5. Raratonga uudestaan
3.10.88 Maanantai.
8.00 Raratonga tuli näkyviin. Aika kova tuuli, isot aallot, mutta ne eivät tunnu miltään, ei merisairautta, ei pelkoa. 11 aikaan tultiin perille.
Pieni, paha satama. Siinä oli kolme venettä nyt ja paikka oli aivan täynnä. Kolistelimme vähän kiviä ja Jim kiroili:
”Shit! Facking harbour! Bastard!” ym
Jim vannoi, että tänne ei jäädä, lähdetään heti kun Anita on maissa. Mutta lopulta olimme kunnolla ankkurissa, laitoimme kaksi lisäköyttä ja ankkuria ja Jim oli tyytyväinen.
Kävimme tullissa ja ”immigration officessa”. Terveystarkastaja tuli keltaisen lippumme kutsumana veneeseen.
Edelliseltä päivältä unohtui kertoa, että Jim näytti, miten sekstanttia käytetään; homma oli aika monimutkainen, tuskin osaisin sitä toistaa. Siinä mitataan horisontin ja auringon välinen kulma kahtena eri aikana päivällä. Sitten katsotaan taulukoista, ja simsalabim, sitten voidaan laittaa kartalle piste, missä ollaan. Saman jutun voi tehdä myös tähdistä yöllä. Auringon tai tähtien ja horisontin mittauksen täyttyy olla äärimmäisen tarkkoja, taulukot ja laskut ovat aika pitkällisiä ja työläitä ja kaikesta huolimatta 5 meripeninkulman virhe voi aina olla paikannuksessa. Silti kapteeni Cook kartoitti sekstantilla Uuden Seelannin rantoja.
Söimme kanaa baarissa. Baarityttö laski rahojaan tiskillä. Kuka tahansa olisi voinut ottaa ne, kun hän välillä palveli asiakkaita. Täällä ei ilmeisesti ole niin paljon pitkäkyntisiä kuin yleensä Polynesiassa. Kaksi tanskalaista nuorta tyttöä oli baarissa. Pyysin heidät illalla käymään veneessä. He eivät kuitenkaan tulleet, tai sitten emme nähneet ja kuulleet heitä illan pimeydessä veneestä.
Näin kaupungilla Janin! Mukava sattuma, että olimme täällä samaan aikaan. Hän oli olut niissä kauneuskilpailuissa Apiassa, mutta enemmänkin oli sitten ruvennut tapailemaan aiemminkin tuntemaamme samoalaista naista, jonka nimi oli ”Tofa”, ja siitä aina nälvimme hänelle, että mahtaakohan olla kovinkaan vakavaa, kun ”tofa” Samoan kielessä tarkoittaa: ”Näkemiin!”
Jan aikoo näin ollen mennä vielä takaisin Samoalle, sanottuaan nyt ensin tytölle näkemiin. Raratongan jälkeen hän on menossa Papeetehen, minne minuakin kovasti houkutteli, ja sanoi, että mitä minä siellä Australiassa töissä teen, Tahitille vaan. Olisi pitänyt uskoa, mutta siinä vaiheessa halusin vielä jatkaa ainakin venematkaa, ja Tahiti tuntui niin mahdottoman kalliilta paikalta.
Janin kutsuin myös käymään illalla. Molemmista kutsuista täytyi ensin kysyä kapteenilta, se oli sääntö ja laki veneessä. Tässä välissä menin viereiseen veneeseen kylään, koska siellä näkyi olevan ruotsalainen kaveri. Hän oli Lasse, Skällefteosta. Kertoi hauskoja juttuja venekansasta, myös suomalaisista veneilijöistä, joita oli nähnyt. Raratongassa oli viihtynyt ja ollut kauan aikaa, oli saanut ystäviä ja ollut monenlaisissa paikallisissa riennoissa.
