Tämä tutkielma käsittelee ylistysmusiikin olemusta, ilmenemismuotoja ja funktiota Suomessa. Yleensä etnomusikologinen tutkimus kohdistuu läntisen maailman ulkopuolisten maiden musiikkiin. Kuitenkin koen, että tutkimuskohteeni on etnomusikologinen: teen kartoitusta musiikinlajista, jota ei aikaisemmin ole tutkittu. Ylistysmusiikilla on oma kulttuurinsa länsimaisen kulttuurin sisällä. Alan Merriam määrittelee musiikin funktion kulttuurin musiikille asettamaksi rooliksi. Se on jonkin tekijän erityisvaikutus, joka täyttää tilanteen sille asettamat vaatimukset ja siten vastaa sille määrättyyn tarkoitukseen. Nämä vaatimukset voivat toteutua kaikissa musiikkikulttuureissa tai olla kulttuurikohtaisia. Merriamin luettelemat funktiot ovat tunteiden ilmaiseminen, esteettinen nautinto, viihdyttäminen, kommunikointi, yhteisön sosiaalisten normien vahvistaminen, sosiaalisten instituutioiden ja uskonnollisten rituaalien validiointi, kulttuurin jatkuvuuden ja säilymisen sekä yhteisön integraation tukeminen. Hän mainitsee vielä, että kun ihminen suorittaa uskonnollista riittiä, siihen liittyy tietty tapa ja väline, kuten musiikki, tanssi tai muu rituaali, jolla hän voi lähestyä jumalaansa. Välineen ollessa musiikki, ei musiikin funktiota voi erottaa uskonnon funktiosta. Tämä käsitys on myös tutkielmani perusoletus.
Musiikin funktio on siis sidonnainen kulttuuriin. John Clarke määrittelee kulttuurin seuraavasti: Kulttuuri on sosiaalisen ryhmän erityinen, muista erottuva elämäntapa. Se sisältää merkityksiä, jotka tekevät asiat ja esineet kulttuurin jäsenille ymmärrettäväksi. Ne ovat objektivoituneita instituutioissa, sosiaalisissa suhteissa, säännöissä, tottumuksissa, objektien käyttämisen ja aineellisen elämän tavoissa. Kulttuuri on siis sosiaalisen elämän symbolinen järjestys. Merriam sanoo vielä, että musiikki on aina sidoksissa siihen yhteisöön, jossa sitä tuotetaan ja käytetään, eikä musiikkia sen vuoksi voida ymmärtää ilman tietoa sitä ympäröivästä kulttuurista. Siksi myös tässä tutkielmassa kulttuurilla tai kulttuurisella kontekstilla on olennainen osa, vaikka käsittelenkin ylistysmusiikkia pääasiassa musiikilliselta kannalta. Pirkko Moisala väittää, että musiikki ilmenee aina kontekstissa. Nämä kontekstit voivat olla sosiaalisia, kulttuurisia, käsitteellisiä tai uskonnollisia. Tutkielmani konteksti on selvästi uskonnollinen. Tutkielmassani haluan selvittää ylistysmusiikin musiikillisia piirteitä, mutta niitä on mahdoton ymmärtää tutkimatta myös sitä ympäröivää kulttuuritaustaa.
Tutkimuksen otsikko tulee siitä, että kertoessani ihmisille tekeväni pro gradu –tutkielmani ylistysmusiikista, sai usein vastaukseksi kysymyksen: mikä ihmeen ylistysmusiikki? Tämäkin oli minulle osoitus tutkielman aiheen tärkeydestä, sillä juuri kukaan ei tunne ylistysmusiikkia ja silti se on koko ajan kasvava musiikinlaji. Tutkielmani onkin yleiskatsaus ylistysmusiikkiin, sillä tuntui oudolta tehdä tutkimus jostain spesifimmistä ylistykseen liittyvästä aiheesta, kun koko ylistysmusiikki on niin tuntematon käsite monille.
Aloitan tutkielmani katsauksella hengelliseen musiikkiin ja erityisesti ylistysmusiikkiin luvussa 2, jossa määrittelen nämä käsitteet, jotta ylistysmusiikki olisi helpompi nähdä kontekstissaan. Tämän jälkeen luvussa 3 käyn läpi lyhyesti ylistysmusiikin historian vaiheita ensin yleisesti ja sitten erikseen Suomessa. Selitän mitä ylistysmusiikki on musiikkina luvussa 4. Aloitan ylistys- ja palvontalaulun käsitteistä ja sen jälkeen käyn tarkemmin läpi ylistyslaulujen melodisia, harmonisia ja rakenteellisia sekä tempollisia ominaispiirteitä. Musiikillisia ominaisuuksia kuvailevassa luvussani viimeiseksi vertaan alaluvussa 4.3 muuta hengellistä musiikkia ylistysmusiikkiin, sillä tutkimusta tehdessäni törmäsin usein tilanteisiin, joissa minulta kysyttiin, miten ylistysmusiikki eroaa muusta hengellisestä musiikista.
