Jeesh... tossa Slammerissa tuli aikas pitkä haastattelo Apiksesta, kuus sivua. Ja kun lehti on vielä suhteellisen kallis nii ajattelin laittaa tänne siitä pätkiä. Ehkä joskus saan sen myös kokonaisuudessaan tänne, muttah pärjäilkää nyt näiden kanssa.
Kirjoittanut Kalle Mustonen
Toni Wirtanen on vittumainen haastateltava - pahin kaikista. Ei siten, etteikö Wirtaselta tulisi jatkuvalla syötöllä toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita ja oivaltavia mielipiteitä, mutta haastattelijan olon mies saa tuntemaan täysin eksyneeksi. Haastattelijan ja haastateltavan suhde määrää näkymättömät pelisäännöt, joiden mukaan kaikki pelaavat ja ja peliin osallistujat tietävät missä mennään ja mitä tehdään. Ollaanko liikkeillä kaveripohjalta, jjolloin tiedetään, että mistä tahansa voi puhua, mutta ystäväthän eivät toisistaan vähänkään epäilyttäviä juttuja lehteen laita. Ja toisaalta taas, jos ollaan ihan kylmästi bisnesfiiliksillä, niin silloin sekä haastattelija että haastateltava tietävät, että kaikki mikä ääneen lausutaan on painovapaata tavaraa. Silloinkin homma on helppoa ja juttu toimii.
Sipen kanssa homma kääntyi toverilliseksi rupatteluksi viimeistään vartin kuluttua tapaamisesta, jonka jälkeen juttu jatkuin "ystävyyspohjalta". Tuukan kanssa kaikille tuntui olevan heti selvää, että tässä tehdään työtä; hoidetaan homma alta pois tyylikkäästi, jotta päästään tahoillamme jatkamaan illan viettoa. Ja taas homma sujui.
Mutta sitten Toni... Tuntuu kuin allergiset oireet saavat hetkittäin miehen kutiamaan tuskasta viideksi minuutiksi, jonka jälkeen olo seestyy, rentoutuu ja tuntuu hyvältä jonkin aikaa - kunnes taas uusi vitutus ja ihon kiristäminen alkaa. Saattaa hyvinkin kulua reilu puolisen tuntia, kun vain keskustelemme elämästä, naureskelemme toistemme jutuille, pohdimme naisten mystiikkaa, kerromme armeijajuttuja ja tunnelma on kuin vanhojen tovereiden illanvietossa. Ja nanosekunnissa pelin säännöt vaihtuvat taas ja Toni tuijottaa suoraan silmiin viestittäen katseellaan: "no niin mulkero, hoidetaan tää helevetin haastattelo pois jaloista ja vähä vitun äkkiä, kun mua ei pätkääkään nappaa olla täällä muutenkaan" - kunnes taas muutaman minuutin päästä miehen olemus on kuin vanhalla kaverilla. Kun tämä kierto toistuu haastattelun aikana muutamaan kertaan, alkaa koko hommasta ote kadota tyystin. Ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa milloin, kun toiset singaalit näyttävät kutsuvan ajatusten vaihtoon ja toisaalta taas tuntuu, että jossain puun takana vaanii mies, joka vain odottaa että "aukaiseppas suusi niin ampu tulee". On samanlainen olo kuin koiralla, joka ei tiedä onko sen tehtävä ajaa jäniksiä vai pitäisikö sen leikkiä perheen lapsien kanssa. Sellainen koira ei tiedä muuta kuin sen, että se on koira.
