5. sunnuntai pääsiäisestä. Rukoussunnuntai. Matteus 6:5-13

Johdanto

Tänään vietämme rukoussunnuntaita. Päivä onkin otsikoitu otsikolla “Sydämen puhetta Jumalan kanssa”. Olemme siis yhden elämässämme hyvin tärkeän asian äärellä.

Rukous jossakin muodossa ei lienee ole täysin vieras ja outo asia kenellekään. Jonkinlaista rukousta esiintyy jossakin muodossa lähes kaikissa uskonnoissa. Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisistakin ainakin sanoo rukoilevansa joskus. Rukoustapoja on monenlaisia. Monet laulutkin ovat itse asiassa rukousta, jotka ovat vain saaneet sävelet sanoihin. Mutta monesti saattaa olla paljonkin kysymyksiä rukouksesta. Mitä lopulta on rukous? Miten minun tulisi oikein rukoilla? Mitä tarkoitetaan Jumalan mielen mukaisella rukouksella, rukouksella Jeesuksen nimeen? Näiden kysymysten äärellä oli myös Jeesus opettaessaan kansaa vuorella kuulemassamme evankeliumin kohdassa.

Mitä rukous on?

Rukous on kuin hengitystä. Ilman hengittämistä eläminen käy lopulta mahdottomaksi. Samoin ilman rukousta ihmisen hengellinen elämä riutuu ja tukehtuu ja lopulta kuolee. Mutta rukous ei ole kuitenkaan velvollisuus. Se ei saa olla yksi suoritus muiden joukossa. Monesti kristillinen elämä ymmärretäänkin jonkinlaisena teknisenä suorituksena, johon kuuluu jos jonkinmoista temppua ja taiturointia. Rukous saatetaan ymmärtää ja kokea yhtenä tällaisena kikkana tai vaatimuksena, jonka Jumala on asettanut ihmisille. Vakavasti kuitenkin mennään tällöin harhaan.

Suuri ja vakava virhe on nähdä rukous pelastustienä. Jos ajatellaan, että kun rukoilen, niin se on ansio Jumalan edessä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan rukous on oikeus. Jumala ei lue rukousta, niin kuin ei mitään muutakaan ihmisen tekoa pelastavaksi ansioksi. Rukous ei siis ole pelastustie. Ihminen ei kykene edelleenkään lepyttämään Jumalaa ja sovittelemaan välejään hänen kanssaan itse. Siihen kelpaa vain yksi ja ainoa täydellinen uhri, joka on jo uhrattu jokaisen syntisen ihmisen edestä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaakin, että “Missä synnit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria”. (Hepr. 10:18)

Mitä sitten rukous on? Rukous on Jumalan antama lahja ihmisille. Rukouksessa voimme olla läheisessä yhteydessä Jumalaan. Yksinkertaisesti se on sitä, että päästämme Jeesuksen hätämme keskelle. Oli kyse sitten omasta tai lähimmäistemme asioista. Rukous on sitä, että kiitämme häntä saamistamme lahjoista ja avusta ja että ylistämme ja kunnioitamme Jumalaamme. Rukouksessa tunnustamme myös syntimme ja syyllisyytemme Jumalalle ja pyydämme anteeksi rikkomuksiamme.

Miten rukoilemme?

Rukouksessa kerromme siis asiamme Jumalalle ja luotamme, että hän tekee niin kuin parhaaksi näkee ja että se on meille lopulta parhaaksi. Paavali kehottaa filippiläisiä ja sanoo: “Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoille, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa”. (Fil. 4:6,7)

Emme kuitenkaan voi pakottaa ja käskeä Jumalaa. Saattaa olla, että ainoa vastaus minkä Jumalalta rukouksiimme saamme, onkin se, minkä Paavali sai: “Minun armossani on sinulle kyllin”(2Kor. 12:9). Jumalan armo riittää.

