Evankeliumissa kerrotun ihmeteon rakas Herramme Jeesus teki kaksi kertaa. Jo puolipaastosunnuntaina kuulitte, rakkaani, kuinka hän viidellä leivällä ja kahdella kalalla ruokki viisituhatta miestä, * Tämä teksti oli käytännössä Lutherin aikana. Kristuksen kirkastamisen muistopäiväksi sääsi tämän päivän Ruotsissa ja Suomessa vasta kuningas Juhana III astuessaan hallitukseen 1569. Suom.lukuunottamatta naisia ja lapsia, ja kuitenkin jäi kaksitoista koria palasten tähteitä jäljelle. Tämän päivän evankeliumista kuulette hänen ruokkineen seitsemällä leivällä ja muutamalla kalalla neljätuhatta miestä, jolloin jäi tähteitä seitsemän korillista.

Tämä ihmeteko näyttää olevan määrätty saarnattavaksi tänä päivänä sentähden, että ihmiset nyt, kun alkaa viljankorjuun aika, jolloin ruvetaan korjaamaan vuoden satoa pelloilta, saisivat evankeliumista sen muistutuksen, että se kaikki on Jumalan siunausta ja että Jumala vielä tänä päivänäkin tekee meille saman ihmeen kuin erämaassa: siunauksellaan hän tekee vähätkin varat riittäviksi, ruokkien ja raviten niillä monta ihmistä. Vaikka varat ovat vähissä, ja sattuu tulemaan huono vuosi, tulee meidän ottaa vaarin siitä lohdutuksesta, ettei tärkeintä ole paljon tavaran omistaminen, vaan se, että saadaan nauttia Herramme Kristuksen siunausta.

Pahan, uskottoman maailman vakituisena vikana on se, että se heti epäilee, kun ei näe kaikkea olevan yllin kyllin; se silloin luulee välttämättä nälkään kuolevansa. Ei auta sekään, että Jumala on meille antanut runsaasti elatusta, jokainen luulee sittenkin nälkään kuolevansa. Tätä edistävät vielä saiturit ja koronkiskojat, jotka pitävät varastossa viljaa ja viiniä eivätkä myy niitä ihmisille kohtuullisiin hintoihin, vaan odottavat hintojen nousua. Sellaiset ihmiset eivät ole kristityitä, he eivät tiedä mitään Jumalan siunauksesta ja ihmeistä. He eivät myös ota vaarin Jumalan sanasta eivätkä sitä noudata uskoakseen murheensa taivaan rikkaalle Jumalalle, joka vähätkin varat voi siunata runsaiksi ja riittäviksi.

Tekstistä saamme kahdenlaista lohdutusta. Me näemme, että rakas Herramme Kristus ravitsee sekä sielun sanallaan että ruumiin leivällä. Vaikka hän antaa omansa jonkin ajan kärsiä puutetta, olla köyhänä ja halveksittuna koko maailma vihaa heitä eikä soisi heille edes leivän palaa , niin ei heidän tule epäillä, ettei hän heistä pidäkään huolta. Ei hän salli heidän kuolla nälkään, vaan hankkii heille tavallisen elannon, jolla he voivat tulla toimeen.

Mutta tätä siunausta Herra jakaa ihmisille sen säännön mukaan, jonka hän lausuu Matteuksen Evankeliumin 6. luvussa (33. jakeessa): »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.» Evankelista mainitsee kansan viipyneen kolme päivää Herran tykönä. Mitähän luulet heidän tehneen hänen luonansa ja häneltä etsineen? Epäilemättä kulkivat he hänen perässään saadakseen kuulla Jumalan sanaa. Sen tähden hän pitääkin heistä niin sydämellistä huolta ja katsoo velvollisuudekseen hankkia heille syötävää, että he eivät nääntyisi erämaahan. Tärkeimpänä opetuksena olkoon siis meille se neuvo, että ensin etsimme Jumalan valtakuntaa ja viljelemme ja noudatamme hänen sanaansa. Kun sen teemme, saamme uskoa Herralle Kristukselle huolen vatsamme tarpeista. Hän on jo päättänyt, ettei meidän tarvitse nälkään kuolla, kun me vain olemme hänen sanansa oppilaita. Sentähden hän sanookin: »Minun käy sääliksi kansaa». Varmaan olisi kivien täytynyt muuttua leiviksi, ennen kuin hän olisi antanut heiltä leivän puuttua.

