Tämä julkaistiin Ilta-Sanomissa 24.10.1998.
Heinolassa sataa! riemuitsee Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen, 23. On juuri oikeanlainen
päivä tutustua yhden Suomen suosituimman lauluntekijän
syksyiseen sielunmaisemaan.
Olennainen osa Apulanta-yhtyeen historiaa ja nykyisyyttä löytyy keltaisesta talosta
keskeltä hämäläistä maaseutua. Lähes
alkumetreiltään asti, vuodesta 1992 alkaen, yhtye on harjoitellut muutaman neliön
kokoisessa treenikämpässä puutalon vintillä.
Koko päivän jatkunut sade on voimistanut mätänevien syksyn lehtien
voimakasta tuoksua. Tähän maisemaan pohdiskeleva rokkari sopii hyvin.
Tonilla, on takanaan vaikeita kuukausia. Suomalainen keikkakesä korpesi, yhtyeen
jäsenet riitelivät keskenään, kolme vuotta kestänyt ihmissuhde katkesi
ja biisien tekeminen syksyllä ilmestyväksi sovitetulle levylle oli yhtä
helvettiä. - Ei väkisin voi mitään tehdä! Jouduimme perumaan
studioaikoja, kun en saanut biisejä syntymään. Loppukesä oli ihan
hirveetä aikaa. - On elämää suurempi harhakuva, että luovuus
kumpuaisi tuskasta. Tuska lamaannutta luovuuden! Tuskasta ja rakastumisesta tulee voimavaroja
vasta tasaantumisajan jälkeen. Se on vähän sama juttu kun laittaa
salaatinjätteitä kompostiin: menee siinä jonkin aikaa ennen kuin se muuttuu
mullaksi, verbaalivirtuoosi vertaa.
Kun tajusin, että olen menettänyt hänet, rakastuin häneen
uudelleen.
Samaan aikaan kun Apulanta tuskaili luovuusongelmiensa kanssa, kesäkuussa julkaistu single
Teit meistä kauniin pysyi kolme kuukautta Suomen singlelistan ykkösenä.
Viimeisten kahden vuoden aikana Apulannan levyjä on myyty yli 200 000 kappaletta: kaksi
edellistä pitkäsoittoa ovat yltäneet platinalukuihin. Syksyn tullen, kun
päivät kävivät lyhyemmiksi, Toni alkoi nähdä tunnelin
päässä valoa. Kappaleet eilen ilmestyneelle Aivan kuin kaikki muutkin -levylle
syntyivät lopulta, voimallisin puserrus tarvittiin lyriikan tuottamiseen. Iltaisin, kun pojat
lähtivät treeneistä, Toni asettui pimeiden baarien nurkkapöytiin
filosofoimaan kynän ja paperin kanssa. Sanat syntyivät pääosin
samasta aihepiiristä kuin aikaisemminkin, rakkaudesta. - Järkytyin, kun tajusin,
että olen kirjoittanut kolme pitkäsoittolevyä yhdelle ihmiselle. Siinä on
nelisenkymmentä laulua, joista ehkä kymmenen joutuu karsimaan, kun niissä
puhutaan vähän muistakin asioista. Mutta kolmekymmentä jää...
siitä huomaa, kuinka tärkeä osa elämää se on ollut.
- Olen kelannut, mikä saa itseään täynnä olevan rock-muusikon
laulamaan itsestään, kun maailmassa olisi oikeitakin asioita, oman sukupolvensa
tunteiden tulkkina pidetty Toni ihmettelee.
Eri sessioissa syntyneet kappaleet edustavat erilaisia tunnelmia ja rytmejä: Toni sanoo niiden
kuvaavan hyvin tekijänsä senhetkistä sielunmaisemaa. - Mun elämäni
on ollut viime aikoina eeppistä. Ei hirveitä kohtauksia, mutta ei ihan
arkipäivääkään. Eeppisillä hahmoilla ei ole koskaan kivaa,
mutta ne ovat kiehtovia. Totaalisen päin helvettiä meneminen on hienoa! Kärsimys
saa hohteen ympärilleen, Toni tuumaa. - Toisinaan se voi olla aika suloistakin. - Ihastumisissa
ehkä tulee jopa hakeuduttua epätoivoisiin tilanteisiin, joissa ei ole oikeaa
mahdollisuuttakaan. Kun on menossa hyvää kohti, ei sitä ota edes huomioon.
