Päähenkilöt: Liz, Max, Michael ja Maria (Isabel ja Kyle)

Taustaa: Max, Michael ja Isabel eivät ole avaruusolioita, vaan tavallisia ihmisiä. Max on saapunut pitkän poissaolonsa jälkeen Roswelliin valmistuneena poliisina. Hänellä on vieläkin tunteita Liz Parkeria kohtaan, jota rakasti silloin kun hän oli 17-vuotias. Yhtäkkiä pikkukaupungissa alkaa tapahtua. Sähkökatkos vie valot koko kaupungista. Liz on juuri silloin koulussa työskentelemässä, kun se tapahtuu. Hän kaatuu ja lyö päänsä ja näkee kuinka Roswellin pormestaria murhataan! Liz ja Max saavat taistella sekä hengestään että rakkaudestaan…

 HUOM! Roswellissa tuskin on pormestaria, mutta nyt on

Vuosi 2012


Liz Parker lopetteli päivänsä viimeistä tuntia ja huokaisi helpotuksesta, kun koulun kellot soivat. Meluavat lapset ennen viikonloppua eivät olleet mitään hauskaa seuraa oli kyseessä sitten kuudesluokkalainen tai ei. He olivat juuri siinä pahimmassa iässä, kun piti päästä ulos tuulettumaan eikä olisi haluttanut istua koulun penkillä, mutta sille asialle Liz ei mahtanut mitään. Hän nojasi hetken päätään käsiinsä ja nousi sitten venytellen kipeitä jäseniään. Vielä oli tehtävä biologian koe, jonka hän oli sanonut pitävänsä seuraavan viikon keskiviikkona. Liz irvisti muistaessaan hälyn, mikä ilmoituksesta oli syntynyt aivan kuin hän olisi ilmoittanut, että maailmanloppu oli tulossa. Liz oli aikanaan itsekin päntännyt, jotta pärjäisi elämässään. Hän keräsi kamansa ja lähti tietokoneluokkaan, missä lehtori Duffson lopetteli tuntia. Mies hymyili Lizille ja Liz tuli luokkaan hymyillen. Oppilaat häipyivät vähin äänin paikalta.
-Huomaa, että viikonloppu on tulossa. Heihin sai koko ajan antaa vauhtia, Duffson huokaisi ja raapi kaljua päätään. Duffson oli jo viisikymppinen, mutta hyvin mukava ja hän oli monen oppilaan lempiopettaja.
-Älä muuta sano. Ja minun pitäisi vielä tehdä koekin valmiiksi ennen kuin lähden viettämään viikonloppua, Liz tokaisi ja Duffson katsoi myötätuntoisena Liziä.
-Luulisi, että noin kaunis nuori nainen haluaisi olla kaukana koulusta perjantai-iltaisin. No, mutta nyt minun täytyy mennä. Sammutatko virran ennen kuin lähdet? Duffson kysyi ja Liz lupasi tehdä sen. Miehen lähdettyä Liz istuutui tietokoneen päätteelle ja avasi Microsoft Wordin ja alkoi näppäillä kysymyksiä. Liz oli koko ikänsä asunut Roswellissa, Uudessa - Meksikossa. Hän ei ollut koskaan halunnut asua missään muualla. Hänen vanhempansa omistivat the Crashdown- nimisen kahvilan ja asuivat yhä sen yläkerrassa, kuten kymmenen vuotta sitten. Liz huokaisi. Hän ei ollut paljon seurustellut miesten kanssa, ei Max Evansin lähdön jälkeen, sillä sen muistaminen teki vieläkin kipeää. Max oli lähtenyt opiskelemaan poliisiksi Los. Angelesiin poliisiopistoon. He olivat olleet yhteyksissä kirjeitse, mutta eivät olleet nähneet kohta kymmeneen vuoteen. Liz tuijotti hetken jonnekin kauas. Hän ei ollut unohtanut Maxia, vaikka mies olikin ehkä jo unohtanut hänet. Hän ei ollut saanut mieheltä minkäänlaista kirjettä/korttia kahteen vuoteen. Hän oli kerran aikonut lähteä Losiin tapaamaan miestä, mutta oli sitten ajatellut, että Max ei halunnut häntä luokseen, koska ei kerran soittanut tai pyytänyt häntä. Se oli tehnyt kipeää eikä Liz ollut vieläkään päässyt siitä ylitse. Liz yritti keskittyä kokeeseen, mutta hänen ajatuksensa olivat kääntyneet ihan toisaalle. Joskus hän kadehti parasta ystäväänsä Maria De Lucaa, joka oli seurustellut Michael Guerinin kanssa pitkään, kunnes he olivat viisi vuotta sitten menneet naimisiin. Nyt heillä oli terve, kolme vuotias tytär Nicole ja he olivat hyvin onnellisia. Lizin hyvä ystävä Kyle Valenti oli USA:N parhaita jalkapalloilijoita. Mies ei enää asunut Roswellissa, vaan New Yorkissa ja kävi vain lomilla katsomassa häntä ja Mariaa. Isabel, Maxin isosisko ei myöskään enää asunut täällä. Nainen oli muuttanut miehensä Jessen kanssa myös New Yorkiin, mutta Isabel ja Kyle liikkuivat niin erilaisissa porukoissa, että tapasivat toisiaan tuskin lainkaan. Kylen isä Jim, joka ennen oli toiminut Roswellin sheriffinä, oli nyt Miamissa, toteuttamassa laulajanuraansa. Jimistä Liz ei ollut kuullut pitkään aikaan, muuta kuin lehtien kautta ja niiden perusteella mies menestyi aika hyvin.

Yhtäkkiä tietokone pimeni ja sitä myötä kaikki valot sammuivat. Liz jäi pimeään atk-luokkaan ja manasi huonoa tuuriaan. Hän nousi varovasti seisomaan ja nappasi laukkunsa. Sähkökatkos varmaankin. Koulu oli tyhjentynyt oppilaista, sillä kello läheni neljää eikä kukaan ollut koulussa niin myöhään. Liz yritti löytää tietään ulos luokasta, mutta kompastui johonkin johtoon, mikä kulki lattian poikki. Hän iski päänsä kaatuessaan lattiaan ja menetti tajuntansa.

Liz heräsi eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana. Hän tunsi viiltävän kivun päässään yrittäessään nousta ja rojahti takaisin makuulle, kun huone alkoi pyöriä silmissä. Hän odotti hetken ja otti sitten tukea pöydän kulmasta ja punnertautui jaloilleen välittämättä keinuvasta huoneesta. Äkkiä hän huomasi naisen, joka seisoskeli yhden pöydän takana, pitelemässä valokuvaa kädessään. Liz katsoi naista typertyneenä ja tajusi sen olevan Roswellin pormestari Brionne Larkin. Mitä Brionne teki atk-luokassa? Liz rypisti kulmiaan ja otti askeleen naista kohti, mutta hän olisi lysähtänyt lattialle ellei hän olisi tarttunut uudestaan kiinni pöydästä.
-Brionne? Mitä te täällä teette? Liz kysyi, mutta ei saanut vastausta. Nainen katseli hymyillen kuvaa ja laski sen sitten pöydälle. Naisella oli yllään sininen leninki ja hiukset oli kammattu siistille nutturalle päälaelle. Liz tunsi hajuveden tuoksun nenäänsä. Yhtäkkiä hän erotti toisenkin hahmon Brionnen takana. Mustiin pukeutuneen, kookkaan hahmon, jolla oli kädessään neula. Liz kalpeni.
-Varokaa! Liz huudahti, mutta tuntui kuin nainen ei olisi edes kuunnellut. Lizin sydän alkoi jyskyttää ja hän yritti rynnätä apuun, mutta jalat tuntuivat liimaantuneen lattiaa vasten. Hän näki kuinka hyökkääjä kohotti neulaa ja samassa pormestari kääntyi ja kiljaisu oli rikkoa Lizin tärykalvot. Pormestari ja hyökkääjä kamppailivat ja sitten tuli hiljaista. Liz nielaisi. Hän halusi piiloutua, mutta ei kyennyt liikkumaan. Näkikö hyökkääjä hänetkin? Mutta ei… Se nousi ja ryntäsi samassa ulos ovesta. Lizin silmissä alkoi taas pyöriä ja hän lysähti lattialle.

Max Evans oli juuri hetki sitten saapunut Roswelliin, kun sähköt katkesivat. Hän kirosi hiljaa ja astui ulos autosta. Hän oli lähellä Roswellin poliisiasemaa ja harppoi pitkillä askelilla sinne. Vartija ovella päästi hänet sisään. Hän oli ilmoittautunut Roswellin piirikuntaan viime viikolla, myynyt Losissa olevan asuntonsa ja muuttanut takaisin pikkukaupunkiin. Oikeastaan mikään ei ollut muuttunut paitsi, että sheriffin toimisto oli kadonnut ja tilalle oli rakennettu poliisiasema. Uudenaikaista tyyliä. Max haroi tummia, tuuheita hiuksiaan ja huomasi johtajan etsivä Stone Rollinsin. Mies jutteli toisen poliisin kanssa, kun Max kuuli hänen hakulaitteensa alkavan piipittää.
-Hitto, pitää mennä. Jotain on sattunut pormestarin talolla, Stone ilmoitti ja oli törmätä Maxiin. He katsoivat hetken toisiaan.
-Minä olen Max Evans. Minun…
-Voit tulla mukaani niin jutellaan matkalla, Stone tokaisi ja Max seurasi vanhempaa miestä ulos.

