Tässä evankeliumissa on kaksi osaa. Edellisessä kerrotaan, kuinka Johannes vankilasta lähetti opetuslapsensa Kristuksen luo kuulemaan häntä, näkemään hänen ihmetöitänsä ja tunnustamaan hänet oikeaksi Messiaaksi eli Kristukseksi. Ja meille se neuvoo, miten meidän mielellämme tulee kuulla rakkaan Herramme Kristuksen sanaa ja pitää sitä kalliina aarteenamme, siitä kun koko autuutemme riippuu. Toinen osa sisältää puheen, jossa rakas Herramme Kristus ensiksi suuresti kiittää ja ylistää pyhää Johannesta oivallisimmaksi kaikista saarnaajista, hän kun on niin ahkera virassaan, että kun hän itse, ollen linnassa vankeudessa, ei voinut saarnata, hän kuitenkin lähetti opetuslapsensa Kristuksen luo. Sitten Herra nuhtelee juutalaisia heidän epäuskonsa tähden, kun he pitivät näin jaloa saarnaajaa sangen halpa-arvoisena eivätkä ensinkään huolineet hänen saarnastansa. Tämä taasen opettaa meitä karttamaan tuollaista uskottomuutta, ettemme halveksisi Jumalan sanaa, vaan sitä mielellämme kuulisimme ja siitä parantuisimme.

Edellinen opetus, että meidän tulee ahkerasti kuulla Kristuksen sanaa, on siinä meille annettu, kun osoitetaan, miten Johannes, ollessaan vankeudessa ja kuultuaan Kristuksen ihmeteoista, lähetti opetuslapsensa hänen tykönsä kysymään häneltä, oliko hän se tuleva, josta Mooses ja muut profeetat niin paljon olivat ennustaneet ja josta sitten Uuden Testamentin aikana niin paljon oli saarnattava? Toisin sanoen, oliko hän se luvattu Kristus, josta oli kirjoitettu, että juutalaisten valtakunta ja Mooseksen oppi oli pysyvä voimassaan siksi, kunnes tule hän, jonka jälkeen Mooseksen oppi ja jumalanpalvelus oli lakkaava ja sen sijaan asetettaisiin uusi oppi ja uusi jumalanpalvelus, ei vain juutalaisten, vaan pakanainkin seassa kaikessa maailmassa. Näin oli näet jo ennakolta ihan selvästi ennustettu. Koska nyt Herra Kristus kohta Johanneksen vankeuteen jouduttua oli ruvennut saarnaamaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan valtakunnasta ja tekemään ihmetöitä, tahtoi Johannes neuvoa opetuslapsia kääntymään hänen puoleensa. Sentähden hän lähettää heidät Kristuksen luo, jotta he omin korvin saisivat kuulla sitä saarnaa, josta profeetat niin kauan sitten olivat ennakolta ennustaneet, että nimittäin Kristus oli juuri sen opin tuova maan päälle ja siten ilmoittava itsensä.

Tämä lähettäminen ei siis tarkoittanut mitään muuta kuin jos Johannes olisi sanonut tähän tapaan: minä kyllä hyvin tiedän hänen olevan oikean Kristuksen, mutta kansa ei sitä vielä usko. Menkää sentähden nyt te hänen luokseen kuullaksenne häntä itse, voidaksenne irtautua minusta ja koko juutalaisuudesta ja kiintyäksenne tuohon mieheen, josta teidän ja koko maailman autuus riippuu. Oikeastaan tuon lähetystön tarkoitus on se, että Johanneksen opetuslapset saisivat itse nähdä Kristuksen ja kuulla häntä, oppisivat häntä tuntemaan ja niin uskoisivat häneen autuaaksi tullakseen.

Mitähän Kristus nyt vastaa tälle lähetystölle? Heidän kysymyksensä, oliko hän se tuleva, hän ei vastaa suoraan myöntäen eikä kieltäen. Hän viittaa vain töihinsä sanoen: näettehän, kuulette ja käsittänette, että minä se olen. Sillä aivan kuin Jesaja ja muut profeetat ennustivat, että Kristus on tekevä ontuvat terveiksi, sokeat näkeviksi jne., niin samaa te omin silmin näette täällä tapahtuvan ettekä siis tarvitse mitään vakuuttelemisia ja vastauksia, jos vain muuten tahdotte oikein näistä asioista ottaa vaarin.