Hän innostuikin kertomaan jutun yhdestä suomalaisesta veneilijästä. Tälle oli käynyt samalla tavalla jollakin paikkakunnalla, että oli ollut niin mukavaa, ettei oikein päässyt millään jatkamaan matkaa. Mies ei lopulta keksinyt muuta kuin että joi itsensä humalaan ja päästi veneensä merelle ajelehtimaan, juuri ja juuri jaksoi ajaa veneensä satamasta vähän kauemmaksi. Sitten kun heräsi merellä ja alkoi selvitä vähitellen, oli jo vapaa lähtemään taas mihin suuntaan halusi.
Useammin sama juttu on sitten tietysti tapahtunut selvien kapteenien ja humalaisten merimiesten kanssa.
Lassen vene on aika pieni, vähän sottainen sisältä – mitä hän muodon vuoksi pyyteli anteeksi – poikamiesmäinen paikka. Vene keinuu merellä mahdottomasti. Kaikki, jotka ovat siinä olleet, ovat tulleet merisairaiksi. Lasse itse oli ensimmäisen kuukauden sairas, senjälkeen ei ole ollut.
”Jos ei tuo saamarin (englanniksi) hella aina heiluisi, ei täällä pitkällään enää huomaisikaan, missä asennossa vene milloinkin on.”
Käytännössä vene ei voi kaatua, normaali asento on ainoa, missä se voi olla. Köli on niin iso ja paksu, vene on painotettu oivallisesti turvallisuuden kannalta.
Lassen venefilosofia on lievästi sanottuna suisidaalinen (tiedostamattomien tai avointen itsemurha-ajatusten kauniimpi nimi): hän tekee mitä haluaa yksin veneessä ollessaan, nukkuu 10 tuntia, jos tuntuu siltä, lukee isosta kirjastostaan kirjoja silloin kun huvittaa, ja niin pitkään kuin huvittaa, jne. Toisin sanoen on aikoja, jolloin hän vilkaisee tosi harvoin käytännössä ulos merelle, näkyykö mitään vaaroja. Eikä täällä kukaan aavalla merellä käytä lain vaatimia valoja, mikä minusta on kovin ihmeellistä. Perustelut ovat sentyyppisiä, että on turha kuluttaa sähköä pitkillä matkoilla aavalla merellä. Muut vaarat ovat paljon suurempia kuin törmääminen toiseen veneeseen. Laivat eivät katso valoja vaan tutkiaan. Vilkkailla reiteillä on sitten eri juttu, silloin pitää katsella ulos parinkymmenen minuutin välein.
En tietenkään mainitse, syyllistyivätkö Lasse ja Jim tähän valottomuuteen. Lassen mukaan oli kerran todellakin sattunut, että kaksi purjevenettä törmäsi aavalla merellä. Veneet upposivat, mutta miehistöt ihme kyllä pelastuivat muihin veneisiin.
Joimme tarinoidessamme Lassen tarjoamaa ”Cooks Lager”-olutta, jota saa kahden litran pulloissa. Hyvää olutta, niin kuin kaikkialla Etelämerellä ja Australiassa. Jotenkin hauskoja tuollaiset isot pullot. Löydettyäni panimon paikan ostin niitä kaksi seuraavana päivänä.
Lasse menee Uuteen Seelantiin kuudeksi kuukaudeksi talvehtimaan hurrikaaniajan, ja hän antoi minulle osioittensa siellä ja Ruotsissa.
Jan tuli illalla, ihasteli venettä ja kaikki juttelivat pitkään hänen kanssaan suurella mielenkiinnolla. Siinä oli jännittävä tuttavuus matkatovereilleni, ja kyllä siinä Janinkin elämänkokemus taas laajeni, tarinoita, mielipiteitä ja kohtaloita kuunnellessa.
Alkuperäinen suunnitelma meidän veneellisellämme oli mennä kauniiseen Cookin saarten pohjoiseen saareen, Aitutakiin, mutta muodollisuuksien takia täälläpäin onkin pakko tulla ensin Raratongaan. Nyt jos olisimme kääntyneet pohjoiseen, se olisi Jimin suunnitelmien kannalta ollut turha kierros. Minulle tietysti olisi sopinut olla pitkän aikaa monella saarella, ainakin niinkauan kuin olemme Polynesiassa ja jos saan jossakin keskuksessa silti rahani kulkemaan riittävän usein Suomesta tänne, eli voin nostaa rahaa AmExillä.
