On vuosi 1950
Kaukana autiomaassa asteli nuhruinen joukko kohti edessä häämöttäviä vuoria. Kun joukkoa katsoo tarkemmin näkee kolme miestä, naisen ja kameleita. Kaksi miehistä näyttää paikallisilta beduiineilta, joukon kolmas mies näyttää tulleen lännestä, sen verran vaalea hän on. Nainen puolestaan on sekoitus kaikkia rotuja, mutta vaatteiden perusteella hänkin on tullut lännestä. Kamelin selkään on lastattu kaivausvälineitä ym. arkeologisiin kaivauksiin tarvittavaa. Nainen pysähtyy ja näyttää jotakin paikkaa hiekassa. - Oletko aivan varma? vaalea mies kysyy epäillen. - Ehdottoman, nainen vastaa. Tummat miehet alkavat kaivaa. Kuluu kolme pitkää päivää, mutta sitten lopulta he saavat hiekasta kaivettua esiin temppeliä muistuttavan rakennuksen. Rakennuksessa edessä on pylväsrivistö, joiden välistä näkyy tasainen seinä, jossa on aukko - selvästikin ovi. Tämä rakennus tuntuu odottavan, ei pahantahtoisesti, se vain ja ainoastaan odottaa. - Upeaa! Miten tiesit tästä? Siellä on varmaan paljon aarteita..., vaalean miehen silmissä paistaa ahneus. Nainen katsoo miestä hymyillen surullisesti ja puistaa päätään. - Ei sellaisia aarteita, jollaisia sinä luulet olevan, Jonathan. - Millaisia sitten? Kerropa se Sol, Jonathan kysyy närkästyneenä, koska hänen ahneutensa paljastettiin. - Muistoja ja rakkautta, Sol vastaa hymyillen ja astelee sisään. Miehet seuraavat häntä. Sisällä kaikki Solia lukuun ottamatta henkäisevät ihastuneena. Seiniä nimittäin peittävät valtavat kuvat ja outo teksti, joka vaikuttaa tarinalta. Sol astelee keskellä koko valtavaa huonetta olevien hautojen luo ja tarkastelee hetken niiden tekstiä, sitten hän laskee kätensä toisen haudan päälle. - Driada, hän sanoo hymyillen, arkku muistuttaa muodoltaan naista ja vaikka se on kulunut, voi erottaa että arkku oli ollut kaunis. - Phase, Sol laskee kätensä isomman arkun päälle, tässä arkussa näkyy komean miehen piirteet. - Kuinka sinä tiedät? vaalea mies ihmettelee ja astelee Solin vierelle. - Luin, Sol osoittaa kahta outoa kirjoitusta kummassakin arkussa. Miehet katselevat syvän kunnioituksen vallassa Solia. - Pystytkö tulkitsemaan tämän? Jonathan heilauttaa kättään kohti muuta salia. - Tietysti..., Sol hymyilee. - Voisitko..? Jonathan kysyy. - Kyllä, voin kääntää sen, Sol astelee erääseen nurkkaukseen. - Tähän menee hetki, hän toteaa ja miehet purkavat varusteet, sen jälkeen he asettuvat odottamaan. Sol aloittaa lukemisen.