Pormestarin talon pihalla oli porukkaa vaikka kadut olivat pimeinä. Aurinko oli häipynyt juuri mailleen ja hämärä laskeutunut seudun ylle. Max vilkaisi ympärilleen. Ambulanssi ja pari poliisiautoa oli ilmestynyt paikalle. Stone harppoi jututtamaan muutamaa työtoveriaan ja selvittämään tapausta. Max katseli tapahtumaa sivusta, sillä hänellä ei vielä ollut valtuuksia osallistua työhön. Hän näki kuinka jotakuta kuljetettiin baarilla ambulanssiin ja kuinka se lähti pillit soiden matkaan, kohti sairaalaa. Max rypisti kulmiaan ja asteli taas Stonen luokse.
-Sydänkohtaus. Ei tässä mitään muuta, Stone sanoi juuri ja kääntyi Maxin puoleen. Hän mittasi edessä seisovaa lihaksikasta pitkää miestä ja nyökkäsi.
-Max Evans. Aivan. Teidän piti tulla meille töihin tänään. Harmi, kun sähköt menivät juuri poikki, Stone huokaisi ja he astelivat autoonsa.
-Oliko se sydänkohtaus? Max kysyi ja Stone nyökkäsi.
-Niin minulle kerrottiin. Hän ei luultavasti selviä, Stone tokaisi ja käynnisti autonsa. Max ei ollut tuntenut naista. Stone kertoi hänen olevan Roswellin uusi pormestari. Max oli ollut ihan liian kauan poissa täältä.

Duffson joutui palaamaan atk-luokkaan, koska oli jättänyt silmälasinsa sinne. Ensin hän ei nähnyt Liziä, mutta kun melkein kompastui tähän, hän huomasi naisen. Duffson kyykistyi järkyttyneenä ja kokeili naisen pulssia. Hän huokaisi tuntiessaan sykkeen ja yritti sitten saada naista hereille. Liz ei kuitenkaan herännyt. Duffson tunnusteli naisen päätä ja tunsi veren tarttuvan sormeensa. Liz oli lyönyt päänsä. Hän soitti sairaalaan ja apua luvattiin lähettää niin pian kuin mahdollista.
 

Max oli lähetetty sairaalaan tarkistamaan, että siellä oli kaikki hallinnassa. Hän pysäköi autoaan juuri parkkipaikalle, kun ambulanssi saapui kamalaa ääntä pitäen sairaalan pihaan. Ambulanssimiehet nousivat autosta ja Max harppoi autoa kohti. Hän huomasi kuinka miehet avasivat takaovet ja baarit vedettiin ulos. Joku makasi niissä. Max näki tummaa hiusta pilkottavan ja outo tunne kiristi vatsaa. Hän asteli lähemmäs ja kurkotti nähdäkseen kuka oli loukkaantunut. Sitten hän näki tutut, kalpeat kasvot ja hän kauhistui. Liz Parker. Luoja! Mitä oli tapahtunut? Max seurasi ambulanssimiehiä, kun he lähtivät lykkäämään baareja ensiapuosastolle. Joitain hoitajia ilmestyi baarien luokse ja letku kiinnitettiin naisen käteen. Max pysäytti yhden hoitajista ilme kireänä.
-Mitä tapahtui? Max tivasi. Hoitaja vilkaisi hänen poliisiasuaan.
-Nainen löi päänsä. Meidän on laitettava tikkejä. Jos olet lähiomainen, saat lähemmin tietoja, kun tiedän jotain, hoitaja ei odottanut vastausta, vaan ryntäsi baarien perään. Lyönyt päänsä, Maxin korvissa soi. Liz… Hän ei ollut nähnyt Liziä kymmeneen vuoteen ja nyt kun hän näki, se tapahtui sairaalassa. Max haroi tummia hiuksiaan ja meni juttelemaan yöpäivystäjän kanssa.
       
Liz heräsi kivistävään päänsärkyyn. Hänestä tuntui kuin joku olisi hakannut häntä. Kun hän liikautti päätään, hän voihkaisi kivusta. Äkkiä joku tarttui Liziä kädestä ja hän avasi pelästyneenä silmänsä, mutta sulki ne saman tien. Voi Luoja. Hän oli joko kuollut tai tulossa hulluksi. Hän näki varmaan harhoja. Max Evans. Mitä mies teki täällä? Hänen luonaan? Liz nielaisi ja raotti toista silmäänsä. Mies hymyili hänelle ja kohotti kätensä, painaen sen sitten Lizin poskelle. He tuijottivat toisiaan pitkään, puhumatta. Lizin sydän jyskytti. Hän ei voinut ymmärtää mitään.
-Hei, Max kuiskasi hiljaa ja Liz nielaisi. Hei? Eikö mies osannut kymmenen vuoden jälkeen muuta sanoa?
-Miten voit? Löit aika ikävästi pääsi, Max kosketti valkoista sidettä, mikä oli kiedottu naisen pään ympärille. Liz kohotti toisen kätensä ja irvisti. Tietysti hänelle sattui juuri näin. Hiukset oli leikattu päästä miltei kokonaan ja hän näytti varmaankin kauhealta.
-Ihan…hyvin, Liz vastasi epävarmana. Samassa ovi aukeni.
-Kuulin onnettomuudesta ja ajattelin… Marian ääni keskeytyi kun hän jäi tuijottamaan Maxia, joka käänsi päätään äänen suuntaan.
-Max? Maria huudahti. Max virnisti ja nousi halaamaan naista, joka pomppasi hänen kaulaansa. Maria nauroi iloisesti.
-Hemmetti, mitä sinä täällä teet? Maria ihmetteli ja irrottautui puristuksesta. Max naurahti.
-Palasin takaisin. Kyllästyin suurkaupunkien rikollisuuteen, Max tokaisi ja Maria pyöräytti silmiään. Hän katsahti Lizin kalpeita kasvoja ja rypisti kulmiaan.

-Miten voit? Maria kysyi sitten ja Liz kohautti olkiaan.
-Ihan hyvin. Koska pääsen kotiin? Liz kysyi ja Maria virnisti.
-Työtoverini Daisy kertoi juuri, että löit pääsi ja sait kaksitoista tikkiä. En usko, että ihan heti, mutta ehkä jo huomenillalla, kunhan tarkkailemme sinun kuntoasi. Sinulla kävi tuuri. Pääsit minun potilaakseni, Maria tokaisi ja Liz ähkäisi.
-Onko se hyvä asia? Sinun on sitten kohdeltava minua kuin parasta ystävääsi. Pääni ei kestä minkäänlaista liikuttelua, Liz muistutti. Maria huitaisi kättään.
-Älä pelkää. Yritän olla liikauttamatta. Jos tarvitset jotain, voit painaa tuota punaista nappia. Minun on mentävä. Nyt kun sähköt pimenivät onnettomuuksia on sattunut enemmän. Siellä sataa kaikin päälle vettä ja arvelen, että iso myrsky on tulossa, Maria huokaisi ja poistui sairaalasta. Mitkään laitteet sairaalassa eivät toimineet, mutta hoitajilla oli niin monenlaisia konsteja auttaa loukkaantuneita. Lizinkään vierellä mikään laite ei toiminut. Max käänsi katseensa Liziin.
-Haluatko jotin? Voisin hakea automaatilta, Max ehdotti ja Liz pudisti väsyneenä päätään.
-En tarvitse mitään. Haluan vain nukkua. Mutta, kiitos Max, Liz katsoi Maxin silmiin ja mies hymyili.
-Jutellaan paremmin, kun jaksat. Minun on mentävä. Olen nykyään poliisi, Max naurahti ja Liz hymyili, katsoen Maxin virkapukua.
-Sitten olenkin turvassa, Liz sulki silmänsä ja Max poistui hiljaa. Liz ei voinut uskoa tapahtunutta. Vaikka hän kuinka yritti nukkua, uni ei tullut, sillä Maxin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän oli kokonaan miltei unohtanut pormestarin murhan, mutta nyt se palasi hänen mieleensä. Mitä hän oli nähnyt? Mustapukuisen miehen hyökkäävän neula kädessään naisen kimppuun. Heidän pormestarinsa. Miksi? Liz pudisti päätään, mutta voihkaisi, kun kipu iski. Ehkä hänen pitäisi nukkua…

Maria tuli antamaan kipulääkettä seuraavana aamuna ja tutkimaan hänen päänsä.
-Ei näytä kovin pahalta. Huimaako? Oksettaako? Maria tiedusteli ja Liz pudisti päätään.
-Ei. Tosin en ole edes noussut sängystä mihinkään, Liz huomautti. Maria nyökkäsi.
-Uskomatonta, että Max palasi. Hän näytti aika upealta poliisin univormussa, Maria huokaisi ja Liz virnisti vaisusti.
-Niin näytti. En kyllä usko, että Max on minulle se oikea, Liz huokaisi ja Maria kohotti kulmiaan.
-Miksei? Max on upea, hän osaa puolustaa toista hädän hetkellä…ja…hänen seurassaan olet ainakin turvassa, Maria huomautti.
-Ehkä. Mutta ei se riitä. Minun pitäisi rakastaa ja luottaa Maxiin enkä tiedä pystynkö siihen, koska Max jätti minut kymmenen vuotta sitten. Vaikka hän lähtikin vain opiskelemaan, mutta mies ei pitänyt yhteyttä minuun koko sinä aikana, paitsi ihan alussa. Hänellä on varmasti ollut muitakin naisia, Liz totesi synkästi. Miksi se ajatus tuntui niin pahalta? Miksi Maxin täytyi taas tulla sotkemaan hänen sydämensä asiat?
-Niin kai sitten. Mutta juttele ainakin Maxin kanssa. Hän on varmaankin se sama poika, johon rakastuit 16-vuotiaana, Maria sanoi ja Liz hymyili hieman.
-Toivon niin, Liz huokaisi.