Karun treenikämpän seiniltä löytyy tärkeää
historiankirjoitusta. Siellä on esimerkiksi 18-vuotiaan Tonin Girls Top Five.
Neljäntenä on yksi meidän luokalta ja ensimmäisenä Kauniiden ja
rohkeiden Kristen. Ykkönen on sittemmin vaihtunut, kolme viime vuotta se pysyi samana. -
Mulla on tämä epätoivoisen rakkauden teema. Kun tajusin, että olen
menettänyt hänet, rakastuin häneen uudelleen. Ei mene tuntiakaan, etten ajattelisi
häntä, Toni paljastaa.
Elämällä on tapana kovettaa naisia, myös niitä naisia, joita
rocktähdet rakastavat. Toni rakastui viattomuuteen, mutta kohtasi lopulta kyynisyyttä.
- Olen tuntenut syyllisyyttä, että minäkö sen aiheutin. - En ole tavannut
montaakaan yli 20-vuotiasta naista, joka ei olisi menettänyt uskoaan. Kai nainen sitten saa
varmaan kyyniseen vireen. Ehkä se on mekanismi, jolla hän suojelee itseään.
Pitäisi omistaa magic eyes, että pystyisi sulattamaan kyynisyyden muureja. Lokakuun
värisen sielunmaisemansa selitykseksi tuhansien nuorten naisten palvoma terävä-
älyinen rocktähti on löytänyt epäonnen rakkaudessa. - Voin
jättää rakkauden takia työt ja sovitut hommat. Rakkauselämä
jättää varjoonsa kaiken muun. Kun rakkaus menee munilleen, itsetuntoa ei pelasta
enää mikään. Ei rock 'n' roll umpeuta niitä haavoja.
Soittajapoikien ympärillä pyörivät naiset käyttävät
kyllästyttävän samanlaista taktiikkaa. Ensin yöttäydytään
juttusille, sitten muka yllätytään, että ai sä oot se. - Kukaan ei
myönnä haluavansa rokkikukkoa. On kirous olla tämmöinen keekoilija,
Toni virnistää. - Yhden illan romansseja en hae. Tahdon sitä rakkautta. Mua
ei kannata pokata, olen varmaan aika huono pano. Vaikka toisinaan suosio vaivaannuttaa, massojen
osoittama ihailu imartelee. - Keikoilla parasta on paine, joka syntyy ihmisten
ruuminlämmön, hien ja äänen yhteisvaikutuksesta. Harmi vain, että
nykyisin sen ehkä torjuu liian usein. Rockstaran pitäisi ottaa ihailu vastaan niin kuin
Michael Monroe, kädet ylhäällä. Me lähdetään lakki
silmillä pois lavalta, Toni miettii.
Pilvilinnahan tämä on, täältä pudotaan korkealta ja lujaa.
Ex-rocktähdet ovat lähes poikkeuksetta surullisen hahmon ritareita, jotka eivät
löydä enää elämäänsä mielekkyyttä.
Monet heistä ovat riippuvaisia alkoholista tai huumeista. Paineet suosion jatkumisesta tuntuvat
niin kovina, että matalan profiilin pitäminen saattaakin olla todellisuudessa itsesuojelua. -
Kun menestystä maistaa kerran, sitä haluaa lisää. Kun on koko
elämänsä omistanut yhdelle asialle, ei osaa enää tehdä
muutakaan. Mun on pakko menestyä valitsemallani tiellä, vaihtoehtoja ei ole. Nyt tietysti
pitäisi pystyä löytämään se toinenkin tie, vaihtoehtoispolku.
- On tragedia olla rocktähti Suomessa - eihän täällä
mitään oikeita tähtiä edes ole. Koko ajan on kuitenkin hirveä paine
siitä, mitä sitten, jos suosio laskeekin. Pilvilinnahan tämä on,
täältä pudotaan korkealta ja lujaa. - Tämä on vähän kuin
valmistautuisi kolariin. Ei meillä ole mitään turvavöitä, jotka
auttaisivat törmäyksessä. Me mennään täysillä ja
tiedetään jo etukäteen, että mennään seinää
päin. Mutta ei niitä asioita ota huomioon silloin kun aloittaa: kun on 16-vuotias,
pää täynnä suuria unelmia ja mahdollisuus, että hommasta
koskaan tulee mitään on 0,1 prosentin luokkaa. Jos unelma ihmeen kaupalla toteutuu,
sen jälkeen on joka päivä todennäköisempää, että
huomenna menee huonommin. Nyt ei ole enää muuta suuntaa kuin tippua, eikä se
naurata.
