KUUN RUOKAA, ELI HYVÄSTÄ RUNOUDESTA

Armenialainen mystikko G.I. Gurdjieff (1877-1949) piti ihmiskuntaa kuun ruokana. Maa oli hänelle suuri pata, jossa ihmis-sielut kypsyivät, ja josta kuu ne noukki suuhunsa kuin osterit. Koko maailmankaikkeus oli toisiaan syövien ja toistensa syömäksi joutuvien osasten kokonaisuus; hullun mylly joka jauhoi hyvät pahoiksi, pahat hyviksi; jossa jokainen lopulta joutui jokaisen toisen housuihin.

Kaikkien mystikkojen tapaan Gurdjieff oli runoilija. Hän käytti kielikuvia ja vertauksia, jätti tajunnallemme tilaa, aikaa seurata, hoksata; opetti opettamatta. Hän ymmärsi että sanat elävät tajunnan pinnalla, ja mitä syvemmällä käy sen vähemmän on sanottavaa, voi sanoa.

Mutta puhua meidän täytyy; huonompienkin runoilijoiden. Jotka emme aina edes pyri olevaisen alkulähteelle, haluamme vain kuvata maailmaa jossa elämme.

Joka muuttuu. Ja pysyy samana. Pyörii hetken ja katoaa sitten avaruuden aineettomuuteen kuten kaikki edeltäjänsä; pallot joilla ihmisinä, eläiminä, kasveina, kivinä olemme aikaamme tappaneet.

Tämän maailman tunnemme, se on omamme. Ja runous kuin peili jonka asetamme itsemme ja todellisuutemme väliin; näemme todellisuuden kuten olemme: kasvomme.

Enempää emme voi runoudelta vaatiakaan, sillä

Teot ovat väliaikaisia - askel, isku,
lihaksen liike - eteenpäin tai taaksepäin -
pian ohi, ja hämmästelemme
tyhjyyttä joka niitä seuraa
kuin olisimme tulleet petetyiksi:
kärsimys on pysyvää, hämärää ja pimeää,
ikuisuuden kaltaista.
(William Wordsworth)

Mutta kärsimyskin lakkaa. Ei kestä iloa joka nousee sisältämme kuin tuhat aurinkoa, tappaa ihmisen, kulttuurin, tekee työstä leikkiä; päättymätöntä, alkamatonta. Runouden olemus on nautinto. Kirjoitamme siksi että täytymme ilosta joka ei ole itsestämme lähtöisin - tästä hajanaisesta kokoelmasta muistoja ja mielipiteitä jota persoonallisuutenamme pidämme - olemme hetken verran kokonaisempia, ehjempiä. Haluamme palata iloon jonka vilaukselta näimme. Runouden on noustava sisäisestä näystä, kokemuksesta. Jos kirjoituksemme kuvaa omaa kehitystämme ihmisinä, elävinä olentoina; ajattelumme kypsymistä; jos sitä ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin MINÄ; jos se aiheidensa ja teemojensa moninaisuudessakin on MINÄ, sillä on paikkansa.

Muunlainen runous on paperin tuhlausta.

Kirjoittaminen ei ole monimutkaista; lapsikin pystyy siihen, usein aikuista paremmin. Me runoilijat olemme leikkiviä lapsia, sekä hyvässä että pahassa: nautimme leikistä kuin lapset, suutumme kuin lapset. Mitä vakavammin leikkiin suhtaudumme, sen lapsellisempia olemme. Luulemme tekevämme "kulttuurityötä", luovamme "taidetta", tai pahimmassa tapauksessa - "tiedettä".

Mitään suurta ja ylevää ei kuitenkaan ole: kaikki hennoimmasta ruohonkorresta valtameren pohjattomaan syvyyteen on suurta ja ylevää. Vain kieli on vajaa, suhteellinen; siinä runoilijan tuska: mistään ei voi puhua.

Maailman ja kielen välinen ristiriita voi kuitenkin olla hedelmällinen. Tajutessamme kykenemättömyytemme puhua, kirjoittaa, emme ehkä niin helposti enää samastu kuvaamme runoilijana. Kirjoitamme kyllä, mutta vapaammin: hetkessä, runon itsensä vuoksi. Emme odota palkkiota, kiitosta runoistamme, mutta emme myöskään välitä haukuista.

Runoilijan vapaus on olotila, jota voimme tavoitella, mutta josta olemme vielä kaukana. Olemme nielleet systeemin, joka palkitsee ja rankaisee; pitää sotilaansa rivissä. Kirjoitamme saavuttaaksemme kirjallisen sotilasjohdon hyväksynnän; saadaksemme julkaisuluvan, miellyttääksemme suuren lehden kriitikkoa.

Ja sotaa kirjallisuus on. En vaadi että toisin pitäisi ollakaan: ehkä tämä leikki on ainoa keino pitää kirjallisuus hengissä, mielenkiintoisena. Ajattelen kuitenkin, ja toivon, että viisastuessani opin pitämään itseäni pelaajana, joka voitettuaan tai hävittyään palaa kotiin, on onnellinen että teki parhaansa - ja unohtaa koko paskan.

*

Olemme kirjoittajina joka hetki kahden maailman, tulevaisuuden rajalla: runon ja tyhjyyden. Toinen peittää toisen kuin muovikalvo, mutta jokaisen sanan, jalan alla tunnemme rotkon: emme voi täyttää sitä.

Maailma on jo valmis. Kirjoittaa meissä. Kun ymmärrämme vapautemme, sitä ei ole. Vain kuu, sen lempeät, rakastavat, hirvittävät kasvot. Näemme ne nyt.

Se aukaisee suunsa, nielaisee sielumme. Katoamme hetkeksi mutta emme kuole:saamme kuun silmät ja kuun sielun; kutsun tähtien, planeettojen, avaruuden juhlaan.

© Markus Jääskeläinen
Kirjoitus on aiemmin julkaistu Tuli&Savu-lehdessä.