Tämä on siis ihana, jalo ja lohdullinen puhe, joka sangen sopivasti sisältää kaiken, mitä Kristuksesta voidaankin puhua, millainen kuningas hän on ja millainen on hänen valtakuntansa, nimittäin, että hänellä on sellainen valtakunta, mihin sokeat, rammat, pitaliset, mykät, kuolleet ja varsinkin vaivaiset syntiset, kaikki viheliäiset, köyhät ja mitättömät kuuluvat ja jossa he kaikki löytävät lohdutuksen ja avun. Tämä saarna Kristuksesta ja hänen valtakunnastaan pitäisi meidän tarkoin ottaa huomioomme ja antaa sen aina kaikua keskuudessamme, että Kristuksella on sellainen valtakunta ja hän on semmoinen kuningas, joka auttaa kurjia ja viheliäisiä ihmisiä sielun ja ruumiin puolesta, missä maailma kaikkine mahtinensa ei voi vähääkään apua antaa. Ei ole näet vielä nähty niin mainiota lääkäriä, joka voi tehdä sokeat näkeviksi, pitaliset puhtaiksi jne.; eikä myös ole vielä ilmestynyt sitä saarnamiestä, joka osaa saarnata köyhille evankeliumia, se on, antaa apua ja lohdutusta murheellisille, raadollisille ja ahdistetuille omilletunnoille ja tehdä alakuloisia ja murheellisia iloisiksi ja rohkeamielisiksi.

Mooses kyllä on mitä suurin saarnamies, mutta hänellä ei ole sitä taitoa, että osaisi lohduttaa vaivaisia syntisiä. Päinvastaista onkin hänen vaikutuksensa. Kaikki hänen saarnansa käyvät tähän suuntaan: Joko sinun pitää täyttää Jumalan laki tai joudut kadotukseen. Silloinpa vasta syntyykin surkeus; jotka tuntevat syntinsä ja koettavat niistä päästä, laskevat tämän sydämellensä, koettavat elää lain mukaan, mutta eivät saa siten tyydytystä eivätkä hyvää omaatuntoa ja iloista mieltä.

Samaten vanhan liiton pyhät valittavat, että Mooseksen valtikka on uuvuttava ja ikävöivät sydämestään armon valtakuntaa, joka Kristuksessa oli luvattu. Niin esimerkiksi Ps. 14:7: Oi, että Israelin pelastus tulisi Siionista! Kun Herra kääntää kansansa kohtalon, silloin Jaakob riemuitsee, Israel iloitsee. Ja Ps. 102:14: Nouse ja armahda Siionia, sillä aika on tehdä sille laupeus ja määrähetki on tullut. Ulkokullatut taasen arvelevat, etteivät he ulkonaisesti lakia noudattaessaan evankeliumia ja Kristusta tarvitsekaan, luullen, ettei ole mitään hätää. Jumalan kaiketi täytyy ottaa heidät taivaaseen heidän paastoamisiensa, rukouksiensa ja almujensa tähden. Nämä ovat suruttomia, itsekylläisiä henkiä, jotka eivät kaipaa Herramme ja Jumalamme armoa.

Mooseksen saarnaa tosin tarvitaan kehoittamaan ihmisiä ulkonaiseen kuriin ja kunnialliseen vaellukseen, samoin kuin maallinen hallitus tarvitsee oikeudenpalvelijoita ja teloittajaa rankaisemaan raakoja ja pahoja ihmisiä, jotka eivät elä kunniallisesti, vaan tekevät huorin, varastavat, ovat ahneita, koronkiskureita jne.; mutta kun kuoleman hetki tulee, niin sanopa, mitä tuo Mooseksen oppi sinua hyödyttää, vaikka olisitkin sen mukaan koettanut elää? Täytyyhän sinun sittenkin tunnustaa: rakas Herra Jumala, vaikka en olekaan avionrikkoja, varas enkä murhaaja, niin olen kuitenkin syntinen ja rukoilen, että olisit minulle armollinen ja laupias, muuten minun täytyy kaikkine hyvine tekoineni vaipua epätoivoon.

