Osoittaaksemme Herralle Jumalalle kiitollisuuttamme tahdomme lukea ja kuulla päivän evankeliumin. Jumala itse on sanonut sen olevan hänelle otollista, että hänen sanaansa saarnataan ja kuullaan. Tekstin kirjoittaa evankelista Luukas Evankeliuminsa 14. luvussa 16-24 jakeissa.

Tämä evankeliumi on liian sisältörikas nuorten yhdellä kertaa tutkisteltavaksi; sentähden emme voikaan sen kaikkia kohtia yhdessä saarnassa selittää. Niinkuin kuulette, Kristus esittää tässä yksinkertaisille vertauksen perheenisännästä, joka kutsui monta illallisilleen, mutta kutsutut eivät tahtoneet tulla. Kukin kutsutuista ryhtyy vain muuhun mieleiseensä toimeen, ja niin perheenisännän täytyy viimein lähettää palvelijansa aitovierille vaatimaan ihmisiä luoksensa. Eivätkä nämäkään tulleet mielellään: heitäkin täytyi pakottamalla pakottaa. Ja lopuksi perheenisäntä lausuu kauhean tuomion niistä kutsutuista, jotka eivät tulleet hänen illallisillensa. Hän sanoo: Koska kutsutut eivät tahtoneet tulla illallisilleni, jotka minä niin hyvästi järjestin, kaikki valmistaen, niin ei yhdenkään heistä pidä myös sitä ikinä maistaman. Kova on tämä tuomio, sillä siinä sanotaan: Menkööt menojansa; minä vuorostani teen heille sen, mikä ei ole heille mieluista eikä hyödyllistä: »he eivät maista minun illallisiani». He ovat itse erottautuneet, halveksien minun illallisiani, joille minä heidät kutsuin; he eivät myös ole mahdolliset milloinkaan sinne tulemaan.

Rahvaskin voi ymmärtää tämän vertauksen; sitäpaitsi selittää Herra sen itse. Kun näet muuan pöytäkumppaneista, jotka aterioivat hänen kanssaan erään fariseusten johtomiehen huoneessa, missä Herra vastikään oli parantanut vesitautisen ihmisen, virkkoi: »Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa», niin Herra Kristus vastaa tällä illallisvertauksella, samalla osoittaen, mitä Jumalan valtakunnalla on ymmärrettävä. Maallisen ja taivaallisen valtakunnan välinen erotus on suuri. Maallisessa valtakunnassa, ajallisessa elämässä, katetaan pöytä, syödään, juodaan, nukutaan vatsan ravitsemiseksi ja ruumiin huoltamiseksi. Silloin kyllä kernaasti tullaan illallisille, jopa pyytämättä ja kutsumattakin, varsinkin, jos isäntä on rikas, lempeä ja vieraanvarainen, aulis tarjoamaan ja ilmaiseksi antamaan. Mutta taivaan valtakunnassa on toisenlaiset illalliset ja toiset ruoat. Siellä on isäntänä itse taivaallinen Isä, taivaan ja maan luoja ja Herra. Hän on valmistanut illalliset, jotka todella ovat suuret, ja joissa on toisenlaiset ruoat ja juomat kuin tässä maailmassa. Näille kutsutaan ja käsketään monta, mutta kaikesta huolimatta kutsutut halveksivat näitä suuria illallisia. Näiden sijaan kutsutaan toisia vieraita: vaivoin isännän huone ja pöytä: tulevat täyteen.

Tähän suuntaan Herra Kristus selittää vertauksensa suurista illallisista. Hän ensin ylistää taivaallisen Isän sanomattoman suurta hyvyyttä ja armoa, hän kun on valmistanut niin kalliit illalliset ja kutsunut meidät kerjäläiset maailmasta kanssansa syömään ja juomaan pöydässään taivaan valtakunnassa. Sitten hän nuhdellen osoittaa kutsuttujen kauhean kovan paatumuksen: halveksivat näin suurta ja kallista ateriaa, josta voisivat tulla iankaikkisesti ravituiksi, ja riippuvat siinä määrin maallisissa, että niiden tähden hylkäävät Jumalan ja taivaan valtakunnan.