Illalla Liz oli valmis lähtemään kotiin. Hän oli pukemassa paitaa ylleen, kun oveen koputettiin. Hänellä oli pieniä vaikeuksia, koska päähän sattui ja paidan kaula-aukko ei tahtonut siteen takia mennä pään ylitse.
-Sisään, Liz mutisi ja ovi aukeni. Hän jäykistyi kun huomasi Maxin ja peitti nopeasti rintansa paidalla. Max henkäisi ja jäi tuijottamaan. He olivat hiljaa kauan aikaa.
-Käännä selkäsi, Liz älähti kasvot tulipunaisina. Siitä oli kauan, kun Max oli nähnyt hänet alastomana eikä Liz ollut vielä valmis siihen. Max katsoi silmät tummina Liziä. Nainen näytti niin suloiselta.
-Jos tarvitset apua…
-En. Selviän itsekin. KÄÄNNÄ selkäsi, Liz äyskähti ja Max pyörähti ympäri. Hän kuuli kahinaa, kun Liz yritti saada paitaa päälleen ja kuuli parahduksen, kun nainen ei onnistunut. Max kääntyi ja harppoi Lizin luokse, joka perääntyi.
-Mitä sinä teet? Liz kysyi ja Max tarttui hellästi hänen paitaansa ja auttoi sen hänen päälleen.
-Autan sinua. Haluatko kyydin kotiisi? Max kysyi ja Liz nyökkäsi kiitollisena.
-Se olisi ihanaa, Liz vastasi ja alkoi vetää farkkuja jalkaansa. He lähtivät sairaalasta ja menivät Maxin poliisiautolle. Liz silmäili sitä.
-Tuollako sinä aina liikut? Liz kysyi ja Max virnisti.
-Sillä. Kannattaa käyttäytyä kunnolla tai saatat joutua kyytiin, Max auttoi naisen autoon ja Liz naurahti.
-Minähän joudun juuri nyt kyytiin. Miksi sinä tulit takaisin Roswelliin? Liz halusi tietää. Max käynnisti auton ja katsoi peruutuspeilistä Liziä.
-Minähän sanoin, että kyllästyin suurkaupungin rikollisuuteen ja täällä minä tunnen olevani kotona, Max sanoi ja käänsi autonsa Lizin kotiin vievälle tielle.
-Kävin eilen tarkistamassa missä sinä asut, Max tokaisi ja Liz huoahti.
-Hienoa, Liz mutisi ja katseli ohitse vilahtavia maisemia. Hän asui järven rannalla olevassa pienessä puutalossa. Hän oli jo kauan asunut yksin, mutta se ei haitannut häntä. Sade oli voimistunut yön aikana ja se piiskasi tuulilasia vasten ja esti näkyvyyden. Salama välähti tummanpuhuvalla taivaalla. Liz inhosi olla yksin myrskyaikaan kotonaan. Talo oli lähellä puita ja aina sai pelätä, että puut eivät kaatuisi niskaan.
-Missä sinä asut? Liz kysyi Maxilta.
-En tiedä vielä. Olen katsellut asuntoja ja löytänyt yhden mukavan keskustan liepeiltä, Max tokaisi. Liz nyökkäsi. Pian he saapuivat Lizin talolle ja Max katseli sitä. Se oli hiljainen ja pimeä.
-Eikö sinua pelota asua täällä yksin? Max kysyi antaen katseensa kiertää autiolla rannalla. Aallot löivät vasten rantakiviä ja ilma oli painostavaa.
-Ei. Olen tottunut, että olen yksin, Liz nousi autosta ja kastui heti läpimäräksi. He juoksivat yhdessä talolle, vaikka Lizin pää ei kestänytkään juoksemista. Hän haparoi ovea auki avaimellaan ja saikin sen auki. Max sytytti valot eteiseen ja työntyi sisään.
-Haluatko kahvia tai jotain? Liz kysyi. Max hymyili.
-Se voisi maistua, Max nyökkäsi ja veti ulko-oven kiinni perässään. Sitten he menivät keittiöön.

Tuntui kuin koko taivas olisi repäisty kahtia. Ukkonen jyrähteli ja salamat välähtelivät mustalla taivaalla. Sade piiskasi vasten ikkunoita ja meri riehui kilpaa myrskyn kanssa. Tuuli ujelsi nurkissa ja Liz oli iloinen, että Max oli hänen luonaan. Hän ei pitänyt myrskyistä. Niitä oli harvoin Roswellissa, mutta sitten kun ne tulivat, ne tulivat äkkiarvaamatta, kuten rakkauskin. Liz hätkähti ajatuksiaan. Miksi hän puhui rakkaudesta? Oliko hän vieläkin rakastunut Maxiin? Mies istui pöydän ääressä ja hän jäi kiinni Lizin tuijottamisesta. Molemmat käänsivät päänsä. Hiljaisuus oli painostavaa ja Liz yritti keksiä jotain puhumista. Hän halusi saada ajatuksensa kauas Maxista, mutta kuinka hän olisi pystynyt siihen, kun mies oli ihan hänen lähellään. Liz kaatoi kahvia kahteen mukiin ja ojensi toisen Maxille, joka nyökkäsi.
-Miten sinä löit pääsi? Max kysyi hetken kuluttua.
-Olin Atk-luokassa ja kompastuin johonkin, Liz kohautti olkiaan. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti eikä hän ollut ehtinyt tuntea mitään, mutta herätessään häneen oli sattunut enemmän. Yhtäkkiä hänen silmiensä edessä vilahti kaatuva puu, joka koko painollaan rysähti talon päälle. Liz räpytteli silmiään. Kenen talon päälle se oli kaatunut? Miksi hän oli nähnyt sen? Se oli tapahtunut näihin aikoihin tai sitten sitä ei ollut vielä tapahtunut. Jospa hän näkikin tulevaan? Liziä kauhistutti pelkkä ajatuskin. Max katseli hänen kalpeita kasvojaan ja rypisti kulmiaan.
-Oletko kunnossa? Vaikutat hieman kalpealta, Max totesi ja Liz huoahti. Hän hieroi kivistäviä ohimoitaan.
-En tiedä…Lizin lause keskeytyi, kun hän kuuli kuin jostain kaukaa kamalan rysähdyksen. Hänen silmänsä laajenivat. Kuin hänen näyssään. Oliko se puu HÄNEN takapihallaan?
-Kuulitko sinä sen? Liz parahti. Max ponkaisi seisomaan ja kahvia läikkyi pöydälle. Samassa tuntui kuin koko maa olisi järissyt. Tai ei maa vaan…Liz käänsi salamana päänsä kattoon. Puu jysähti juuri siitä läpi ja Liz kiljaisi kauhusta. Max syöksähti Lizin luokse ja tempaisi hänet mukaansa. He juoksivat eteiseen ja kiskoivat kengät jalkaansa ja nappasivat takit mukaansa. Puu ei kuitenkaan yltänyt eteiseen asti. Liz parahti, kun hän tajusi koko kotinsa hajoavan pirstaleiksi. Max veti hänet lähelleen. He eivät menneet ulos myrskyyn, vaan jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen, toisiinsa nojaten. Liz ei voinut uskoa tätä todeksi. Kuinka puu pystyi hajottamaan hänen koko kotinsa? Liz ei pystynyt edes itkemään. Hän oli lamaantunut. Kun he menivät varovasti takaisin keittiöön, vettä tippui heidän niskaansa. Lattia tuntui lainehtivan. Katossa oli iso aukko. Liz pudisti tyrmistyneenä päätään.
-Mennään Marian ja Michaelin luokse, Max päätti ja otti auton avaimet taskustaan. Liz ei liikahtanutkaan. Hän oli liian kauhuissaan. Koko hänen kotinsa. Koko hänen elämänsä…
-Tule, Max tarttui lempeästi Liziä kädestä ja auttoi Lizin autoon.

He ajoivat Guerineille. Maria oli kauhuissaan kuullessaan mitä oli tapahtunut ja Liz istuutui kiitollisena lämpimään olohuoneeseen. Michael ojensi hänelle ja Maxille kahvimukin. Liz vapisi kylmästä ja pelosta. Hän ei voinut oikein vieläkään käsittää, että hänen talonsa oli puoliksi tuhoutunut. Nicole taapersi lattian poikki Lizin luo ja Liz nosti lapsen syliinsä. Tyttö hymyili valloittavasti ja puristi Liziä nenästä.
-Mitä lempikummitytölleni kuuluu? Liz kysyi hymyillen.
-Sinulla ei ole muita kummilapsia, Nicole on ainoa, Maria tokaisi ja Liz virnisti. Hän alkoi jo laantua. Ehkä kaikki ei olisikaan vielä menetetty. Ehkä talo saataisiin vielä kuntoon.
-Kuinka pahasti se puu kaatui? Michael kysyi, istuutuen Marian viereen.
-Luultavasti makuuhuoneen, keittiön ja puoliksi olohuoneen päältä, Liz arveli ja Maria värähti.
-Onneksi meidän talon lähellä ei ole puita, Maria mutisi ja Liz nyökkäsi. Oli ihanaa jutella yhdessä pitkästä aikaa, kun Maxkin oli mukana.

Myrskyn jälkeen tulee aina pouta. Liz katseli runneltua taloaan, seisten hiekkarannalla. Hiekka oli märkää ja hänen kengänpohjistaan jäi jäljet hiekkaan, kun hän asteli hitaasti kotinsa luokse. Hän oli aamulla lähtenyt varhain yksin katsomaan talon vaurioita. Max oli joutunut töihin ja Mariakin oli mennyt töihin. Potilaita oli enemmän kuin tavallisesti myrskyn aikaan. Michael oli jäänyt kotiin vahtimaan Nicolea, sillä miehellä oli pienenmuotoinen loma. Liz huoahti ja avasi kotinsa oven. Eteinen näytti normaalilta, mutta kun hän meni keittiöön, lattia lainehti märkänä ja suuri kuusi lojui rikkoutuneen pöydän päällä. Katto oli romahtanut ja laudanpalasia lojui siellä täällä. Liz seisoi hetken paikoillaan. Nosturit saisivat tulla nostamaan kuusen ja korjausmiehet auttamaan katon korjauksessa. Se maksaisi maltaita. Liz hieroi kylmiä sormia yhteen. Päätä alkoi jälleen särkeä, kun hän vain ajattelikin kaikkea sitä, mitä joutui vielä tekemään. Hän nosti kaatuneen tuolin, mutta se ei pysynyt pystyssä. Liz joutui riisumaan kenkänsä ja asteli paljain jaloin viileässä vedessä olohuoneeseen, mikä oli kaikkein parhaimmassa kunnossa. Televisio oli säilynyt jonkun ihmeen kumman kautta ehjänä ja osa sohvista. Liz istahti yhteen niistä ja tuijotti hetken eteensä. Miksi hän oli nähnyt tämän tapahtuvan? Oliko hän nähnyt pormestarin murhankin? Liz rypisti kulmiaan. Hän muisti joitain katkoksia. Tumman hahmon, joka hyökkäsi pormestarin kimppuun. Liz pudisti päätään. Ei…Hän vain kuvitteli kaiken. Ei pormestari ollut kuollut. Liz kokeili toimiko tv, mutta se rätisi ja Liz sulki sen turhautuneena. Onneksi hänellä oli aina paikka Michaelin ja Marian luona. Tämän talon korjauksessa menisi kauan. Liz nousi ja otti kännykän taskustaan. Hän soitti pari puhelua ja jäi odottamaan nostureita. Muuallakin oli kaatuneita puita ja nyt oli kaikkialla kiire ja Liz saikin odottaa pari tuntia. Sitten nosturit tulivat. Liz katseli sivusta, kun puu nostettiin talon päältä ja korjattiin talteen. Liz irvisti ammottavalle aukolle katossa. Sen korjaaminen kestäisi kauan. Liz hyvästeli nostajat ja lupasi lähettää laskun perässä. Sitten hän tilasi korjaajat, mutta se ei ollutkaan yhtä helppoa. Saattoi kestää muutamia päiviä ennen kuin korjaajat ehtisivät paikalle. Liz ei meni pakkaamaan kaiken tärkeän kodistaan ja otti arvoesineet mukaansa, kaikkien roistojen varalta. Sitten hän ajoi ostoksille.

