Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!
Tänne kirjoitan päiväkirjan tapaista. Tuntemuksia, hetkiä, vahvoja tunnetiloja. Lisäilen niitä aina kun kirjoitan. Voi olla että aika harvoin.


7.maaliskuuta 2004

Melkein kaksi vuotta. Kaksi vuotta kun viimeksi tänne kirjoitin. Minne ovat ne tunnetilat kadonneet joista olisin kirjoittanut tänne? Eih. Olen vain ollut samaton.

Helvetisti on tapahtunut. Niin paljon pieneen mieleen. Niin paljon. Se turva ja parisuhde, joka ennen oli, on muuttunut painostavaksi yksinäisyydeksi, tyhjyydeksi. En kerro tässä tarkemmin mitä kaikkea on tapahtunut koska tämä on enemmänkin sellainen tunne-päiväkirja.Tai joku muu vastaava.

Mitä ajattelen elämästä nyt, lähes kahden vuoden jälkeen? Olen oppinut olemaan luottamatta ihmisiin. Kertakerran jälkeen luotin, petyin ja hajosin. Enää en luota. En ainakaan usein. Olen oppinut tajuamaan että elämä on kärsimysten oravanpyörää. Että masennus on tullut jäädäkseen ja ahdistus yhä vahvempana. On päiviä jolloin kaikki on ok, päällepäin. Mutta on tullut päiviä jolloin joku kutoo hirttosilmukkaa kaulaani yhä nopeammin. Hymyilläkkin voi mutta onko se koskaan aitoa? En usko. Elämä menetti tarkoituksen jo jokin aika sitten. Enää voi turvautua hetken illuusioihin, hetken voimaan, hetken vapauteen. Hetkiin. Mutta ei mihinkään pysyvään.

Kuljeksin ja uneksin. Sitä minä teen. Kuljeksin ympäri asuntoa joka ei tunnu kodilta. Käyn paskatyössä josta haluan eroon. Ja rakennan elämää jota yhä useammin en tahdo elää. Mutta hengitän ja elän. Sitä kai tahdoin sanoa kun tänne halusin kirjoittaa.

Yöunet ovat häiriintyneet. Imovanea joskus. Joskus unettomuutta. Joskus ylenpalttista nukkumista, lähes vuorokausi putkeen. Häiriintyneet tosiaan.

Mutta nautin vapaudestani. Se kai ainut josta nautin. Että saan olla vapaa ja opin nauttimaan yhä enemmän yksinäisyydestä ja epäsosiaalisuus lisääntyy sitä myöten. Sosiaaliset tilanteet on yhä useammin kammottavia. Mutta vaikka vapaus on kiehtovaa, kaipaan entistä. Sitä kaikkea. Vaikka silloinkin oli kaikkea sitä pahaakin. Mutta asiat olivat paremmin.

Terapiaa edelleen ja kaikkea elämään kuuluvaa pakollista jota ei tahtoisi. Hetki hetkeltä eteenpäin. Jotenkin. Sinnitellen.



"Tyhjyyttäkin suurempi tyhjyys" 15.heinäkuuta 2002

"Jos lentää liian korkealla, on suurempi mahdollisuus pudota", äh, mistähän tuokin mieleeni tuli. Onni kolkutti oveeni jokin aika sitten ja suupielet kääntyivät hetkeksi ylöspäin. Tapahtui jotakin mikä opetti minulle niin paljon, niin helvetin paljon elämästä. Se sai näyttämään minulle todellisen varjopuolen elämästä; kylmyyden, täydellisen yksinäisyyden, katkeruuden, vihan, ikuisen tuskan. Sen jälkeen oppii paljon kun näkee synkimmätkin varjot elämästä. Sitä tapausta en kerro, se on hyvin henkilökohtaista, se oli kamalaa, mutta se opetti. Sen jälkeen onni tuntui taivaalliselta. Hymy tuntui lahjalta.

Mutta oliko se sittenkään onnea? Onko onni riemusta hyppimistä? Onko se polttavaa kutinaa ja onnentunnetta? En minä noin vahvasti tuntenut. Mutta tunsin tyytyväisyyttä, mielenrauhaa ja hyvää oloa. Se riitti minulle. Se oli liikaakin. Nyt tyhjyys on alkanut nakertaa sitä paikkaa. Kun reilu 2vuotta elää depressiossa, minkä lääkärit ja psykologitkin toteaa aika vaikeaksi, ei ole enää helppo luottaa mihinkään, ei ole enää helppo tuntea täydellisiä tunteita tai onnea. Se on vaikeaa. Mutta minä yritän. Tyhjyys tulee hyvin äkkiä, varsinkin jos edes vähän antaa sille tilaa. Se tulee ja saattaa viedä koko sielun. Mitä sitten jää? Ei surua, ei onnea, ei tuskaa, ei vihaa. Mitä sitten? Polttava tyhjyys jossa ei ole mitään, pää tyhjänä kuljet eteenpäin elämässäsi, ja vaikka koko maailma romahtaisi ja elämäsi palaisi, sekään ei tuntuisi miltään. Kulkisit vain eteenpäin tuntematta mitään.