Kaikista näistä suunnitelmista molemmin puolin juttelimme Janin kanssa, ja millaista oli ollut missäkin. Istuimme vielä pari tuntia satamabaarissa. Hän lähti sitten pyörällä kotiin, ja minä yritin päästä veneeseen. Veneestä minua ei kuitenkaan ollenkaan havaittu, ja baarissakaan ei ollut mitään kanoottia. Uimaan ei meikäläinen siinä paikassa uskaltanut mennä, ja niinpä jouduin nukkumaan rantarakennuksen lattialla. Ei ollut onneksi pahempia hyönteisiä tai muita eläimiä, siitä nämä Etelämeren saaret ovat mukavia, vaikka ovatkin tropiikissa. Borneon viidakossa ei tämä ilman varusteita olisi onnistunut.
Ajattelin, että häivyn koko veneestä aamulla. Lopulta Anita tuli ja lähti, pääsin veneeseen, turvalliseen kotiin, ja unohdin koko jutun.
4.10.88 Tiistai.
Kävimme asioilla. Viimeisillä Cookin saarten rahoilla ostin raputikun rantakojusta. Grillileipäkuoren sisällä oli paksu herkullinen ravunkoipi. Jim ja Mariella söivät piirakkaa, jonka sisällä oli lihamössöä. Myöhemmin opin, että se on perusaustralialaista ruokaa. Jos haluaa ymmärtää syvällisesti Etelämeren elämää ja tapoja, olisi itse asiassa käytävä Australiassa, Uudessa Seelannissa, USA:ssa, Kiinassa, Japanissa ja Intiassa, jotta osaisi erottaa, mitkä tavat ovat paikallisia ja mitkä kansainvälisiä.
Viereisestä kojusta ostin limsaa. Myyjätyttö oli tahitilainen ja osasi näin ollen puhua Ranskaa. Oli mukava kertoa, että tultiin juuri sieltä, ja että Tahiti on maailman toiseksi paras paikka Suomen jälkeen. Tyttö halusi nähdä maailmaa ja oli siksi täällä töissä. Hän osasi neljää kieltä ainakin: Tahitia, Raratonga, Englantia ja Ranskaa. Aivan tavallinen kouluttamaton tyttö hän silti varmaankin oli.
6. Raratongasta Niueen
Lähtö oli vaikea. Peräankkurit täytyi nostaa kumiveneellä, sitten vene oli jo liikkeessä ja vaarassa ajautua kiville mataliin rantavesiin ja muiden veneiden kylkeen. Onneksi tällä kertaa oli asiantunteva ja taitava mies pitelemässä etuköyttä, australialainen kaveri viereisestä veneestä. Hän oli mennyt kumiveneellä rantaan ja seisoi vedessä köyttä pidellen aallonmurtajan kivillä.
Aamulla olin käynyt ilmoittamassa heille, että heidän kumiveneensä oli ajautunut rantaan. He olivat illalla australialaiseen tapaan olleet aivan humalassa. Eivät olleet veneestä kovinkaan huolissaan, olisivat uineet hakemaan sen, mutta vein juuri tämän saman kaverin rannalle hakemaan veneen. Sieltä hän meloi huolettomana takaisin mainingeista ja kivistä rannan matalikolla välittämättä. Kiivetessäni siihen veneeseen koira päästi hirvittävän metelin. Onneksi kuitenkin haukkui vain, enpä olisi kovin nopeasti päässyt takaisin kiikkerään kumiveneeseen.
Etuankkuri oli vaikein, kolistelimme vähän rantakiville, ja melkein ajauduimme australialaisveneen päälle. Jim kiroili taas sitä, kun vain toinen moottori toimi. Kahdella moottorilla olisi voinut kääntyillä mihin suuntaan vain. Hiki otsalla minä vedin raskasta kettinkiä veneeseen tropiikin helteessä. Ankkurin jälkeen oli vielä rantaköysi. Australialainen päästi sen oikealla hetkellä Jimin huutojen mukaan, ja minä vedin sitä sisään mahdollisimman nopeasti. Myös se oli toisesta päästään raskasta kettinkiä, ja oli kova kiire vetää se sisään, ettei se jäisi potkuriin. Sen tehtyäni olin täysin rätti, aivan läkähtynyt, ja jouduin istumaan huohottaen kymmenen minuuttia. Tuskin jaksoin vilkuttaa toisella kädellä australialaisille.
