Narsistinen paskiainen kun olen päätin tähän väliin laittaa tällasen aineeni, mikä nyt ehkä voi kiinnostaa teitä joitakuita. Kyseessä on yksinkertaistettu versio että tumpelo äidinkielenopettajammekin edes jotakin ymmärtäisi eikä tipahtaisi heti kärryiltä. Kyseessä on myös siistitty versio. Kopioiminen kielletty ilman lupaa.
"Mä vaan pogoon kunnes kuolen"
Tehdäänpä aikamatka. Lennätä itsesi Helsinkiin, Linnanmäen huvipuiston päättäjäisiin vuoteen 1977. Tuhansien hattaransyöjien keskellä kohoaa esiintymislava, jonka reunalla seisoo harmahtavahiuksinen keski-ikäinen järjestäjä. Hän pälyilee epäilevästi vahvistimia, joiden nappulat on väännetty ääriasentoon. Havaittuaan vahvistimien omistajayhtyeen Briardin laulajan. Hän kiiruhtaa tämän luokse: "Ettehän pojat sitten soita liian lujaa kun nuo vahvistimetkin ovat täysillä". "Ei hätää", laulaja vakuuttelee. "Niitten pitää vain nyt olla sillai, ettei niihin pääse kertymään - laulaja miettii tarpeeksi vakuuttavaa sanaa - staattista sähköä". Järjestäjän kasvoilla käy epäilys, mutta kai asia sitten niin on: "Eihän staattista sähköä tietenkään saa olla liikaa, soittakaa vain".
Noin viisi minuuttia myöhemmin Pasilassa 85-vuotian vanhan rouvan iskelmäradion kuunteluhetki päättyy ikävästi: Mikä onkaan tuo outo melu joka peittää uusimman tangohitin?
"Gabba gabba hey hey!"
Hämeenlinnalainen koulupoika Kimmo Miettinen suunnitteli uutta Ylermi-lehteään ja päätti tehdä single- ja levyarvosteluja sinne. Kaveriltaan hän sai lainaksi Ramonesien uuden levyn. Arvostelu siitä päätyi kuitenkin loppujen lopuksi singlearvosteluna Hilse-lehteen koska "emmä todellakaan huomannu niiden piisien vaihtuvan"
Jos Kimmo ei liikoja Ramonesista välittänyt, Ylöjärveläiset nuoret Martti Syrjä ja Mikko Saarela innostuivat senkin edestä tästä amerikkalaisesta punkyhtyeestä. Pogoiltuaan itsensä melkein pyörryksiin Ramonesien Tampereen keikalla he tekivät selkeän muutoksen pikkuyhtyeessään Eppu Normaalissa. Syrjän mukaan "sen päivän jälkeen meidän musiikillinen linja muuttui täydellisesti". Ensimmäinen askel otettiin vaihtamalla soittimia niin, ettei kukaan saanut osata soittaa pitelemäänsä soitinta.
Ensimmäisen kosketuksen maailma sai tähän uuteen linjaan tamperelaisessa Gorilla-diskossa. Eppu Normaali lähti sinne haistattamaan pitkät kaikille niille tylsille proge-yhtyeille, jotka vakavissaan soittivat loppuunkuluneita kappaleita. Keikka koostui Martin mukaan "tavattoman hianoista sekopääbiiseistä", jotka laulaja päätyi sitten esittämään selkä yleisöönpäin ujouttaan.
"Väkivalta ja päihdeongelma"
Sex Pistolsit olivat "koviksia". Englannin punkpaholaisilla oli takanaan vino pino huume- ja pahoinpitelysyytteitä. He olivat yhtye, joka oli pitänyt lehdistötilaisuuden Buckingham Palacen edustalla, he olivat oksennelleet yleisöönsä, pilkanneet kuningatarta ja työnnelleet hakaneuloja poskiinsa. Ja nyt tätä hurjaa joukkoa oltiin tuomassa Suomenniemelle.
Helsingin Sanomien toimittaja kirjoitti Sex Pistolseista jutun, jossa kerrottiin yhtyeen "ansioluettelo" ja lopussa todettiin että kenen asia olisi estää "rääväsuisen riiviölauman" pääsy Suomeen, lastensuojelijoiden vai ympäristähygieenikkojen?
Tehtävä lankesi lastensuojelulle, joka alkoi heti viemään asiaa eteenpäin. He vetosivat sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistoon, jotta se kieltäisi "Sex Pistolsien kaltaisten väkivaltaesimerkkejen maahantulon" 12. Tammikuuta toimisto ilmoitti hylänneensä Sex Pistolsien työlupa-anomuksen.
Mutta pelastuiko Suomen nuoriso?
Yykaakoonee!
Sex Pistols-taistelu kasvatti nuorten energiaa, ilmaisunhalua ja fasisminvastaisuutta. Se rakensi hyvän pohjan Suomalaisen punkin läpimurrolle. Levy-yhtiöt huomasivat tilanteen. Epe Helenius päätti laittaa pystyyn oman pikkufirman ja pian lehtiin tulikin ilmoitus: Poko Records etsii levyartisteja. Heti seuraavalla viikolla postipoika toikin Eppu Normaalin demokasetin, jolla ollut Poliisi pamputtaa taas-kappale oli juuri sitä mitä Epe oli etsinyt.
Suomalaisen punkin kannalta hyvin tärkeä kohtaaminen tapahtui Savonlinnalaisessa vessassa, kun Dave Lindholm törmäsi isoon jätkään jolla oli pikkutakki ja tilkuille paikatut farkut. Kun Dave tuli ulos vessasta, hänen luokseen saapuu toppatakkiin pukeutunut pitkätukka joka esittelee itsensä Pasi Huopalaiseksi ja vessassa olleen kaverinsa Pelle Miljoonaksi. He kummatkin soittivat yhtyeessä Pelle Miljoona & N.U.S. Hän antoi Davelle kasetin ja sanoi: "Tää on sitten parasta punkkia Suomessa". Lindholm tunkee kasetin povitaskuunsa ja suuntaa kohti Lappeenrantaa.
Perillä hän vetäisi Soundin Mikko Montosen nenän eteen mustan kasetin ja ylpeänä esitteli: "Täss ois semmoinen bändi et sä et oo ikinä kuullu tällasta". Montonen kysäisi että mikäs kappaleista on sitten paras? Dave mietti, sillä hän ei ollut kuullut kasetilta sointuakaan. Hän selasi biisilistaa ja löysi sieltä hyvän nimen: "No toi Olen työtön on kyllä aika hevi". Kasetti työnnettiin soittimeen ja parin minuutin päästä Lindholm soitti Atte Blomille:
"Koskas saadaan studio? Tääl ois paras punkbändi Suomessa". Atte mietti ja vastasi: "Käviskö kahden viikon päästä Microvoxissa?"
"Mihin jäi punk?"
Tuolla tavoin syntyi Suomalainen punk.
Mutta missä se nyt on? On puhuttu uuspunkista, mutta koskaan ei luultavimmin nouse sellaista määrää punkyhtyeitä kuin 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Ehkei musiikki enää kulje niin tiiviisti käsi kädessä nuorisokulttuurien kanssa. Nykyään musiikkitarjonta on niin laajaa, että ei synny selkeitä pääryhmiä.
Vaikkei ehkä koskaan enää vallata taloja samaan vauhtiin kuin kultaisina punk-vuosina. Se musiikki ja aate elää silti aina niiden nuorien mukana, jotka mieluimmin lähtevät kuuntelemaan ja pogoomaan jotain pientä punkbändiä, kuin bailaamaan tuttujen kanssa diskoon.