Tämä on kaikkea muuta mitä lapsena elämältä odotin. Tämä on niin paljon enemmän mutta niin paljon huonompaan suuntaan. Elämää ei koskaan pidä sanoa helpoksi koska elämä on umpisolmu. Elämä on moninkertainen umpisolmu, jota avaat koko elämäsi. Jos löytäisin oikeat narut, voisin selvitäkin? Mutta koko ajan umpisolmu kasvaa.

"Täytyy lentää matalalla, ettei satu niin paljon jos tippuu"


”Tuskan täyttämiä päiviä” 25.toukokuuta 2002

”Katsokaa kuinka se kärsii. Se rimpuilee ja rimpuilee, riuhtoo itseään irti kaikesta. Se yrittää niin lujaa. Se kulkee suupielet alaspäin ja haistattaa paskat koko maailmalle. Silti se tahtoo elää, toisinaan. Toisinaan se taas riuhtoo itseään irti elämästä, maailmasta, kaikesta mitä hänellä on. Se ei jaksa mutta se potkii eteenpäin, valuu kuiluunsa ja yhä syvempään tyhjyyteen missä ei ole mitään, se ei keksi millekään enää mitään tarkoitusta ja se unelmoi kuolemasta. Silti se jaksaa, se jaksaa ja yrittää”, ääni pääni sisällä sanoo. Ketkä lie siellä mesoavat.

Tulee päiviä, jolloin haluaisi lopettaa kaiken. Kirjaimellisesti. Tulee öitä jolloin unta ei edes tahdo. Jolloin se ei vain tule. Sitä kiemurtelee sängyssään ja taistelee vastaan ääntä, joka pääni sisällä haukkuu minua. Se on joku. Joku ääni, joku minussa joka ei pidä minusta. Tulee aamuja jolloin sitä käpertyy syvemmälle peittoon eikä pysty nousta. Ei jaksa eikä pysty. Koulu kuulostaa silloin liian pahalta. Ja sitten ihmetellään että mitä järkeä on enää elää? Kun tietäisikin missä se sellainen puoli on itsessään, joka väkisinkin pitää minut elämässäni. Kun tietäisinkin mikä se on, tappaisin sen.

Sitten kuitenkin tulee päiviä jolloin ajattelee että hei, tämä on vain elämää, eikä jaksa välittää murheista eikä tuskasta joka painaa päivä päivältä yhä enemmän harteilla. Sitä kerää voimaa jostain ja jaksaa taas. Hymyilee ja nauraa kippurassa. Mistä se sitten tulee? Saattaa mennä tunti niin taas ollaan rypemässä tuskassa. Kun alkaa tarkemmin miettimään lausetta ”Tämä on vain elämää”, ei enää tajua mistään mitään. Miten joku voi sanoa noin, edes minä itse? VAIN ELÄMÄÄ. Vain. Miten tämä voi olla Vain elämää, kun joka päivä tulee niin kamalia ristiriitoja ja tunnetiloja eikä lopulta ymmärrä mistään mitään? Kun saisi edes vähän aikaa, edes pienen hetken olla ajattelematta ja tuntematta mitään, kun saisi vain olla ilman että hengittäminenkin tuntuu raskaalta, voisin ehkä alkaa ymmärtää. Mutta kun ei tule. Pitäisi vain jaksaa, taapertaa enemmän vain syvemmälle tuskaan. Kuka jaksaa?

Ehkä pitäisi silti vain ajatella että tämä on vain elämää. Mutta miten niin voi sanoa kun se tuntuu niin väärältä? No, kaikkihan tuntuu periaatteessa väärältä. Onni. Suru. Elämä. Opiskelu. Kaikki ne tuntuu väärältä. Mitään noista ei pitäisi olla. Olisiko sitten helpompaa? Missä sitä sitten edes olisi? Jossakin kuoleman rajamailla ilman tunteita, ilman muistoja elämästä, menneestä?