Aallot alkoivat heti lähellä pienen sataman suuta. Nousimme aina hitaasti korkealle ylös ja syöksyimme nopeasti syvälle alas. Seitsemän beaufortin tuuli painoi meitä länteen. Se tekee aikamoiset aallot avoimella merellä Tyynellä Valtamerellä. Ei kuitenkaan tuntunut yhtään pelottavalta. Meri oli tänään mahdottoman kaunis, ja myös aurinko paistoi täydellä terällä.
Nostimme purjeet ja söimme kaalikääryleitä. Joimme runsaasti olutta ja rommia, paitsi Jim, jonka hartioilla painoi raskas vastuu navigoinnista ja purjeista. Sitä paitsi hän oli edelleen antibioottikuurilla.
Anitan lähtö ilmeisesti innosti meidät tähän tunnelmaan. Hän yritti kyllä seuran vuoksi olla vapaamielinen ja syödä ja juoda mitä muutkin, mutta jotenkin kireä luonne hänellä kuitenkin oli. Hän oli kasvissyöjä ja absolutisti. Mariella kertoi, että hän meditoi hytissään ja nypläili narua, jossa oli neljä solmua. Mariella epäili, että jokainen solmu merkitsi jotakuta meistä neljästä henkilöstä. Vakuutin kuitenkin Mariellalle omana vaikutelmanani, että Anita oli olemukseltaan sellainen henkilö, ettei hän varmaan ainakaan mitään mustaa magiaa harjoittanut.
Jim vakavoitui välillä’ ja kertoi, että pääpurjeessa oli kaksi reikää. Laskimme purjeen alas valtavalla kolinalla, ja ompelimme reiät kiinni. Ompeleminen tapahtui siten, että toinen työnsi neulan toiselta puolelta ja toinen otti sen vastaan ja työnsi takaisin. Vanhat neulanjäljet purjeessa kävivät ompelemiseen, reikä oli tullut sauman kohdalle, niin että se oli varsin helppoa ja yksinkertaista mutta hidasta työtä.
Purjetta nostettaessa takaisin Jim teki ensimmäisen ja ainoan virheensä tällä matkalla. Purjeen nostaminen aloitettiin myötätuulessa. Seurasi valtavia purjeen lepatuksia ja köysien lentelemistä ympäriinsä. Lensin kannelle pyllylleni kun juoksin huomauttamaan asiasta Jimille. En ehtinyt sanoa mitään ja Jim käänsi keulan nopeasti vastatuuleen.
Ohjasin venettä ja Jim ja Mariella nostivat purjeen. En sanonut asiasta mitään. Jimkään ei sanonut mitään, mutta hän selvästi mietti, ymmärsinkö hänen virheensä vai en. Eikä hän tunnustanut myöhemminkään mitään, niin kuin kunnon muusikko, eihän kuuntelijat kuitenkaan koskaan huomaa, milloin muusikko tekee virheen.
Kun käänsin kurssin myötätuuleen, meinasin ensin yrittää väärältä puolelta vahingossa. Se ei olisi purjeen takia käynyt, korjasin suunnan ja hyvin se meni lopulta. Rentouduimme taas kaikki tyytyväisinä hymyillen pitkällisen työn jälkeen. Mariella kaatuili muutaman kerran muuten vain kannelle. Se oli vähän vaarallista, muttei kuitenkaan mitään todella vaarallista. Kukaan ei hermostunut siitä, pikemminkin päinvastoin.
Loppuillan Mariella puhui koko ajan solkenaan. Jotakin purkautui ja kai se teki hänelle hyvää. Minä en ymmärtänyt paljon mitään, ja Jim ja minä nyökkäilimme hänelle ymmärtäväisen ja kiinnostuneen näköisinä. Suunvuoroa emme saaneet. Kurinpitovaikeuksia tuli. Mariellaa ei enää voinut päästää kannelle, mutta hän ei meinannut oikein uskoa sitä. Vedin kerran hänet jaloista takaisin salonkiin. Lopulta hän nukahti hyttiinsä.