Samalla tavalla Markuskin puhuu Evankeliuminsa 6. luvussa kertoessaan, miten Kristus erämaassa ruokki viisituhatta miestä; hän näet oli mennyt yli Galilean järven ja saapunut erämaahan. Kun kansa sai siitä tiedon, se riensi hänen perässään sinne kylistä ja kaupungeista. Nähdessään tämän kansanpaljouden Herran, Markuksen sanojen mukaan, »kävi heitä sääliksi, koska he olivat niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta; ja hän rupesi opettamaan heille moninaisia.»

Suuri surkeus, jonka Herra, ollen sielujen oikea paimen ja piispa, hyvin näki, oli se, että nuo ihmiset olivat kuin hajoitettu lauma. Niin mekin olemme olleet paavikunnassa. Kuka huusi avuksensa pyhää Barbaraa, kuka pyhää Katariinaa. Ei ollut missään oikeaa saarnaajaa, joka olisi meitä johdattanut oikealle laitumelle, joka olisi esittänyt meille puhdasta oppia. Kaikki elivät ja harhailivat epäjumalisuudessa ja eksyksissä.

Markus sanoo silloin olleen samoin kurjan Juudan kansan. Pappien ja leeviläisten oli säädetty saarnata tulevasta Kristuksesta ja Hänen armovaltakunnastaan. Mutta mitä he tekivät? Paimenista he muuttuivat raateleviksi susiksi, saarnasivat omia haaveitaan, ja lammasparat nääntyivät nälkään. Aivan samoin oli meidän laitamme paavikunnassa. Ei kukaan tietänyt, missä suhteessa hän oli Jumalaan, ti tietänyt, että Jumala Kristuksen tähden on meille armollinen ja antaa syntimme anteeksi. Jokainen luuli, että hänen täytyi itse auttaa itseään työllä ja elämällä, jos mieli tulla autuaaksi. Tämä oli suurin surkeus, jonka Herra näki vallitsevan kurjassa kansassa. Se kävi hänen sydämellensä, ja hän piti heille pitkän ja suloisen puheen. Hän ikään kuin tahtoi sanoa: mitä tekevätkään nuo jumalattomat papit ja leeviläiset? On niin paljon ihmisiä, jotka tahtoisivat kuulla jotain Herrasta Jumalastamme ja oppia häntä tuntemaan, mutta kukaan ei ole heitä opettamassa ja johtamassa. Niillä, joiden tehtävä se olisi, on kyllä muuta tekemistä komeudessaan, ahneudessaan ja ylpeydessään.

Sentähden Markus sanoo; »He olivat niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta». Herra Jumala! Lammas ilman paimenta on kurja ja turvaton olento. Vaaroihin joutuu se silloinkin, kun sitä paimenen koirat ja lammashuone suojaavat. Kuinka sitten käykään, jos ei ole paimenta, suojaa, lammashuonetta? Samoin on meidän kurjien ihmistenkin laita. Tietysti perkele vallitsee siellä, missä ei ole Jumalan sanaa eikä sen oikeata saarnaa, koskapa niilläkin on kyllin tekemistä suojellakseen itseään sudelta, jotka mielellänsä kuulevat evankeliumia, ahkerasti rukoilevat ja joilla sitäpaitsi on hurskaat papit ja uskolliset sielunpaimenet. Missä siis Jumalan sanaa ei saarnata puhtaasti eikä kukaan tiedä, miten tulisi rukoilla ja Jumalaa lähestyä, siellä ihmiset helposti antavat vietellä itseään pitämään kuka mitäkin pyhimystä vapahtajanaan, ja siten kaikki joutuvat harhateille ja susien saaliiksi.