"Tänään on viimeinen päiväni, joten kirjaan koko elämäni ylös, mieheni Phase kuoli eilen. Hän nukkui pois rauhallisesti, tänään seuraan häntä. Jääkööt siis tarinamme lapsillemme ja heidän lapsilleen jne. luettavaksi. Kaikki alkoi kauan sitten, asuimme vielä Atlantiksella. Atlantis, kuinka kaipaankaan sinne, vihreisiin metsiin juoksemaan kilpaa yksisarvisten kanssa, katsomaan lohikäärmeiden kisailua taivaalla, ratsastamaan läpi vihreiden metsien, laakeiden laaksojen ja upeiden rantojen, katsomaan auringon laskun kultaamaa merta. Ah sitä onnea, mutta nyt Atlantis on vajonnut mereen ja minä kerron miksi. Kaikki alkoi vuosia sitten kun törmäsimme toisiimme, Phase ja minä, kirjaimellisesti törmäsimme. Oli kaunis päivä linnut lauloivat kosio laulujaan ja metsä hohti vihreän kaikissa värisävyissä, olin juoksemassa asioille äitini puolesta kun yllättäen eräästä risteyksestä syöksyi ratsastaja. En ehtinyt väistää vaan törmäsin suoraan ratsastajan jalkaan, hevonen, upea raudikko, nousi pelästyneenä takajaloilleen ja minä lennähdin kauemmas. Ratsastaja sai pian hevosen rauhoittumaan. Pelästymisestä selvittyäni katsoin arasti ratsastajaan, tämä oli komein mies jonka olin ikinä nähnyt, kovat kasvot, joista kuitenkin näkyi hiven pehmeyttä, siniset silmät, jotka loistivat kuin jää. Pituutta tällä ilmestyksellä oli ainakin kaksi metriä. Mykistyin hetkeksi. - A-anteeksi he-herra, ta-tarkoituskeni e-ei o-ollut t-törmätä he-hevoseenne, minä änkytin. - Ei se mitään, mies sanoi soinnukkaalla äänellä joka sai selkäpiisssäni kulkemaan väristyksiä, - Kunhan katsot seuraavalla kerralla eteesi, nyökkäsin ja muistin vasta sitten niiata. - Ky-kyllä herra, sain sanottua. Mies hymyili, olin mielessäni arvioinut hänet noin 25-vuotiaaksi. - Älä pelkää pikkuinen, minä en pure. Voinko viedä sinut määränpäähäsi?, olin kahden vaiheilla, toisaalta olisi upeaa päästä tuon hevosen selkään ja jalkojakin se säästäisi, mutta toisaalta mitä kauppias kertoisi äidille. Lopulta päätin rohkaista mieleni ja lähteä. Nyökkäsin ja mies nosti minut kevyesti eteensä satulaan. Hän hymyili todella upeaa hymyä, tunsin punastuvani. Mies antoi lyhyen käskyn hevoselle ja se lähti käyntiä kohti kauppaa. Katselin salaa miestä, tällä oli nahkaiset vaatteet, kuin soturilla, huomasin hänen selässään kahdenkäden miekan ja päättelin että hän oli soturi. Varmuuden sain huomattuani hänen ranteessaan keltaisen huivin, hän oli palkkasoturi. - Mikä on nimesi? mies kysyi ja hänen silmiensä tuikkeesta arvasin että hän oli huomannut kiinnostukseni. Punastuin taas. - Driada, herra...., painoin katseeni. - Driada, mies tuntui maistelevan nimeäni suussaan. - Mikä on teidän nimenne herra? kysyin arasti, yllättyen rohkeudestani. - Phase Tulimieli, olen palkkasoturien päällikkö, mies vastasi. Tajusin heti kuka hän oli, kaikki olivat kuulleet Tulimielestä, pelottomasta soturista joka ei pelännyt mitään. Pelästyin hieman kun muistin äidin varoitukset, en saisi mennä lähellekään palkkasotureita. Phase oli ilmeisesti huomannut liikahdukseni, sillä hän kiristi otettaan vyötäröstäni. Minusta tuntui että jokin lämmin läikähti ylitseni. Huokaisin ja huomaamattani painauduin lähemmäs Phasea. Kuulin hänen naurahtavan korvani juuressa, värähdin tahtomattani. Sitten Phase pysäytti hevosen ja nosti minut alas. Hän hymyili. - Olemme perillä, hän katseli minua hymyillen. - Toivottavasti tapaamme uudestaan, sen sanottuaan hän katosi hevosineen metsään. Pystyin hetken vain tuijottamaan