Hengellisessä merkityksessä rakas Herramme Jeesus Kristus itse on se illallisateria. Taivaallinen Isä on se rikas perheenisäntä. Hän valmisti illalliset, antoi rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen tulla ihmiseksi, syntyä neitsyt Mariasta, antoi hänen kärsiä, kuolla, joutua teurastettavaksi ja valmistettavaksi, niinkuin ruoka valmistetaan, niinkuin kana tapetaan keittiössä, pannaan vartaaseen ja paistetaan. Samoin taivaallinen Isä salli oman, rakkaan Poikansa tulla tapetuksi, ristiin kiinnitetyksi ja tulisessa rakkaudessa paistetuksi meidän oikeaksi pääsiäislampaaksemme.

Mutta paistiakaan ei panna vartaaseen ja hiilille, että se ainaiseksi jäisi vartaaseen, kun se on tarpeeksi paistunut, otetaan se vartaasta ja asetetaan pöydälle syötäväksi, ravinnoksi, että siitä virkistyttäisiin ja vahvistuttaisiin. Samoin Kristuskin ristillä kärsittyään otettiin ristiltä, laskettiin hautaan, nousi kuolleista jne. Kaikki tämä tapahtui sitä varten, että ruoka, Kristus, tarittaisiin kaikelle maailmalle. Hän on se oikea koko maailman, niin juutalaisten kuin pakanoidenkin ravinto.

Näin siis tämä ruoka valmistetaan, leikataan, hakataan, viedään ristille koko maailmalle kannettavaksi ja tarittavaksi. Missä ikinä kristillinen seurakunta on, siinä on pöytäkin. Evankeliumin saarna on astia. Taritsijoina ovat saarnaajat. Kristus on ravinto. Saarnaajat sen asettavat pöydälle ihmisten syötäväksi: evankeliumin saarnassa kannetaan ruoka esiin ja asetetaan ihmisten eteen. Ruoka on näet yksinomaan sanassa, ja sitä saavat korvillansa kuulla sekä nuoret että vanhat, oppineet ja oppimattomat, rikkaat ja köyhät jne. Toinen saa siitä saman verran kuin toinenkin koko maailmassa, ken vain uskoo, sillä se on sellaista ruokaa, joka täyttää ja ravitsee kaikki, jopa koko maailma voisi siitä ruoasta tulla ravituksi. Kaikki uskovat nauttivat Kristusta, ja vaikka kukin heistä saa hänet kokonaan, pysyy kuitenkin Kristus eheänä kokonaisuutena. Se ei ole mahdollista, kun on kysymys maallisesta ravinnosta ja ruoasta.

Ja tätä ruokaa myös tarjotaan maailmalle. Saarnataan evankeliumia: Kristus on kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut meidän syntiemme edestä. Ja näille illallisille kutsutaan koko maailman kaikki ihmisetettä he todella tulisivat eivätkä jäisi poissyömään tätä ateriaa, kuulemaan evankeliumia Kristuksesta ja uskomaan sitä, minkä evankeliumi Kristuksesta esittää. Esiinkantamiseen ja taritsemiseen kuuluu kolme asiaa: ensiksi astia eli evankeliumin sana, toiseksi kantaja eli saarnaaja, ja kolmanneksi sydämen usko. Kun nämä kolme asiaa yhdessä vaikuttavat, rupeaa ihmisen sydän ja sielu syömään sanoen: Tämäpä on oivallisesti valmistettua ruokaa, täällä saarnataan Kristuksesta, minä saan nähdä ja kuulla sieluni ravinnosta, Kristuksesta, sitä minä saan syödä, se minun tulee uskoa, niinkuin evankeliumi opettaa ja ilmoittaa. Se, joka tämän sydämestä uskoo, nauttii ravinnokseen Kristusta.