Tällaista kurjuutta ja hätää rupeaa Herra nyt poistamaan ensiksi siten, että hän saarnaamalla, sanan kautta, kutsuu noita eksyneitä lampaita kokoon, luoksensa. Meillä on sentähden suuri syy ajatella tätä hyvää työtä ja ylistää rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ystävällisiä ja lempeitä silmiä, kun hän niin selvästi saattaa katsoa ihmisten sydämeen ja niin hellästi säälii heitä, eksyneitä, jotka ilman paimenta harhailevat. Vaikka hän oli, niinkuin Markus sanoo, poikennut erämaahan saadakseen lepoa, hän kuitenkin säälistä kansaa kohtaan, joka näki hengellistä nälkää ja oli nääntymäisillään, esiintyi pitäen heille pitkän puheen ja näin ensin virvoittaen heidän sielujaan.

Samaa kuulemme tämän päivän evankeliumista. Siinä Markus kertoo kansan viipyneen hänen tykönänsä jo kolme päivää, kaiketikin kuulemassa hänen saarnojaan. Hyvä olisi, jos nuo saarnat olisivat tulleet muistiin kirjoitetuiksi; mutta evankelistat ovat tyytyneet vain itse tapauksen kertomiseen.

Ensiksikin on meidän huomattava, että rakas Herramme Kristus surkutteli kansaa, että hänellä oli säälivä sydän noita hyljättyjä sieluja kohtaan. Hän lakkaa siis rukoilemasta taivaallista Isäänsä ja rupeaa mieli säälivänä saarnaamaan kurjalle kansalle. Kun hänellä on tällainen sydän, miten luulet hänen viimeisenä päivänä ottavan vastaan nuo laiskat kirkkoherrat, jotka eivät ole uskollisesti hoitaneet virkojaan, vaan ovat ehkä lisäksi vietelleet sanankuulijansa? Ja entä nuo ruhtinaat ja herrat, jota pakottavat kansaa epäjumalisuuteen eivätkä salli kenenkään puhtaasti heille sanaa saarnata. Mitä sanovat silloin varsinkin meidän piispamme? Kuinka voivat vastata puolestaan ne, jotka kerskaavat Jumalan asettamain piispain ja sielunpaimenten nimestä, mutta jotka eivät tee muuta kuin tieten taiten pitävät kansaa epäjumalisuudessa, eivät salli heidän saada oikeata tietoa sanasta ja oikeata jumalanpalvelusta, vaan rankaisevat alamaisiaan sakoin, jopa ruumiillisinkin rangaistuksin, jos nämä eivät suostu moiseen epäjumalanpalvelukseen eivätkä tahdo sitä harjoittaa.

Ja mitä sanovat silloin ne isät ja äidit, jotka eivät ahkerasti totuta lapsiaan ja palvelusväkeään sanan viljelemiseen ja kirkossa käyntiin? Epäilemättä Herra on sanova heille: Isännät ja emännät, kuninkaat ja ruhtinaat! Teidän holhottavinanne on ollut monta sielua; niitä teidän olisi pitänyt kasvattaa Jumalan pelkoon ja totuttaa ahkerasti viljelemään sanaa; sitä te ette kuitenkaan ole tehneet, vaan olette antaneet heidän tottua pahoihin tapoihin ja kasvaa ilman Jumalan pelkoa. Ketä minun pitäisi vaatia tilille tuosta sanomattoman suuresta vahingosta? Ei ketään muita kuin juuri teidät, vanhemmat, isännät ja emännät, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden minä ole käskenyt huolehtia siitä, että lapsenne, palkollisenne ja alamaisenne saisivat jotain oppia! Isät ja äidit, ruhtinaat ja herrat eivät ole asetetut hankkimaan lapsille ja alamaisille vain ulkonaista rauhaa ja heidän vatsaansa täyttämään; heidän tulee myös suuresti ahkeroiden toimia siihen suuntaan, että lapset, palkolliset ja alamaiset saatetaan totuuden sanan tuntemiseen, että siis ennen kaikkea sielu saisi ravintonsa, että ihmiset tulisivat jumalisiksi, hurskaiksi ja autuaiksi.