hänen peräänsä, kävin kaupassa ja palasin kotiin. Enää en nähnyt kaunista päivää, muistin vain Phasen ja miltä minusta tuntui olla hänen lähellään. Olin onnellinen. Näin kului viikko, tai pari, en ole varma sillä kuljin kuin sumussa. Eräänä päivänä pihaamme ratsasti palkkasoturi, jolla oli ranteessaan vihreä huivi, koitin muistella oliko Phasella ollut vihreä huivi, tulin siihen tulokseen että oli. Soturi tuli pyytämään isääni auttamaan heidän hevosiensa kengittämisessä. Isä suostui ja otti minut mukaan, niin kuin aina, äidin vastusteluista huolimatta. Olin onnellisempi kuin koskaan, olin matkalla Phasen luo, näkisin hänet. Leiriin saavuttuamme huomasin olleeni väärässä, nämä eivät olleet Phasen joukkoja. Näiden johtaja oli lihava, pahalta haiseva ja linnun silmäilen vanha ukko. Tunsin pettymyksen rinnassani. - Jahas, sieltähän te tulette! Mutta katsokaapa! Mitä täällä on!, johtaja innostui minut huomatessaan. - Osaako tyttö kokata? - Kyllä... - Entä siivota, ommella? - Kyllä, mutta.. - Hienoa! Siinä tapauksessa minä haluaisin että annatte hänet minulle! Jos henkenne on minkään arvoinen, päällikkö totesi, isä näytti tyrmistyneeltä ja kääntyi katsomaan minua kuin näkisi minut ensimmäisen kerran. Isä kääntyi päällikön puoleen, miettien kuumeisesti. - Ikävä kyllä tyttäreni on kihlattu, päällikön suu loksahti. - No, mutta...Ehkäpä jos voitan taistelussa tämän kosijan? Saanko tytön silloin? - Kyllä. isä näytti olevan varma asiasta kunnes sattui kuulemaan jonkun kuiskaavan. - Päällikkö ei ole hävinnyt kenellekään muulle kuin Tulimielelle.., osa palkkasotureista hihitteli ja valmistautui näkemään oikein kunnon löylytyksen. - Kenelle hänet on kihlattu? kyseli päällikkö. Näin että isä mietti taas kuumeisesti. - Phase Tulimielelle, isä viimein vastasi. Heti kun isä oli sanonut tämän laskeutui leiriin täydellinen hiljaisuus, olisi voinut kuulla neulan tipahtavan. - Jaaha, vai niin...Siinä tapauksessa, päällikkö antoi jonkin merkin ja soturit hyökkäsivät kimppuumme, isä lyötiin tainnoksiin ja minut taltutettiin ja sidottiin tiukasti aloilleni. Olin kuitenkin ehtinyt raapia, purra ja lyödä muutamia kimppuun kävijöitäni. Minut raahattiin vaunuihin. Pian, en tiedä oliko se minuuttien vai tuntien päästä, lähtivät vaunut liikkeelle. - Kohti Tulimielen leiriä! päällikkö karjui. - Meillä on hänelle yllätys!, tunsin itseni pahoinvoivaksi. Entä jos Phase ilmoittaisikin etten ollut hänen morsiamensa? Niin hän varmaan tekisi. Matka oli pitkä, arvelisin päiviä koska nukuin välillä, mutta lopulta pääsimme perille. Olin kauhuissani, olin varma että kuolisin tai mikä pahempaa, joutuisin jäämään näiden palkkasoturien joukkoon. Pari soturia tuli vaunuun ja nostivat minut ulos, katselin ympärilleni peloissani. Näin eritunnuksin varustautuneita sotureita, näillä oli keltaiset huivit. - Phase Tulimieli! Meillä on morsiamesi! Tule hakemaan! päällikkö karjui, pian eräästä teltasta asteli ulos Phase, näin että hän mietti kuumeisesti. Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Phase katsoi minua ja huomasin tunnistuksen hänen silmissään, hän mietti hetken. - Kyllä, hän on morsiameni. Mitä siitä, Hide? Hideksi kutsuttu nauroi. - Siinä tapauksessa, joudut taistelemaan! näin Phasen ilmeestä ettei hän halunnut, mutta silti hän veti miekan esiin. En muista taistelusta oikeastaan mitään, muistan vain pelänneeni koko ajan. Lopulta minut päästettiin ja syöksyi Phasen syliin nyyhkyttäen, pelkäsin pyörtyväni helpotuksen tunteesta."