Jouduin aika pian vahtivuoroon. Ei vastuu ollut yksin Jimillä, niin kuin olin ajatellut. Jim nukkui aivan rauhallisena salongissa, selvästi ilkikurisen näköisenä. Yöllä tuli vielä toinen herätys, toinen vahtivuoro, siitä selvisin muutaman oluen avulla.
Mariella heräsi yölliselle vahtivuorolleen ihmeen helposti, pani ruman myssyn päähänsä ja lämpimät vaatteet päälleen, ja oli ihan tavallisen näköinen. Normaalissa vaatetuksessa hän on erittäin kaunis nainen. Espanjalainen temperamenttinen tyttö.
Illalla olimme naureskelleet Jimin kanssa purjeita ommellessa hänen alusvaatteilleen, joista aika paljon vilahteli.
Tuuli tasoittui vähitellen normaaliksi 4-5 beaufortin pasaatituuleksi, aina idässä, aina myötätuuli, länteen laskettelemme.
Kalastusta
5.10.88 Keskiviikko.
Merellä vain ollaan. Keikkumista, keskustelua. Pieni krapula, paha olo meinaa palata. Muutenhan se on mennyt melkein kokonaan, olen tottunut, olen merimies, mutta mitenkähän olisi Lassen paatissa? Pihviä syötiin, puoliraakana, hyvää.
Illalla ja yöllä oli pilviä, vahtivuorollani ei näkynyt tähtiä, välillä oli normaali, välillä kova tuuli. Rupesin ajattelemaan pelottavia ajatuksia, mahdollisuuksia on paljon: törmäys toiseen veneeseen, ajelehtivaan rojuun, hyökyaalto, tappajavalas, mitä kaikkea merellä voi tapahtua! Joskus miettii väkisinkin tällaisia kun istuu yksin pimeässä aaltojen kohistessa ympärillä. Pitäisikö ajatukset tukahduttaa, niin kuin monissa kirjoissa väitetään, vai pitäisikö niiden antaa tulla, kestää katsoa pelkoa suoraan silmiin, kohdata vaara, voittaa pelko?
Kait se on aika yksilöllistä, kummin päin, ja riippuu tilanteestakin, kuinka paljon on aikaa, ja minkälaisesta, minkäasteisesta pelosta on kysymys jne.
Valitsin tietysti jälkimmäisen tavan ja nousin katsomaan näkyykö laivoja, ja menin heittämään veteni laidan yli köysissä heiluen ja aaltojen vaahtopäiden noustessa pimeydestä esiin hitaassa rytmissä – niin pelottavan hitaassa, kun aallot olivat suuria – niiden roiskuessa ja kohistessa pimeydessä ikään kuin metrin päässä nenästä.
Mutta totta puhuen en aina edes uskaltanut katsoa tuulen puolelle, mistä aallot kohisivat venettä päin, ja vettäkin kävin välillä salaa heittämässä sisävessan puolella, mikä Jimin mielestä ei ollut miesten kohdalla asiallista, kun huuhteluvesipumppu oli vähän työläs ja vaarassa rikkoutua.
Tänä yönä purjeetkin olivat sellaisessa asennossa, ja tuuli kurssiin nähden senlaatuinen, että isot aallot aina heittivät veneen kurssilta, oli pakko istua ruoripöydän ääressä koko ajan, ei voinut mennä istuskelemaan saliin.
”Blody bastards!” (”Saamarin äpärät”, ”Veriset äpärät”)
olivat tavallista isommat aallot aina Jimille. Hän ei niitä pelkää koskaan, hän vain ajattelee purjeita.
6.10.88 Torstai.
Olin nukkumassa ja kuului huutoa. Kompuroin ylös ja juoksin katsomaan:
”Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut?”
”Fish! Fish!”
Jim ja Mariella olivat kumartuneina kalastussiiman ääreen, takakannella. He hymyilivät tyytyväisinä.