Suurin ja paras hyvä teko ja tärkein jumalanpalvelus, mitä voimme maan päällä tehdä, on siis toisten ihmisten ja varsinkin käskynalaistemme saattaminen Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa tuntemiseen. Näitä hyviä tekoja perkele suuresti vihaa ja hän vastustaa niitä vimmatusti lahkolaisuuden ja vainojen kautta. Ja sitäpaitsl on itsessäänkin sangen työlästä ja vaivaloista saattaa lapsia ja nuorta kansaa edes vähän käsittämään kristillistä oppia ja elämään jumalisesti.

Tällaista jumalanpalvelusta ja parhainta laupeudentyötä Herra nyt harjoittaa, antaessaan apua noiden kurjien ihmisten sieluille. Se oli oikeata sapatin pyhittämistä ja jumalanpalvelusta; siten saivat ihmiset paremman avun, kuin jos Herra jokaiselle sanansa kuulijalle olisi lahjoittanut tuhat kultarahaa. Onhan hengellinen ravinto paljon parempi kuin ruumiillinen, koska sen kautta ihminen elää iankaikkisesti.

Tätä esikuvaa noudattakoot isät ja äidit, isännät ja emännät sekä hallitsijat; silloin he voivat johtaa lapsiaan, palkollisiaan ja alamaisiaan taivaaseen, ja tekevät jaloimman ja Jumalalle otollisimman työn, näin ensi kädessä auttamalla heidän sielujaan ja pelastaessaan heidät perkeleestä.

Lähinnä tätä hengellistä laupeudentyötäsellaiseksihan on syystä sanan saarnaa sanottavaseuraa toinen, halvempi apu: Herra nimittäin antaa meille ruumiillistakin apua. Kristus ei ole tullut turmelemaan sielua eikä ruumista, vaan auttamaan kumpaakin. Ei ole siis Herran tahto, että kartuusilaismunkki paastoaa ja rukoilee itsensä kuoliaaksi. Ruumis on tosin määrätty tekemään työtä, eikä ihminen saa olla laiska, vaan harjaantukoon työhön; mutta tämäkin harjoitus olkoon kohtuullinen, että ruumis pysyisi terveenä. Joka turmelee ruumiinsa, on itsemurhaaja. Näin paavikunnassa, luostareissa, moni on tehnyt tärvelemällä itsensä ylenmääräisillä rukousharjoituksilla, paastoilla, veisaamisilla, valvomisilla, itsekidutuksilla, lukemisella ja huonoilla makuusijoilla, joutuen ennenaikaiseen kuolemaan. Karta sellaista; se on suuri kuolemansynti!

Siirak sanoo Kirjansa 33. luvussa (25. jakeessa): »Rehu ja vitsa ja kuorma aasille, leipä ja kuri ja työ palvelijalle!». Kuitenkin hän sanoo heti sen jälkeen: »Mutta älä ole kohtuuton ketään ihmistä kohtaan äläkä tee mitään vastoin oikeutta!». Kuolevainen ruumis tarvitsee ravintonsa pysyäkseen terveenä. Eikä se myös saa olla joutilaana, vaan sen tulee jotakin toimia ja tehdä työtä, muutoin se tulee irstaaksi ja haureelliseksi. Kolmanneksi se vielä tarvitsee ruoskaakin eli kuritusta pysyäkseen aina ahkerana ja virkeänä, käymättä laiskaksi ja veltoksi. Vallitkoon kuitenkin kohtuus kaikessa. Ihminen ei voi tehdä taukoamatta työtä, hän tarvitsee myös lepoa, jota paitsi kukaan ei voi kauan kestää työssä. Samalla kun Jumala sääti päivän työntekoa varten, hän määräsi yön unta ja lepoa varten; lisäksi pidämme vielä päivällislepoakin. Jumala ei ole mikään murhaaja kuten perkele, joka koettaa saada tekopyhiä paastoamaan, rukoilemaan ja valvomaan itsensä kuoliaaksi. Mutta Jumala ei sellaisiin mielisty. Asia on järjestettävä niin, kuin viisas mies sanoo: »Pidä kohtuus kaikessa».