Sellainen tapaus kerrotaan kirjassa »Isien elämäkertoja». Muuan erakko seisoi samassa kohden kolme päivää yhtä mittaa, kasvot taivasta kohti, huoaten ja valittaen. Kun hänen oppilaansa kysyivät, mikä häntä vaivasi, niin hän vastasi: Minä pelkään kuolemaa. Silloin hänen oppilaansa rupesivat esittämään, miten ankaraa elämää hän oli viettänyt ja kuinka ahkerasti hän oli noudattanut Jumalan käskyjä, luullen siten voivansa häntä lohduttaa. Mutta hän vain vastasi: Minä tunnustan teille suoraan, että pelkään kovin; olen kyllä, kuten sanotte, ahkerasti noudattanut Jumalan käskyjä, mutta en kuitenkaan pääse pelostani, sillä tiedän, että Jumalan tuomiot ovat aivan toisenlaiset kuin ihmisten tuomiot. Tämä mies oli siis tullut niin pitkälle, että lähtöhetken lähestyessä, jolloin on astuttava Jumalan tuomiolle, tiesi Jumalan tuomion olevan niin tarkan, kovan ja ankaran, etteivät meidän hyvät tekomme ja oma pyhyytemme voi kestää koetusta emmekä me voi niiden varassa pysyä.

Vaikka siis kyllä lakia on saarnattava ja hyviä tekoja lakkaamatta harjoitettava sekä kaikessa Jumalan sanaa noudatettava, täytyy kuitenkin kuoleman hetkellä sanoa niinkuin tämä erakko: Oi, Jumala, mistä nyt apu? Tässä on yksi niitä kurjia, joista tässä evankeliumissa mainitaan. Hän ei tiedä, kehen turvata. Häneltä näet puuttuu se tieto, josta Herra tässä puhuu sanoessaan, että köyhille saarnataan evankeliumia. Hän ei tiedä muusta kuin laista, joka jättää hänet tunnonvaivoihin, ahdistukseen ja hätään, voimatta antaa lohdutusta. Mutta evankeliumi on sellainen saarna Kristuksesta, joka sanoo syntiselle: poikani, ole hyvässä turvassa ja iloinen, älä pelkää, sillä tiedä, että Kristus on käskenyt julistaa armoa köyhille, se on, viheliäisille ja murheellisille sydämille; hän asettaa suojaksesi puhtautensa, joka on jumalallinen ja iankaikkinen, sovittaa sinut Jumalan kanssa, pesee pois ja antaa sinun syntisi anteeksi.

Tämän armon hän käskee tarjota sinulle sanansa kautta. Älä siis epäile; niinkuin kuulet, niin sinulle (kun sen vain uskot) tapahtuu. Evankeliumi on siis armorikas ja autuaallinen oppi, hyvä ja lohdullinen sanoma. Jos joku rikas mies lupaa köyhälle kerjäläiselle tuhat kultarahaa, niin se on hänelle evankeliumi, hyvä sanoma, jota hän mielellään kuulee ja josta hän kaikesta sydämestään ihastuu. Mutta mitä ovatkaan raha ja tavarat verrattuna tähän lohdulliseen ja armolliseen saarnaan, että Kristus ottaa vastaan köyhiä, on sellainen kuningas, joka auttaa viheliäisiä syntisiä, lain orjia, iankaikkiseen elämään ja vanhurskauteen! Se on, Kristus sanoo evankeliumissamme, minun valtakuntani, joka on aivan toista kuin maailman valtakunnat. Näissä on sääntönä auttaa väkevimpiä, niinkuin sananlaskukin osoittaa: joka toisen voittaa, se hänet säkkiin pistää. Ne hallitsevat lain ja miekan voimalla, lyövät ja iskevät, missä vain tarve vaatii, koska eivät saa eivätkä voi pahuutta ja rikoksia sallia. Siinä tarvitaan oikeudenpalvelijoita, miekkaa, raippoja ja muita maallisia keinoja, että kaikki pahuus saisi ansaitun rangaistuksensa. Mutta Kristuksen valtakunnassa on aivan toisin: se ei ole tekemisissä väkevien ja pyhien ihmisten, vaan heikkojen, viheliäisten syntisten kanssa, niinkuin Kristus sanookin: »Sokeat saavat näkönsä, ontuvat kävelevät, pitaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat ja kuolleet herätetään» jne. Kuolleitten eloon herättäminen tosin on suuri ihmetyö, mutta vielä paljon suurempi ihmetyö, vaikka sillä ei ole suurta tenhovoimaa, on se, että Jumala niin rakastaa maailmaa, että hän antaa sille ainoan Poikansa, jonka hän iankaikkisuudessa on säätänyt syntisten kuninkaaksi, ja että heille evankeliumia saarnaamaan.