Seuraa sitten kysymys itse maistamisesta. Mitä tämä ravinto on? Miltä se maistuu? Hyvin valmistettu paisti maistuu hyvältä, virvoittaa, niinkuin sanotaan, sielun ja ruumiin, ravitsee ja vahvistaa ihmistä. Samoin tämäkin ruoka. Uskoessani evankeliumin minä nautin Kristusta, minun sieluni tulee ravituksi ja vahvistetuksi, se maistaa syntien anteeksiantamusta, iankaikkista elämää ja autuutta. Ollessamme kuoleman, syntien, tautien, katovuosien, vaarojen, pelon, ahdistusten ja kaikenlaisen kurjuuden alaisina me isoamme ja janoamme. Silloin tarvitsemme tätä ruokaa. Ja juuri niille, jotka sellaisista hädissä ovat, se oikein maistuukin. Kun peljästyneet sydämet ja murheelliset sielut saavat evankeliumista kuulla, että Kristus on kärsinyt, ristiinnaulittu ja kuollut heidän syntiensä tähden, on antanut, valmistuttanut ja esiin kannattanut itsensä ravinnoksi kaikille isoaville ja janoaville sieluille, kaikille ahdistetuille ja murheellisille sydämille, ja he ilman epäilyksiä tämän uskovat, niin heidän nääntyvä sydämensä, murheellinen mielensä ja ahdistettu sielunsa saa vahvistusta, lohdutusta ja virvoitusta.

Tällaisella uskolla meidän on omistettava syntien anteeksiantamus, vanhurskaus, iankaikkinen elämä ja autuus Kristuksessa. Yksin Kristus voi tyydyttää sielumme nälän ja sammuttaa sielun janon, ajaa ja karkoittaa pois perkeleen, niin ettei se voi meitä enää vahingoittaa. Kun sinä siis syöt tätä ruokaa, uskot Kristukseen niinkuin evankeliumi julistaa, sinä et enää voi olla peloissasi, vaan sinulla on vapaa ja iloinen mieli; sinä saatat sanoa: Kristus elää, hän on minun ravintoni, minä uskon häneen. Kun kerran Kristus elää, niin uhatkoot synti, kuolema ja perkele miten tahansa. Kristus on kärsinyt ja kuollut ristillä minun edestäni, I.~n on minun sieluni ravinto, jota evankeliumi minulle taritsee, häntä minä nautin, häneen minä uskon. Mitäpä enää pelkäisin syntiä, kuolemaa ja perkelettä kun hän on minussa, ja minä olen hänessä? Tämä on oikeaa ruoan tarjoamista, syömistä ja maistamista. Se, joka tätä ravintoa uskolla nauttii, elää iankaikkisesti.

Näin tämä ravinto vapahtaa kuolemasta. Hänessä, joka sitä maistaa, uskoo Kristukseen, toteutuu se lupaus, ettei hänen pidä kuoleman, vaan hän on oleva iankaikkisen elämän perillinen, Kristuksen kautta kuoleman voittaja. Vaikka kuolema vielä vallitseekin hänen ruumiissaan, ja vaikka hänen täytyy kuolla, se ei voi häntä vahingoittaa. Vaikka hänet haudataan ja hän joutuu matojen syötäväksi, hän on nouseva kuolleista, ja hänen ruumiinsa on virkoava jälleen viimeisenä päivänä, sillä hänen ravintonsa, johon hän on uskolla yhdistetty, elää. »Sitten kun hänet kuolleista herätettiin, ei hän enää kuole: kuolema ei enää vallitse häntä» (Room. 6:9), ja hän on eläväksi tekevä kaikki.