Tämä on siis toinen lohdullinen opetus: meidän tulee appia käyttäytymään oikein ja erittäinkin harrastamaan Jumalan sanaa. Ja vaikka meidän täytyy sanaa etsiä korvesta ja sentähden kärsiä puutetta, se ei haittaa. Onhan meillä rikas Herra, joka armahtaa meitä puutteissamme ja pitää meistä huolta paljon paremmin kuin itse voisimmekaan. Emmehän kuitenkaan voi surullamme saada mitään aikaan. Mutta kun Kristus pitää huolta, on kaikkea runsaasti, vaikka ei ennestään olisi juuri mitään varoja. Sen päivän teksti osoittaa.

Opetuslapsillakin on omat huolensa mutta aivan toisenlaiset. He sanovat: »Mistä täällä erämaassa kukaan voi saada leipää näiden ravitsemiseksi?sHuolenpitoa tämäkin on, mutta se ei ensinkään voi asiaa auttaa. Mutta kun Kristus armahtaa kansaa ja rupeaa heille hankkimaan syötävää, vaikka ei olekaan saatavissa muuta kuin seitsemän leipää ja muutamia kaloja, niin riittää ruokaa niin paljon, että neljätuhatta miestä, lukuun ottamatta suurta joukkoa naisia ja lapsia, tulee ravituksi, vieläpä jää seitsemän korillista tähteitä!

Joka tietäisi varmasti voivansa tulla toimeen yhdellä ainoalla kultarahalla yhtä kauan ja yhtä hyvin kuin rikas mies kymmenellä tuhannella, hän ei luullakseni varmaankaan murehtisi sitä, että hänellä on vain tuo yksi raha, eikä hän pitäisi kymmenentuhannen omistajaa itseään rikkaampana. Ja jos tuo rikas rupeaisi rehentelemään suurella rahanpaljoudellaan, niin saattaisi tämä ivaten sanoa hänelle: Turhan turhaa on ilosi; vaikka sinulla onkin paljon, et sinä ole ensinkään minua edullisemmassa asemassa; sinulla on vain suuremmat laskuvaivat kuin minulla, mutta muutoin kuluu sinun kymmenentuhattasi yhtä helposti kuin minun ainoa rahani.

Mikä on syynä siihen, että me, jotka olemme tai ainakin olemme olevinamme kristityitä, emme kuitenkaan niin tee: emme luota liiaksi varallisuuteen ja rikkauteen emmekä päljästy puutteen kohdatessa ja rupea murehtimaan? Jos me vain uskollisesti ja ahkerasti viljelemme Jumalan sanaa, meidän ei tarvitse puutetta kärsiä; Kristus pitää murheen meistä, ja silloin on meillä varmasti ravintomme. Asia ei riipu siitä, onko meillä enemmän tai vähemmän varoja; kaikki riippuu hänen siunauksestaan. Kun hän vuodattaa siunauksensa vähiin varoihisi, niin ne eivät lopu kesken, vaan sinulla on niitä jäämäänkin hänen siunauksensa kautta: lopulta sinulla on enemmän, kuin alussa olikaan.

Tämä pitäisi meidän hyvin oppia, niin emme puutteen kohdatessa noin joutuisi murheisiin ja voisimme paremmin vastustaa ahneutta, joka meitä aina ahdistaa. Se paha luonto on meissä kaikissa, että luulemme varakkaalla olevan peljättävänä vähemmän vaaroja ja hänen voivan tulla kauemmin toimeen. Sentähden tahtoo jokainen rikastua, ja ihmiset joutuvat vihdoin niin pitkälle, etteivät välitä Jumalasta eivätkä ihmisistä, kunhan vain saavat tyydyttää ahneutensa ja koota itselleen paljon tavaraa.

