The Ranger '01

SOTANOVELLI

Hiljainen kylä jossain Etelä-Ranskassa herää auringon ensimmäisiin säteisiin. Ne hivelevät puolittain raunioituneen kirkontornin seiniä, langettavat pitkät varjot viereiselle hautausmaalle ja kirkastavat raunioiden peittämää maisemaa. Siellä täällä näkyy jäänteitä ihmisistä, joiden matkan päätepisteeksi paikka joskus jäi. Puolittain palanut panssarivaunu makaa liikkumattomana kylän keskusaukiolla. Ajajan karrelle palanut vartalo törröttää puolittain ulkona etuosan luukusta. Jos vaunun sisään kurkistaisi, löytäisi sieltä neljä samanlaista ruumista. Kenelläkään ei ole ollut tilaisuutta, eikä ehkä haluakaan haudata heitä. Mutta kuolleet eivät valita.

Muutamien kymmenien metrien päässä vaunusta makaa muita auringonnousua hiljaa todistavia hahmoja. Toiset kranaatti on murskannut lähes tunnistamattomaksi veren ja sisälmysten sotkuksi, toiset näyttävät melkeinpä nukkuvan. Vain tarkemmin katsottaessa saattaa havaita
pienen, siistin reiän tai reikäjoukon otsassa tahi rinnassa, joka kertoo omaa surullista tarinaansa. Lohduttomaan aamuun herää tuo ranskalainen kylä, eivätkä sen koettelemukset ole vieläkään ohi.

Vaikka kylä päällisin puolin näyttääkin täysin kuolleelta, tarkka silmä saattaa havaita siellä täällä huomaamattomia liikahduksia. Jossain vilahtaa maastokuvioidunasepuvun hiha ja kuuluu vaimea naksahdus, kun konekivääriin vaihdetaan tuoretta vyötä. Kirkontornia keskittyneesti tarkkaillessa saattaa havaita, kuinka valonsäteet heijastuvat huolimattoman sotilaan asemapaikasta. Kiikari vaiko kiikarikivääri, kuka tietää? Jostain kaukaa kuuluu tömähdys ja
kirous, mutta edellisen syy jäänee ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaksi kaikille kiroajaa lukuunottamatta.

Aukiota reunustavaan kaksikerroksiseen taloon on majoittunut Hans ryhmineen. Tämä parikymppinen NSDAP:in aktiivijäsen, tunnettu kovista otteistaan ja vielä kovemmista puheistaan, valmistautuu miehineen täyttämään odottamansa käskyn. Odotetusti hetken päästä
ovelle saapuukin lähetti, joka määrää tehtävän; jälleen yritettäisiin päästä aukion yli, vallata kirkontorni ja edetä aina kylän laitamille asti, jossa mentäisiin uusiin asemiin. Kahdesti sitä oli jo yritetty ja kahdesti se oli epäonnistunut. Päällystö oli kuulemma ollut viimeisen kerran jälkeen sekä raivoissaan että epätoivoinen, ja uhannut että tällä kertaa hyökkäystä yritetään kunnes kylä on vallattu tai jokainen asetta pitelemään kykenevä liittynyt aiemmin menehtyneiden toveriensa seuraan.

Mitäpä siihen olisi vastaansanomista? Hiljaisuuden vallitessa synkkä joukko ryhtyy tarkistamaan varusteitaan vielä viimeisen kerran. Lippaat ladataan, aseet tarkistetaan, kypärät kiinnitetään
ja taskut täytetään panoksilla. Jännittyneinä nämä kahdeksan miestä siirtyvät ammuksen joskus aikoinaan seinään tekemän aukon luokse ja odottavat sovittua merkkiä.

Muutaman minuutin kuluttua kylän rauhan rikkoo vaarattomalta kuulostava kaukainen poksahtelu. Hetken kuluttua savukranaatit osuvat maaleihinsa, täyttäen aukion ja sen ympäristön paksulla valkoisella savulla.

"Achtung! Eteenpäin!" huutaa Hans naama punaisena. Joukko lähtee ripeästi etenemään kohti kadun toisella puolella olevaa, aukiota reunustavaa taloa. Lähestulkoon samanaikaisesti, kuin yhden tahdon voimasta, ryntää läheisistä, äsken vielä aution näköisistä taloista samanlaisia pieniä ryhmiä maastoasuissaan edeten samaan suuntaan. Laukaustakaan ei ole vielä ammuttu, mutta se on pelkkä ajan kysymys. Pian oikealta sivustalta kuuluukin tylyä nakutusta ja hetken kuluttua tuskanparkaisu, jota seuraa hiljainen valitus. Hans ryhmineen ei kuitenkaan ole hermostunut moisista pikkujutuista enää pitkään aikaan, vaan jatkaa järkähtämättä eteenpäin.

Muutaman metrin päähän talosta päästyään kykenee joukkomme jo näkemään kohteensa kunnolla. Ilmeisesti ilo on molemminpuolinen, sillä konepistoolin sarja tervehtii tulijoita talon ikkunasta. Miehet lyövät maihin ja tulittavat kohti ikkunoita minkä vain suinkin voivat. Joku vetää sokan irti käsikranaatista ja heittää. Särkyvän ikkunan ääni, paineaalto ja pölypilvi. Talon seinään on ilmestynyt pieni reikä, josta joukko ryntää sisään. Ne amerikkalaiset, jotka vielä ovat
elossa, yrittävät vastarintaa paineaallon typerryttäminäkin. Ensimmäisenä sisään astunut Jens, nuori sotamies jostain Hampurin esikaupungeista, saa muutaman pistoolin luodin rintaansa ja kaatuu koristen. Epätasainen kamppailu päättyy kuitenkin pian uusilla rynnäkkökivääreillä varustettujen hyökkääjien eduksi. Epätoivoisessa tilanteessa joku amerikkalainen yrittää antautua, mutta hänet ammutaan kylmäverisesti. Hansin linja on näissä asioissa tiukka.