Luku 5 keskittyy ylistysmusiikin käytännön kysymyksiin. Aloitan käytäntöön liittyvistä perusasioista, kuten missä ylistystä käytetään ja kenelle se on suunnattu. Siirryn sitten ylistyksen organisaation osa-alueiden ja hierarkian selvittämiseen (5.2). Alaluvussa 5.3 kuvailen tyypillisen ylistystilanteen ympäristöineen, jotta ylistystä käytännössä olisi helpompi ymmärtää. Käsittelen vielä seurakuntalaisten roolia ja laulujen käyttöä alaluvuissa 5.4 ja 5.5 ennen viimeistä varsinaista lukua.
Luvussa 6 selvitän ylistysmusiikkia kulttuurina, jotta lukija saisi kokonaiskuvan ylistysmusiikin kentästä. Ensimmäinen alaluku 6.1 käsittelee ylistysmusiikin kiistanalaisuutta ja vaikutuksia seurakunnissa. Ylistysmusiikkiin liittyy olennaisesti kansainvälisyys ja nykyaikaisuus, joita selvitän tarkemmin alaluvuissa 6.2 ja 6.3. Alaluku 6.4 syventyy ylistysmusiikkiin liittyviin erilaisiin tapahtumiin ja koulutukseen. Näiden jälkeen käyn vielä läpi ylistysmusiikin äänitetuotantoa (6.5). Lopuksi esitän tutkimustulokseni.
1.1 Aikaisempi tutkimus ja lähteet
Hengellistä musiikkia on Suomessa tutkittu musiikillisesta näkökulmasta olemattoman vähän. Saman totesi jo vuonna 1984 Martta-Leena Laitakari pro gradu –tutkielmassaan Hengellinen nuorisomusiikki ja The Ranking Band sen edustajana, eikä tilanne ole tuosta juurikaan muuttunut. Ylistysmusiikki on kolmisenkymmentä vuotta sitten tullut Suomeen, mutta siitä on tehty ainoastaan yksi opinnäyte: Mari Sallin (1995) Ylistä Herraa! Tutkimus karismaattisen ylistyksen tulosta Suomen luterilaiseen kirkkoon, ylistysryhmistä luterilaisissa seurakunnissa sekä karismaattisen ylistyksen ja palvonnan periaatteista. Ylistyksen historian ja ylistysryhmien toiminnan selvittämisen ohella tutkimus keskittyy enimmäkseen ylistyksen teologisiin ja hengellisiin kysymyksiin, mikä taas ei ole oman tutkielmani kannalta olennaista. Sallin opinnäyte käsittelee ainoastaan luterilaisen kirkon ylistysmusiikkia, omani keskittyy lähinnä vapaisiin suuntiin ja uusiin seurakuntiin. Opinnäyte on tehty vuonna 1995, jonka jälkeen ylistysmusiikki on yleistynyt eri seurakunnissa huomattavasti, mikä sekin vaikuttaa tutkielmiemme erilaisuuteen.
Luther-opistossa on tehty tutkielma Porin ylistyskuorosta sekä muutama hengelliseen nuorisomusiikkiin keskittynyt työ. Helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon musiikkielämää ovat tutkineet mm. Nora Kostamo ja Antti Soininen opinnäytteissään ja näissä vain sivutaan ylistysmusiikkia.