Liz palasi töihin seuraavan viikon maanantaina. Lapset olivat olleet riemuissaan, kun koe oli peruutettu, mutta Liz sanoi pitävänsä sen seuraavana päivänä. He olivat jo muutenkin myöhässä aikataulusta. Liz nojasi päätään kämmeneensä, istuessaan tyhjässä luokassa tarkistamassa pistoja, jotka oli juuri sinä päivänä pitänyt. Hän ajatteli Maxia ja miehen paluuta. Mies oli ollut hellä ja lämminsydäminen ja miehen seurassa oli niin ihanaa. Liz oli iloinen, kun mies oli palannut, vaikka aluksi se olikin tuntunut…oudolta. Liz laski katseensa paperiin ja laittoi väärinmerkin. Samassa hänen kännykkänsä soi.
-Liz, hän vastasi.
-Hei, miten voit? Oletko jo päässyt töistä? Marian ääni kantautui hänen korviinsa.
-Korjaan pistoja, jotka pidin tänään. Voin oikeastaan ihan hyvin. Missä sinä olet? Liz kysyi.
-Olen menossa kotiin…
Marian ääni häipyi äkkiä jonnekin kauas. Liz näki kuinka pöytä hänen edessään muuttui liekkimereksi. Marian keittiöksi.
-Maria! Sinun keittiösi on tulessa! Liz parahti.
-Mitä sinä sanoit…? Marian ääni oli tyrmistynyt.
-Sinun keittiössäsi palaa! Liz huudahti, ponnahtaen seisomaan. Liekit nuolivat pöydän pintaa. Liz pudotti kännykkänsä. Mistä tämä johtui? Miksi hän näki näitä…näkyjä? Liz keräsi paperit laukkuunsa, nappasi kännykkänsä mukaansa ja juoksi ulos koulusta, omalle autolleen. Hän ajoi Marian luokse juuri kun Marian auto kaasutti pihaan. Maria ei jäänyt kyselemään vaan ryntäsi keittiöön. Siellä savusi ja jokin paloi hellalla. Maria älähti ja etsi vaahtosammutinta.

-Missä Michael ja Nicole ovat? Liz kysyi. Maria nappasi kaapista vaahtosammuttimen ja suuntasi vaahtosuihkun liekkeihin, jotka hiljalleen hiipuivat pois. Maria katsoi hengästyneenä Liziä.
-En tiedä. Heidän pitäisi olla kotona, Maria huoahti ja katsoi sitten uudestaan Liziä.
-Miten sinä tiesit, että…täällä palaa? Maria oli yhä järkyttynyt. Liz kohautti olkiaan.
-En tiedä. En tosiaan tiedä, Liz huokaisi, lysähtäen keittiön tuolille. Maria rypisti kulmiaan.
-Miten niin et tiedä. Kuulin äänestäsi, että olit hädissäsi. Täällä tosiaan paloi. Ensin en uskonut sinua, mutta olit jotenkin niin vakuuttava. Näitkö sinä sen? Maria katsoi Liziä tarkkaan. Liz ei ehtinyt vastata, kun Michael ja Nicole ilmestyivät keittiöön.
-Mikä täällä haisee? Nicole piteli nenäänsä. Michael rypisti kulmiaan ja hänen katseensa lennähti hellalle.
-Voi ei…Michael mutisi ja Maria laittoi kädet lanteilleen.
-Niin. Voi ei…Olit sitten polttaa koko keittiön, Maria suutahti. Nicole katsoi isäänsä.
-Poltitsä keittiön? Nicole kysyi ja Michael virnisti.
-En. Onneksi te ehditte paikalle. Minä unohdin sen, kun naapuri pyysi käymään, Michael tokaisi ja Maria tuhahti. Hän katsahti Liziin.
-Onneksi Liz soitti minulle. Muuten koko talo olisi saattanut palaa, Maria huomautti. Michael hämmästyi.
-Miten Liz tiesi, että täällä paloi? Michael kysyi ja Maria kohautti olkiaan.
-Hän ei suostu kertomaan, Maria tokaisi. Liz huokaisi ja haroi hiuksiaan.
-En ole varma miten se tapahtui. Näin vain edessäni teidän keittiönne ja sen, että se oli tulessa. Sitten soitin Marialle. En tiedä muuta, Liz vannoi. Michael ja Maria eivät osanneet sanoa mitään.

-Oletko sinä joku muukalainen, jolla on erikoisia voimia? Michael vitsaili ja Liz irvisti.
-Jos olisin muukalainen, tietäisitte sen varmasti. En tajua mistä näin sen…näyn, jos sitä näyksi voi kutsua, Liz huoahti ja katsoi hetken jonnekin kauas.
-Älkää kuitenkaan kertoko näistä näyistä Maxille tai hän huolestuu liikaa, Liz pyysi ja Maria nyökkäsi.
-Mutta minusta olisi parempi, jos hän saisi tietää, Maria katsoi Liziä, mutta nainen pudisti päätään tiukasti. Hän nousi huokaisten.
-Minun on käytävä kotona. En viivy kauaa, Liz sanoi ja meni autolleen. Hän ajoi kotiinsa hitaasti, miettien äskeistä tapahtumaa. Kuinka hän yhtäkkiä pystyi näkemään näkyjä? Kummallista… Liz hieroi ohimoaan ja tunsi kuinka päänsärky oli jälleen alkamassa. Ehkä kaikki johtuikin siitä. Jospa aivotärähdys oli jotenkin laukaissut näyt. Liz ei voinut aavistaa kuinka oikeassa hän olikaan. Matkalla kotiin hän näki välähdyksen omaisesti kuinka rekkakuski ajoi pienen lapsen päältä. Lizistä se tulisi tapahtumaan… Hänen silmänsä suurenivat, kun hän huomasi rekan edessään ja pienen lapsen juoksevan kadun yli. Liz painoi kaasua ja pian hän oli ihan lähellä. Lapsi pelästyi häntä ja juoksi sivuun, mutta Liz joutui kääntämän rattia rajusti tai hän olisi törmännyt päistikkaa rekkaan. Hänen autonsa suistui ojaan. Oli onni, että hän ei lyönyt päätään toistamiseen. Liz huohotti ja painoi päänsä kylmää rattia vasten. Joku tempaisi samassa oven auki ja Liz nosti päätään hätkähtäen. Hän näki rekkakuskin huolestuneet kasvot.
-Oletteko kunnossa? Olen todella pahoillani. En nähnyt lasta ollenkaan ja kun huomasin sinut oli jo myöhäistä. Sattuiko sinuun? mies kyseli ja Liz pudisti päätään, yrittäen hymyillä.
-Ei. Olen ihan kunnossa, Liz vakuutti ja rekkakuski huokaisi helpotuksesta. Hän nyökkäsi ja vilkaisi kelloaan. Miehellä oli varmaankin liian kiire.
-Voit mennä. Selviän kyllä, Liz sanoi ja mies nyökkäsi ja lähti. Liz istui hetken paikoillaan ja kuunteli rekan loittonevaa ääntä. Hän nousi autosta eikä nähnyt lasta missään. Ehkä tämä oli selviytynyt omin voimin kotiin. Mutta kuinka hän pääsisi kotiinsa? Auto oli ojassa eikä hän pystyisi nostamaan sitä ylös. Liz haroi hiuksiaan ja huokaisi. Hänen oli jätettävä auto tuohon, mentävä katsomaan oliko hänen kotinsa missä vaiheessa ja palattava sitten takaisin Marialle. Max tulisi sinne ennen häntä ja huolestuisi kun häntä ei kuulunutkaan, mutta hällä väliä. Liz otti avaimen ja lähti kävelemään kotiaan kohti.

Hän oli puolessa välissä matkaa, kun hän kuuli auton äänen takaansa. Liz vilkaisi taakseen ja huomasi poliisiauton. Max…Hän pysähtyi ja Max nousi nopeasti autosta.
-Mitä varten autosi on tuolla ojassa? Olin kuolla pelästyksestä. Sitten tajusin, että ethän sinä edes ole siellä. Et arvaa kuinka helpottunut olo minulla on, Max asteli Lizin luokse ja tempaisi naisen syliinsä. Liz painoi päänsä Maxin rintaa vasten ja huoahti.
-Olen pahoillani. En voinut kutsua vielä hinaajia ja päätin sitten kävellä kotiin. Eikä minulla ole hinaajiin varaa. Kaikki säästöni menevät taloni korjaamiseen, Liz irrottautui Maxin syleilystä. Max kosketti Lizin poskea ja katsoi naista huolen loistaessa miehen tummista silmistä.
-Minä hankin sinulle hinaajan ja vien sinut kotiin, Max sanoi ja Liz nyökkäsi kiitollisena. Liz kapusi pelkääjän paikalle ja Max käynnisti auton. He ajoivat vaiti Lizin talolle ja Liz katseli autosta käsin kuinka hänen kattoaan kunnostettiin. Se oli vasta puolessa välissä. Aikaa menisi vaikka kuinka, mutta eihän Lizillä ollutkaan muuta kuin aikaa.
-Koska sinä pääset töistä? Liz kääntyi Maxin puoleen, joka oli katsellut häntä hiljaisena.
-Parin tunnin kuluttua. Vien sinut Marialle ja ajan vielä kierroksen, Max ajoi autonsa pois rannasta ja ei kestänyt kauaakaan, kun he jo olivat Marian luona.
-Kiitos kyydistä. Näemme illalla, Liz nousi ja Max katseli kuinka nainen asteli kuistille ja soitti ovikelloa. Sitten hän ajoi tiehensä.