Muualla hyökkäys ei suju aivan yhtä hyvin. Vihollisen voimakas vastarinta on pysäyttänyt hyökkäyksen oikealla sivustalla sen edettyä muutaman talonmitan verran. Vasemmalla tilanne on vieläkin pahempi, vihollinen on siirtynyt painostamaan yhden panssariauton tukemana ja heittimen kranaatteja sataa hyökkääjien päälle raekuuron tavoin. Tästä huolimatta Hansin joukkue jatkaa hyökkäystään kohti lopullista tavoitettaan, kirkontornia.

Aukion toiselle puolelle asemiin asettuneen konekivääriryhmän johtaja heilauttaa kättään - "menkää vain, me suojaamme". Miehet pinkaisevat aukion poikki kohti kirkontornia, joka kajastaa heidän edessään omituisessa kaksoisroolissa, samalla uhkaavana betonilinnakkeena jossa heidän kuolemaansa toivovat pirulaiset väijyvät, mutta myös turvapaikkana aukion avoimmuutta ja haavoittuvaisuutta vastaan.

Aukion puolivälissä kirkon takaa kaartaa vihreä vaan ei hilpeä jättiläinen tornissaan rapaantunut valkoinen tähti. Sherman kääntyy vaivalloisesti toisella telaketjullaan ja konekivääri alkaa syytää
lyijyä etenevien miesten joukkoon. Reflekseiltään liian hitaat tai muuten vain painovoiman kanssa huonoissa väleissä olevat eivät ehdi turvautua maaemon suojaan tarpeeksi vauhdikkaasti, vaan luotisuihku repii heidät kappaleiksi. Samanaikaisesti aukion toisella puolella olevan kersantin hermot pettävät ja konekivääriryhmä avaa tulen. 7.92mm:n luodit iskeytyvät panssarivaunuun ja kimpoavat pois saamatta aikaan mainittavaa vaikutusta. Vaunun torni kääntyy ja tykki sylkee
uumenistaan tulta. Taakseen vilkaistessaan Hans huomaa kuinka vääntynyt MG42 lentää konekivääriryhmän asemapaikasta korkealle ilmaan pölypilven saattelemana ja putoaa sitten aukiota reunustavan roinan sekaan.

Maisemien tarkkailuun ei kuitenkaan ole aikaa. Panssarivaunun keskittyessä muiden aukiolla avuttomina makaavien miesten teurastamiseen ehtii Hans vetää selästään panssarinyrkin ja
laukaista sen kohti maalia. Suhahduksen saattelemana ammus lentää kohti vaunua ja pureutuu sen tornin panssarointiin kaikella voimallaan. Vaunun luukut lentävät auki räjähdyksen
voimasta. Kaksi eloon jäänyttä vaunumiestä rynnistää tuhoutuneen metallipetonsa suojista kohti läheisen hautausmaan tarjoamaa turvaa, eikä kukaan älyä ampua heitä kaiken sekavuuden keskellä. Hans on liian huumaantunut ja onnellinen pelastettuaan itsensä ja miehistönsä rippeet varmalta kuolemalta. Hän nostaa hieman päätään katsoakseen miten kaikki voivat. Rillipää-Bertolt nostaa varovaisesti peukaloaan, Jimmyn suu virnistää, Karl ryömii hitaasti eteenpäin. Muista ei näy mitään elonmerkkiä, pikemminkin päinvastoin.

Saksalaisen kypärän pää näkyy kiikaritähtäimen haarukassa selkeästi. Helppo maali. Tarkkuuskiväärin luoti ampaisee matkaan ja lävistää Hansin pään, ennenkuin tämä ehtii edes tajuta mistä on kyse. Ruumis lysähtää hervottomana maahan, nykii vielä pari kertaa ja sitten
kaikki on ohi. Loppu ryhmästä vetäytyy aukiolta pikavauhtia johtajan kaaduttua.

Saksalaisten vasen rintama ei kestä enää paineen alla vaan murtuu. Hansia se ei enää haittaa, mutta komentajaa kylläkin. Tämä heittää kaiken saatavilla olevan materiaalin tukkimaan läpimurtoa, heikentää vielä oikeaa laitaakin saadakseen tilannetta vasemmalla edes hieman
helpotettua. Mikään ei kuitenkaan enää auta. Vihreäasuisten amerikkalaisten hyöky etenee vastustamattomasti talo talolta kohti saksalaisten komentopaikkaa. Yksittäiset saarroksiin jääneet saksalaisryhmät tuhotaan tai otetaan vangeiksi. Saarrostusuhan alla oikea laita komennetaan perääntymään, mutta perääntyminen muuttuu pian paoksi. Sitkeimmät yrittävät vielä jonkinlaista vastarintaa, turhaan.

Kuva häviää monitorista nyrkin iskeytyessä vastustamattomalla voimalla sen lasin läpi. Kovalevy revitään irti kehikostaan ja heitetään kerrostalon ikkunasta ulos. Pudottuaan vapaasti kahdeksan kerroksen verran se iskeytyy asfalttiin ja Western Digitalin piirilevyn palaset sinkoilevat ympäriinsä kuin kranaatin sirpaleet.

Vittu oli kyllä viimeinen kerta kun pelaan Microsoftin pelejä.

---
(C) The Ranger 2001, all rights reserved. Lisää osoitteesta https://www.angelfire.com/art/thr/