Ylistyksestä on Suomessa kirjoitettu ainoastaan yksi kirja, Markku Ylipään Koko Raamattu ylistää (2000). Kyseistä teosta olen käyttänyt lähinnä ylistyksen määrittelyssä, sillä sekään ei kerro ylistyksestä käytännössä, vaan keskittyy enemmän ylistyksen teologisiin näkökulmiin. Ulkomaista, lähinnä yhdysvaltalaista, kirjallisuutta löytyy ylistysmusiikista kasapäin. Näistä tosin suurin osa on hyvin teologisia, subjektiivisia tai ylistä-näin –oppaita, eivätkä ne siksi sopineet tutkielmani lähteiksi. Tieteellistä tutkimusta on vähemmän. Olen käyttänyt tutkielmassani mm. Ernest B. Gentilen kirjaa Worship God! (1994), joka selvittää kristillisen ylistyksen periaatteita sekä teologian tohtorin ja professorin Robert E. Webberin teosta Worship Old and New (1994), jossa käydään mm. läpi kristillisen jumalanpalvelusmusiikin historiaa. Myös muutama muu vastaava teos on ollut hyödyllinen, vaikka ne ovatkin käsitelleet ylistystä teologisesta näkökulmasta ja keskittyneet Yhdysvaltoihin. Olen käyttänyt myös teologian tohtori C. Peter Wagnerin uusia karismaattisia seurakuntia käsittelevän teoksen Churchquake ylistystä koskevaa lukua, sillä siinä esitetyillä ominaispiirteillä on vastaavuus suomalaisissa karismaattisissa seurakunnissa. Ylistyskirjallisuudessa jonkinlaiselle jalustalle on nostettu ensimmäinen nykyaikaisesta ylistyksestä kirjoitettu kirja, Judson Cornwallin On aika ylistää . Se mainitaan lähes jokaisessa ylistystä käsittelevässä kirjassa ja tutkielmassa. Omassa työssäni kirja ei kuitenkaan ole ollut olennainen lähde, teologisen lähestymis- ja käsittelytapansa takia.
Koska tutkimusotteeni on etnomusikologinen, tämän työn kannalta tärkeimpiä lähteitä ovat kuitenkin olleet primäärilähteet eli äänitteet, videot, haastattelut, seurakuntakäynnit, lista ylistysäänitteistä ja tekemäni ylistyskysely , sillä Suomessa ei ole tehty materiaalia ylistyksestä käytännössä. Ylistyksen historian kulun selvittämisessä Suomessa olen turvautunut muutamaan sähköpostitse tapahtuneeseen haastatteluun, sillä ainoa Suomen ylistysmusiikin historiaa käsittelevä teos on mainitsemani Sallin opinnäyte. Olen käyttänyt tätä Sallin opinnäytettä lähteenä selvittämään ylistysmusiikin tuloa luterilaiseen kirkkoon. Jos olisin itse selvittänyt tarkemmin ylistyksen historiaa Suomessa, olisi se ollut turhan työteliästä asian vähäisen olennaisuuden vuoksi tutkielmassani. Lauri K. Ahosen kirja, Suomen helluntaiherätyksen historia (1994) tosin valottaa ylistysmusiikin saapumista helluntaiherätykseen muutaman sivun verran ja se onkin ollut arvokas lähde työssäni. Kokonaisuudessaan luku 3, joka käsittelee ylistyksen historiaa on suuntaa-antava, ei tarkkaan todennettu.
Ylistyslaulujen musiikillinen analysointi luvussa 4 perustuu äänitteisiin, videoihin, nuotteihin ja nuottikirjoihin. Tein analyysini yhteensä 20:n ylistys- ja palvontalaulun perusteella. Valitsin analyysiin sellaiset laulut, joita on joko ylistysäänitteillä tai joita kuulin useamman seurakuntakäynnin yhteydessä. Analysoitavat laulut ovat pääosin 1990-2000 -luvuilta. Analyysi ei ole yksityiskohtainen, sillä se on vain yksi osa tutkimustani eikä pääkysymykseni.
Videot ja seurakuntakäynnit ovat lähteenä erityisesti luvussa 5, jossa selvitetään ylistystä käytännössä. Vaikka sain ylistyskyselyillä paljon tietoa eri seurakuntien ylistysmusiikkikäytännöistä, niin ne eivät silti korvaa aitoa tilannetta, jossa ylistys tapahtuu. Videoiden välityksellä sain kuvan ylistysryhmien toiminnasta ylistystilanteessa, mutta vasta seurakuntakäynnit selvittivät paremmin myös seurakuntalaisten toimintaa. Seurakuntakäynnit kohdistuivat lähinnä pääkaupunkiseudun seurakuntiin ja tapahtumiin, koska asun Helsingissä. Tärkein lähteeni ylistysmusiikin käytön selvittämisessä seurakunnissa ja siihen liittyviä käytännön asioita oli ylistyskysely, sillä käytännön ylistystilanteesta ei ole kirjallisia dokumentteja. Nämä kyselyn tulokset ovat lähteenä etenkin luvussa 5, mutta myös luvussa 6. Selitän tarkemmin kyselyn perusteista luvussa 5.
Kokosin työtäni varten myös listan pääkaupunkiseudun seurakunnista. Listasta ilmenee kuinka paljon ylistystä kussakin seurakunnassa käytetään. Sen avulla pystyin kartoittamaan ylistyksen levinneisyyttä seurakunnissa. Tein lisäksi toisen listan, johon olen kerännyt Suomessa ilmestyneet ylistysäänitteet. Lista ei ole täydellinen, mutta se antaa suuntaa siitä, miten ylistysmusiikki on yleistynyt 1980-luvulta tähän päivään (3/2003). Tätä ylistysmusiikkiäänitelistaa olen käyttänyt aineistona alaluvussa 6.5.