Ollessaan koulussa vahtimassa matematiikan koetta, hän yllättäen sai taas välähdyksen. Siinä joku pieni tyttö oli loukussa komerossa. Hän nyyhkytti pelosta ja puristi nallea kädessään. Liz tajusi sen olevan koulun vanha komero, missä säilytettiin vaatteita. Liz rypisti kulmiaan. Kenen lapsi se oli? Miten hän oli joutunut komeroon? Liz vilkaisi kelloa ja huomasi, että vielä oli 15 min. aikaa. Hän ei voinut jättää luokkalaisia yksin lunttauksen takia, jtoen hänen oli odotettava vielä hiukan. Viiden minuutin päästä moni alkoi kärttää ulospääsyä ja Liz antoi heidän mennä. Ennen tasaa kaikki olivat palauttaneet jo kokeensa ja Liz laittoi ne laukkuunsa ja lähti luokasta. Hän asteli tyhjää käytävää pitkin ja laskeutui portaat alas, sinne missä liikuntasalit sijaitsivat. Jalkojen töminä kantautui Lizin korviin salista. Liz oli pian komeron ovella. Kun hän kokeili ovea, se oli lukossa. Hän kuuli sisältä lapsen itkua. Hän tavoitti siivoojan ja pyysi komeron avainta. Siivooja katsoi häneen ihmeissään, mutta ojensi hänelle avaimen. Liz palasi ovelle ja avasi sen. Lapsi kyyhötti nurkassa, vapisten ja katsoi häneen punareunaisin silmin. Liz laittoi valot ja lapsi sulki silmänsä. Liz kyykistyi tytön eteen ja ojensi varovaisesti kätensä.
-Oletko kunnossa? Missä äitisi on? Liz kysyi. Tyttö nyyhkytti ja tuli Lizin syliin, aavisten, että Liz ei tekisi hänelle pahaa. Lapsi puristi häntä tiukasti kaulasta ja Liz hyssytteli häntä.
-Mikä nimesi on? Liz kysyi, pyyhkien kyyneleet lapsen poskilta.
-Charlotta, tyttö nikotteli. Liz nousi, lapsi yhä sylissään. Tyttö ei voinut olla kuin kolme vuotias. Siivooja tuli uteliaisuuttaan katsomaan mitä tapahtui ja hänen silmänsä pyöristyivät, kun hän näki lapsen.
-Herrajumala sentään! Tuohan on lehtori Morrisonin lapsi, siivooja huudahti. Liz naulitsi katseensa naiseen, joka piteli kättään suunsa edessä.
-Mistä tiedät? Kuinka hän on päässyt komeroon? Liz kysyi ja siivooja pudisti päätään.
-En tiedä. Sandra on kuitenkin hyvä ystäväni ja olen paljon hoitanut pikku -Lottaa. Tulehan kultaseni, etsitään äitisi, siivooja ojensi kätensä ja Liz luovutti lapsen naiselle, joka iloisesti leperrellen kantoi hänet yläkertaan. Liz sulki komeron oven ja jäi nojaamaan sitä vasten, kattoon tuijottaen. Välähdykset…Mistä ne tulivat? Miksi? Oliko se pormestarin murhakin tapahtunut oikeasti? Pitäisikö hänen kertoa poliisille? Liz hieroi väsyneitä kasvojaan ja lähti hitaasti yläkertaan. Kellot pirahtivat juuri soimaan ja lapsia ryntäsi ulos hänen ohitseen. Liz tuskin huomasi heitä. Kun hän pääsi opettajan huoneeseen, lehtori Morrison ryntäsi hänen luokseen kyynelsilmin.
-Te pelastitte pikkutyttöni! Löysitte hänet. Toin hänet mukanaan kouluun, kun en voinut jättää häntä yksin kotiin. Vanhempani ovat matkalla ja mieheni palasi töihin enkä ole vielä vienyt lastani tarhaan. Yhtäkkiä vain huomasin, että Lotta on kadonnut. Luojan kiitos, että löysitte hänet. Miten te tiesitte hänen olevan siellä? Lehtori Morrison kysyi ja Liz hymyili.
-En tiennytkään. Olisin halunnut etsiä sieltä vanhaa takkia, jonka olen hukannut ja sitten löysin hänet, Liz valehteli. Lehtori Morrison huokaisi ja halasi häntä. Liz vilkaisi kelloa taas. Vielä tunti ja hän pääsisi kotiin.

Hänen ilokseen Max oli vastassa. Hänen autonsa oli hinattu eilen illalla, mutta Liz oli tullut töihin silti bussilla. Max nojasi autoonsa ja hymyili hänelle.
-Lähdetkö juomaan kahvit Crashdowniin? Max kysyi ja Liz ilahtui. Hän ei ollut vähään aikaan käynyt vanhempiensa luona, kun oli niin paljon muuta tekemistä. Max ajoi poliisiauton kahvilan eteen ja he menivät sisälle. Ovi kilahti heidän tullessaan ja Lizin isä kohotti katseensa juomista, joita hän oli sekoittamassa. Hänen vanhat kasvonsa sulivat hellään hymyyn hänen huomatessaan tyttärensä. Jeff viittoi Liziä luokseen ja Max ja Liz suunnistivat kulkunsa baaritiskille.
-Näkeehän sinuakin, Jeff suukotti tytärtään poskelle ja Liz hymyili.
-On ollut hiukan kiireitä. Missä äiti on? Liz kysyi, vilkaisten ympärilleen puolityhjässä kahvilassa.
-Pesemässä pyykkiä. Täytyyhän jonkun kotityötkin hoitaa. Nyt ei ole paljoakaan porukkaa, kun monet ovat töissä. Hei, Max! En ollut tunnistaa sinua. Mitä kuuluu? Jeff kysyi. Max virnisti.
-Sitä samaa vanhaa vaan. Olen hulluna tyttäreesi, Max naurahti. Liz punastui ja tökkäsi miestä kylkeen. Jeff oli yhtä hymyä.
-Se on mukavaa. Anteeksi, minä vien nämä, Jeff aikoi viedä juomat, mutta Liz lupasi tehdä sen ja toimitti tilauksen oikeaan pöytään. Olihan hänkin tarjoillut kahvilassa nuorempana.
-Mitä te haluaisitte? Jeff kysyi. Max vilkaisi menulistaa ja tilasi Avaruusolennon tapaamisen ja Liz halusi Syöksypaikan pirtelön. Jeff antoi heille ilmaiseksi.
-Voisin tulla tänne joku ilta hommiin, Liz sanoi ja Jeff vilkaisi häntä.
-Onko rahat tiukilla? Jeff kysyi. Liz oli kertonut vanhemmilleen kaatuneesta puusta ja he olivat huolestuneet aika lailla ja olisivat mielellään ottaneet heidät luokseen asumaan, mutta Maria oli halunnut heidät heille.
-Hiukan. Pieni lisäraha ei olisi pahitteeksi, Liz huokaisi, nojaten päätään kämmeneensä.
-Sehän sopii. Vaikka saathan sinä rahaa ilman töitäkin, Jeff sanoi ja Liz nyökkäsi.
-Tiedän sen, mutta haluan tehdä jotain rahani eteen, Liz sanoi ja he sopivat, että hän tulisi heti lauantaina. Max joutui lähtemään töihin vartin kuluttua, mutta Liz jäi kahvilaan korjaamaan oppilaidensa kokeita.