Tästä ruoasta Kristus sanoo juutalaisille, Joh. 6:53 - 56: »Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hänellä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä». Toisin sanoen: joka uskoo sydämestään, että minä olen hänen edestänsä antanut ruumiini ja hänen edestänsä vuodattanut vereni, hän on turvattu kuolemalta. Vaikka kuolema nieleekin hänet, hän on jälleen siitä virkoava. Niin totta kuin minä elän, Herra sanoo, pitää hänenkin elämän; vaikka hän kuoleekin ajallisesti, niin minä olen hänessä hänen uskoessaan minuun, ja hän on minussa, ja hänessä on siis sellainen voima, ettei hän voi kuolla. Kuolema ei voi häntä hallita. Minä olen hänen iankaikkinen ravintonsa"minä annan hänelle iankaikkisen elämän. Ei minussa ole kuolemaa, vaan täydellinen elämä.

Samoin on Kristuksessa täydellinen vanhurskaus, ei mitään syntiä. Synnillä ei ole hänessä mitään sijaa. Se siis, jolla on Kristus, joka syö tätä ruokaa, jossa on sula vanhurskaus, vaan ei mitään syntiä, on myös tämän ravinnon ansiosta vanhurskas. Synti ei saa häntä syyttää eikä herättää Jumalan vihaa häntä vastaan, kun Kristus on hänen ravintonsa. Kun hän uskoo Kristukseen, niin synnin täytyy paeta. Vaikka hän vielä tuntee syntiä itsessään, saa hän turvallisesti katsoa Kristukseen, joka istuu taivaallisen Isän oikealla puolella sekä lujasti tarttua evankeliumin sanaan, jossa Kristus hänelle esitetään. Olkoon synti kuinka vaikea tahansa, se ei voi hänelle mitään tehdä, kun hän näin menettelee. Kristus, meidän ravintomme, on syntiä suurempi. Sentähden vanhurskauttamme ei sanotakaan meidän omaksemme, vaikka se uskon kautta tulee omaksemme, vaan Kristuksen vanhurskaudeksi.

Samoin on Kristuksessa myös täydellinen ilo, iankaikkinen riemu. Hän ei enää ole murheissaan eikä peloissaan, hän ei enää hikoile verta niinkuin Getsemanessa, vaan hänellä on pelkkää iloa ja riemua. Ja juuri hän, jolla on pelkkä ilo ja riemu, on tullut meidän ravinnoksemme, hän taritaan meille sanassa ja nautitaan uskolla. Täällä maailmassa hyljättyinä, murheellisina, ahdistuksissa ja kiusauksissa ollessamme rientäkäämme nauttimaan Kristuksesta ravintoa virvoitukseksemme, lohdutukseksemme ja vahvistukseksemme. Kun Kristuksella on ilo, riemu ja elämä, on meilläkin samoin oleva. Murheiden, raskaan mielen, kiusausten ja minkä muun tahansa kohdatessa minun tulee iloisesti rohkaista sydämeni, sanoen: Minä katson Kristukseen, jossa ei ole mitään murhetta eikä ahdistusta; minun uskoni todistaa, että hän on minunkin edestäni kärsinyt, hän on minun edestäni ja minun autuudekseni ristiinnaulittu, kuollut, astunut alas helvettiin, noussut ylös kuolleista jne. Vaikka sitä vielä en tunnekaan, vaan levottomuus ja murhe mieltäni vaivaa, ei tämä levottomuus ja murhe kuitenkaan ole saava voittoa. Kristuksessa on iankaikkinen lohdutus, ilo, riemu ja rauha. Hän on minulle sanassa ilmoitettu ja tarittu; uskolla olen minä hänet omistanut, häneen minä luotan. Vaikkapa kaikki tässä maailmassa kaatuu, ja minutkin kuolema nielee ja madot syövät, olen minä jälleen nouseva elämään, koska Kristus on kuolleista noussut ja elää.