Tällaisesta kuninkaasta ja evankeliumista Mooseksen laki ei tiedä mitään. Siinä sanotaan vain: joka on syntinen, hän on perkeleen ja kuoleman valtakunnan oma. Lain kannalta tuntuu siis siltä kuin Herra Jumala olisi vain pyhien ja hurskasten kuningas, joilla on korkeampi hurskaus kuin maallinen hallitus vaatii. Ja totta on sekin. Mooseksen valtakuntakin on Herran Jumalan valtakunta, ja hänenkin saarnansa on Jumalan sanaa. Samoin voi maallistakin hallitusta sanoa Jumalan valtakunnaksi, sillä hän tahtoo, että se pysyy voimassa ja että me olemme sille kuuliaisia. Mutta tämä on vain hänen vasemmanpuolinen valtakuntansa, johon hän on asettanut hallitusta pitämään isät, äidit, kuninkaat, keisarit, tuomarit ja lainvalvojat.

Hänen oikealla kädellään oleva valtakunta, missä hän itse on hallitsemassa, on taas siellä, missä köyhille saarnataan evankeliumia, ja jossa sinäkin, kun asiasi joutuvat sille kannalle, ettei sinun oma hurskautesi ensinkään voi sinua auttaa, opit sanomaan: Herra, minä olen kyllä tehnyt, minkä olen jaksanut: olen uskollisesti palvellut isääni ja isäntiäni, en ole ketään häpäissyt, en ole ollut niskoittelija, olen koettanut uskollisesti neuvoa perhettäni, lapsiani ja palkollisiani, hallinnut parhaani mukaan, en ole lähimmäiselleni vahinkoa tuottanut, en varastanut enkä tehnyt huorin jne., mutta mikä nyt avuksi? Tiedän, ettei mikään tästä auta minua tuomioistuimesi edessä eikä oikeuta minua valtakuntasi jäseneksi! Kuitenkaan en tahdo, rakas Herrani, heittää toivoani ja vaipua epätoivoon, sillä evankeliumistasi olen kuullut, että sinun Poikasi, rakas Herrani Jeesus Kristus, on tehnyt kuudenlaisia ihmetöitä, joiden joukossa mainitaan sekin, että köyhille saarnataan evankeliumia, toisin sanoen, että sinä, taivaallinen Isä, olet säätänyt hänet peljästyneiden sydänten lohduttajaksi. Tämän saarnan minäkin tahdon omistaa, sillä kuuluuhan se minulle, koska minäkin olen tällainen köyhä ja viheliäinen enkä voi löytää mitään apua itsestäni enkä koko maailmasta.

Samoin profeetta Jesajankin ennustuksessa, Jes. 50:4, missä Herra Kristus itse puhuu: Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä: Jumala on pannut sanansa minun kielelleni, voidakseni oikealla ajalla puhua väsyneille, oikein lohduttaa arkoja omiatuntoja. Tätä kohtaa evankelista selittää sanoessaan, että Kristus saarnaa köyhille evankeliumia. Hän onkin asetettu kuninkaaksi voidakseen julistaa evankeliumia eli lohduttaa ja vahvistaa köyhiä, arkoja ja murheellisia sydämiä; hänen valtakuntansa oikeastaan onkin lohdun ja avun valtakunta, missä heikkoja ei enää peljätetä eikä ahdistukseen jätetä, vaan lohdutetaan ja ilahdutetaan. Tämä ei voi tapahtua lain saarnan, vaan ainoastaan evankeliumin kautta. Tämä on se hyvä sanoma, että Kristuksen kautta syntimme ovat maksetut ja me hänen kärsimisensä tähden iankaikkisesta kuolemasta pelastetut. Tämä saarna kuuluu köyhille, sanoo Herra; heidän luoksensa minä lähden. Minä en voi tulla suurten pyhimysten luo, jotka eivät tahdokaan olla syntisiä, eivätkä tarvitse minun evankeliumiani, vaan jopa sitä vainoavat ja tuomitsevat sen harhaopiksi, kun muka kielletään hyvät työt, saarnataan Moosesta ja lakia vastaan.