Ei mikään tavallinen virtanen, vaan:
"Wirtanen. Toni Wirtanen"
"No niin... Tykitä." Toni aloittaa haastattelun puolestani. Istuskelemme Lahdessa Aleksanterinkadun Martinan hämyisessä nurkkapöydässä ja olemme juuri tehneet ruokatilauksemme. Toni on rennon tyylikäs CATerpillarin kengissään, jotka näyttävät sohjoisesta kelistä huolimatta koskemattomilta. Tumman harmaat HennesMauritz- ja Kappahl-vaikutteiset reisitaskuhousut näyttävät nekin hyvin siisteiltä; jos ei nyt aivan uusilta, niin ainakin vastikään pestyiltä. Vaikka sielussa sykkii tinkimätön punkkarin sydän, ei sitä ulkonäöstä heti osaisi päätellä. Ei varsinkaan nyt, kun kuuluisa alahuulen lävistyskorukin on jäänyt mieheltä yöpöydän laatikkoon. Ehkä osansa Wirtasen kotipoikamaiseen lookkiin on silläkin , että Toni saapui haastatteluun suoraan äitinsä luota Heinolasta. Useimmitenhan äidit haluavat huolehtia jälkikasvunsa vaatteiden pyykkäämisestä vielä pitkälti senkin jälkeen, kun jälkikasvu on jo liihottanut kodista omaan pesäänsä. (Äidit ovat kuninkaita.) Ainoastaan kaula-aukosta revennyt ja hivenen kauhtunut adidaksen huppari viestittää tietämättömille, ettei tässä nyt sentään mikään Finnairin stuertti ole Martinan salaattia odottelemassa. Aloitan "tykitykseni" kysymyksellä, joka on osoitettu suoraan tunneäly-aivolohkoon...
Joka kerta kun ollaan puhelimessa keskusteltu, olet ottanut esille sen, että oikeasti sua ei kiinnosta mikään muu kuin kitaransoitto. Koska Suomessa nää ympyrät ja bisnes on kuitenkin niin pieniä, ettei varmasti kukaan muusikko koskaan tule olemaan niin iso, että sillä olis managerin lisäks vielä autokuski, henkivartija, kokki, siivooja ja muita tyyppejä sen ympärillä, jotka tekis käytännössä sellasen elämän mahdolliseksi. Niin mitä luulet, jos te alkaisitte vääntää englanniksi ja teistä tukisi maailmanluokan bändi, niin olisitko sitten oikeasti tyytyväinen elämääsi, jos sun ei tarvitsisi ikinä tehdä enää mitään muuta kuin soittaa, laulaa ja tehdä piisejä?
No ei olis. Eihän sitä kukaan vois elää nii, että soittelis vaan kitaraa. Tarviihan tehdä muutakin. Mutta olishan se egolle ihan kiva. Siitä tulis hiano fiilis. Vaikka en mä tiedä. Olen monesti miettinyt, että mitä siitä seurais. Eihän se ketään onnelliseksi tee. Vaikka oishan se tiäkkö saavutus. Ja saavutuksistaanhan pitäisi olla ylpeä. Ja oishan se hienoa jos pääsis joskus keikalle muuallekki kuin johonkin Nivalaan.
Mitkä tällä hetkellä ovat suosikki biisejäsi teidän omasta tuotannosta?
Liikaa-singlen b-puolelta "Ei tänään", on yks high-pointti. Uudelta levyltä "0010" ja oikeestaan koko platta. Nyt on sitten yks ennenjulkaisematon, joka ei tule edes vielä tälle tulevalle levylle. Se tulee vasta sitten, jos tulee seuraava single tai pitkäsoitto niin sinne a-puolelle. Se on nimittäin älyttömän rautainen: hyvä ja kaunis. Näistä on tullut nykyään tällasii itkuvirsiä näistä piiseistä.
Onko joku soundi tai joku fiilis jossain piisissä sellainen, että sen luomisesta olet erityisen ylpeä?
"Teit meistä kauniin" kitarasoundi millä se lähtee on musta todella rautainen. Mä tykkään kauheasti. Nyt nää uudet b-puoletkin, mitkä tulee tälle sinkulle, ni siellä on tosi paljon psykedeelisiä rutinoita. Ja tällaista rahinaa, rutinaa ja kirskuntaa... Ei niist varmaan kukaan diggaa, mut niit on hauska tehdä. Ei tartte ostaa jos ei kelpaa.
Oli yllättävää kuulla että yleensä sä teet sanat näihin piiseihin vasta aivan viime hetkellä ennen levytystä?