Rukouksen tulos ei ole riippuvainen rukoilijan taidosta. Jumala näkee ihmisen sydämeen ja tuntee sen asenteen mikä rukoilijalla on. Vuorisaarnassa Jeesus varoittaakin väärästä asenteesta rukouksessa: “Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin.” Tekopyhä rukoilija hakee kiitosta toisilta ihmisiltä ja siksi Jeesus sanookin: “Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet”. Heidän rukouksensa eivät ole Jumalan mielen mukaisia. Se mikä ihmisten silmissä on kiitoksen arvoista saattaakin olla Jumalan silmissä arvotonta ja mitätöntä.

“Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” Tällä Jeesus halusi painottaa sitä, että rukous on keskustelua yksin Jumalan kanssa. Ei siis oman hurskautensa esittelyä toisille ihmisille. Opetuksellaan Jeesus ei halunnut sanoa, että rukoilla saisi vain salaa jossakin piilossa. Tärkeintä on oikea asenne Jumalan edessä. Rukous on sydämen nöyrää ja vilpitöntä puhetta Jumalan kanssa. Sellainen, joka esittelee rukouksiansa toisille ihmisille, ei ole tällainen nöyrä ja vilpitön. Toisaalta ihminen on kuitenkin ihminen ja sellaisena syntinen. Harvoinpa taitaa täällä kukaan olla täysin nöyrä ja vilpitön. Mutta senkin synnin voi Jumalalle rukouksessa tunnustaa. Silloin voi niin kuin publikaani, josta Raamattu kertoo, lyödä tuskaisena rintaansa ja sanoa: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”(Luuk. 18:13) Tällaisena jokainen saa jättäytyä Jumalan hoidettavaksi ja vakuuttua, että Jumala kuulee rukouksen.

Rukouksen muoto ja tapa ei siis ole se tärkeä asia vaan se kenelle rukous on suunnattu eli se asenne, jolla asiat Jumalalle kerrotaan. Jeesus varoittaa tekopyhyydestä ja tyhjän hokemisesta, ikään kuin monet sanat tehoaisivat paremmin. Ei niin , vaan “Teidän Isänne kyllä tietää mitä tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.” Jumala ei tarvitse neuvoja eikä tiedotusta, vaan hän haluaa kuulla meidän äänemme. Vaikka sitten rukoilisimmekin ääneti, Jumala kuulee äänemme, sillä niin kuin Jeesus sanoi: “Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” Siksi voimmekin lähestyä Jumalaa tuttavallisesti Jeesuksen opettamin sanoin: “Isä meidän”.

Rukous Jeesuksen nimeen

Rukouksen oikeaan asenteeseen kuuluu se, että luotamme siihen, että Jumala tietää, mikä kulloinkin on parasta. Eräässä laulussa lauletaankin: “ Sinun tahtosi tie on parhain, vain murhetta tie oma toi.” Siksi meidän tulisikin asennoitua niin, että tapahtui mitä tapahtui, niin tapahtukoon sinun tahtosi Jumala, eikä minun.

Jeesus sanoo: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”(Joh. 14:6) Jumalan luo on vain yksi tie. Tie Jumalan luo kulkee vain Jeesuksen ja hänen verensä kautta. Myös rukouksessa käymme Jumalan eteen Jeesuksen nimessä häneen turvaten ja hänen sovitustyöhönsä luottaen. Rukoillessamme “pyhitetty olkoon sinun nimesi”, yhdymme siihen joukkoon, joka Jeesuksen nimeä kunnioittaen polvistuu ja tunnustaa Isan Jumalan kunniaksi “Jeesus Kristus on Herra”. Aamen.

Tänään vietämme siis pääsiäisajan viimeistä juhlaa, helluntaita. Jumalan suuri pelastussuunnitelma huipentui pääsiäisenä Jeesuksen ylösnousemukseen. Pitkäperjantain murhe oli vaihtunut iloksi.