1.2 Termeistä
Tutkimus sisältää paljon hengelliselle musiikille ja erityisesti ylistysmusiikille ominaista sanastoa, kuten ylistyksen vetäminen, ylistysryhmä tai palvonta, sillä ne ovat olennaisia aiheen käsittelyssä. Olen pyrkinyt selittämään näitä termejä tekstissäni sitä mukaa, kun ne esiintyvät. Vaikka puhun ylistysmusiikista tietynlaisena musiikinlajina, en kuitenkaan tarkoita, etteikö muunkinlaisen (esim. harrasmusiikki) musiikin säestyksellä voisi kokea ylistävänsä Jumalaa ja etteikö se olisi yhtälailla ylistämistä. Tekemässäni ylistyskyselyssä monet vastaajat halusivat sanoa, että ylistää voi myös muun musiikin kuin niin kutsutun ylistysmusiikin avulla. En halua vähätellä näitä mielipiteitä ja siksi haluan tarkentaa keskittyväni tutkielmassani nimenomaan ylistysmusiikin genreen puhuessani ylistyksestä, vaikka ylistysmusiikki ei ole ylistyksen edellytys. Tutkimukseni kohde on siis ylistysmusiikki genrenä ei ylistyksen musiikilliset ilmenemiset.
Kreikankielinen sana kharismata tarkoittaa hengellistä lahjaa ja siitä johdettuna karismaattisuudella tarkoitetaan hengellisessä yhteydessä Pyhän Hengen ja armolahjojen toimintaa. Nämä, Pyhän Henki ja armolahjat, ovat siis karismaattisen liikkeen ominaisimmat piirteet ja painotukset. Karismaattisuus liittyy ylistysmusiikkiin erittäin kiinteästi; ylistysmusiikki on syntynyt ja tullut Suomeen karismaattisuuden myötä. Yleistäen voitaisiin todeta, että siellä missä on karismaattisuutta, on ylistysmusiikkia ja päinvastoin.
Karismaattinen liike sai alkunsa 1960-luvulla USA:ssa ja sen on siitä ainutlaatuinen ilmiö, että se ei ole rajoittunut yhteen kirkkokuntaan, vaan koskettaa edelleen kaikkia kristillisiä kirkkoja . USA:ssa karismaattinen liike on ollut uudistavana tekijänä etenkin katolisessa ja muissa perinteisissä kristillisissä kirkoissa, kuten presbyteerit ja mennoniitit, Suomessa liike on vahvimmin koskettanut luterilaista kirkkoa, mutta myös vapaiden suuntien seurakuntia. 1990-luvulla perustettiin myös itsenäisiä karismaattisia seurakuntia, mutta karismaattinen liike on silti edelleen toiminnassa luterilaisen kirkon sisällä Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen kautta. Tunnetuimpia karismaattisen liikkeen edustajia sen syntyajoista nykypäivään ovat olleet Niilo Ylivainio, Ulla-Christina Sjöman ja Markku Koivisto.
Ylistysmusiikista ei voi puhua mainitsematta seurakuntia. Ylistysmusiikki on kiinteästi sidoksissa seurakuntien toimintaan ja siksi viittaankin usein tekstissäni, miten missäkin seurakunnassa toimitaan. Olen jaotellut seurakunnat 1) uusiin eli karismaattisiin seurakuntiin ja 2) perinteisiin seurakuntiin. Käytän jakoa, koska ylistysmusiikin käytössä voidaan havaita kaksi päätyyliä, jotka jakautuvat pääasiassa seurakunnan taustan mukaisesti. Olen jättänyt luterilaisen kirkon vähemmälle tutkimuksessani, sillä Mari Sallin (1995) opinnäyte selvittää nimenomaan luterilaisten seurakuntien ylistysmusiikkikäytäntöjä. Kaikki tutkielmani seurakunnat ovat kristillisiä seurakuntia, vaikka ne edustavatkin erilaisia kirkkokuntia ja suuntauksia.