Huomenna on studio eikä mulla ole vielä riviäkään. Heh heh. Samat ajatukset ne on, ni se on ihan sama, koska ne laittaa paperille. En mä yökausia istu kynttilän valossa. Vaikka tottakai pitäisi sanoa että: "Perkele joo...Mä istun siinä mun pöydän ääressä ja kattelen, kuinka syysmyrskyt riepottaa viimeisiä lehtiä ja pihavalo valasee raiskattua pihlajaa. On niin synkkää ja sade hakkaa ikkunalautaan". Niinhän sitä pitäisi sanoa, mut ku ei se nii ole. Meikä menee vaan studioon ja sitten tehdään vaan näitä piisejä.
Uskotko sä, että jos se vaunu missä istut alkaa mennä yhä vaan kovempaa kohti kuilua, niin sä osaat hypätä siitä pois ennen kuin on myöhäistä?
Sanotaanko näin, että kyllähän se on tyylikkäämpää vetää "all the way"(Toni sanoo asian karmivan vakavasti ja määrätietoisesti. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun katson Tonia silmiin... koska niissä ei ole merkkiäkään siitä, että mies vitsailisi.)
Onko vaikea saada ystäviä? Tai sanotaanko , että erottaa jyvät akanoista?
Kyllä sen aina tietää, ku vähäki viittii kattella, et kuka on mitäkin. Et ei se ny silleen ole ongelma. Ne on ne kaverit sellasii, ettei niitä kiinnosta... Tai tottakai onhan ne kiinnostuneita, mitä mä teen, ku mä oon niiden kaveri. Mut niistä on suurin osa sellasii, jotka on ollut jo ennen tätä juttua. Kyllähän sit kaikennäköistä siipiveikkoakin ois aina tarjoilla, mut ei niitä... Mulla on ihan hyvin pullat uunissa. Vaikka Lahdessa alkaa oleen aika vähän kavereita, ku ne kaikki on muuttaneet Helsinkiin. Täytyis varmaan ittekki hankkiutua sinne.
Mikä on parasta henkilö-Tonissa, ei rokki-Tonissa?
En mä pysty lähteen tällaselle kehumislinjalle, ku mulla on noussu kusi päähän. Ei vaan ei se mitään haittaa. Mä luulen, et se on siinä, et mä olen aika hyvä keskustelija. Ihan suhteellisen älykäs ja mulla on mielenkiintoisia ideoita ja ajatuklsia, joita olisi kiva vaihtaa kynttilänvalossa ehkä juuri sinun kanssasi. Missä olet sinä 18-25-vuotias nainen, joka omaat oman ajatusmaailman, mutta et kuvittele olevasi kuitenkaan maailman tärkein ihminen. Ota yhteyttä nimim. Yksinäinen sydän/Lahti En mä tiedä... En mä osaa sanoa. Mähän olen hemmetin epäluotettava ja patologinen valehtelija. Epäluotettavuus johtuu siitä, et mä en kelaile niin hirveen tarkkaan. Mulle niiko ajatus on tärkeempi kuin teot. Jos mä hyvää tarkoittaen skippaan jonku, et mä en mee johonki mist on sovittu, en mä vaan ehkä aina tajua sitä. Mä ajattelen asioita silleen vähän huonosti. Kyl mä tiedän, et se on väärin. Mä olen parantanut paljon tapojani. Ja opin koko ajan lisää. Mä olen hirveen kehityskelpoinen, et ehkä se on kaikkein parasta.
Mistä asioista sä olet viime aikoina uneksinut?
Kyllä mä olen viime aikoina unelmoinut aika paljon siitä - no tää on tas tätä teinisontaa - mut siis rakkaus, rakastuminen ja sellanen kaiken täyttävä hullaantuminen johonki tiettyyn ihmiseen, joka olis aina lähellä ja pystyis tarjoamaan sitä tukea ja niin edelleen. Yleensä mun rakkauteni on aina asuneet niin helevetin kaukana, ettei se koskaan ole ollut sellaista päivittäistä.
No tähän tulee vielä reilusti lisää, tossa on vaan murto-osa ja sekin Tonista vain.
Joku ikuisuuden vanha juttu Seurasta...