Silti minä jaksan päivästä toiseen, aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Sinnittelen ja katson ihmisiä joiden suupielet ovat hymyssä ja ajattelen että voi kun joskus saisi kulkea noin. Tai pystyisi. Mutta se tavallaan auttaa jaksamaan, että tietää, että näkee, että edes joku hymyilee ja nauttii tästä jota kutsutaan elämäksi. Että ehkä minullekin annetaan joskus pieni mahdollisuus nauttia tästä, jota nyt vihaan?


19.tammikuuta 2002

Tuska kurkistaa ovesta, pyytää lupaa tulla. Tervehdin. Käsken odottaa. Että saan hetken hengittää. Tuska ei malta odottaa. Se hiipii salaa, huomaamattani. Huomaan vasta kun se painostaa, kun se tahtoo asua minussa. Joskus minä pidän siitä koska tunnen vahvoja tunteita, ymmärrän enemmän ja näin, mutta nykyään hyvin usein käsken tämän mennä pois. Haluaisin elää joskus niin, ettei tarvitsisi pitää saavutuksena sitä, että jaksaa huomiseen. Hyvin harvoin nykyään löydän sanoja tunnetiloihini. Minun tekisi joka hetki mieli itkeä, nykyään sitäkään ei aina sallita. Joskus, pienen onnentunteen ollessani rinnassani, tunnen jopa syyllisyyttä. En anna itselleni lupaa olla onnellinen. Toisaalta, joskus tahtoisin sitä, usein miten se tuntuu kaukaa haetulta, epämiellyttävältä, liian tavalliselta. Inhoan olla tylsä ja tavallinen. Inhoan tunteita vastaan kamppailemista, joskus se kannattaa, hyvin harvoin voitan taistelua. Se tuntuu turhalta ja väsyttävältä. Liian usein kuitenkin tuska kolkuttaa olkapäätä, taistelen tätä vastaan, en aina tahdo tuntea tuskaa. Onko se minun kohtaloni? Sitä olen yrittänyt selvittää.

Olen hermostunut. Minun pääni on sekamelska, ongelmien pyörä, ajatusten hullunmylly. Mikä olisikaan tarpeeksi vahva sana kuvaamaan sekavuutta? Minä ajattelen liikaa. Kannan liikaa huolta muista ja ajattelen kai liikaa ongelmiani. Stressaan liikaa ja aivan kaikesta. Se kai onkin kuluttanut voimani loppuun. En minä tiedä. On niin monia asioita joita en tiedä.

Elämä on tuskaista, ylivoimaista, hirveää, vaikeaa, kaikki negatiiviset adjektiivit. Mutta silti minä elän? Miksi? Siksikö että pelkään ottaa askelta kuolemaan? Mutta en minä pelkää kuolemaa, minä tahdon kuolla. Luulenko minä että elämällä olisi jotain tarjottavaa minulle? Ei sillä ole. Minä tiedän sen ja silti minä kohtaan huomisen aina uudestaan ja uudestaan. Olenko yrittänyt jo niin monta kertaa etten enää pysty luovuttamaan?

Etsin jatkuvasti itsestäni vastauksia, uusia puolia. Yritän ymmärtää itseäni. Nykyään se on vaikeaa. Tuntuu että olen täysin eri ihminen. Katson kuvaa, jossa olen 2-vuotias ja tillitän kameraan isoilla silmilläni, siinä olen minä. Katson peiliin, näen aivan jonkun toisen, en tunne sitä ihmistä. Silti se olen minä.

Kaikki on sekavaa ja vaikeaa, huominen on mahdoton enkä tahdo kohdata sitä. Tahdon kuolla nyt heti, tänä yönä kun tätä kirjoitan. Tahdon tappaa itseni niin hyvin kuin vain osaan. Tahdon riistää itseltäni viimeisenkin hengenvedon. Tahdon mennä pois. Minua itkettää mutten itke, kyyneleet ovat taas tuskan vankina. Minä olen sekaisin, tunteista, ristiriitaisuudesta. Minä en tahtoisi mennä enää psykologille uudestaan mutten voi olla menemättä. Miksi? Siksi että lupasin mennä. Miksikö lupaan asioita tuntemattomille? Minä en tiedä. Minä en enää tiedä mitään. Tiedän vain sen että vihaan elämääni, itseäni, tätä sotkua ja että tahdon kuolla. Se on kai ainut asia minkä tiedän. Kai sekin on ihan hyvä että tuntee edes vihaa, jos ei onnea? Tunnenhan minä rakkautta mutta sekin on niin erilaista nykyään. Ei kai sekään enää ole arvokasta, kun ei elämäkään enää ole? Minä itken nyt. Minä sain itseni itkemään sanoillani mitä kirjoitan.






Alkuun