Tämä on se suuri illallisateria, jonka taivaallinen Isä, suuri perheenisäntä, on valmistanut ja lahjoittaa, ei vain parille kolmelle ihmiselle maan päällä, vaan koko maailmalle. Ja vaikka olisi olemassa kaksi tai useampia maailmoita, voisivat ne kaikki tulla ravituiksi, voisivat tulla pelastetuiksi synnistä, kuolemasta ja perkeleestä autuuteen, kun vain uskoisivat evankeliumia ja nauttisivat tätä ruokaa. Niin suuret ovat nämä illalliset.

Ruumiillinen leipä ja ruoka, tavallinen paisti, kestää vain päiväkunnan. Katoava ruoka ei auta kauemmaksi kuin hautaan asti. Se on vähäinen, vajava ateria. Mutta tämä on suuri, iankaikkinen, todellisesti katoamaton ehtoollinen; se ravitsee, vahvistaa, antaa lohdutusta, iloa, elämää ja autuutta. Sentähden sitä ateriaa sanotaankin suuriksi illallisiksi: se on ääretön ja käsittämätön, se antaa iankaikkisen vanhurskauden, ilon ja elämän yhtä varmasti, kuin nämä aarteet ovat Kristuksella itselläänkin. Meidän on vain käyminen tälle ehtoolliselle, nauttiminen tätä ravintoa, meidän on syötävä ja juotava tässä Jumalan valtakunnan pöydässä. - Se on toisenlaista syömistä kuin ajallinen syöminen tässä maailmassa.

Rakas Herramme Jeesus Kristus neuvoo ja kehoittaa siis meitä tässä suurten illallisten vertauksessa hyvin harjoittamaan uskoa, oikein häntä omistamaanhän on ja tahtoo olla meidän sielumme ravinto,meidän vanhurskautemme, lohdutuksemme, ilomme ja elämämmeettemme niin helposti peljästyisi syntiä, kuolemaa ja perkelettä, sillä hän voi helposti ne kaikki kukistaa ja poistaa. Se on meidän ainoa todellinen lohdutuksemme. Meillä ihmisillä on aina edessämme synti ja kuolema; niitä emme voi välttää. Ei ole nyt muuta neuvoa kuin tulla tälle suurelle ja kalliille illallisaterialle, antaa evankeliumin tuoda meille rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ja nauttia häntä, että sydämemme uskon kautta häneen tulisi lohdutetuksi ja vahvistetuksi ja me murheen ja ahdistuksen kohdatessa voisimme sanoa: Eipä Kristus pelkää; ja sairauden sattuessa sanoisimme: Ei Kristus silti kuole; synnin tullen vastaisimme: Eihän Kristus taivaassa tule pahantekijäksi ja syntiseksi, vaikka minä olenkin paha, se ei voi vahingoittaa Herraamme Kristusta; jos minä olen murheellinen, niin hänellä on iloa; jos minä olen isoava, kurja ja suruissani, niin Kristus on rikas, laupias ja täynnä lohdutusta. Kun hän on vanhurskas, pyhä ja elävä, minäkin olen vanhurskas, pyhä ja elävä. Koska nälkä, köyhyys ja kurjuus eivät voi häntä vahingoittaa, eivät ne saa vahingoittaa minuakaan, sillä hän on minun ja minä olen hänen. Tämä olkoon kylliksi evankeliumin edellisestä osasta.

Tämän evankeliumin toinen osa sisältää rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen valituksen maailman suuren paatumuksen johdosta: ihmiset eivät välitä tästä ravinnosta, vaan etsivät muuta ruokaa, halveksuen tätä runsasta, suurta ja kallista ateriaa. Ei huolita evankeliumin saarnasta, jossa Kristus meille tuodaan ja taritaan. Ja niin tekevät nuo suuret pyhimykset, jotka peltojensa, härkiensä, naimisensa ja muiden sellaisten esteiden tähden eivät voi ottaa vastaan evankeliumia ja tulla suurille illallisille.