Helluntaina lupaus Puolustajasta täyttyi. Jerusalemissa koolla ollut joukko sai kokea helluntain ihmeen. Niin kuin Jeesus ennen kuolemaansa ja ylösnousemistaan lupasi oppilailleen, niin Jumala nyt lähetti Puolustajan, Pyhän Henkensä. Siksi helluntai on suuri riemun juhla. Kristillisen seurakunnan voidaan katsoa syntyneen tuosta hetkestä. Voimmekin sanoa helluntain olevan seurakunnan syntymäpäivä.

Kun Jeesus lupasi oppilailleen, ettei hän jättäisi heitä orvoiksi, tuo lupaus toteutui Pyhän Hengen vuodattamisessa ja näin kristillisen seurakunnan syntymisenä. Tuo seurakunta on yksinäisyyden vastakohta, se on Kristuksen ruumis. Kirkkoisä Eirenaios sanoi aikanaan: “Missä kirkko on, siellä on Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kaikki armo.” Seurakunnassa eli kirkossa Kristus jatkaa toimintaansa Pyhän Hengen kautta. Seurakunta jatkaa toimintaansa maan päällä, mutta se ei kuitenkaan jäänyt tänne ilman ohjausta ja turvaa. Helluntaina käynnistyi se suuri missio, lähetystehtävä, jonka Jeesus antoi juuri ennen taivaaseen astumistaan. Tuota lähetystehtävää Kristuksen kirkko toteuttaa yhä tänäkin päivänä. Se toimii maailmassa, joka ei Jumalaa tunne. Kuulemassamme evankeliumissa, jossa oli kappale Jeesuksen jäähyväispuhetta opetuslapsilleen, Jeesus sanoikin, että: “Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä.” Tällaisessa ympäristössä on välttämätöntä, että Jumala ohjaa ja neuvoo Henkensä kautta lapsiansa. Tämän johdosta voimmekin todeta, että helluntain sanomaan liittyy vahvasti turvallisuus ja luottamus Jumalan huolenpitoon.

Jumalan Pyhä Henki opastaa ja ohjaa kirkkoaan ja yksityistä kristittyä silloinkin, kun näkyväisyyttä ei ole, silloin kun näkökentän ovat hämärtäneet erilaiset eksytykset ja harhat. Ihmisen kulkiessa omin avuin ilman Pyhän Hengen ohjausta, hän ei lopulta tiedä miten päin ja missä hän kulkee. Hän on kuin lentäjä, joka lentää lentokoneellaan sakeassa sumussa katsomatta mittareihinsa. Tuollaisessa sumussa hän saattaa menettää tajunsa omasta suhteestaan maahan ja muihin kohteisiin. Hän saattaa lentää pystysuoraan ylöspäin, vaikka kuvittelee lentävänsä vaakatasossa. Tuollaisessa tilanteessa lentäjän olisi turvauduttava koneensa instrumentteihin. Hänen on luotettava niihin mittareihin ja laitteisiin, jotka kertovat hänelle oikean suunnan, tuntuisi sitten miltä tuntui. Kristityllä on tällainen suunnan tarkistaja ja tien näyttäjä ja vielä paljon enemmän. Hänellä on oppaanaan Pyhä Henki, joka opastaa ja ohjaa keskellä sakeimman sumun ja pimeimmän yön. Sanassaan Jumala on osoittanut oikean tien ja suunnan jota kulkea. Jumalan Pyhä Henki valaisee tuon tien ja osoittaa ne harhapolut ja karikot, joita ilman Hengen ohjausta kulkevat eivät näe.

Tietoisuus siitä, että Jumala on läsnä elämässämme ja että hän auttaa ja opastaa meitä, tuo turvan, jonka suojassa voi toteuttaa rohkeasti sitä tarkoitusta, mihin Jumala on itse kunkin valmistanut. Se, että Jumala on rakastanut ja rakastaa meitä, synnyttää vastarakkautta, joka suuntautuu lähimmäisiimme. Rakkaus vapauttaa rakastamaan.