Sen tähden Herra sanookin vielä: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun. Niin tosiaankin autuas. Sillä tähän kuninkaaseen ja hänen saarnaansa, josta jokaisen kaiketi pitäisi iloita, loukkaantuu koko maailma. Evankelistojen kertomuksista näemme, että fariseukset, kirjanoppineet, ylipapit, papit ja leviitat ynnä kaikki, jotka olivat maan mahtavia, pitivät Kristusta viettelijänä, hänen saarnaansa harhaoppina ja häntä sentähden ankarasti tuomitsivat. Heistä hän ei koskaan osannut saarnata oikein, heidän mielestänsä hän aina käänsi asiat nurin ja puhui kierosti; tahtoihan hän heittää helvettiin hurskaat ja pyhät (niinkuin hän heittääkin), kärsimättä heitä valtakunnassansa, mutta korottaa syntiset taivaaseen. Samaa mieltä paavilaiset ovat meidän aikanamme. Onko, näin he väittävät, oikein saarnattu, kun ei hyville teoille anneta mitään merkitystä, vaan avataan taivas levälleen kaikille heittiöille? Tuollaista soimausta on Herran Kristuksen täytynyt kärsiä juutalaisten keskuudessa.

Mutta tässä on: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun». Jos siis oikein Kristusta kuulisit, ottaisit vastaan hänen sanansa ja tulisit hänen valtakuntaansa, niin saisit kokea, ettei evankeliumi suinkaan kiellä hyviä tekoja, niinkuin paavilaiset meistä valehtelevat, vaan että se neuvoo ja kehoittaa meitä tekemään niitä ja tarkasti karttamaan tekemästä mitään Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan. Se antaa maallisen esivallan, sen keisarien ja kuninkaiden pysyä asemassaan, antaa oikeudenpalvelijain käyttää valtaansa järjestyksen ylläpitämiseksi. Minkätähden siis loukkaannut pyhään evankeliumiin soimaten että se muka kieltää hyvät teot?

Evankeliumi ei hylkää eikä kiellä hyviä tekoja. Mutta sen se kieltää, ettei kuoleman hetkellä, siirtyessämme toiseen elämään, kun ei enää ole mitään neuvoa eikä apua kuolemaa vastaan, pidä turvautua ja luottaa omaan elämäämme ja hyviin tekoihimme, vaan että on käännyttävä Herran Kristuksen turviin, vahvalla uskalluksella luottaen hänen tekoonsa ja ansioonsa, että me hänen armonsa kautta saamme tulevassa elämässä iankaikkisen autuuden.

Sitä vartenhan Jumala on meille antanut tällaisen ruumiin monine hyödyllisine jäseninensä, ettemme olisi täällä maan päällä joutilaina, vaan kävelisimme jaloillamme, tekisimme käsillä työtä, puhuisimme suullamme, katselisimme silmillämme jne. Sitäpaitsi hän on meille antanut myös sanansa ja Kymmenen käskyänsä, että me suuntaisimme kaikki työmme niiden mukaan emmekä tekisi mitään hänen kunniaansa ja lähimmäisen menestystä loukkaavaa. Evankeliumi sekä sallii tämän että käskeekin meitä sitä sanan mukaan ahkerasti tekemään. Mutta kun ihmisen on alastomana täältä maailmasta Jumalan tuomioistuimen eteen siirtyminen, silloin evankeliumi käskee sinun etsiä toista turvaa, johon voisit asettaa ja perustaa sydämesi toivon ja uskalluksen.