Suurin osa karismaattisista seurakunnista on perustettu vuoden 1995 jälkeen, jolloin Suomeen rantautui nk. Toronto-herätys. Vanhimmat ovat syntyneet jo 1980-luvulla, kuten Elävän Sanan Yhteys (1983) ja Tampereen kristillinen yhteisö (1988). Monet näistä seurakunnista ovat lähtöisin muista kristillisistä suuntauksista, lähinnä luterilaisesta- tai vapaakirkosta tai helluntaiherätyksestä. Useimmat ovat aloittaneet toimintansa kotiryhminä tai rukouspiireinä. Suurin osa karismaattisista seurakunnista onkin pieniä n. 20-100 jäsenen yhteisöjä. Suurimmissa seurakunnissa on muutama sata jäsentä esim. Suur-Helsingin Seurakunta n. 400 ja Keravan Cityseurakunta vajaat 300 jäsentä . Jäsenmäärässä on perinteisiin seurakuntiin erona se, että karismaattisten seurakuntien jäsenistä suurin osa on aktiivisia, kun perinteisissä seurakunnissa tilaisuuksissa käy alle puolet virallisista jäsenistä.
Karismaattiset seurakunnat ovat itsenäisiä yksiköitä, mutta ne tekevät yhteistyötä keskenään. Ne julkaisevat yhdessä Näky-lehteä ja järjestävät kesäisin yhteiskristillisen Näky-konferenssin ja muutaman muun vuosittaisen yhteiskristillisen tapahtuman. Yhteistyötä tapahtuu myös pienemmässä mittakaavassa, parin seurakunnan kesken. Karismaattisiin seurakuntiin kuuluvat cityseurakunnat (yhteensä 15kpl) muodostavat myös cityseurakuntien yhdistyksen, mutta niillä on silti kaikilla oma hallintonsa.
Karismaattisille seurakunnille on tyypillistä armolahjojen korostaminen, henkilökohtainen uskonratkaisu, aktiivinen toiminta seurakunnan hyväksi ja ylistysmusiikki. Myös Raamatun auktoriteettia ja moraalista elämäntapaa painotetaan. Koska seurakunnat ovat kooltaan suhteellisen pieniä, niiden jäsenet tuntevat hyvin toisensa ja yhteisöt ovat tiiviitä.
Perinteisiksi kirkkokunniksi tai seurakunniksi kutsun tässä tutkimuksessa helluntaiherätystä, metodisti-, baptisti-, adventisti- ja vapaakirkkoa sekä luterilaista kirkkoa ja sen piirissä toimivia liikkeitä. Näistä vapaakirkkoa, helluntaiherätystä, metodisteja, adventisteja ja baptisteja kutsutaan usein yhteisesti vapaiksi suunniksi. Puhuttaessa koko liikkeestä käytän nimitystä kirkko (esim. vapaakirkko) tai helluntailaisista helluntaiherätys. Kun puhun esim. vapaaseurakunnasta tai helluntaiseurakunnasta tarkoitan yksittäistä seurakuntaa.
Perinteisillä kirkkokunnilla on kaikilla juuret vähintään 1900-luvun alussa ja siksi ne ovat ehtineet muodostaa tietyt traditiot ja tavat niin kirkonmenojen kuin musiikinkin suhteen. Nämä juuret vaikuttavat kirkkojen toimintaan siinä, että ne harkitsevat kauemmin ja tarkemmin uusien hengellisten suuntausten hyväksymistä. Vaikka asiaan perehtymättömät usein ajattelevat esim. helluntaiseurakuntien olevan radikaaleja ja uudistuksellisia, käytännössä suurin osa helluntaiseurakunnista muistuttaa, satavuotisen historiansa seurauksena luterilaista kirkkoa enemmän kuin modernimpia karismaattisia seurakuntia. Vapaiden suuntien seurakunnilla on mm. yhteinen Hengellinen laulukirja (1976), jonka laulut muistuttavat läheisesti virsiä. Nämä hengelliset laulut ovat perinteisesti vapaiden suuntien pääasiallista jumalanpalvelusmusiikkia. Vapaiden suuntien seurakunnissa on jäseniä n. 20-3000, joista helluntaiseurakunnat ovat yleensä suurimpia (onhan sillä jäseniäkin yhteensä n. 50 000). Vaikka periaatteessa olen jaotellut helluntaiseurakunnat ja vapaaseurakunnat perinteisiin seurakuntiin, niin ylistyskyselyyn vastanneissa seurakunnissa on eräs poikkeus: Risteyspaikka (Pakilan helluntaiseurakunta) on nuori seurakunta ja se vastaa ylistyksessään ja muussa toiminnassaan enemmän karismaattisia seurakuntia kuin vapaiden suuntien seurakuntia. Risteyspaikka osallistuu järjestävänä seurakuntana myös karismaattisten seurakuntien tapahtumiin. Siksi tutkielmassani viittaan tähän seurakuntaan uutena eli karismaattisena seurakuntana