Helluntain lisäksi vietämme tänään myös kaatuneiden muistopäivää. Sodissa kaatuneiden ja siellä henkensä uhranneiden muistoksi tänään on salkoihin nostettu siniristilippumme. Tuossa lipussa piirtyy taivaalle se voitonmerkki, jossa taistelu viimeistä vihollista, kuolemaa vastaan on voitettu. Ristin voitosta julistaa myös helluntain sanoma. Totuuden Henki, Jumalan Pyhä Henki osoittaa tien ristille. Pyhä Henki valaisee tuon ristin ja sanoo: “Risti on tyhjä, mutta verinen. Se on verinen, sillä siihen lyötiin sinun syntisi.” Pyhä Henki johtaa tien haudalle ja sanoo: “Hauta on tyhjä. Se on tyhjä, koska kuolema on voitettu, sinun syntisi on ristille lyöty ja velkakirjasi on näin mitätöity. Hauta on tyhjä, sillä Jeesus nousi kuolleista murtaen kuoleman kahleet.” Pyhä Henki sanoo: “Juuri tästä työstä minä todistan.”

Tässä onkin Pyhän Hengen tärkein tehtävä, eli kirkastaa Kristusta, synnyttää uskoa Jeesukseen. Uskoa ei synny omin voimin, se on Jumalan työ. Se on kokonaan lahja. Kun luemme Raamattua tai kuuntelemme Jumalan sanan julistusta, olemme Pyhän Hengen työn piirissä. “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”, kuten voimme roomalaiskirjeestä lukea. Pyhä Henki on siis läsnä Jumalan sanassa. Samoin Pyhä Henki on sitoutunut sakramentteihin, eli kasteeseen ja ehtoolliseen. Niissä tuo Jumalan sana on sitoutunut näkyvään aineeseen, joten Jumalan armo on niissä näkyvällä ja havaittavalla tavalla keskellämme. Niinpä emme siis helluntainakaan vain muistele sitä, kuinka Pietari ja muut silloin kerran Jerusalemissa koolla olleet saivat Pyhän Hengen lahjan ja uuden voiman elämäänsä, vaan voimme rohkeasti Raamatun sanaan vedoten pyytää uudistusta ja virvoitusta omaan elämäämmekin. Voimme pyytää Pyhää Henkeä osoittamaan sen, mikä meitä painaa ja anoa voimaa elämäämme.

Saakoon helluntain riemu täyttää meidän jokaisen sielumme ja mielemme. Siis rukoilemme: (vk 119: 1,7)

Henki, armon tuoja, lohdutuksen suoja, asu luonani. Rakkauden tulta, uutta voimaa sulta pyydän sieluuni. Sytytä nyt kylmä mieli, voimistuta heikko kieli.

Tule sydämeeni, ohjaa askeleeni kunniaksesi. Käännä etsintäni, että elämäni Herraa kiittäisi. Anna rukouksen mieli, kiitokseesi käännä kieli. Aamen!

Knuutilankankaan ala-asteen (klo 9) ja Lämsänjärven ala-asteen (klo 10) kevätkirkko Kastellin kirkossa 31.5.2002. Oulu.

Kuulemassamme evankeliumissa Jeesus puhuu siitä, miten tärkeää oksien on pysyä kiinni puun rungossa. Ilman tuota yhteyttä runkoon oksat kuivuvat ja kuolevat. Jos unohdamme sen, kuinka tärkeätä on pysyä Jeesuksen yhteydessä, käy niin kuin seuraavan kertomuksen veneilijälle. Eräs mies oli lähtenyt ystävänsä kanssa veneellä vesille lähellä Niagaran putousta. Sattui kuitenkin onnettomuus ja vene kaatui. Ystävykset joutuivat veden varaan. Onnettomuus kuitenkin huomattiin rannalla ja sieltä onnistuttiin heittämään molemmille köysi, jonka toinen pää oli rannalla olevien käsissä. Hädissään toinen mies kuitenkin irrotti otteensa köydestä nähdessään häntä kohti uivan suuren puunrungon. Hän luuli olevansa paremmassa turvassa tuon puunrungon varassa, kuin rannalta heitetyn köyden. Tapahtui kuitenkin niin, että tuo puunrunko vei miehen mennessään putoukseen. Ei auttanut, vaikka puunrunko olikin suuri. Ongelmana oli näet se, että yhteys rantaan puuttui. Toinen miehistä piti kuitenkin sitkeästi kiinni köydestä ja hänet onnistuttiin pelastamaan vetämällä hänet köyden avulla rannalle.