Siellä se oli siiman päässä, raskas möhkäle, evä kiisi vettä pitkin kuin pieni hai. Kala pomppasi ilmaan ja Jim tunnisti sen tonnikalaksi. Tästä perspektiivistä se näytti litteältä, vähän lahnan muotoiselta, en olisi tunnistanut sitä tonnikalaksi, se oli kuitenkin teräväeväinen, kiiltävä kala. Se ei kaukaa näyttänyt kovin suurelta, vaikka Jim arveli sen melkein metrin pituiseksi.
Yht’äkkiä siiman veneenpuoleisessa päässä ollut paksu kuminauha, joka pehmentää kalan nykäisyt, poksahti poikki. Sinne meni kala! Ei, Jimillä oli kela vielä kädessä ja se pysyi siinä.
”Se täytyy väsyttää!”
arveli Jim, ja antoi kalan ajautua perässämme. Hän kertoi, että kun sillä on suu jo auki, ja kun siihen vähän aikaa tulee vettä viiden solmun nopeudella, kala on aika pian varsin kypsä.
Mutta ei, siima poksahti poikki, kun kala hyppäsi ilmaan ja putosi veteen kyljelleen. Vastus oli hetken aikaa liikaa siimalle. Sadattelun ja päivittelyn jälkeen analyysi oli, että siima oli jostain kohtaan liian heikko veneen potkuriin joutumisen jälkeen.
Mariellaa nauratti meidän kalastusintoisten pettyneisyys. Uusi siima, vähän vahvempaa lajia, laitettiin heti veneen perään.
Nukuttiin, syötiin, vahtivuorot vain vaihtuivat, paljon mitään ei tapahtunut. Tuuli oli hiljainen, satoi. Sivutuuleen jouduttiin menemään, mikä aihetutti aikamoista keinuntaa ja pauketta.
7.10.88 Perjantai.
Hiljaista tuulta, enemmän idästä, myötätuuli. Selkeämpi ilma. Auringonnousussa kirjoittelin kannella ja mietiskelin tulevaisuuttani, minne nyt oikeastaan menisin, ja miten maksan velat Suomessa ym, mietiskelin sekä helppoja että vaikeita asioita. Ehkä menen vain Tongaan asti, ehkä jään pois Uudessa Kaledoniassa ja palaan sitten tänne ja Tahitille, en tiedä. Oikeastaan pitäisi jäädä pois jo Niuessa ja lentää heti töihin Australiaan. Rahat loppuvat jo Tongan kohdalla, enkä tiedä saanko sieltä tai Fidziltä lisää.
Päivä muodostui tavalliseksi merellä oloksi. Veneessä sisällä koko horisontti heilui silmissä. Aina törmää seiniin ja huonekaluihin. Koko ajan pitää ottaa kiinni jostakin, ettei kaadu. Jalat ovat 100%:n varmasti aina merimiesasennossa, harallaan, ja asento etukumarassa. Muistutamme juopuneita, kun istumme vierekkäin selkä kumarassa koko huoneen täristessä kahvikuppien ääressä salongissa. Silti, jos sitä ei ajattele, ja kun siihen tottuu, sisäinen tunnelma on sama kuin olohuoneessa kotona. Luemme, juttelemme, syömme, emmekä tunne liikettä enää ollenkaan. Tiedämme vaistomaisesti, miten liikutaan varovasti ja törmäämättä mihinkään.
Varsinkin yöllä tunnelma on täysin makaaberi, kun sali tärisee ja paukkuu, vene kiitää hirveätä vauhtia tuulen, merivirtojen ja aaltojen mukana ja me juttelemme heiluen ja huojuen ja kaikkien tavaroidenkin heiluessa salongissa. Siis jos sitä rupeaa ajattelemaan mitä me ollaan tekemässä. Ei ole mitään mahdollisuuksia nähdä, mitä on veneen edessä, ja kukaan ei vaivaudu sitä edes ajattelemaan, millään tavoin huolestumaan siitä. Ei sille edes mitään voisi, muuta kuin pysäyttää vene aina näkyvyyden ollessa huono. Ei siinäkään sitten toisaalta mitään järkeä olisi, kuka siellä jaksaisi odotella tuulen mukana ajelehtiessa, jolloin itse asiassa sitä paitsi olisi melkein samat vaarat edelleen.
