Soittajista ja sepistä
Suomen munniharpisteista ja soittimen rakentajista on säilynyt hajanaisia tietoja. Takavuosien polkkamestari Otto Hotakainen muisteli, että kotipitäjässään Halsualla oli hänen nuoruudessaan munniharppua soitteleva mies (Kansanmusiikki 2/1980). Eniten tietoja jälkipolville jättänyt märistysraudan soittaja tuntuu lehtitietojen perusteella olevan tammelalainen Vihtori Heinonen, lempinimeltään Lotskoivio. Hän eleli elämänsä ehtoopuolta kulkurina Lounais-Hämeen maaseudulla. Tärkeä osa Heinosen persoonaa oli hänen taavetin harpuksi kutsumansa soitin. Sillä hän soitti kiitokset talonväelle saatuaan näiltä ruokaa ja yösijan. Lotskoivion harpuksi väitetty rauta kuuluu Forssassa sijaitsevan Lounais-Hämeen museon kokoelmiin (Uusi kansanmusiikki 5/1991). Munniharppusepistä on olemassa muistitietoa ja ainakin kaksi kirjallista mainintaa. Ainakin Saarijärvellä kerrotaan eläneen Holmberg- ja Saarivuo-nimisten seppien sekä Toveriksi kutsutun erikoislaatuisen munniharppujen soittajan ja takojan. (Kotiseutu 3/78, s.76) On mahdollista, että kotimaisten seppien tuotosten lisäksi soittajat ovat saaneet rautoja myös ulkomailta. Taavitsainen nimittäin kertoo etnomusikologi Otto Anderssonin arvelleen, että Saksasta Pietariin 1800-luvulla kuljetetuista munniharpuista osa olisi päätynyt Suomeen. Tämä on tietysti mahdollista, mutta Taavitsaisen mukaan konkreettisia todisteita tuonnista ei ole. (Kotiseutu 3/78, s.76)

Lähteistä
Munniharpun mainitsevia kirjallisia lähteitä on Suomessa vähän. Vanhin kirjallinen tieto lienee J.L. Runebergin runoteos Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne) vuodelta 1832. Teoksen suomentaneista on ainakin Otto Manninen kääntänyt ruotsinkielisen sanan giga peliraudaksi tai suupeliraudaksi, mikä viitannee munniharppuun. Vanhoissa ruotsalaisissa lähteissähän sana giga on munniharpun lisäksi tarkoittanut ainakin viulua, nyckelharpaa ja kampiliiraa. Se tosiasia, että gigaa soittava Kerjuri-Aaro näppäilee soitintaan ("Soittaisitpa sä viulua kuin pelirautoja näppäät… Skulle såsammt du spela fiol som du knäppar på giga…") sulkee tietysti soitinvaihtoehtoja pois. Onko joku nähnyt kampiliiraa näppäiltävän? Myös uusimassa, Hirvenhiihtäjien kaikkiaan viidennessä suomennoksessa käyttää kääntäjänä toiminut professori Teivas Oksala giga-sanan vastineena sanaa pelirauta, mutta välillä myös yksinkertaisesti sanaa peli. Kerjuri-Aaro soittelee peliraudallaan polskaa ja menuettia välillä yksikseen ja välillä viulistien ja jouhikonsoittajien kanssa. Pelirauta mainitaan runoelman Mannisen suomennoksessa yhteensä 14 kertaa. Muu kirjallinen lähteistö on Suomessa vähäistä. Uutispäivä Demarin kaukaisessa edeltäjässä Suomen Sosiaalidemokraatissa oli kaksi munniharppuseppiä koskevaa kirjoitusta vuonna 1950. Viime vuosikymmeninä on Suomen musiikki- ja muussakin lehdistössä julkaistu muutamia munniharppua koskevia artikkeleita. Vuonna 1978 ilmestyi Kotiseutu -nimisen lehden numerossa kolme arkeologi Jukka-Pekka Taavitsaisen Suomesta löytyneitä munniharppuja käsittelevä artikkeli. Kansanmusiikki-lehden numerossa 2/1980 ilmestyi Ilkka Kolehmaisen kirjoittama suppea yleisesitys soittimesta ja sen historiasta. Vuoden 1991 Uusi kansanmusiikki -lehden numerossa viisi Hannu Saha laajentaa kotimaista märistyshistoriaa tuomalla julkisuuteen muun muassa edellä mainitun Vihtori Heinosen. Tämän jälkeen on juttuja julkaistu ainakin Friiti - Kansan musiikkilehdessä (2/2000) ja Aamulehdessä (21.7.2000). Ensin mainittu artikkeli käsitteli Suomen munniharppuyhdistyksen perustamista, jälkimmäinen oli sveitsiläisen Anton Bruhinin henkilöhaastattelu. Suomen munniharppuyhdistyksellä ei ole tyhjentävää listaa suomalaisissa lehdissä julkaistuista märistysrautaa käsittelevistä jutuista. Jos sinulla on siis tietoa jostakin lehtijutusta, jota tässä ei mainittu, niin lähetä se meille. Myös kaikki munniharppuun liittyvä muistitieto tai dokumentit ovat erityisen tervetulleita.

Teksti Jarno Miettinen

Kirjallisuus: Runeberg, Johan Ludvig : Elgskyttarne. Nio sånger. Hirvenhiihtäjät. Yhdeksän laulua. Suomentanut ja selitykset laatinut Teivas Oksala. Artipictura Oy. Espoo 2001. ISBN 952-5347-03-6
Runeberg, Johan Ludvig: Runoteokset I-II Suomentanut O. Manninen, WSOY:n graafiset laitokset. Juva 1997. ISBN 951-0-21564-3