The Ranger '97 YÖ, JONKA VIETIN KIRJOITTAENIstuin jälleen kerran koneeni äärellä, yrittäen naputella jonkinlaista novellia. Inspiraatiota minulla ei ollut, ja tulos oli sen mukaista. Turhautuneena huokaisin, poistin viimeisen tunnin työn tulokset, ja aloitin jälleen kerran alusta. Kello kävi jo kolmea yöllä, olin ollut valveilla läpi yön. Vieressäni pöydällä seisoi kahvimuki, jonka sisältämä sokerista äitelä kahvinlitku oli jo ehtinyt jäähtyä viileäksi. Sen voimin minun pitäisi jaksaa tämä yö. Minulla oli pakoittava tarve kirjoittaa, en tiennyt miksi, mutta käteni syyhysivät halusta koskettaa näppäimistön viileää pintaa. Kaikesta halustani ja yritteliäisyydestäni huolimatta mitään järkevää ei kuitenkaan syntynyt. Hiki valui otsaltani tuijottaessani monitorin kalpeaa pintaa, josta vastaan tuijotti vain TEKO 3.1:en epämiellyttävän tyhjä ruutu. Työtilaa käytetty : 0%, se ilkkui, ihan kuin en itse sitä olisi tiennyt. Jotain olisi kuitenkin saatava aikaan. Tänä yönä. Tunsin inspiraation leijuvan ilmassa, yritin kurkottaa siitä kiinni, mutta jokaikisen kerran se lipsui käsistäni, nauraen säälittäville yrityksilleni.
Aina kun luulin saaneeni sen kiinni ja aloitin uuden, mielestäni hyvän
tarinan, pari sivua kirjoitettuani inspiraationi häipyi, ja tarina
lysähti kasaan kuin pannukakku. Alussa niin hyvältä kuulostaneet
ideat olivat paperilla silkkaa roskaa. Kirjoittaessani ihmettelin tekstin
suoranaista neroutta, mutta kun luin sen uudestaan, häpesin että
olin saattanut kirjoittaa niin naurettavalta kuulostavaa tekstiä. Näin
kävi kaikkien aiheiden kohdalla, yritinpä sitten kirjoittaa mitä
tahansa, Kriiks. Narsk. Kriiks. Yht'äkkiä kuulin heikkoa narinaa yläpuoleltani (kirjoitushuoneeni sattuu sijaitsemaan kellarissa), siitä huolimatta että satuin olemaan yksin kotona - vanhempani olivat lähteneet viikonlopuksi mökille ja siskoni oli tapansa mukaan jossain juhlimassa, tulisi vasta myöhemmin päivällä huonossa kunnossa, jos silloinkaan. Sivuutin narinat ensin vain ylivilkkaan mielikuvituksen tuotteena, ja talon normaaleina yöllisinä ääninä, mutta jokin äänissä vaivasi minua. Ne olivat pelottavan säännöllisiä, ja niiden lähde tuntui lähestyvän jatkuvasti. Puutalossa asuvana olin tottunut narahteluihin, jotka syntyivät puun 'eläessä', sen lämmetessä ja jäähtyessä, mutta tämä ääni kuulosti kuitenkin erilaiselta. Aivan siltä kuin joku, tai jokin, olisi tulossa hitaasti portaita alas. Rohkaisin itseni ja nousin mukavasta tuolistani näyttöpäätteen äärellä kohtaamaan mahdollisen tulijan. Puoliväliin ylöspäin vievää portaikkoa ehdittyäni näin sen. Pimeydestä minua vastaan tuijotti ilmiselvästi itse sielunvihollinen. Siitä minulla ei ollut epäilystä, eikä ole tänäkään päivänä, sillä harva murtovaras kulkee hehkuva hiilihanko kädessään keskellä yötä sarvet päässä, ilkeä kiilto silmissään ja iho kaikkialta punoittavalla vereslihalla. Vain se, joka on kokenut saman kuin minä koin sinä yönä niissä portaissa, voi ymmärtää miltä minusta silloin tuntui. Kauhun tunne oli ylitsepääsemätön, halusin vain juosta pois, tai piiloutua johonkin nurkkaan. Valitettavasti muita uloskäyntejä kuin ylöspäin vievä portaikko ei ollut, ja hahmoa kohti en lähtisi vaikka elämäni riippuisi siitä. Horjuttuani pari askelta kauhusta suunniltani taaksepäin sain viimeinkin kerättyäni itseni, ja vielä pelosta vapisevalla äänellä aloitin keskustelun.
- "Ku-Kuka sinä olet?", sain kakaistua viimeinkin kuivuneesta kurkustani.
Ajattelin viisaammaksi yrittää kehittää edes jonkinlaista
keskustelua, sillä toivoin sen ehkä pidentävän elinaikaani,
joka Hetken hiljaisuuden jälkeen puoliksi varjossa seisova hahmo vastasi äänellä joka tuntui samalla olevan vastenmielinen ja julma, mutta myös miellyttävä ja kiehtova.
- "Eikö se ole jo selvää? Olen katsellut sinua jo
pitkään". Kuullessani nuo sanat tajusin viimeinkin mitä minulta puuttui. Solmin kaupat, minä luovuttaisin sieluni hänelle, ja hän antaisi minulle jotakin jota olin kaivannut jo pitkän aikaa. Sopimuksen allekirjoitettuani ja pirun poistuttua (hän tosin vannoi palaavansa valvomaan, että minä täytän oman osani sopimuksesta) ryntäsin takaisin kellarihuoneeseen. Jännityksestä ja odotuksesta täristen istuin tälle tuolille ja ryhdyin hyödyntämään pirulta vaatimaani inspiraatiota. Inspiraatiota jonka käytin tarinan kirjoittamiseen. Tämän tarinan kirjoittamiseen.
--- |
|
|