Samoin on meidän elämässämme. Jos laitamme toivomme elämässämme Jeesuksen sijasta johonkin muuhun, olemme kuin tuo puunrunkoon tarrautunut mies. Ilman pelastavaa yhteyttä Jeesukseen, syöksymme putoukseen. Tutussa virressä laulammekin: “Jeesukselle virtemme soi, hän kuolemallaan elämän toi.” Se, että Jeesus kuoli kerran ristillä meidän puolestamme ja voitti kuoleman vallan ylösnousemuksellaan pääsiäisenä tarkoittaa sitä, että me saamme elää. Se tarkoittaa sitä, että meille, putousta kohti syöksyville, heitettiin pelastava köysi. Sen köyden varassa meidät vedetään kuivalle maalle. Psalminkirjoittaja sanookin psalmissa 18: “Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä. (Ps 18:17) Tällainen on Jumalamme.

Näin alkavan kesän kynnyksellä näkee, kuinka luonto virkoaa uuteen elämään. On tullut taas se aika vuodesta, jolloin luonto puhkeaa loistoonsa. On kuin uusi elämä löytäisi tiensä maailmaan ja herättäisi sen loistoonsa. Näkee, kuinka puiden oksiin alkaa tulla yhä enemmän ja enemmän vihreitä lehtiä. Lopulta koko luonto on vihreyttä täynnä. Juuri nyt edellä kuultu evankeliumin kohta onkin hyvin ajankohtainen ja ymmärrettävä. Ilman yhteyttä runkoon, ei oksiin voisi syntyä elämää.

Monesti tuntuu, että myös me ihmiset heräisimme uuteen elämään luonnon mukana. Talven uurastus alkaa olla ohi ja edessä odottaa pitkä kesä. Kesällä edessä ovat monet hauskat seikkailut ja erilaiset kommellukset. Auringon paisteessa ja vesisateessa, lämpimällä ja kylmällä, jokaisessa elämän tilanteessa meidän tulisi kuitenkin muistaa, että ilman yhteyttä Elämän Antajaan olemme niitä irronneita oksia tai irtopuun mukana virran vietävänä olevia.

Kaikilla asioilla on määräaikansa. On aika nauraa ja aika itkeä, on aika iloita ja aika surra. Kuitenkin voimme kokoajan luottaa siihen, että kun “Jeesus meitä johdattaa, käy kaikki parhain päin.” Aina ei kuitenkaan käy niin kuin me toivoisimme ja odottaisimme. Joskus voi olla vaikeata hyväksyä Jumalan tahtomaa tietä. Vielä useammin unohdan olla kiitollinen siitä, että Jumala on luvannut olla kanssani joka päivä elämäni loppuun asti. Kaikkein vaikeimpina hetkinä hän nostaa meidät harteilleen ja kantaa.

Kuinka helposti saatammekaan unohtaa olla kiitollisia niistä lahjoista, joita Jumala on meille antanut. Aivan kuin ne kaikki olisivat itsestään selvyyksiä, jotka automaattisesti kuuluisivat meille. Kuinka helposti unohdammekaan kiittää siitä, että meillä on koti ja ystäviä, ruokaa ja vaatteita, että saamme käydä koulua ja tehdä töitä ja olla kesälomallakin niistä. Kuinka helposti unohdammekaan kiittää Jumalan meille antamasta elämän lahjasta, tuosta niin arvokkaasta lahjasta. Kuinka helposti saatammekaan unohtaa, että meidät jokainen on luotu iäisyysolennoiksi. Tuo iäisyys on alkanut osaltamme silloin, kun saimme Jumalalta elämän lahjan. Jokainen meistä, sinä ja minä, on myös nimeltä kutsuttu Jumalan lapsiksi ja taivaan kansalaisiksi. Jeesus sanoo: “sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” (Joh. 6:37) Siinä on se todellinen riemu ja ilon lähde. “Herraa me tahdomme kiittää. Herralle riemulla laulamme kiitosta. Herra, me kiitämme nimeäsi.”