Sol lopettaa lukemisen ja kääntyy miehiä kohti hymyillen. Miehet huomaavat kuinka Solin silmissä näkyy kyyneliä. Silti tämä hymyilee onnellisen näköisenä. - Jatketaan huomenna, tarvitsemme kaikki unta, miehet suostuvat ehdotukseen. Pian kaikki ovat nukkumassa, paitsi Jonathan, joka hiipii pitkin salia ja etsii aarteita. Jonathan huomaa kuitenkin nopeasti ettei löydä mitään arvokasta. Niinpä hänkin käy nukkumaan. Myös koko rakennus tuntuu käyvän nukkumaan ja odottavan huomista. Seuraava päivä saapuu, kaikki nousevat pirteinä ja valmiina jatkamaan, kaikki paitsi Jonathan joka näyttää nuutuneelta. Kun aamiainen on syöty, etsii Sol kohdan johon jäi ja jatkaa lukemista.
"En kuitenkaan pyörtynyt, en suinkaan. Olin vain onnellinen, hymyilin Phaselle. - Kiitos, en osaa sanoin kiittää...Pelastit minut kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, huomasin Phasen tiukan ilmeen ja astuin taaksepäin, hieman peloissani - Miksi sinä olit sanonut olevasi minun morsiameni? Phase melkein karjui. - En minä niin sanonut... - Vaan, kuka?! Phase keskeytti minut. - Isäni...Suojellakseen minua..., astuin toisen askeleen taaksepäin ja valmistauduin pakenemaan, ajatella, pakenemaan miestä jota rakastin! Phase huomasi aikeeni ja tarttui minua käsivarresta. - Et mene minnekään! Tämä selvitetään nyt, hän sanoi hiljaa, pahaenteisesti, ja retuutti minut telttaansa. Huomasin että teltta oli yksinkertainen siellä oli pöytä, tuoli ja sänky. Phase päästi kädestäni ja nosti tuolin teltan suuaukon eteen ja istuutui siihen. Minä painauduin toiselle puolelle telttaa ja katselin hieman peloissani Phasea. Hän huokasi. - Älä näytä pikkulinnulta joka on käärmeen edessä...., Phase katseli minua hymyillen. voi kuinka komealta hän näyttikään! Minä vastasin hieman ujosti hymyyn. - Nyt, haluaisin tietää mitä ihmettä sinulla oli asiaa Hiden leiriin? Eikö isälläsi ole sen vertaa järkeä? - Isä on seppä, minä lähdin avuksi, selitin. Hän huokasi uudestaan syvään. - Tule, vien sinut kotiin, sen sanottuaan Phase nosti tuolin paikoilleen ja lähti hakemaan hevostaan. Odotin teltassa, koska en uskaltanut mennä ulkopuolelle. Lopulta Phase nosti teltan läppää ja haki minut ulos, hän nousi saman tien hevosen selkään ja nosti minut eteensä. lähdimme leiristä niin nopeasti etten tajunnut mitä tapahtui. Koko matkan aikana emme puhuneet mitään. Katselin maahan koko matkan ja nostin katseeni ylös vasta kun kuulin Phasen hengähtävän terävästi. Ensimmäinen mitä näin oli palanut mökki, minun kotini, seuraavaksi silmiini osui muutama hiiltynyt ruumis. Aloin kirkumaan hysteerisenä. Phase painoi minut itseään vasten ja