Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

The Ranger '97

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄNI

Aamu sarastaa. Pöydällä lojuva herätyskello aloittaa kammottavan valituksensa ensi kertaa pariin kuukauteen. Kyseessä on taas lukuvuoden ensimmäinen päivä. Viimeiset pari viikkoa olen odottanut tätä päivää inhonsekaisin tuntein, ja toivonut ettei se koskaan saapuisi. Mutta
tulihan se sieltä, niinkuin aina.

Hitaasti nousen sängystä, suljen herätyskellon ja pukeudun. Kävelen kylppäriin, ja pursotan hammastahnaa harjalle. Pestyäni hampaat ja hierottuni loputkin unet silmistäni aloitan laukun pakkaamisen. Ensimmäinen päivä, joten paljoakaan ei tarvittaisi, mitä nyt pari kynää ja
kumi korkeintaan.

Tarkistan vielä unohtuiko jotain, annan katseeni harhailla ympäri huonetta.

Silloin huomaan SEN. SE lepää pöydällä vuoteeni vieressä, SE kutsuu minua, haluaa että otan sen mukaani. Nappaan SEN pöydältä ja tungen taskuuni, sillä SILLE voisi olla käyttöä tänään. Kävelen reppu selässä ja SE taskussa ovesta ulos, jätän aamupalan tarkoituksella väliin. Ei-
pä se nyt maistuisikaan, vatsassa kiertää kuten joka vuoden ensimmäisenä koulupäivänä.

Tallustan apeana bussipysäkille tihkusateessa, ja istahdan penkille odottelemaan bussia. Kymmenen minuutin kuluttua liasta sinisenharmaa HKL:n bussi ilmestyykin mutkan takaa, vinkkaan sen pysähtymään ja hyppään kyytiin.

- "Ettekö te nykynuoret perkele osaa edes kunnolla sitä merkkiä
näyttää?", ärjyy nyreä bussikuski kopperostaan, ilmeisesti
vinkkaukseni ei kelvannut hänelle.
- "Käykös tämä?", kysyn ja näytän äijälle keskisormea. En kuitenkaan
halua lentää ulos bussista odottamaan seuraavaa sateessa, joten
ennen kuin hän ehtii reagoida, laahustan bussin takaosaan ja
lysähdän istumaan.

Bussin jyristeltyä eteenpäin viitisen minuuttia ikävän tuttu rakennus häämöttää näköpiirissä : Koulu. Huokaisen ja painan pysähtymisnappia, nousen bussista ja kävelen koulun pihaa kohti. Matkalla ohitan pari iloista pikkukakaraa, ilmeisesti ensimmäiselle luokalle menossa. He
juttelevat ja hihittelevät, eivät piruparat tiedä mikä heitä odottaa.

Myöhässä, toteaa pihan reunalla jököttävä kello saapuessani viimeinkin koulun pihalle. Astun isosta pääovesta sisään ja maleksin läpi tyhjien käytävien. 'Kotiluokkani' ovelle saavuttuani potkaisen sitä muutamaan otteeseen. Joku tulee avaamaan oven, ja tallustelen sisään.

Luokkaan päästyäni vilkaisen ympärilleni, ja näen samat vanhat idiootit ympärilläni. Tunnen heidät kaikki, mutta en erikoisemmin pidä kenestäkään. Tekopyhiä kusipäitä suurimmaksi osaksi, typeryksiä jotka ilmoittavat olevansa erilaisia ja silti kuuluvat syvästi halveksimaan-
sa 'massaan' enemmän kuin massa itse.

Marssin suoraan opettajainpöydän luo läpi pulpettirivien luokan etuosaan.

- "Opettaja", totean hänen huomionsa herättääkseni.
- "Niin?", vastaa luokanopettajattaremme, parissakymmenissä oleva
kaunis naisihminen nostaessaan katseensa oppilasluettelosta.
- "Minulla olisi opettajalle yllätys", ilmoitan iloisella äänellä.
- "Mikäs se sellainen yllätys on?", Opettajan silmät kirkastuvat näin
mukavasta aloituksesta lukuvuodelle. 'Olisipa tuollaisia enemmän.
Olisi tämäkin homma mukavampaa', hän ajattelee.
- "Tämä", vastaan edelleen hilpeällä äänellä. Vetäisen SEN
housujeni taskusta, nostan SEN ohimolleni, virnistän ja vetäisen
liipasimesta. Harmaa aivomössö roiskahtaa pöydälle, osa roiskuu
opettajan päälle. Luokassa syntyy hysteerinen kirkuna, jota minä
en enää kuule.

'Eipä tarvitse enää käydä koulua', ajattelisivat pöydällä lojuvat
aivoni. Siis jos sattuisivat olemaan vielä yhtenä kappaleena.