Miten mä voisin kunnioittaa meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia
faneja?Apulanta on Tonin mielestä myös ajautunut liian kauas
alkuperäisestä ideologiastaan, johon ei kuulunut muuta kuin soittaa. - Apulanta on nyt
just sellainen, millaiseksi me ei olisi ikinä haluttu tulla. Emme ole enää
periaatteidemme arvoisia. Alkuaikoina me ei kelattu mitään, tehtiin vaan punkrockia.
Vastikään julkaistun, Pasi Kostiaisen kirjoittaman Apulanta-kirjan Maalin alta (WSOY)
sivuilla Toni miettii pelkäävänsä, että yhtye on menettänyt
kunnioituksensa tiettyä yleisönosaa kohtaan. Se on hänen mielestään
pahinta, mitä muusikolle voi tapahtua. - Mutta miten mä voisin kunnioittaa
meidän niitä Leonardo di Caprio -paitaisia faneja, joilla on Spice Girls -reppu? En
tiedä kuinka aitoja di Caprio ja Spice Girls on, mutta tiedän, että me ollaan aitoja.
Toisaalta on hyvä, että joku näyttää teineille, ettei elämä
ole aina vain yhtä hymyä. Toisaalta, miks mun pitäisi olla se,
joka rikkoo niiden muovisen maailman? - Tällaistahan mä en tietenkään
saisi puhua, samaa rahaahan ne kaikki käyttää. Ja jos W.A.S.P.in
jätkät olisi sanoneet mulle, kun olin alle kymmenvuotias, että mä en tajua
niitä, olisin ollut ihan paskana.
En pysty millään kuvittelemaan, että tämän jälkeen
meiltä tulisi enää mitään. Raadollisina ryöppyävät
Maalin alta -kirjassa myös yhtyeen sisäiset ristiriidat. Ulospäin kolmelta
muskettisoturilta näyttävä kokoonpano on todellisuudessa täynnä
erimielisyyksiä. Alkusyksyn jälkeen asioissa on kuitenkin päästy sopuun. -
Tosin meille oli käydä niin, että juuri kun oltiin keskustelemalla
päästy yli ongelmista, kirjan käsikirjoitus nosti asiat uudelleen pintaan. Nyt Tonin
äänessä on hellää ylpeyttä, kun hän puhuu
bändinsä pojista, rumpali Sipestä ja basisti Tuukasta. - Kaikkien riitojen
aikana olin unohtanut, että ne on niin hienoja ihmisiä noi meidän pojat. Kun taas
kesän jälkeen treenattiin, oli älyttömän hauska olla jälleen
yhdessä. Just like old times. Vaikeuksien kautta valmiiksi saatu neljäs levy
jää todennäköisesti myös Apulannan viimeiseksi. Toni haluaisi
päättää menestystarinan mieluummin loppuhuipennukseen kuin
mahalaskuun. - En pysty millään kuvittelemaan, että tämän
jälkeen meiltä tulisi enää mitään. Olen tehnyt tätä
levyä kuin viimeistä.
Toni on hyötynyt Apulannan menestyksestä hyvin myös taloudellisesti. Oman
Levy-yhtiö-nimisen levy-yhtiönsä ansiosta yhtye on saanut myydyistä
levyistä paljon suuremman osuuden kuin jos se olisi jonkun suuren kustantajan leivissä.
Ansioitaan Toni on sijoittanut omaan asuntoon, johon hän on juuri muuttamassa.
Kevään ja kesän hän on asunut äitinsä luona Heinolassa: parin
vuoden asumiskokeilu solussa Helsingissä päättyi paluumuuttoon. - Kyllä
Helsinki olisi ihan hyvä paikka, jos olisi kunnon kämppä. Solussa
elämä oli aika raskasta ja keikkamatkat hankalia, kun kaikki muut olivat
Lahdessa. Jääkaapista löytyi yleensä vain vanha maitopurkki ja
mädäntynyt kurkku. Ajattelin sitten, että eiköhän se ole paras,
että minä lähden pois täältä, Toni muistelee. Pimeys laskeutuu
maalaismaiseman ylle, keltaisen talon vinttikamarin pienestä ikkunasta hohtaa
salaperäinen punainen valo. Ei Tonin sielunmaisema syksyinen ole, paremminkin
jouluinen.
...--->