lähti ratsastamaan takaisin. - Hide, kuulin hänen mutisevan. Huomasin kirkuvani yhä ja hiljenin, aloin itkeä lohduttomasti Phasen rintaa vasten. Tunsin itseni hyljätyksi ja petturiksi, olihan perheeni kuolema minun syytäni. En muista loppu päivästä paljoakaan, mietin vain elämääni ja itkin. Tiedän kuitenkin että saavuttuamme leiriin Phase nosti minut syliinsä ja kantoi telttaansa ja laski minut sängylle, tiedän myös että hän oli kokoajan lähettyvillä. Seuraavana päivänä herättyäni huomasin olevani yksin, katselin ympärilleni ja minulla meni hetki ennen kuin tajusin missä olin. Siinä samassa Phase astui sisään ruokalautanen käsissään. - Voitko jo paremmin? hän kysyi laskiessaan lautasen eteeni. - Kyllä, katselin lautasta ja huomasin olevani nälkäinen. - Syö vain, Phase hymyili ja minä ryhdyin syömään. - Olen miettinyt mitä tekisimme, tulin siihen tulokseen että sinun olisi parasta kulkea kanssamme, mietin hetken ja sitten nyökkäsin hyväksyen ehdotuksen. Seuraavien päivien ajan opettelin leirin päiväjärjestykseen ja tutustuen leiriläisiin. Kaikki tuntuivat hyväksyvän minut. Kului viikkoja ehkä jopa muutama kuukausi, kunnes alkoi tapahtua. Sen ajan vietin Phasen kanssa, ratsastimme ympäriinsä, juttelimme, kuitenkin kokoajan pelkäsin menettäväni hänet. Eräänä iltana katselimme taivasta, tähdet olivat syttyneet, oli täysikuu. Katselimme kuuta, kumpikin makasi selällään. - Driada, olen usein miettinyt, miksi ei täällä ole sotia niin kuin muualla maailmassa? Phase kysyi yllättäen. Mietin hetken ja vastasin niin kuin olin kuullut. - Atlantista ei ole ilman rakkautta ja sota ei ole rakkautta. - Mutta voihan olla rakkautta vaikka olisi sotia, Phase sanoi ja kierähti viereeni mahalleen. - Niin, mutta etkö ole kuullut mitä on ennustettu? kysyi hämilläni. - En, Phase katseli kasvojani, punastui hänen tiiviistä katsettaan. - No, on ennustettu että kun Atlantiksella alkavat sodat....Vajoaa koko saari... - Sehän on mahdotonta, hän naurahti, tunsin hänen hengityksensä kevyenä tuulahduksena poskellani, niin lähellä hän jo oli. - Mutta...niin on ennustettu..., katsoin Phasea yhä vain hämilläni. - Olet kaunis, hän totesi yllättäen. Punastuin taas ja painoin pääni. Phase laskeutui lähemmäs ja nosti hellästi leuasta pitäen päätäni. Hän hymyili ja suuteli minua hellästi, en osaa sanoin kuvata sitä tunnetta."
Sol vaikenee ja lukee hiljaisena hetken. - No lue eteenpäin! Jonathan hoputtaa. - En, jotain yksityisyyttä kuolleillekin, Sol kääntyy ja katsoo Jonathan posket hehkuen. Ja lukee eteenpäin. Miehet huomaavat hänen olevan hieman vaivautunut. Hetken päästä hän jatkaa toisesta kohtaa .