Eteläpuolellamme
Myrsky
Ja yöllä tuli myrsky. Illalla katselimme vahtivuorollani, kuinka koko taivaanrannan yli ulottuva etelästä pohjoiseen kulkeva kaareva pilvirintama meren yllä roikkuen lähestyi meitä tai me sitä. Oli rauhallinen sää, ja pilvet kulkivat hitaasti, kaikki yhdessä. Ajattelin tietysti sen kaarevuuden ja säännöllisyyden vuoksi, että jos se oli muodostamassa ympyrää, jos se oli syntyvä hurrikaani, taifuuni. Se meni ylitsemme ja kummempaa ei tapahtunut.
Mutta tuuli alkoi vähitellen kääntyä. Lopulta meillä oli kova pohjoistuuli, ja jouduimme vaihtamaan purjeiden asennon ja kulkemaan sivutuulessa. Koko ajan tuulen suunta vaihtui, satoi. Jim joutui valvomaan, koska meidän täytyi aina herättää hänet.
Rupesi tuulemaan 7 beaufortin voimalla. Aallot nousivat korkeiksi parin tunnin sisällä. Ei reivattu purjeita vielä tämän tuulen vuoksi. Yksi purje otettiin välillä pois, kun se ei sopinut tuulen suuntaan. Myöhemmin rupesi tuulemaan suoraan vastaan lännestä. Tuuli ajoi meitä suoraan riutalle. Kaukana se silti oli, 10–20 meripeninkulmaa oli vielä matkaa, mutta tässä säässä piti olla tarkkana, parempi kun ei jouduttaisi lähellekään sitä.
Mainingit ja aallot tulivat vähintäänkin kolmesta suunnasta yhtä aikaa. Kukaan ei enää nukkunut. Jim käänsi suunnan melkein vastatuuleen luoteeseen, ainoaan mahdolliseen suuntaan, jos jätämme pois takaisinpäin menemisen.
Vene nousi aalloille, pysähtyi, paukahti alas, syvälle, uusi nousu jne. Tätä kuuntelin ja elin hytissäni, pitkällään, ettei tulisi merisairautta. Jotakin tuttua tässä on, tämän olen joskus kokenut merikarvialaisen rääkipaatin etukajuutassa. Yleensä muistan silti olleeni aina ulkona kajuutassa katselemassa merta tuulella.
Tätä jatkui ja jatkui. Onneksi tähän asti ei ole tarvinnut paljon mennä vastatuuleen. Tämä muistuttaa enemmän moottoriveneellä ajamista kuin purjehtimista myötätuuleen.
Höykytyksestä huolimatta olin onnellinen ja tyytyväinen. Siitä yksinkertaisesta syystä, että vene – vaikka se tuntui hajoavan liitoksissaan – ja kippari olivat osoittaneet kykynsä.
Ja koko ajan oli myös ollut aivan pimeää, emme nähneet paljon mitään. Aallotkin enemmän kuuli kuin näki, ja tietysti ne tunsi veneen liikkeistä. Muttei tämä mikään tosi kova myrsky ollut, ainoa kuitenkin minun elämässäni niiden yöllisten parin tunnin puhureiden lisäksi, joita näillä vesillä aina välillä on, ja jotka pienille veneille ja purjeille ja mastoille voivat olla vaarallisia.
Jimille tämä ei ollut mitään. Lopulta hän sanoi, että menee nukkumaan, eikä määrännyt ketään vahtiin, silloin tuuli olikin jo tyyntynyt sen verran, että oli samantekevää, mihin suuntaan menemme muutaman tunnin.
Nukuimme kaikki…
Yöllä heräsin, olimme menossa koilliseen suoraan takaisin riutalle. Tuuli oli kyllä hiljainen, mutta se oli kääntänyt veneen loiskuttelemaan rauhallisesti juuri pahimpaan suuntaan. Mitään vaaraa ei vielä olisi ollut moneen tuntiin. Eikä muutenkaan, koska selkeä aamu oli tulossa. Käänsimme veneenen ja purjeet. Aamu alkoi jo sarastaa, rentouduimme kokonaan. Lopulta tuli myötätuuli vielä, tilanne oli ohi.