Seuraavana päivänä Liz pelasti näkynsä avulla erään koulupojan raunioista, mihin hän oli jäänyt loukkuun. Hän näki välähdyksen pienestä pojasta, jalka suuren kivijärkäleen alla ja meni ilmoittamaan poliisille. Hän esti myös bussia suistumasta jokeen. Koko Roswellin pikkukaupunki sai tietää Lizistä, naisesta, joka ”näki tulevaisuuden”. Max manasi hiljaa itsekseen ajaessaan Marian kotia kohti. Hän löysi Lizin tuijottamassa TV:stä iltapäivän uutisia. Siinä pikkupojan äiti kertoi kuinka Liz oli tullut kertomaan hänelle hänen poikansa olevan vaarassa. Liz kohotti hitaasti katseensa, kun Max astui olohuoneeseen, kasvot kivettyneinä. Hän tuijotti Liziä vihaisesti.
-Koska ajattelit kertoa minulle näistä sinun kuuluisista näyistäsi? Max kysyi pää kallellaan. Liz nielaisi ja veti jalkansa kiinni itseensä ja kietoi käsivartensa niiden ympärille.
-En ajatellut kertoa sinulle, Liz katsoi uhmakkaasti mieheen. Max huoahti ja istahti hänen viereensä.
-Mikset? Max tivasi. Liz kohautti olkiaan.
-Olisit taas huolestunut aivan suotta. Mitään hätää ei ole. En tiedä mistä nämä välähdykset johtuvat, mutta ne ovat auttaneet jo mona, Liz sanoi. Max haroi hiuksiaan.
-Milloin ne alkoivat? Max kysyi. Liz rypisti kulmiaan.
-Sen sähkökatkoksen jälkeen. Kun olin lyönyt pääni, Liz muisteli. Max huoahti.
-Niinpä tietysti. Se on pääsi tekosia. Et sinä muuten näkisi mitään näkyjä. Koska löit pääsi, se on nyt jotenkin erilainen. Meidän pitäisi käydä lääkärissä, Max huolehti. Lzi sulki hetkeksi silmänsä.
-Eikä tarvitse. Päässäni ei ole mitään vikaa. Lääkäri pitäisi meitä hulluina. Minun on vain odotettava, että nämä typerät näyt hälvenevät, Liz tokaisi. Max ei näyttänyt pitävän ajatuksesta yhtään.
-Maria lähti elokuviin ystävänsä kanssa, jota hän ei ollut aikoihin nähnyt, Liz kertoi äkkiä ennen kuin Max ehti ehdottaa mitään. Max tuhahti.
-Älä vaihda puheenaihetta…Max murahti. Liz huokaisi turhautuneena.
-Lakkaa huolehtimasta minusta. Olen aikuinen nainen ja pystyn pitämään huolta itsestäni, usko tai älä, Liz kivahti. Max veti naisen kainaloonsa ennen kuin tämä ehti pyristellä vastaan. Miehen huulet painuivat omistavina, rajusti hänen huulilleen ja Liz voihkaisi. Hän ei pystynyt estämään sitä tuntemusta mikä hänet valtasi, kun hän tunsi Maxin huulet omillaan. Liz kietoi käsivartensa miehen ympärille ja painautui hieman lähemmäksi tämän voimakasta vartaloa. Max siveli kädellään naisen pehmeitä hiuksia. Hän oli jo melkein unohtanut miltä Lizin pehmeä, naisellinen vartalo tuntui. Miltä hänen huulensa maistuivat. Max tunsi Lizin värisevän. Nainen halusi häntä yhtä paljon kuin hänkin tätä. Maxin kädet lipuivat alemmaksi, naisen lanteille nousivat ja alkoivat sitten avata tämän puseron nappeja. Liz tunsi miehen viileät kädet lämpimällä ihollaan. Pienet väristykset kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Hän viis veisasi seurauksista, vaan alkoi nopeasti availla miehen paidan nappeja. Max hamusi huulillaan naisen korvannipukoita. Liz voihkaisi ja kiskoi hänen paitansa pois, heittäen sen lattialle, hänen paitansa viereen. Pian Lizillä oli jäljellä enää pienet valkoiset pikkuhousut ja rintaliivit. He eivät edes kuulleet oven kolahdusta, vaan he havahtuivat vasta, kun joku rykäisi aivan heidän lähellään…
-Michael! Liz huudahti, ponkaisten nolona seisomaan. Michael kohotti kulmiaan Lizin vähäiselle asulle. Liz punastui hiusjuuriaan myöten ja peitti käsillään vartaloaan. Max heitti hänelle paidan ja Liz kiskoi sen kiitollisena ylleen. Max puki tyynenä vaatteet päällensä ja katsoi Michaelia, joka oli varsin huvittunut.

-Keskeytinkö minä jotakin? Michael kysyi viattomana.
-ET! Me vain tuota…tuota…Liz katsoi avuttomana Maxia, joka vilkaisi häntä.
-Älä yhtään ujostele. Me vain suutelimme, siinä kaikki, Max tokaisi. Liz mulkaisi häntä. Michael ei ollut mikään pikkupoika. Luoja paratkoon. Tämä ajatteli heistä vaikka mitä.
-Näin kyllä paljon muutakin, mutta hällä väliä. Missä Maria ja Nicole ova? Michael kysyi sitten, heittäen takkinsa lähimmälle sohvalle.
-Maria lähti ystävänsä kanssa elokuviin ja Nicole on naapurissa leikkimässä Kathyn kanssa, Liz kertoi. Hän oli saanut kaikki vaatteensa taas takaisin yllensä. Hänestä oli hienoa, että Michael ei kiusannut heitä.
-Otatteko te kahvia? Voisin keittää, Liz ehdotti ja miehet nyökkäsivät. Liz meni keittiöön. Michael istahti sohvalle ja katsahti Maxia.
-Mitä sinun ja Lizin välillä oikein on? Tuo ei ollut mitään pussailua, Michael uteli. Max naurahti.
-Mitä se sitten sinun mielestäsi oli? Max tiedusteli. Michael virnisti.
-Te näytitte siltä kuin söisitte kohta toisenne. Ei vaan…Näytitte hyvinkin rakastuneilta, Michael hymyili. Max huokaisi ja vilkaisi ystäväänsä.
-En oikein tiedä mitä me olemme. Pidän Lizistä. Pidän todella paljon, mutta… Tunteeni näyttävät olevan hiukan solmussa, Max mutisi. Michael pudisti päätään.
-Onneksi minulla ei ole enää tuollaisia ongelmia. Maria on vienyt minun sydämeni. Ehkä Liz on Se Oikea sinullekin, Michael huomautti ja Max hymyili.
-Se olisikin ihanaa, Max myönsi.

Lizin koti alkoi valmistua. Katto saatiin korjatuksi. Liz joutui heittämään pois joitakin tavaroita, mutta mitään suurenluokan vahinkoa ei ollut päässyt sattumaan, vaikka Liz olikin niin pelännyt. Max maksoi hänen autonsa korjauksen ja Liz oli siitä miehelle kiitollinen. Mies oli hankkinut asunnon Ufo-keskuksen läheltä ja Liz muisti miehen olleen siellä nuorempana töissä. Liz oli aivan unohtanut murhan, jonka hän oli nähnyt ollessaan Atk-luokassa. Pormestarin murhan. Uutta pormestaria ei oltu vielä saatu vanhan tilalle, sillä naisen kuolema oli tullut aivan yllättäen. Eräänä iltana, kun Liz luki pormestarin murhasta, hän sai taas väläyksen. Siinä se sama murhaaja luikki karkuun autolleen, mikä oli seisonut pormestarin talon takapihalla. Punainen farmariauto. Liz näki myös kuinka tyyppi riisui kommandopiponsa ja Liz näki vilahdukselta miehen hermostuneet kasvot, siniset silmät. Sitten kuva haihtui. Liz istui jäykistyneenä paikoillaan. Miten hän näki tuon? Oliko se ollut sama mies? Oliko se tapahtunut pormestarin murhan jälkeen vai tapahtuiko se juuri parhaillaan? Liz painoi kätensä kivistävälle ohimolleen. Joka kerta, kun hän näki välähdyksen, hänen päätään alkoi särkeä vihlovalla tavalla. Oliko hän nähnyt juuri murhaajan? Liz nousi seisomaan epäröivänä. Hänen oli puhuttava tästä Maxin kanssa. Ehkä mies saattoi auttaa. Liz meni puhelimeen ja soitti miehen kännykkään. Tämän pitäisi olla päässyt jo töistä.
-Max, miehen ääni vastasi.
-Liz täällä. Voisimmeko me jutella? Minulla olisi tärkeää asiaa, Liz kuulosti hermostuneelta omissa korvissaankin. Max oli hetken hiljaa.
-Onko kaikki hyvin? Mies kysyi huolestuneena.
-Tottakai. Tahdon vain jutella. Voisitko…voisitko tulla tänne? Liz kysyi.
-Minä tulen. Ei mene kauaa, Max lupasi ja he sulkivat puhelimet. Liz näki kaiken aikaa murhaajan silmät edessään. Jääkylmän siniset. Hän värähti. Hänellä oli sellainen tunne, että mies tiesi hänen nähneensä tämän, mutta se oli tietenkin typerää. Liz asteli olohuoneeseen ja laittoi MTV:n päälle. Tuntematon rock-yhtye soitti aivan kamalaa musiikkia ja Lizin oli käännettävä kanavaa. Max saapui vartin kuluttua. Mies vaikutti huolestuneelta, vaikka siihen ei ollut mitään syytä.
-Hyvä, että tulit, Liz hymyili. Max rypisti kulmiaan, vetäen ulko-oven kiinni. Ulkona oli viileää. Tuulenpuuska tunkeutui lämpimään eteiseen ja sai Lizin värisemään.
-Oletko varmasti kunnossa? Huolestutit minut, Max sanoi. Hän riisui takkinsa ja kenkänsä ja seurasi Liziä keittiöön. Liz laittoi kahvin valumaan.
-Mistä sinä halusit jutella? Max kysyi, istuutuen pöydän ääreen.
-Välähdyksistäni. Tai näyistä niin kuin sinä niitä kutsut. En ole kertonut aivan kaikkea. Sinä iltana, kun olin atk-luokassa ja kaaduin, heräsin hetkeksi aikaa tajuttomuudestani. Näin pormestarin luokassa. Se tuntui ihan oudolta. Miksi pormestari olisi ollut luokassa, missä olin ollut yksin vain muutamaa minuuttia aiemmin? Sitten näin, että joku hyökkäsi hänen kimppuunsa ruiske kädessään. Tiedän mitä se ruiske tekee ihmiselle. Se tappaa. Näin kuinka pormestari lyyhistyi lyhyen kamppailun jälkeen maahan ja hyökkääjä pakeni, Liz piti pienen tauon. Maxin kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi ja tämä tuijotti häntä.
-Jatka, mies kehotti kireästi.
-Hetki sitten näin taas välähdyksen. Siitä murhaajasta. Jos olisin sinä iltana ollut hereillä kauemmin olisin saattanut nähdä enemmänkin, mutta menetin taas tajuntani. Tänään, kun katselin pormestarin kuvaa näin murhaajan ryntäävän hänen talostaan ja riisuvan piponsa. Näin hänen kasvonsa, Max. Hänellä oli koskaan näkemäni kylmimmät siniset silmät. Entä jos hän tietää minun nähneen hänet? Liz kysyi peloissaan, vaikka se oli mahdotonta. Max nousi ja asteli hänen luokseen. Mies otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi Liziä syvälle silmiin.
-En anna hänen satuttaa sinua. Mutta sinun olisi pitänyt kertoa tuosta jo aiemmin. Olisimme voineet aloittaa tutkimukset. Se murhaaja voi olla jo kaukana, Max huokaisi. Liz laski katseensa.
-En uskaltanut. Ensin ajattelin, ettei kukaan usko minua. He pitäisivät minua hulluna, jos tulisin kertomaan heille, että olin nähnyt pormestarin murhan. Mutta ehkä naisessa on jokin jälki siinä kohtaa mihin häntä on pistetty, Liz ehdotti äkkiä. Max irrotti otteensa hänestä ja rypisti kulmiaan.
-Se voisi olla mahdollista. Minun ei tarvitse antaa sinua ilmi. Se olisi liian vaarallista. Minä käyn ruumishuoneella. Pormestarin hautajaiset ovat vasta ensi viikon lopulla, Max sanoi.
-Aiotko sinä mennä sinne? Liz kysyi. Max nyökkäsi.
-Sinne saa mennä kaikki halukkaat, mutta poliisipiiri on kutsuttu erikseen. Lähtisitkö minun kanssani? Max kysyi, katsoen Liziä, joka hymyili hiukan.
-Lähden mielelläni, Liz vastasi