"Myöhemmin makasin väsyneenä, mutta onnellisena Phasen vieressä. - Nyt rakkaani. Olet minun...,Phase sanoi hymyillen ja suuteli minua nenänpäähän. - Pian koko maailma saa sen tietää! hän julisti. - Mitä tarkoitat? kysyin hämilläni - Rakkaani, me menemme naimisiin, hän julisti innoissaan. Mietin hetken asiaa ja hymyilin. Koko elämä Phasen vierellä. Voisinko enää enempää toivoa? - Mutta, ethän sinä...., vaikenin hämilläni. - Minä en mitä? - Rakasta minua...sanoin hiljaa. - Höpsö! Tietysti rakastan! hän huudahti ja veti minut syliinsä. - Olen jo kauan rakastanut, mutta en ollut varma sinusta, nyt olen, hän kuiskasi. - Niin...Minäkin rakastan sinua...., hymyilin hieman ja nousin. Puin päälleni. - Mitä sinä nyt..? Phase kysyi ihmeissään. - Puen, meidän on mentävä..., Phase nousi huokaisten ja puki myös. Pian olimme matkalla leiriin. Phase halusi ehdottomasti käydä lähimmän kylän papin luona. En tiedä miten hän onnistui, mutta pappi vihki meidän saman tien. Jatkoimme matkaa, minä hämilläni ja onnellisena. Olin naimisissa, miehen kanssa jota rakastin. En tiennyt mitä ajatella. Pian olimme leirin läheisyydessä, Phase laski minut alas ja hymyili. - Odota täällä, käyn kertomassa uutiset, sen sanottuaan hän katosi leirin suuntaan. Jäin odottamaan jännittyneenä. Yllättäen tunsin järistyksen, voimakkaan sellaisen, joka ravisteli koko saarta. Pelästyin todella, mutta pian se oli ohi. Vähän ajan päästä Phase ratsasti luokseni ja nosti minut sanomatta mitään eteensä. Huomasin pakkauksia, makuualustat, peitteitä ja ruokaa. - Mitä tämä tarkoittaa? Olemmeko me lähdössä jonnekin? kyselin hieman peläten vastausta. - He ovat kuolleet....kaikki..., Phase vastasi hiljaa. minulta meni aikaa ennen kuin tajusin mitä hän sanoi. - Kaikki? vinkaisin ja purskahdin itkuun. Phase antoi minun itkeä aikani. - Järistys tappoi heidät. Leiri oli kallion vierellä....Kivet...murskasivat heidät..., Phase selitti, huomasin että hänen on vaikea puhua. Painauduin häntä vasten. Kaikki joita olin rakastanut, olivat kuolleet, Phasea lukuun ottamatta. Vaivuimme hiljaisuuteen. Hevonen kulki eteenpäin, kohti vuoria - Minne me olemme menossa? kysyin rikkoen tunteja kestäneen hiljaisuuden, edes linnut eivät laulaneet. - Pois, täällä ei ole enää turvallista, kuin Phasen sanojen vakuudeksi. Maa järähti. - Minua pelottaa, tunnustin. - Niin minuakin, rakas, niin minuakin..., vaivuimme taas hiljaisuuteen. Kaikkialla oli hiljaista lukuun ottamatta järähdyksiä ja niiden jälkeisiä paniikin ääniä. - Katso! Lohikäärmeet! olimme tulleet mäen laelle ja näin horisontissa, kaiken väriset ja kokoiset, lohikäärmeet olivat lähteneet matkalle. Minulle tuli tunne että ne eivät palaisi. - Ne vaistoavat vaaran, emme näe niitä enää, Phase totesi ja jatkoimme matkaa. Pian olimme meren rannalla. Mielestäni liian pian. - Miten pääsemme yli? ihmettelin. - Veneellä, Phase osoitti kohti pensaikkoa ja näin siellä veneen johon mahtuisi tavarat, me ja hevonen. Työnsimme veneen vesille, autoimme hevosen siihen ja tavarat kasattiin tasaisesti. Sitten kiipesimme itse sinne ja Phase alkoi soutaa. - Kuinka pitkä matka? - En tiedä..., katselin tuttua rantaa ja mietin Phasen sanoja. Saattaisimme viipyä merellä päiviä, kuukausia. En tiedä kauanko matka kesti, päiviä. Mutta lopulta saavuimme rantaan. Tiesin Atlantiksen vajonneen, niin kuin oli ennustettu. Nousin rannalle ja katselin ympärilleni. - Tähän tulee kotimme ja hautamme, päätin. Phase hymyili. - Miten vain tahdot...miten vain tahdot. Elämme onnellisina, mutta emme ilman rakkautta, Phase tuli luokseni ja syleili minua. Nyt sinä joka luet tätä, seisot tällä kyseisellä paikalla, paikalla joka rakennettiin rakkaudella ja joka eli onnella.