Maallisten aarteiden omistaminen, peltojen ja härkien ostaminen ja naiminen eivät tosin itsessään ole mitään pahaa ja Jumalan kieltämää. Meillä saa olla vaimo ja lapsia, jos Jumala niitä on meille suonut; nämä tarvitsevat syödä ja juoda, ja sitä varten me tarvitsemme lehmiä, härkiä, peltoja, niittyjä jne. Ei siis ole vahingollista, että meillä on peltoja, härkiä, vaimo ja lapsia; näitä kaikkia me kyllä saamme omistaa, kun emme vain halveksu suuria illallisia; mutta valitettavasti ei tahdota tulla tälle aterialle, vaan ollaan niin kiintyneinä peltoihin, härkiin ja aviopuolisoon, että niiden tähden halveksitaan suuria illallisia ja jäädään niistä pois.

Juuri siitä syystä Kristus tuolle pöytäkumppanille, joka oli olevinaan niin viisas ja puhui ylen mahtavasti, antaakin sellaisen vastauksen, että hänen täytyi pistää pillit pussiin ja olla kauniisti vaiti. Kun näet tuo mies lausui: »Autuas on se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa», niin Kristus vastaa hänelle tällä vertauksella, ikään kuin tahtoisi sanoa: Aivan niin; sinä puhut hyvästi ja oikein; koko maailma saattaisi olla autuas, pääsisi syömään leipää Jumalan valtakunnassa. Illalliset ovat valmistetut, Jumalan valtakunnan ruoka ja leipä kannetaan ihmisten eteen ja taritaan kaikille, kun he vain eivät sitä halveksuisi. Ja sinä ynnä muut kaltaisesi juutalaiset olisitte ennen muita autuaat, jos vain itse tahtoisitte. Teitä kutsutaan Jumalan valtakuntaan illallisille, kunhan vain tahdotte tulla. Ruoka on pöydässä, Johannes Kastaja osoittaa sitä sormellansa, sanoen: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin».Mutta mistä saadaan vieraita, jotka todella tulevat syömään ja juomaan? Ne, jotka ovat kutsutut ehtoolliselle, jäävät pois; ne, joille Kristus on ennalta luvattu, eivät tahdo ottaa häntä vastaan.

On siis tarkasti erotettava nämä kaksi asiaa, nimittäin peltojen, härkien ja vaimon viljeleminen ja Jumalan valtakunnan aterialle tuleminen, niin että kumpaisellekin annetaan oikea sija. Pellon ja härkien ostaminen ja avioon meno on jokaiselle kyllä luvallista. Ei Jumala sitä kiellä, päinvastoin hän tahtoo, että jokaisella haureuden välttämiseksi olkoon oma vaimonsa (1. Kor. 7:2). Mutta sitä Kristus tässä valittaa, ettei peltojen, härkien ja avioonmenon tähden tahdota tulla hänen valtakuntaansa eikä välitetä hänen suurista ja jaloista illallisistaan. Isämeidän rukouksessa me rukoilemme ensiksi: »Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi» ja sitten vasta me rukoilemme: »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme». Tämä on asiain oikea järjestys. Kristus itse on rukouksen näin järjestänyt ja käskenyt meidän näin rukoilla. Mutta jos kääntäisimme Isämeidän rukouksen nurin, ensin rukoillen jokapäiväistä leipää, huolimatta siitä, kuinka pääasian, nimittäin Jumalan nimen, hänen valtakuntansa ja tahtonsa käy, se olisi väärää ja kelvotonta rukoilemista. Meidän tulee siis ensin kuulla evankeliumia ja oppia sitä tuntemaan, ja sitten vasta ravita vatsaamme. Mutta evankeliumin hylkääminen vatsan tähden on kielletty ja rangaistavaa.