Jos siis olet hyvin elänyt, mikä on oikein ja hyvin, niin kiitä Jumalaa siitä, mutta älä kuoleman hetkellä luota siihen, että Jumalan sen tähden pitää avata sinulle taivaansa, vaan turvaudu kuninkaaseen, Herraamme Jeesukseen Kristukseen, jolla (kuten evankelista tekstissämme mainitsee) on sellainen virka toimitettavana, että hän tekee sokeat näkeviksi, ontuvat käyviksi, pitaliset puhtaiksi, kuurot kuuleviksi, herättää kuolleita ja saarnaa köyhille evankeliumia, lohduttaa viheliäisiä, ahdistettuja ja murheellisia sieluja. Ei Isä asettanut häntä syntiemme tähden kiduttamaan ja surmaamaan meitä, vaan neuvomaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan köyhiä omiatuntoja ja tuomaan heille iankaikkista apua.

Ne siis, jotka eivät häntä sellaisena pidä eivätkä häneltä tällaista armoa pyydä, vaan loukkaantuvat häneen ja hänen oppiinsa ja häntä halveksivat, niinkuin juutalaiset tekivät ja ulkokullatut vielä tänä päivänä, kyllä aikanaan saavat tuomionsa. Juuri tämä on se suuri pahennus, jonka tähden maailma loukkaantuu Kristuksen oppiin: se ei tahdo luottaa Jumalan armoon, vaan omiin tekoihinsa ja ansioihinsa. Sentähden se soimaa evankeliumia vietteleväksi opiksi, joka muka kieltää hyvät teot ja saattaa ihmiset kevytmielisiksi ja raaoiksi.

Toiseksi maailma loukkaantuu Kristukseen senkin tähden, että hän on niin köyhä ja alhainen ja että hän vielä itse kannettuaan ristiänsä ja annettuaan itsensä siihen naulittavaksi kehoittaa kristityitänsä ottamaan ristinsä ja näin seuraamaan häntä kautta kaikenlaisten ahdistusten ja murheiden. Tätä aatetta maailma vihaa ja kammoo. Se nähdäänkin silloin, kun pitäisi evankeliumia tunnustaa ja sen tähden uskaltaa kärsiä tai uhrata jotakin: suuret joukot lankeavat aivan kuin madonsyömät omenat puusta kesällä.

Kolmantena loukkaantumisen aiheena on vielä se, että me enemmän katsomme omaa sydäntämme ja omaatuntoamme ja luotamme liikutuksiimme ja tunteisiimme kuin Kristuksen evankeliumiin, toisin sanoen, kun tekomme ja käytöksemme saattavat meille enemmän ahdistusta ja huolta kuin rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ilmoittaa meille lohdutusta. Tämä pahennus ei ole kuitenkaan niin yleinen kuin nuo kaksi edellistä, sillä vain oikeat kristityt tuntevat tällaista kiusausta. Mutta ylen määrin se tekee kipeää, ja ellei Pyhä Henki tulisi avuksemme ja lohdutukseksemme, niin ei kukaan meistä voisi loukkaantumatta tätä kiusausta kestää.

Rakas Herramme Kristus on siis kaikkialla maailmassa pahennuksen saarnaaja, niinkuin hän kohta tämän evankeliumimme jälkeen vielä selvemmin sanookin, että ihmiset loukkaantuvat tähän saarnaan, sitä halveksivat ja vainoavat. Mutta mikä kova tuomio onkaan kerran maailmaa tämän tähden kohtaava! Sen osoittavat nuo kauheat Jeesuksen sanat kolmesta kaupungista, Kapernaumista, Korasinista ja Betsaidasta. Samaa osoittaa myöskin Kristuksen vakava valitus juutalaisista, kun hän sanoi: Johannes oli ankara saarnaaja, jonka ruokana oli hunaja ja heinäsirkat ja juomana pelkkä vesi ja joka eli muutenkin sangen ankarasti; mutta mitä se auttoi? Te kuitenkin syytitte hänellä olevan perkeleen. Minähän sanoosyön ja juon jokaisen kanssa ja kohtelen ihmisiä niin ystävällisesti kuin suinkin, ja nyt te sanotte minua syömäriksi ja viininjuojaksi, publikaanien ja syntisten ystäväksi. Ei kukaan voi siis tulla toimeen moisten myrkyllisten käärmeitten, moisten ulkokullattujen ja tekopyhien kanssa. Jos elää vapaasti ja on ystävällinen ihmisille, niin se ei kelpaa. Jos taasen viettää ankaraa elämää,niin sekään ei kelpaa. Kuinka pitää siis tuota ilkeää maailmaa kohdella? Kai olisi sille otollista, että vain kiittäisi kaikkia sen tekoja, vaikkei se mitään oikein teekään.