Liz ja Max ajoivat pormestarin hautajaisiin. Musta-asuiset ihmiset vyöryivät massana kirkkoon. Liz katseli surullisia ilmeitä. Omaiset kulkivat pää painuksissa, osa pidätteli itkua, osa itki ihan avoimesti. Liz ei ollut koskaan pitänyt hautajaisista. Hän ei oikeastaan edes tiennyt miksi oli lähtenyt tänne. Uteliaisuutta vai sen tähden, kun Max oli pyytänyt? Luultavasti sen jälkimmäisen takia…Liz huokaisi. Pappi puhui hillityllä äänellä pormestarin lyhyestä elämästä. Kuinka nuori ja kaunis tämä oli ollut ja mitä kaikkea hyvää tämä oli saanut aikaan Roswellin kaupungissa. Sitten vahvat miehet kantoivat pormestarin arkun hautaan surullisen sävelmän kantautuessa heidän korviinsa. Muut vieraat seurasivat perässä. Kukat heitettiin hautaan ja niitä ripoteltiin haudan päälle. Sitten hauta suljettiin ja sitä kunnioitettiin seisomalla hetken aikaa hiljaa paikallaan, pää painuksissa. Liz ja Max lähtivät muiden tavoin kahvitilaisuuteen. Maria ja Michael olivat Nicolen kanssa siellä. Tyttö ei ollut yhtään apealla mielellä, vaan kikatti jollekin suuren miehen pelleilylle. Liz tajusi sen suuren miehen olevan Michaelin setä, joka oli tullut heille pariksi päiväksi. Liz ja Max menivät esittäytymään.

Liz oli valppaana kaiken aikaa. Hän katseli väkijoukkoa, etenkin ihmisten silmiä. Jospa se murhaaja olisi tilaisuudessa. Tai sitten hän oli jo kaukana. Liz pudisti päätään. Max oli käynyt ruumiintarkastajan kanssa tutkimassa ruumiin ja pohkeesta oli löydetty pieni piston merkki. Murha. Sana oli levinnyt kulovalkean tavoin ihmisten tietoisuuteen. Onneksi Lizin nimeä ei oltu mainittu. Lehtien otsikot kirkuivat PORMESTARIN KUOLEMA OLIKIN MURHA!! Liz huoahti. Omaisille se oli varmaankin kamalaa. Kuinka joku pystyi murhaamaan toisen ihmisen? He kaikki olivat samanlaisia.
-Minä menen naistenhuoneeseen, Liz suhahti Maxille, joka nyökkäsi. Liz luovi tietään väkimassan ohitse ja kun hän oli menossa vessaan, hän huomasi miehen, joka hetken aikaa tuijotti juuri häntä. Liz tunsi kasvojensa valahtavan vitivalkoiseksi. Jäänsiniset silmät. Tuo katse. Murhaaja…Mies rypisti kulmiaan, kun Liz ei saanut silmiään irti nuorukaisesta. Luoja…Kyllä hän tuon tunsi. Pormestarin oma 24-vuotias poika Lorcan. Liz käänsi nopeasti katseensa ja livahti naistenhuoneeseen. Hän vapisi. Hän tiesi kuka murhaaja oli. Tiesikö murhaaja, että hänet oli tunnistettu? Toivottavasti ei… Liz valeli kuumottavia kasvojaan kylmällä vedellä ja toimitti sitten asiansa. Hän kurkisti ovenraosta, mutta ei nähnyt Lorcania. Nielaisten, Liz palasi takaisin muiden luokse. Max katsahti häneen.
-Oletko kunnossa? Olet kalpea, Max sanoi huolestuneena. Liz veti syvään henkeä ja hymyili väkinäisesti.
-Minulla on huono olo. Voimmeko jo lähteä? Tai voithan sinä jäädä. Tilaan taksin, Liz mutisi, moikkasi Michaelia ja hämmästynyttä Mariaa sekä Michaelin setää Rossia. Hän lähti luovimaan tietään ovelle, kun Max tarttui häntä käsivarresta.
-Mikä sinulla on? Max kysyi.
-Kerron matkalla, Liz sanoi kireästi. Hänen oli pakko päästä täältä pois. Hänellä oli kaiken aikaa tunne, että Lorcan saisi jostain selville, että hän tiesi tästä. He kapusivat Maxin autoon ja Max lähti ajamaan rauhallista vauhtia Lizin kotia kohti.
-Kerrotko sinä? Max vilkaisi Liziä, joka tuijotti ikkunasta ulos.
-Mitä sinä aiot sanoa poliisilaitoksella, jos saan selville kuka murhaaja on? Hei, Liz näkee näkyjä. Hän sai selville murhaajan näkynsä avulla, Liz matki Maxia. Max rypisti kulmiaan.
-Saitko sinä…Siis tiedätkö sinä tosiaan kuka murhaaja on? Max kysyi jännittyneenä.
-Tiedän. Näin hänet tänään. Lorcan Larkin, Liz kertoi ja Maxin silmät levisivät.
-Brionnen poika? Oletko varma? Max kysyi.
-Olen. Hän tuli minua vastaan, kun menin naistenhuoneeseen. Samanlaiset silmät kuin siinä näyssäni, Liz värähti. Max haroi tummaa tukkaansa.
-Minun on tehtävä ilmoitus poliisilaitokselle. Sanon, että eräs nainen näki hänet. En paljasta sinua, Max vakuutti. Liz ei sanonut mitään. Ennemmin tai myöhemmin tulisi ilmi, että hän oli kertonut miehestä poliiseille.

Max jätti Lizin tämän kotioven eteen ja lupasi tulla myöhemmin käymään. Liz oli koko illan rauhaton. TV:ssä jankutettiin pormestarin murhasta ja hoettiin, että jos joku vain tiesi asiasta jotakin, hänen oli välittömästi ilmoitettava asiasta poliisille. Liz puristeli käsiään nyrkkiin ja katseli uutistenlukijan vakavia kasvoja. Yhtäkkiä hän säpsähti. Ihan kuin jokin olisi kolahtanut keittiössä. Liz nousi jäykkänä ja tuijotti keittiön ovea, aivan kuin odottaen jonkun ilmestyvän sieltä. Idiootti, ei siellä ketään ole, Liz nuhteli itseään ja istahti sitten takaisin sohvalle. Sitten ovikello soi. Sen ääni säikäytti Lizin pahan kerran ja hän pomppasi huudahtaen sohvalta. Tajutessaan äänen olevan ovikello, Liz naurahti väkinäisesti. Hän ryntäsi avaamaan oven ja kohtasi parin jäänsinisiä silmiä. Hän tukahdutti kiljaisunsa. Lorcan katseli hänen kauhistuneita kasvoja ja kohotti sitten kulmiaan.
-Pelkäätkö sinä minua? Muistin vasta kotimatkalla, että kuka sinä olet. Olet se kuuluisa ”näkijä”. Lehdet kertoivat urotöistäsi. Minä olen Lorcan Larkin. Näimme hautajaisissa, mies hymyili ja ojensi kätensä. Liz ei saanut silmiään irti miehen jäänsinisistä silmistä. Hän tarttui vapisten miehen käteen.
-L-Liz, hän änkytti.
-Saanko tulla sisään? En viitsisi ajaa takaisin kaupunkiin ihan heti, Lorcan katsoi Liziä. Hän nielaisi. Miksi mies katsoi häntä tuolla tavalla? Liz vältteli miehen katsetta.
-En minä…minulle on tulossa vieras, Liz sanoi nopeasti.
-Kuka? Ehkä minä tunnen hänet, Lorcan kallisti päätään. Liz pudisti kiivaasti päätään.
-En usko. Max Evans. Se poliisi. En usko, että olet tavannut häntä aiemmin, Liz vakuutti. Lorcan ei silmäänsä räpsäyttänyt, vaikka kuulikin Maxin olevan poliisi. Mies oli hyvä näyttelijä, Liz ajatteli.
-Hmm…Nimi ei tosiaan sano minulle mitään. Mutta eihän mies juuri nyt ole täällä, Lorcan hymyili viileästi. Liz liikahti vaivautuneena paikoillaan.
-Ihan vähäksi aikaa sitten vain. Keitän kahvit, Liz huoahti. Hän meni nopeasti keittiöön ja huomasi keittiössä olevan taulun pudonneen. Hän nosti sen paikoilleen ja meni laittamaan kahvin valumaan. Lorcan katseli ympärilleen.
-Kuulin uutisissa, että myrsky vei sinulta melkein kodin. Aika kovaa tuhoa se kyllä teki, Lorcan sanoi, istuutuen keittiön pöydän ääreen. Liz nyökkäsi. Hän ei pystynyt rentoutumaan. Lorcan katseli häntä niin oudosti, ihan kuin tämä olisi tiennyt…
-Onneksi korjaajia on olemassa, Liz mutisi. Hän käänsi miehelle selkänsä ja tuijotti kahvin tasaista tippumista. Keittiössä oli hiirenhiljaista. Sitten Liz kuuli Lorcanin nousevan ja astelevan hänen luokseen. Mies painoi kämmenensä Lizin olkapäille.
-Olet aivan jännittynyt. Mitä sinä pelkäät? Minuako? En minä tee mitään. Ainakaan vielä, Lorcan naurahti viettelevästi Lizin korvaan. Kylmät väreet kulkivat pitkin Lizin selkää. Ainakaan vielä…Liz ei saanut sitä ajatusta pois mielestään. Koska olisi se hetki? Ja mitä mies tekisi? Tappaisi hänetkin? Lorcan alkoi hiljaa hieroa Lizin jäykistyneitä lihaksia, mutta se ei saanut häntä rentoutumaan. Lorcanin läheisyys tuntui tappavan kiduttavalta. Voi, Max. Missä sinä viivyt?
-Kahvi on valmista, Liz ilmoitti helpottuneena. Lorcan ei kuitenkaan päästänyt häntä.
-Viis minä kahvista. Mitä sinä tiedät minusta? Lorcan käänsi Lizin kasvotusten. Kaikki väri pakeni Lizin kasvoilta.
-E-en mitään…Paitsi, että olet…olit Brionnen poika, Liz takelteli, silmät suurina. Lorcan virnisti.
-Älä valehtele. Näen sen kasvoistasi. Tiedät jotain muutakin. Mitä? Lorcan ravisteli Liziä niin, että tämän hampaat kalahtivat toisiaan vasten.
-Mitä minun pitäisi tietää? Liz kysyi, ääni värähtäen. Lorcan tuhahti. Hän painoi huulensa Lizin huulille. Liz yritti tempautua vapaaksi, mutta miehen ote oli raudanluja. Sitten ovikello soi. Sen ääni hätkähdytti heidät molemmat. Lorcan puristi häntä liian kovaa olkapäistä.
-Älä liikahdakaan, Lrocan määräsi ja sitten mies veti aseen esille.

