Etusivu | Tuotanto | Runoja | Artikkelit | Linkit | Kuvia | Info

Markus Jääskeläinen: ÄLYN JA SYDÄMEN VERKKO Markku Paasonen: Verkko. Tammi, 1999. Markku Paasosen toinen runokokoelma Verkko avautuu romanttiseen maisemaan: "Portaita alas, portista ulos kadulle/ ja ihmettelet/ mitä nupukivet tarkoittivat/ aalloilla jotka löivät/ ja kalliolla joka nöyrtyi/ tuhansien vuosien kuluessa sileäksi./ Raitiovaunut jylisivät muinaisen jumalan voimalla kohti". Verkko johon Paasonen lukijansa kietoo, vaikuttaa ensi alkuun yksityiskohtien ja ideoiden sekamelskalta: tapahtumista syntyy esineitä, esineet johtavat toisiin esineisiin, muodostavat tapahtumia ja synnyttävät muistoja. Kokonaisuus joka yksityiskohdista syntyy, osoittautuu kuitenkin osiensa summaa suuremmaksi. Paasonen on tarkkanäköinen havainnoitsija, joka näkee merkityksiä ja ajatusten kerrostumia paikoissa ja esineissä, joista niitä ei osaisi etsiä. Hänen runoutensa on lähellä toisen mytologian harrastajan, Tommi Parkon, runoutta. Kumpikin rakastaa kaupunkia ja rakentaa ja toistaa myyttiä kaupungista elävänä organismina, johon kuuluvat niin näkyvät esineet kuin näkymätön todellisuuskin; historia, tiedostamaton. Ja kumpikin kirjoittaa merestä, joka peittää ja paljastaa, kantaa ja upottaa: "Aallot painuvat hitaasti upoksiin kuin lauseet". Paasosen teksti tuo mieleen myös parin vuoden takaisen runodebytantin, A.W. Yrjänän. Molemmat ovat lukeneita miehiä, eivätkä piilottele tietomääräänsä runoissaan. Paasosen runoissa esitellään nimeltä useita filosofeja ja muita merkkihenkilöitä ja heidän teorioitaan. Lukijaltaankin aivotyöskentelyä vaativa älyllisyys tuntuu suurimmaksi osaksi raikkaalta tuulahdukselta sellaiseen omassa kirjoittamisessaan tottumattomattomasta. Paasosen runot osoittanevat osaltaan myös, että tällä vuosikymmenellä puhuttanut vastakkainasettelu ns. spontaanin katurunouden ja ns. älykkörunouden välillä on ainakin hiukan keinotekoinen: asiat ovat yleensä muutakin kuin miltä näyttävät. Silti tulee välillä tunne, että teoria-ainesta on jokusessa runossa liikaa; että siitä kärsii itse asia: runon kieli ja sisältö. Lukija – siis minä – ei voi aina olla varma, että opittu on todella omaksuttu: että se kenties epätäydellisenäkin on muuttunut runoilijan omaksi kokemukseksi, josta hän voi itseensä nojaten puhua. Ettei kyseessä ole valeasuinen referaatti tai esseen pohjapiirustus. En vastusta teoreettisenkaan oloista runoa sinänsä - se tarkennettakoon - jos runo on hyvin kirjoitettu ja teoreettisuus perusteltua. Paasosen runoissa teoreettisuus ei ole vielä ongelma, mutta tarkkana hänen täytyy jatkossa tämän asian suhteen olla. Huolimattomuutta sitä vastoin kirjoittamisen osalta vastustan. Verkkoon on tarttunut muutamia sen verran epämääräiseen tahtiin sätkytteleviä, kömpelöitä lausesinttejä, että niiden laidan yli heittämisen ja täysikasvuisten nappaamisen ei olisi luullut olevan kuin ajan kysymys. Ja vaatineen enempää kuin kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä. Paasosella on myös tapana laverrella runoissaan usein enemmän kuin teeman tehokas käsittely, tai edes polveilevan, verkottuneen esityksen laatiminen vaatisi. Kenties hänen kannattaisi seuraavaan kokoelmaansa varta vasten kirjoittaa lyhyitäkin runoja, jollaisista oli hyviä esimerkkejä esikoisteoksessa Aurinkopunos. Paasonen vaikuttaa kuitenkin, näistä negatiivisista huomioista huolimatta, luomisvoimaiselta ja oman äänensä ja omat aihealueensa löytäneeltä runoilijalta. Hänen runouteensa syventyminen osoittautui ajoittain hyvinkin nautinnolliseksi ja inspiroivaksi puuhaksi. Verkossa minua viehätti paitsi konkreettisten kuvien ja niiden merkitysten ja kaikujen vyyhden keriminen, myös mytologisen ja historiallisen aineksen taidokas yhdistäminen arkipäiväisen elämän kuvaukseen. Paikoin arkipäiväisyys läheni jopa yhteiskunnallista kannanottoa: ”Meihin vaikutetaan toisin,/ lehdet ovat kosteampia kuin ennen,/ lähes keltaisia, pian niistä näkyy läpi,/ pian kaikki kadulla on läpinäkyvää/ tai yhdentekevää, kuin kirjoitus./ Peilit kääntyvät; emme näe koneistoja/ mutta kuulemme kuin muinaisen mekaniikan rytmihäiriöistä naksutusta. Voiko niitä kutsua/ jumaliksi, ne ovat paras keino selittää hulluutta/ joka tunkee kivistä ja nivelistä./ Kunhan kahvin vain saa mustana,/ iloinen ehtoollinen, nautitaan aamulla". Runouden sisällölle ei voi ulkoapäin asettaa vaatimuksia – runoilija voi niitä tuskin itsekään asettaa - mutta olen aina iloisesti yllättynyt, kun joku runoilija puuttuu yhteisesti päätettäviin asioihin, yhteiseen todellisuuteen runoissaan tai runojensa ulkopuolella. Runoilijalla jos kellään on siihen loistavat edellytykset. Mutta liian vakavaksi ei kannata heittäytyä. Markku Paasosen runoudessa älyllisyys ja sydän, analyysi ja leikki yhdistyvät tavalla, joka parhaimmillaan on muuta kuin älyllistä leikkiä: se on "jotain pikkupojan unesta kasvanutta/ jonka piti jäädä salaisuudeksi".