Tuollaista pahennusta meidän täytyy kärsiä. Sillä koska sekään ei auttanut, että Herra Kristus itse saarnasi ja teki lukemattomia ihmetekoja, niin että sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, rammat käyntinsä, pitaliset terveyden ja kuolleet heräsivät eloon, vaan kuitenkin hänen sanaansa halveksittiin, vieläpä Herra Kristus itse naulittiin ristiin sekä hänen apostolinsa karkoitettiin Juudanmaalta, eivätkä he koko maailmassa missään olleet suojattuna tämän saarnan tähden, niin kuinka meidän sopisi ruveta samasta asiasta valittamaan? Ei ole ihmekään, jos maailma meidän aikanamme niinkin halveksii ja tallaa jalkoihinsa pyhän evankeliumin ja sen oikeat saarnaajat. Eihän toisin käynyt Herrallemme Kristuksellekaan ja hänen apostoleilleen, jotka eivät vain julistaneet sanaa, vaan myöskin tekivät sellaisia jaloja ja suuria ihmetekoja, jommoisia me emme voi tehdä, me kun olemme vain tuon pahennuksen sanan julistajia.

Meidän tulee siis koettaa tottua siihen ja sallia sen tapahtua. Eihän evankeliumia milloinkaan ole toisin kohdeltu. Se on ja pysyy saarnana, johon loukkaantuvat, ei vain alhainen kansa, vaan maan pyhimmät, hurskaimmat, viisaimmat ja mahtavimmat, niinkuin kokemuskin osoittaa. Mutta autuaat ne, jotka tietävät ja uskovat, että se on Jumalan sana, he saavat terveyden, lohdutuksen ja vahvistuksen voittaakseen sellaiset pahennukset. Mutta ne, jotka eivät tätä tiedä, vaan ylpeilevät omista hyvistä teoistaan, joutuvat pois tästä sanasta omaan vanhurskauteen, pitäen evankeliumia loukkaavana ja viettelevänä oppina. Tätä sanotaan loukkaantumiseksi ja pahenemiseksi. Ja näin tekevät, niinkuin sanottu, juuri ne, joita maailma pitää suurimpina pyhimyksinä ja viisaimpina ihmisinä.

Meillä on siis kyllä syytä Herramme Kristuksen kanssa valittaa maailman sokeutta sanoen: »Me soitimme teille huilua, ja te ette tanssineet, me veisasimme itkuvirsiä, ja te ette vaikeroineet.»Jos saarnaamme teille evankeliumia, niin ei se auta; jos taasen lakia, niin ei auta sekään. Surutonta maailmaa ei voi tehdä oikein iloiseksi eikä oikein murheelliseksikaan, se kun ei tahdo tulla syntiensä tuntoon eikä myöskään huoli lohdutuksesta syntiä vastaan; se ei tahdo olla sokea eikä näkevä; sen vastustajaimme, paavilaisten, esimerkki kyllä osoittaa.

Tämä siis on evankeliumimme toisen osan sisältö. Se on tässä tarkoin huomioon otettava: evankeliumi on oppi ja saarna köyhille, se on, murheellisille, ahdistetuille sydämille, jotka tuntevat kurjuutensa ja viheliäisyytensä sekä kauhistuvat Jumalan vihaa ja tuomiota. Se ei kuulu rikkaille, joiden kaikki ajatukset ja teot tarkoittavat suuren kunnian ja mahtavuuden saavuttamista maan päällä, että voisivat elää ilossa ja hekumassa. Sen tähden kuuluukin oudolta ja kummalliselta heidän korvissaan, kun Herra Kristus lausuu: köyhille saarnataan evankeliumia; sitä he eivät halua tietää eivätkä oppia, vaan pitävät sitä hulluutena, siihen sekä suuttuvat että sitä vainoavat, soimaten sitä harhaopiksi. Sen me näemme paavista ja hänen hengettömistä kardinaaleistansa, piispoistansa jne., sekä usein maallisista suurimmista mahtimiehistä ja hallitsijoista, jotka ovat samaa mieltä kuin he. Näemme siis, että kaikki, mikä maailmassa on hurskasta, pyhää, suurta ja mahtavaa, asettuu evankeliumia vastustamaan.