Joka nyt tarkasti ottaisi miettiäkseen tätä ihmetyötä, hän varmaankin tulisi toiseen mieleen: ei luottaisi rikkauteen, mutta ei myös peljästyisi puutteen kohdatessa. Hänen sydämensä olisi suunnattuna toisaalle. Hän ajattelisi: jolla on Kristus, hänellä on sellainen isäntä, joka voi tehdä vähästä paljon, jopa tyhjästä kaikkea. Ellei sitävastoin Kristus ole siunauksellansa vaikuttamassa, suuretkin varat hupenevat ja vähenevät päivä päivältä. Nuo seitsemän leipää ja muutamat kalat olivat ehkä aiotut Herralle itselleen ja hänen opetuslapsilleen evääksi. Kun näet Herran oli tapana usein vetäytyä joksikin ajaksi kansasta erilleen mm. rukoilemaan, täytyi opetuslasten varata evästä matkalle. Mutta kun Herran tykö kokoontuu näin paljon kansaa, ja sattuu se hätä, ettei ihmisillä ole mukanaan ruokaa, niin eväiden täytyy riittää koko kansanjoukon ravitsemiseksi. Kun Herra ottaa nuo seitsemän leipää, murtaa ne ja antaa opetuslapsilleen ja nämä tarjoavat ne kansalle, niin ne nähden kasvavat hänen käsissään: annettuaan leivästä opetuslapsilleen jää hänelle aina enemmän käteen kuin hän heille jakoi. Näin hän saattoi tehdä, ja näin hän tekikin opetuslastensa hyväksi, jotka noudattivat hänen sanaansa, kuitenkin vasta puutteen ja hädän kohdatessa. Joka siis halajaa hänen siunaustaan, hän älköön raskauttako mieltään, vaikka puute kohtaa joksikin ajaksi. Pysy vain lujasti Jumalan sanassa ja kutsumuksessasi Kristuksen käskyn mukaan, ja jätä hänen huolekseen hankkia elatuksesi!

Ei ole vielä ikinä nähty eikä kuultu kristityn ihmisen kuolleen nälkään. Heitä kyllä vainotaan, pannaan vankeuteen ja monta heistä tapetaankin; mutta kun he ovat omakseen saaneet Herran ensimmäisen ja suurimman lahjan ja ovat uskoneet sanan, niin he kaikki ovat myös saaneet elatuksensa ja tarpeensa. Ei kristityn pidä siitä huolia, vaikka hän ei saakaan elää niin hyvin, niin upeasti ja äveriäästi kuin maailman rikkaat. Ei Herra tässäkään tavattomia jakele. Hän antaa vieraillensa palan leipää ja kalaa sekä vettä juotavaksi; hän ei hanki heille kymmeniä ruokalajeja eikä monenlaisia kalliita viinejä, niinkuin ylellisyydessä elävien rikkaiden on tapana.

Ei Herra tahdo, että hänen kristittynsä täällä lyhyen vaelluksensa aikana tavoittelevat rikkauksia, vaan että he tyytyvät siihen vähään, mikä heille on suotu. Mitä enempää pyytäisit, kun saat sammuttaa nälkäsi ja pysyä terveenä? Tyydy siihen! Jos toisilla on enemmän tavaraa, kiittäkööt siitä Jumalaa ja varokoot, etteivät ylellisyydessä tee syntiä ja käytä tavaraansa vahingokseen. Todetaankin, etteivät rikkaiden keittiöt ole kaikille hyödyksi eivätkä ajan pitkään terveellisiäkään; moni nauttisi ennemmin palan leipää ja juomaksi raikasta vettä pysyäkseen terveenä kuin noita herkkuja, jotka synnyttävät tauteja ja kivulloisuutta. Se todetaan usein rikkaista, jotka etsivät enemmän hekumaa kuin sitä, mikä on ruumiille terveellistä ja tarpeellista. Huonosti he siitä lopulta kostuvat: moni heistä ennen aikaa kuolee kaikenlaisiin tauteihin. Sitävastoin köyhät ihmiset, jotka saavat tyydyttää ruumiilliset tarpeensa sen mukaan kuinka varat myöntävät, pysyvät terveinä ja raittiina eläen vanhoiksi.