Tyyntä
8.10.88 Lauantai.
Mutta aamulla Tyyni Valtameri näytti taas olemuksensa. Tuli aivan tyyntä, kelluimme maininkien kehdossa, yhden solmun nopeudella enää matelimme. Lepattelimme välillä melkein paikallaan, Jimiä harmitti, ja minä olin tyytyväinen. Aikaa on, mutta kuka myrskystä ja pimeästä tykkää!
Tuntikausia lekottelimme auringossa ja rauhassa. Ajattelin merta. Jotenkin tuntuu, kuin tuulen puolella, nyt oikealla – maininkien tulosuunnassa tällä hetkellä – olisi meren selkä, ja edessä ja takana pilvien kohdalla niemiä ja saaria, vasemmalla jossakin kauempana manner.
Mutta se on harhaa, saaristolaista harhaa, pilvien lumetta. Mitään maata ei ole, merta vain, loppumattomiin ja joka suuntaan. Myös saaret täällä ovat meren saaria, eivät rannikon saaria, ne ovat keskellä merta, merta ja merta. Ei ole mitään mantereen puolta eikä meren puolta. Tunnelma on toinen kuin Pohjanlahdella.
Kapinalaiva ”Bounty” ja kapteeni Cook ovat täällä myös kelluneet joskus voimattomina tyynessä, ja päällystö on sadatellut. Ehkä joku miehistöstä on ollut salaa tyytyväinen niin kuin minä nyt, paitsi mitä nyt hänen on täytynyt pelätä keripukkia, jos merellä jouduttiin olemaan kuukausikaupalla. Nyt tiedän, miltä heistä on tuntunut.
Tuntien vieriessä, maininkien jo pienetessä, alan vähitellen odottaa tuulta minäkin. Yritän kuitenkin olla loihtimatta kovin kovaa tuulta, mitä Jim toivoo.
Illan vahtivuorossani edessämme on saderintama. Kahden sadepylvään välissä on aukko. Sinne suunnistan, ettei tarvitsisi sadekuuroista kärsiä – Jimin luvalla, koska kurssia täytyi kääntää vähän oikealle.
Emme sinne koskaan päässeet, pimeä tuli, maisema katosi, tyyni jatkui. Välillä tuli sitten vähän sadetta.
Lopulta Jim kyllästyi ja käynnisti moottorin. Heräsin siihen. Päätös oli mukava, sillä jätimme taaksemme saderintaman ja myrskykeskuksen, joita itse asiassa lähestyi joka suunnasta. Tuulta ne eivät olisi tuoneet, vaan puuskia koko ajan vaihtelevista suunnista.
Puskimme läpi sateen, ja pilvet jäivät taaksemme. Tähdet tulivat esiin, ja vahtivuorollani näin, kuinka salamat iskivät takana pilvimöykyn yllä ja keskellä valaisten itäisen taivaan hetkeksi. Sen myrskyn jätimme moottorin avulla, Jimin päätöksellä. Olo oli kotoisa, moottorilla ajaminen oli tuttua, ohjasin jalallani ja seisoin tuolilla merta ja tähtiä katsellen.
Kassiopeijan tähtikuvio ilmestyi pilvistä oikealla. Mutta oliko tähti Seulasten ja Orionin välissä planeetta vai kiintotähti? Se oli paljon kirkkaampi kuin Sirius ja jo kolmatta päivää samassa paikassa.
Seisoessa kannella, varsinkin päivällä etukannella vaijerista kiinni pitäen, veneen noustessa ja laskiessa majesteetillisesti, ruskettuneena ja lava-lavaan kietaistuneena, voi tuntea itsensä tahitilaiseksi ruhtinaaksi katamariinissaan, sotakanootissaan. Tällaiset heillä juuri oli, kaksi kanoottia melojineen, kansi korkealla niiden välissä, ruhtinaat ylväinä riikinkukkomaisissa puvuissaan ja päähineissään, koko kanootti koristeltuna kirkkain värein.