Tällaisesta loukkaantumisesta Kristus vähäistä laumaansa varoittaa, niinkuin jo sanoin, sanoessaan: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.» Toisin sanoen: kun näette ja saatte kokea, miten maailma loukkaantuu minuun sanaani ja rupeaa vainoamaan teitä, sen tunnustajia, niin älkää eksykö älkää myös joutuko ahdistukseen, vaan ajatelkaa: samoin kävi Kristuksellekin, Jumalan Pojalle, meidän Herrallemme. Vaikka hän saarnasi niin voimallisesti ja teki useita jaloja ja suuria ihmetekoja, se ei mitään auttanut. Ja että me tämän muistaisimme emmekä antaisi maailman viisauden, suuruuden ja mahtavuuden sekä sen joukon lukuisuuden pettää itseämme, on hän uskollisesti meitä neuvonut ja varoittanut pitämään lujasti kiinni hänestä ja hänen sanastansa, kun hän sanoo: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun».

Koska siis näin on tapahtunut rakkaalle Herrallemme Kristukselle Jeesukselle itselleen, että hänen oma kansansa, jolle hän oli vapahtajaksi luvattu ja lähetetty, häneen loukkaantui, ja, jotka, vaikka he näkivät hänen jalot ja suuret ihmetekonsa, joita hän teki heidän nähtensä, eivät kuitenkaan taipuneet uskomaan hänen saarnaansa ja ottamaan häntä vastaan, vaan päinvastoin ristiinnaulitsivat ja surmasivat hänet niin meidän tulisi tietysti olla vaiti ja valittelematta, kun saamme evankeliumin tähden kärsiä halveksimista, pilkkaa ja vainoa. Tämä opetus loukkaantumisesta on sangen tarpeellinen, varsinkin meidän aikanamme, kun jokainen tahtoo suloista evankeliumia soimata ja siihen loukkaantua.

Päivän evankeliumista olemme siis, rakkaani, saaneet jaloja ja syväilisiä opetuksia, joista meidän autuutemme ja iankaikkinen elämämme riippuu. Opimme näet, että Kristus on armon ja kaiken lohdutuksen kuningas, joka evankeliuminsa kautta puhuttelee ystävällisesti viheliäisiä ja murheellisia sydämiä, syntien ahdistaessa lohduttaa heitä ja tahtoo auttaa heitä iankaikkiseen elämään. Vaikka ankara maallinen hallitus on Jumalan valtakuntaa, niin se on vain hänen vasemmanpuolista valtaansa, joka kerran on loppuva. Mutta se on hänen oikea ja iankaikkinen valtakuntansa, joka tulee meidän tykömme sanan kautta, kun me synnin ja kuoleman kuorman rasittaessa (sillä tällaisillehan sitä saarnataan) sen otamme uskolla vastaan. Se lohduttaa ja vakuuttaa meitä, niin että me vahvalla uskalluksella saatamme kääntyä Kristuksen puoleen, sanoen lujalla luottamuksella: minä uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka tekee sokeat näkeviksi, rammat käyviksi, pitaliset puhtaiksi, kuurot kuuleviksi ja kuolleet eläviksi. Minulla on tämä sana, ja sen tähden olen vakuuttunut siitä, ettei hän hylkää minua suurimmassakaan hädässäni, vaan on vapahtava minut kuolemasta ja perkeleen valtakunnasta taivaaseen, iankaikkiseen elämään. Sitä vartenhan hän on tullut ihmiseksi ja lähestynyt minua maan päällä, että hän minua, vaivaista syntistä, evankeliumillansa lohduttaisi sekä auttaisi minut synnistä ja kuolemasta iankaikkiseen elämään. Kaikki, jotka sydämestänsä tämän uskovat, saavatkin kerran siirtyä tästä murheen laaksosta iankaikkiseen iloon ja autuuteen. Sen rakas Herramme Kristus meille suokoon. Amen.