Radioaamuhartaus 25.3.2003. Radio Dei.

Jumalan perillinen

Elämässä saattaa olla paljon asioita, joita pidän tärkeänä ja arvokkaana. Paljon sellaisia asioita, joilla täytän elämäni mutta lopulta, nuo tärkeinä pitämäni asiat osoittautuvatkin vähemmän tärkeiksi. Lopulta niiden arvo ei olekaan enää niin suuri. Elämämme kalleimmasta asiasta kertovat meille myös vanhan katekismuksen sanat, jotka tänä aamuna tulevat eteemme: “Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” Jo apostoli Paavali viittasi siihen, että Kristuksen tuntemisen rinnalla asiat, joita pidämme tärkeinä, osoittautuvatkin lopulta vähemmän tärkeiksi. Hän kirjoittaa: “Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.”(Fil. 3:8) Näin siis kirjoitti Paavali, aikansa korkeasti koulutettu mies. Jotta voittaisin omakseni Kristuksen, olen heittänyt kaiken roskana pois! Kaikki turha jouti roskana pois. Vain yksin Kristus merkitsi.

Mitä Kristus merkitsee minulle? Onko Jumalan lapseksi pääseminen myös minun elämäni kallein asia? “Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 8:1) Kun Kristus merkitsee tätä, niin eikö silloin todella ole kysymys siitä, että kaikki muu siihen verrattuna on turhaa? Jumalalla oli oma suunnitelmansa langennutta ihmiskuntaa kohti. Koska ihminen ei itseänsä kyennyt auttamaan, tuli Jumala itse tänne “syntisten ihmisten kaltaisena.”(Room. 8:3) Jumala teki Jeesuksesta maailman suurimman syntisen. Hän siirsi kaikki meidän syntimme hänen kannettavaksensa ja kärsittäväksensä. “Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin.”(Room. 8:3) Virren 84 sanoin: “Orjina me orjan töitä teimme alla synnin lain, pelko ruoski nääntyneitä syvemmälle syntiin vain. Nyt on poissa pakkovalta, Kristus vapahti sen alta.” Siinä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kristus täytti lain puolestani. Hän teki sen, mihin itse en kyennyt. Siinä on lopulta kaikki!

Apostoli Paavali kirjoittaa: “Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ‘Abba! Isä!’”(Room. 8:15) Tuo Jumalan ihmeellinen pelastusteko on täydellinen ja riittävä. Jokaiselle janoavalle ja anovalle ihmiselle vastataan: “Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden.” Jos meillä on lapsen oikeus on meillä siis oikeus kutsua Jumalaa Isäksemme. Jos meillä on Isä, olemme me myös hänen perillisiään. Olemme Jumalan perillisiä. Eteemme avautuvat huikaisevat näköalat. Tulevaisuutemme on Jumalan käsissä. Jumala ei lastansa jätä eikä hylkää. Vakuudeksi tästä Jumala sanoo Sanassaan: “Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”(Jes. 43:1) Jumalan lapsena ja hänen perillisenään saan periä iankaikkisen elämän.

Pyhän Jumala, rakas Taivaallinen Isä. Kiitos, että tulit maailmaan pelastamaan syntisiä ihmisiä. Kiitän Sinua, että olet antanut minullekin lapsen oikeuden ja iankaikkisen perinnön luonasi. Isä, sinussa on minun toivoni, sinussa on minun voimani ja lohtuni tänäkin alkavana päivänä. Sinulle tahdon laulaa kiitokseni!

Virsi 276