Juuri niin juutalaiset tekivät: he olivat kiintyneet peltoihinsa, härkiinsä ja vaimoihinsa ja hylkäsivät Kristuksen ja hänen evankeliuminsa. Ja samoin tekevät tähän aikaan meidänkin hengellisemme paavikunnassa: he eivät tahdo nauttia Kristusta ravinnokseen, vaan menevät luostariin, tekevät köyhyyden, naimattomuuden ja kuuliaisuuden lupauksia luullen siten pääsevänsä taivaaseen. Mutta mihin jää Kristus? He hyljäten oikean, iankaikkisen ravinnon keittävät itse itselleen ruokaa: sammakoita, käärmeitä ja muita riettaita eläimiä, joita haukkain on tapana kantaa pojilleen ruoaksi. Ja miten menettelevät meikäläiset puhumattakaan paavista ja hänen joukostansa? He kerskaavat evankeliumista, mutta niin talonpojat kuin porvarit ja aatelisetkin riippuvat siinä määrin kiinni näissä ajallisissa, katoavaisissa, että kokonaan unhottavat Herran Kristuksen ja hänen evankeliuminsa. Kristuksessa heillä olisi kaikki: he saisivat myös pysyä vaimonsa ja lastensa luona, mutta he eivät tahdo tulla Kristuksen tykö. Heidän pitäisi ajatella näin: me tahdomme ajallisessa elämässä syödä ja juoda, mutta silti emme halveksi ja hylkää suuria illallisia, vaan pidämme Kristuksen oikeana sielumme ravintona. Jos he näin tekisivät, he olisivat autuaat. Mutta niin he eivät tee.

Varokaamme siis tarkoin, etteivät maailman aarteet, sen ilo ja kunnia petä meitä. Koko maailma saa nykyään kuulla evankeliumia; mutta juuri kuultuansa sitä jokainen noudattaa entistä enemmän omaa mieltään. Sitäpä Herra juuri valittaakin: kukaan ei huoli evankeliumista vaan tyytyy kuoriaisiinsa, toukkiinsa ja matoihinsa. Mutta se, joka tahtoo olla kristitty, varokoon tämän suuren aterian hylkäämistä!

Perheenisäntä lausuu kauhean tuomion niistä kutsutuista, jotka eivät tahtoneet tulla, sanoessaan: »Ei yksikään niistä miehistä, jotka olivat kutsutut, ole maistava minun illallisiani». Toisin sanoen: heidän pitää iankaikkisesti palaman helvetin tulessa vailla lohdutusta ja virvoitusta. Ei ole mitään tosi lohdutusta, iloa, elämää, autuutta, vanhurskautta muualla kuin Kristuksessa. Jos Kristus on kadotettu, ei ole muuta jäljellä kuin synti, kuolema, perkele, helvetti, itku ja valitus. Herra tahtookin meitä varoittaa, sanoen: Varokaa! Se, joka halveksii minun sanaani ja evankeliumiani, hän ei ikinä saa maistaa minun vanhurskauttani, elämääni, autuuttani, rauhaani ja iloani, vaan joutuu iankaikkisesti syntiin, kuolemaan, helvetin tuskaan ja vaivaan.

Kaikkea tätä maailma halveksii; se ei ole neuvottavissa. Mutta meidän tulee ottaa varoituksesta vaarin. Onhan tämä sanottu meille, ettemme tulisi suruttomiksi, vaan uskoisimme Jeesukseen Kristukseen, joka evankeliumin sanassa meille taritaan. Hänellä, jolla on oikea usko Kristukseen, on iankaikkinen elämä; vaikka hän vielä itsessään tunteekin syntiä, kuolemaa ja murheita, hänellä on kuitenkin vanhurskaus, elämä, lohdutus ja ilo Kristuksen kautta taivaassa. Tähän auttakoon meitä Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kautta itse perheenisäntä, ylistetty iankaikkisesti! Amen.