Om du vågar knysta så skriker jag högre
Annoin tuskan sataa
en etsinyt tuskalle olkapäätä,
en sammuttanut sitä lääkkeillä,
en hukuttanut sitä viiniin.
En minä heti tiennyt mikä minua vaivasi
kun en saanut rauhaa missään.
Kun seisoin pimeässä metsässä yksin.
Kun valo sammui maailmasta ja jokin minussa repesi,
halkesi, meni rikki, minä menin rikki kuin lasinukke.
En ollut ensimmäinen enkä viimeinen.
Minä itkin yötäpäivää, viikkokausia.
Ja siitä kasvoi puu, punainen pihlaja.
Se kasvoi sinne metsän keskelle, kuusien sekaan.
Ja se hehkui ja kukki
senkin jälkeen kun minä olin mennyt.
(Arja Tiainen: Pihlaja)
Vieraskirja
[300303]