Ja oikein noille hekumoitsijoille tapahtuukin. Joutaisivatpa elää kohtuullisesti, ilman ylellisyyttä, tyytyen kahteen tai korkeintaan kolmeen ruokalajiin tullakseen ravituiksi, iloisiksi ja hyvälle mielelle. a Mutta siihen he eivät tyydy, vaan ahmivat kaikkia sekaisin turmellen siten ruumiinsa ja terveytensä: tulevat jo nuorina heikoiksi ja kivulloisiksi ja joutuvat ennenaikaiseen kuolemaan.

Ja kuinka silloin käy köyhien, joilta puuttuu kuiva leipäkin ja joib rikasten pitäisi auttaa hädästä? Eivät he tuhlaamiseltaan ja ylellisyydeltään jouda auttamaan, kun heidän on kulutettava paljon pukuihin ja pitoihin, joissa kaiken pitää olla niin erinomaista ja ylellistä ja joita varten niin paljon varoja tuhlataan ja hukkaan kulutetaan. Rikkaiden Luukaan Evankeliumin 16. luvussa mainitun rikkaan miehen oppilaiden ja seuraajienhuonona, yleisenä pahana tapana onkin hankkia kaikkea, mikä kuuluu komeuteen, ylellisyyteen ja hekumallisuuteen. Mutta kun heidän pitäisi antaa köyhän ylle takki taikka muutoin häntä auttaa, niin he jo estelevät taikka tekevät sen vastahakoisesti. Ja kun heidän pitäisi auttaa köyhiä runsaammin, niin he ovat haluttomia ja luulottelevat siten jo perikatoon joutuvansa.

Herra Jumala tekee siis aivan oikein antaessaan heidän tavaransa joko huveta, niin että heillä lopulta tuskin on vettä juoda, vaikka ennen ovat viinissä kylpeneet, tai siinä tapauksessa, etteivät kärsikään tavaran puutetta, salliessaan heidän kärsiä kipuja ja tauteja, mika on vielä vaikeampaa ja koskee kipeämmin. Rikkailla todetaankin ole van omat vaivansa ja tautinsa, kuten luuvalo, kivitauti, vatsataudit, halvaus ynnä muut sellaiset. Se on heidän palkkansa, kun ovat niin hyvin hoitaneet ruumistansa ja sen ohessa antaneet köyhien ja tarvitsevien ihmisten kärsiä hätää. Näiden köyhien puutteen Jumala kuitenkin korvaa siten, että he ovat terveitä, iloisia ja tyytyväisiä, vaikka heillä ei aina ole muuta syödä kuin kuivaa leipää ja vettä juoda palan painimeksi. Tästä seikasta olen tahtonut huomauttaa kuullessamme Herran ravinneen vieraansa vain leivän ja kalan palasilla.

Päivän evankeliumi siis opettaa meitä tuntemaan rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen armolliseksi Herraksi ja Isäksi, joka auttaa meitä ruumiin ja sielun puolesta ja tuo meille ensin tarpeellisimman avun jakaessaan meille sanansa ja siten opettaa meitä tuntemaan Jumalaa ja tulemaan armosta autuaiksi. Jos sitten joku sanan tähden joutuu puutteenalaiseksi ja kärsimään, niin Herra ei meitä unhota, vaan antaa siunauksensa vähille varoillemme, niin että ne riittävät ja karttuvat vastoin maailman luuloja ja viisautta. Tästä opetuksesta kiittäkäämme tänään Jumalaa ja rukoilkaamme, että hän Kristuksen tähden siunaisi meitä hengellisellä ja ajallisella siunauksellansa. Amen.