkeä täytyis,/ itkeä, että niin paha on maailma./ Kas, Luojakin pilvisilmillään/ sit’ usein itkee, että sen loikin./ Mut taivaan kyynelkään mitä auttaa?/ Se putoo maahan, inhaan maahan,/ miss’ ihmisen jalka sen tallaa,/ ja taivaan kyyneleestä -/ mitä tulee siitä? … Lokaa./ Hahhahhaa!” Kansanlauluperinne tulee selkeimmin esiin Petõfin rakkausrunoissa. Ne ovat häpeilemättömän romanttisia; ilo rakastetun läsnäolosta, kaipuu hänen luokseen riistävät rintaa. Näiden runojen kirjoittaja elää nuoruuttaan: ”Voi, kukka kuihtuu, tähti putoaa,/ pois lintu lähtee maitten, merten taa;/ pois pojan kulta eipä lähde vain,/ on poika noista kaikist’ onnekkain.” Petõfin isän suku oli aikanaan muuttanut Unkariin Serbiasta. Äiti oli slovakki, joka ei koskaan oppinut puhumaan kunnolla unkaria. Runoilija kirjoittaa teurastajan-ammattia harjoittaneelle isälleen, joka ei hyväksynyt hänen uravalintaansa, varsinkaan toivomustaan ryhtyä myös näyttelijäksi: ”Ain’ isä kulta, kehoitit/ mua ammattiisi rehtiin:/ mua toivoit teurastajaksi,/ mut kynämiespä tehtiin./ Vaikk’ aivan samahan se on,/ jos nimist’ emme väitä:/ sä kirveellä, mä kynällä/ päin isken härkäin päitä.” Petõfin poliittista toimintaa innoitti Ranskan vallankumous, jonka hengessä hän laati yhdessä muiden isänmaallisten nuorten kanssa itsenäiselle Unkarille kahdentoista kohdan ohjelman, johon kuuluivat mm. lehdistön vapaus, omat valtiopäivät, kansallinen pankki ja poliittisten vankien vapauttaminen. Petõfi osallistui vallankumoukseen myös toimimalla agitaattorina. Hän innosti kansaa liikkeelle lausumalla sille ”Kansallislauluaan”. Launonen siteeraa jälkipuheessaan Petõfin ”Kansallislaulun” käsikirjoituksen marginaaliin tekemää huomautusta: ”Tämä runo sai Pestin nuorison liikkeelle maaliskuun 15. päivänä. Lausuin sen ensin nuorison suosimassa kahvilassa, sitten kokoontumispaikassa Yliopiston lääketieteen laitoksessa ja Yliopiston aukiolla, myöhemmin lähellä kirjapainoa, jonka valtasimme (Hatvani-kadulla). Tämä runo oli Unkarin vapaan lehdistön ensimmäinen painotuote.” Petõfi pyrki myös itsenäisen Unkarin parlamenttiin, mutta ei tullut valituksi. Lyhyt itsenäisyys päättyi huhtikuussa 1848, jolloin Unkarin ensimmäinen pääministeri ammuttiin, mutta taistelut jatkuivat vielä vuoden verran. Petõfi katosi 31. heinäkuuta 1849, eikä hänen ruumistaan ole löydetty. Aikanaan pidettiin mahdollisena, että runoilija olisi viety Siperiaan, jossa hän olisi kuollut tuberkuloosiin vuonna 1856, mutta arvelun tueksi ei ole todisteita. Petõfin proosatuotanto on vähemmän tunnettua kuin hänen runoutensa. Launosen suomentama ”Merkintöjä matkalta 1845” kertoo muotilehden toimittajana työskennelleen runoilijan matkasta halki Unkarin syrjäseutujen. Tyyli on kepeän (itse)ironinen, matkalla tavataan runoilijoita, haikaillaan tyttöjen perään, tutkitaan raunioita ja ihmetellään kansanihmisten taiteellista makua: saksalaisten ”komeljanttarien” teatteriseurue saa heiltä runoilijan mielestä täysin ansaitsematonta arvostusta. Kertomuksen alussa on herkullinen kuvaus unesta, jossa matkalaisen vaunut pysäytetään keskellä kirkasta päivää. Ryöstäjä osoittautuu haaveissaan pettyneeksi runoilijaksi, jonka tuotoksia Petõfi ei ollut suvainnut julkaista: ”Pidä kukkarosi, surkeat roposi, minä tahdon henkesi, senkin juonittelija! Sillä minä olen yksi niistä nuorista neroista, jotka lähettivät runoja Pesti Divatlap -lehdelle. Ja meidät sinä halpamaisesti jätit kirjallisuuden ulkopuolelle… Meille on kerrottu,, että juuri sinä päätit kaikkien uusien runoilijoiden kohtalosta. Itse olen lähettänyt lehdelle ainakin sataviisikymmentä runoa, ja sinä tuomitsit ne kaikki kuolemaan… Kosto on suloinen!” Otto Mannisen suomennokset eivät ole vuosien saatossa menettäneet teräänsä. Runot ovat kääntyneet notkeasti, kuin ne olisi kirjoitettu suomeksi. Hannu Launonen on kääntäjänä tuonut unkarilaista runoutta ahkerasti esille, viimeksi Béla Jávorszkin kanssa suomentamassaan ja toimittamassaan antologiassa ”Valolieriön alla” (WSOY 2000), jossa esitellään viisi unkarilaista nykyrunoilijaa. Sandor Petõfin runojen uudelleen julkaistu, täydennetty laitos toimii korvaamattomana perusteoksena kaikille myöhemmästäkin unkarilaisesta runoudesta kiinnostuneille. MARKUS JÄÄSKELÄINEN Sandor Petõfi: Runoja. Suomentanut Otto Manninen. Proosakatkelmat suomentanut ja jälkipuheen kirjoittanut Hannu Launonen. Wsoy, 2001. Artikkeli julkaistu MotMotissa 2001