Liz jähmettyi kivipatsaaksi nähdessään aseen metallisen välähdyksen. Lorcanin toinen käsi painoi hänet keittiön pöydän työtasoa vasten ja aseen piippu kohdistui hänen lantioonsa. Lizin sydän hakkasi hurjasti. Ovikello soi uudestaan, vaativammin.
-Se on Max. Hän ihmettelee kohta miksen tule avaamaan ja rynnii sisään, Liz sanoi pienellä äänellä. Lorcan katsoi häntä kylmästi.
-Hätistä mies pois. Miten tahansa. Voin vaikka tulla sanomaan, että me olemme yhdessä, Lorcan painoi huulensa Lizin huulille ja antoi niiden viipyä siinä hetken aikaa. Liz värisi kauhusta.
-Ei onnistu. Max ei usko. Hän tietää, että…että…Liz takelteli. Lorcanin katse tummui.
-Että mitä? Kerro vain, Lorcan hoputti. Liz nielaisi.
-Että tapoit äitisi, Liz kuiskasi ja inahti sitten kivusta, kun Lorcan kiskaisi häntä hiuksista.
-Hah. Arvasin, että tiesit. Näitkö sinä näyn minusta? Ja menit samantien kielimään poliisille, Lorcan irvisti ja pudisti sitten huokaisten päätään.
-Onko tässä höskässä takaovea? Lorcan kysyi.
-Ei, Liz huokaisi. Ovea jyskytettiin ja Liz kuuli Maxin vaimean äänen.
-Liz? Oletko sinä siellä?
Liz halusi vastata. Mutta jotenkin ase esti häntä sanomasta mitään. Lorcan näytti miettivän ankarasti.
-Mennään ulos ikkunasta. Autoni on tien varrella. En ajanut sitä rantaan, Lorcan kiskaisi Lizin liikkeelle ja he menivät olohuoneeseen. Lorcan avasi ikkunan, josta hätinä mahtui ulos.
-Minä menen ensin, Lorcan kivahti. Hän piti tiukasti kiinni Lizistä, samalla kun hivutti itseään ulos ikkunasta. Liz ei aikaillut, kun aseen piippu kohdistui hetkeksi toisaalle. Hän potkaisi rajusti miestä sääreen ja tämä ulvaisi kivusta, päästäen hänestä irti. Liz ryntäsi eteisen ovea kohti. Hän pelkäsi, että Max oli jo lähtenyt.
-Max! Liz huusi niin lujaa kuin jaksoi. Hän oli kuulevinaan, kuinka auton moottori käynnistettiin. Ei. Älä lähde. Liz pääsi ulko-ovelle ja riuhtaisi sen auki. Hän ehti kuistille, kun käsi tarttui häntä hiuksista. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.
-Max! Liz nyyhkäisi. Maxin auto näytti peruuttavan, mutta sitten auto äkkiä pysähtyi. Lizin sydän jyskytti pelosta. Mies nousi nopeasti autosta ja katsoi heihin kauhuissaan.
-Liz? Max otti askeleen eteenpäin, mutta sitten Lorcan kohotti aseen Lizin ohimolle.
-Ei askeltakaan tai tapan ystäväsi, Lorcan irvisti. Max pysähtyi kuin seinään ja järkytys paistoi hänen silmistään. Liz nielaisi. Nyt hän oli saattanut Maxinkin vaaraan. Mitä hän nyt tekisi?
-Mitä me teemme kanssasi, pollari? Tapanko sinut heti vai telkeänkö sinut johonkin? Hmm…Mitä mieltä olet, Liz? Jos raahaamme tuota miestä mukanamme, emme saa viettää aikaa kaksin. Sitähän me emme halua, vai mitä? Taidan tappaa sinut heti, Lorcan kohotti nopeasti aseensa ja laukaisi. Laukaisun ääni oli rikkoa Lizin tärykalvot. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne pian. Max makasi maassa, silmät suljettuina. Kuin kuollut…Liz nyyhkäisi. Lorcan vetäisi hänet mukaansa.
-Älä nyyhkytä, siinä! Meillä tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä, vai mitä kaunokaiseni? Lorcan nauroi. He saapuivat pian Lorcanin mustalle autolle ja Lorcan työnsi Lizin sisään. Kaikki voima tuntui kadonneen hänestä. Max oli kuollut. Mitä hän tekisi ilman Maxia? Liz ei vaivautunut pakenemaan vaikka tilaisuus olisi ollutkin. Hän tuijotti ulos ikkunasta, kyyneleet poskille valuen. Aurinko oli ajat sitten häipynyt taivaanrannan taakse ja taivas oli synkkä, yhtäkään tähteä ei ollut näkyvissä. Lorcan lähti ajamaan ja painostava hiljaisuus laskeutui autoon. Liz ei välittänyt, vaikka Lorcan olisi tappanut häne. Max oli kuollut. Hän rakasti Maxia. Miksei hän saanut sanoa sitä hänelle? Nyt oli liian myöhäistä…

Auto kulki kuoppaista tietä eteenpäin. Katuvalot loppuivat ja synkkä pimeys ympäröi heidät. Lorcan laittoi rockin soimaan ja heilutteli itseään musiikin tahdissa. Liz oli sulkenut silmänsä, mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Maxin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän ei voinut uskoa, että mies oli kuollut. Lorcan oli tappaja. Murhaaja. Liz aikoi tehdä miehestä selvää, vaikka se sitten olisi hänen viimeinen tekonsa. Yhtäkkiä Lorcan lisäsi vauhtia. Liz vilkaisi häntä. Lorcan katseli kaiken aikaa peruutuspeilistä ja Lizkin vilkaisi taakseen. Joku auto seurasi heitä. Oli niin pimeää, ettei Liz erottanut kuka autoa ajoi, saati sitten millainen auto se oli. Lorcan kiihdytti vauhtiaan. Yhtäkkiä he tulivat mutkaan eikä Lrocan pystynyt pysähtymään. He lähtivät suistumaan alas jyrkännettä, kohti puroa, Auto pomppi, Lorcan kirosi ja Liz huusi. Sitten se jysähti johonkin ja vauhti loppui. Liz iski päänsä kojelautaan ja hänen silmissä pimeni.

Seuraavan kerran, kun hän heräsi hän makasi pää jonkun käsivarsilla.
-Shh… Ihan hiljaa. Olet pian kunnossa, ääni oli ihmeen tuttu, mutta se ei voinut olla se.
-Olet kuollut. Vai olenko minä? Olemmeko me taivaassa? Liz sopersi. Ote hänen päästään tiukentui ja Liz parahti kivusta.
-Anteeksi. Älä nyt mieti sitä. Nuku, ääni määräsi ja Liz vaipui syvään uneen.

Hänen päänsä tuntui räjähtävän. Kipu aaltoili hänen lävitseen. Liz avasi silmänsä, mutta sulki ne jälleen, kun sairaalan kirkas valo sokaisi hänen silmänsä.
-Liz, joku kuiskasi ja sitten joku tarttui hänen käteensä. Liz ei ollut uskoa ääntä. Aivan kuin Max… Liz räväytti silmänsä auki ja kohtasi Maxin tummien silmien katseen. Mies oli huolesta suunniltaan ja tämä näytti valvoneen pitkän aikaa.
-Oletko kunnossa? Max pyyhkäisi kyyneleen naisen mustelmaiselta poskelta. Liz nuolaisi rutikuivia huuliaan ja katsoi ällistyneenä Maxia.
-Minä luulin, että sinä kuolit, Liz kuiskasi. Max pudisti päätään.
-Suojaliivit pelastivat minut. Olen pitänyt niitä aina välillä, sillä tässä työssä niitä tarvitaan paljon. Olisin muuten kuollut, Max katsoi Liziä.
-Luojalle kiitos. Pelkäsin niin hirveästi, Liz kietoi kätensä Maxin kaulan ympärille ja mies puristi häntä sylissään. Hetken he olivat ihan hiljaa.
-Entä Lorcan? Liz kysyi, pyyhkien silmiään.
-Kuollut. Hänellä ei ollut turvavyötä ja rysähdys lennätti hänet tuulilasin läpi, Max sanoi. Liz huokaisi.
-Kaikki on siis nyt hyvin? Liz kysyi ja Max nyökkäsi, hipaisten huulillaan naisen huulia.
-On. Vietin elämäni kamalimmat hetket autossani, kun tajusin teidän syöksyvän rinnettä alas enkä voinut tehdä mitään. Melkein menetin sinut. En halua menettää sinua enää uudestaan. Minä rakastan sinua, Max henkäisi. Liz ei ollut uskoa korviaan. Sanoiko Max rakastavansa häntä? Oliko hänen unelmistaan tullut totta?
-Minäkin rakastan sinua, Liz sanoi ja he uppoutuivat kiihkeään suudelmaan eikä edes huoneeseen rynnännyt lääkäri pystynyt erottamaan heitä toisistaan.

- Loppu -