Driada, metsän haltiatar, Tulimieli"
Sol lopettaa hymyillen ja kyyneleet silmissä. Hän kääntyy katsomaan miehiä. - Eikö olekin kaunista? He olivat erottamattomat kuolemassaankin..., miehet mutisevat jotain myöntävää. - Entä nämä? Jonathan kysyy osoittaen allekkain olevia kaiverruksia salin päässä. Sol astelee katsomaan kohtaa jota Jonathan osoitti. - Nämä ovat uudempia..., Sol katselee mietteliäänä ja lukee.
"50 Grano, kivi, Tulimieli. 140 Árbol, puu, Tulimieli. 220 Flor, kukka, Tulimieli. 350 Cielo, taivas, Tulimieli. 430 Nube, pilvi, Tulimieli. 510 Viento, tuuli, Tulimieli. 650 Mar, meri, Tulimieli. 710 Nimbo, sade, Tulimieli. 840 Rocio, kaste, Tulimieli. 930 Agua, vesi, Tulimieli. 1020 Aire, ilma, Tulimieli. 1150 Fuego, tuli, Tulimieli. 1200 Terra, maa, Tulimieli. 1340 Crepúsculo, hämärä, Tulimieli. 1410 Fe, usko, Tulimieli. 1530 Esperanza, toivo, Tulimieli. 1640 Amor, rakkaus, Tulimieli. 1750 Estrella, tähti, Tulimieli. 1820 Luna, kuu, Tulimieli."
Vau.., henkäisee Jonathan. - Joka vuosisadalla täällä on käynyt joku! Upeaa! hän unohtaa tulleensa ryöstämään tämän haudan ja ihastelee tekstiä ja hautaa. Hän on innoissaan kuin lapsi. Sol hymyilee. - Tämä on löytö....Upea löytö, hän toteaa. - Mutta että joka vuosisata ja tästä ei tiedetä? Miksi emme vain pitäisi tätä kaikkea...? pohtii Jonathan. - Jonathan, ei ilman rakkautta, Sol toteaa ja Jonathan katsoo häntä hetken hiljaa, miettien. - Mennään! Tästä on kerrottava maailmalle! Jonathan toteaa ja syöksyy ulos. Muut miehet keräävät tavarat kasaan ja lähtevät Jonathanin perään. Sol jää yksin seisomaan keskelle hautakammiota hymyillen. - Se on tehty, taas yksi vuosisata....., kammioon on leviää todellinen rauhan tunne. Sol kävelee nimien luo ja etsii nopeasti kaiverrus välineet, joita hän on koko matkan ajan piilotellut, ja ryhtyy kaivertamaan. Ulkona miehet ihmettelevät mihin Sol jäi, Jonathan kävelee kammion ovelle ja huutaa. - Sol! Tule jo! Vähän ajan päästä Sol ilmaantuu paikalle. - Oletpa sinä nuhruinen, mitä sinä oikein teit? Jonathan kysyy osoittaen Solin pölyistä mekkoa. - En mitään erikoista, Sol hymyilee. - Tulkaa tänne..., hän viittaa osoittaen sisälle. Miehet seuraavat pahaa aavistamatta. Sol näyttää heille sivukäytävästä löytämänsä kaivon. Jonathan ja muut miehet kurkistavat kaivoon. Samaa aikaa aloittaa Sol erittäin kauniin, unettavan laulun. Pian miehet kävelevät kameleiden luo, he kävelevät kuin unessa. Sol kääntyy rakennusta kohti. - Nukkukaa rauhassa Driada ja Phase Tulimieli....Unenne on turvattu taas sadaksi vuodeksi, Sol kääntyy hymyillen ja ratsastaa miesten perään. Kukaan miehistä ei koskaan tule muistamaan hautakammiota tai sen tapahtumia. Korkeintaan tarinan he muistavat. Pian ilmaantuu hiekkamyrsky joka hukuttaa koko rakennuksen hiekkaan, odottamaan seuraavaa vuosisataa. Ja taas, rakennus aloittaa odottamisen, niin se on tehnyt aina. Vain yksi asia kertoo että siellä on käynyt joku, uusi teksti nimien alapuolella.
"1950 Sol, aurinko, Tulimieli"
