Julkaistu City-lehden numerossa 12/98.
Kirjoittanut Roope Lehtinen.
Pelkoa ja halveksuntaa Heinolassa
"Ajatelkaa nyt itse: kolme jätkää jostain landelta soittaa bändissä. Ketä se kiinnostaa? Ei niin ketään. Kyllä se on niin että hyvä stoori on rock´n´rollissa tärkeämpää kuin totuus. "
Vaikka Toni onkin harvinaisen oikeassa, niin Apulannan kohdalla on myös totuus erittäin kiinnostavaa. Kolmesta Heinolan jätkästä yksi on suomalaisen popin nopeapäisin vastarannankiiski, yksi zenbuddhistinen casanova ja yksi avoimen oikeistolainen video-ohjaaja. Ja yhdessä he ovat yksi maan parhaista bändeistä.
Tänä syksynä Apulanta on kieputtanut Suomen jähmeää popkenttää oikein kunnolla. Heistä on tehty kirja, joka historiikin ohella on myös dokumentti bändin ristiriidoista ja akuutista hajoamisurasta. He ovat soittaneet bebat paljaina kaasunaamareihin ja partavaahtoon sonnustautuneina suorassa tv-lähetyksessä. He ovat antaneet lausuntoja, joista kukaan ei tiedä ikä on totta ja mikä ei. Ja heidän singlensä on ollut noin sata vuotta listaykkösenä. Aika hyvän parikymppisten jätkien pikku punkbändiltä, joka vielä pari vuotta sitten pääsi radioiden soittolistoille vain avoimen sodanjulistuksen jälkeen.
Vaikka bändi onkin julkisesti potenut punk-juurilta irtoamiseen liittyvää kriisiä, niin heidän asenteensa on harvinaisen tervehenkinen. Apulanta on nimittäin nokkelasti havainnut median masokistiset taipumukset ja tajunnut nyky-Suomessa pääsee median lemmikiksi: halveksimalla sitä julkisesti.
Kaiken mediamanipuloinnin jälkeen Apulanta pystyy tekemään syksyn toistaiseksi parhaan kotimaisen albumin. Ja tekee sen omalla tyylillään. Aivan kuin kaikki muutkin- albumin kymmenellä piisillä ei nimittäin ole nimiä, jos aikaisemmin julkaistua Teit meistä kauniin-singleä ei lasketa. Eikä kansissa ole viivakoodia enempää informaatiota, jos röntgenkuvia päästä, keuhkoista ja tissistä ei lasketa.
Aivan kuin kaikki muutkin on ensimmäinen Apulannan albumi, jossa he antavat pop-piisiensä virrata vapaasti, mutta pitävät ne tyylikkäässä kehyksessä. Apulannan kertosäkeet lähtevät lentoon yhä komeasti ja albumin kokonaissävy on jylhän rankka. Bändin saundi käy päälle vahvemmin kuin koskaan. Viimeisellä raidalla noustaan jo Champagne Supernovan sfääreihin.
Heinolan poikain yhtye ei ole ristiriitainen vain jäsentensä maailmankuviltaan ja hiustyyleiltään. Heidän musiikkinsa on myös täynnä monia pointteja, jotka on peitetty punk-kuorrutuksen ja Nirvanan patentoimalla ensin-hiljaa-ja-sitten-kovaa-metodilla rakennettujen piisien reippauden alle. Apulannassa on jäljellä vielä runsaasti nouruuden raivokkuutta, mutta myös sen herkkää ja haavoittuvaa puolta. He ironisoivat itseään myös omassa musiikissa, mutta samalla uskaltavat soittaa ilmoille pelkonsa ilman mitään häpeää.
Apulanta edustaakin selvästi uuden sukupolven suomalaisia miehiä. Heillä menee usein perikansallisen huonosti eli vituttaa, nolottaa ja itsesäälittää, mutta siitä huolimatta he pystyvät suhtautumaan itseensä ja tekemisiinsä huvittuneesti. Menee vielä pitkän aikaa siihen, kun Apulanta alkaa kirjoittaa piisejä kiikkustuolissa istuvasta itsestään, joka itkee ja tiskaa ikävöidessään naistaan takaisin. Heillä on enemmän itsekunnioitusta.
Kansakunnan tulevaisuuden ydin on tervehenkinen nuoriso. Suomella ei ole mitään hätää.
TJEU(=tsekkaa jos et usko): Piisi numero 5
4/5
Sipen ajatuksia... --->
