Päähenkilöt: Liz Parker, Max Evans, Maria De Luca ja Michael Guerin

Juoni: Liz ja Maria ovat olleet agentteina kolme vuotta. He ovat olleet lyömätön pari ja parhaimpia MacIntoshin etsivätoimistossa. Mutta nyt he ovat pulassa. Toisen maan hallituksen agentit ovat saaneet haltuunsa tärkeän mikrosirun, missä on huippusalaisia tietoja puolustusvoimista. George MacIntosh palkkaa kaksi FBI:n agenttia: Maxin ja Michaelin. Heidät neljä lähetetään San Cruisen saarelle, Atlanttin valtamerelle, missä alkaa hurja seikkailu, rakkauden ja oikeuden puolesta.

 Huom, San Cruise on oma keksimä saareni…


Vuosi 2012

Liz Parker heitti tyhjän paperimukin roskikseen ja istahti työpöytänsä ääreen MacIntoshin etsivätoimistossa. Hän huokaisi ja haroi pitkiä, tummia hiuksiaan. Hän oli koko päivän setvinyt yhtä Johan Sinclarin juttua. George oli antanut homman hänelle, koska hän oli pitkäpintainen ja rauhallinen eikä tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä. Poliisien mukaan Johan oli murhannut vaimonsa heidän rakastellessaan. Eräs Johanin naisen ystävä oli tullut juuri käymään ja nähnyt hirveästi verta sängyllä ja naisen alastomana. Johania ei vain ollut näkynyt, mutta Mary Beth oli ollut hyvin kiltti nainen eikä olisi pettänyt aviomiestään joten Johan oli epäiltyjen listalla ensimmäinen. Liziä rassasi koko juttu, koska siitä ei näyttänyt tulevan loppua. Hänen parinsa Maria DeLuca oli ollut viikon lomalla perheensä luona Roswellissa, Uudessa - Meksikossa. He olivat paiskineetkin töitä viimeiset kuusi vuotta oikein tosissaan. Aluksi opiskelujen parissa ja nyt hallituksen leivissä. Lizin oli aikomusta pitää lomansa tämän jutun jälkeen. Jos se nyt päättyisi koskaan. Liz veti kannettavan tietokoneen eteensä ja näppäili esiin Johan Sinclairia koskevat tiedot. Hän nojasi päätään toiseen käteensä. Johan Sinclair oli tunnettu poliitikko ja ollut naimisissa jo neljä kertaa. Hänellä oli kolme lasta, jotka kaikki olivat eri avioliitoista. Hän oli jo kohta viidenkymmenen ja hyvin kunnioitettu mies Los.Angelesissa, missä Liz itsekin asui. Johanissa ei ollut mitään epäilyttävää. Miehellä oli kamalasti velkoja maksamatta ja tämä oli aika kova uhkapeluri. Liz klikkasi toista tiedostoa ja sai esille Mary Bethia koskevat tiedot. Nainen oli ollut 45-vuotias kuollessaan. Hän oli ollut kerran naimisissa eikä hänellä ollut lapsia. Hän oli ollut töissä sairaalassa ja oli osallistunut hyväntekeväisyys- juttuihin monta kertaa elämänsä aikana. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hän oli elänyt aivan mukiinmenevää elämää Losissa jo vuosikymmenien ajan, mutta hän oli syntynyt San Franciscossa. Jos Johan oli tappanut vaimonsa, mikä oli saanut hänet tekemään niin? Miksi hän oli jättänyt vaimonsa sängylle makaamaan, mistä kuka tahansa saattoi löytää hänet eikä ollut vaikka piilottanut häntä niin kuin monet rikolliset tekivät. Liz rypisti kulmiaan. Jokin tässä jutussa ei täsmennyt. Hänen oli ratkaistava juuri se. Poliisit olivat kuulustelleet tätä ystävää ja hysteerinen nainen oli kertonut, ettei ollut nähnyt Johania missään ja ettei tiennyt koko jutusta mitään. Johan oli paennut. Kukaan ei ollut nähnyt miestä murhan jälkeen. Liz pudisti päätään. Los.Angeles oli suuri kaupunki ja oli miljoona paikkaa, mihin Johan olisi voinut piiloutua. Oli mahdollista, että Liz ei tulisi koskaan ratkaisemaan tätä juttua eikä siis koskaan pääsisi käymään kotona Roswellissa. Hän ja Maria olivat syntyneet ja kasvaneet siellä, mutta muuttaneet sitten opiskelun perässä Losiin. Kummankaan haaveena ei ollut ryhtyä salaiseksi agentiksi, mutta kohtalo oli kulkenut toista rataa. Liz kohotti katsettaan tietokoneestaan, kun ovi aukeni ja hänen työtoverinsa Samuel Larkin astui sisään.
-Etkö osaa koputtaa? Liz kysyi ja Sam virnisti poikamaisesti. Hän heitti nipun papereita Lizin työpöydälle ja kohotti kulmiaan.
-Olemme olleet työtovereita kohta kolme vuotta. Meillä ei pitäisi olla salaisuuksia, Sam tokaisi ja Liz kohtasi miehen kirkkaansiniset silmät, jotka loistivat juuri hänelle. Sam oli komea mies, joka oli jo 40-vuotias, mutta hyvin hauskaa seuraa. Liz oli aina viihtynyt Samin kanssa, mutta koskaan he eivät olleet mitään muuta kuin ystäviä…ja työtovereita. Liz oli sentään vasta 27-vuotias.
-Edistytkö siinä Sinclairin jutussa? Sam kysyi ja kiersi pöydän. Hän katsoi tietokoneen näyttöä ja näki Mary Bethin lumoavat kasvot.
-Enpä juuri. Jutussa on jotain, mikä ei sovi yhteen minkään kanssa. Minua häiritsee se. Jos saisin selville, mikä tässä mättää niin koko ongelma olisi ratkaistu, Liz huokaisi ja Sam hymyili ja pörrötti Lizin hiuksia hyvin isällisesti. Liz mulkaisi Samia. Hän suoristi hiuksensa uudestaan ja sammutti koneensa.
-Lähdetkö syömään? On ruokatauko, Sam ehdotti ja Liz nyökkäsi, nousten.
-Voisin lähteäkin, Liz myöntyi ja nappasi käsilaukkunsa lattialta.

Hän palasi kotiinsa vasta iltamyöhällä ja laittoi olohuoneeseen valot. Hän asui viihtyisässä kaksiossa Losin keskustassa, vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä työpaikaltaan. Maria ja hän olivat aluksi asuneet yhdessä ja maksaneet vuokran ja laskut yhdessä, mutta sitten kun he olivat löytäneet työpaikan ja saaneet enemmän palkkaakin, he olivat muuttaneet omiin asuntoihinsa, missä kukaan ei ollut sanomassa mitä sai tehdä ja mitä ei. Liz lysähti sohvalle ja avasi television, missä joku nainen tunnusti rakastavansa unelmiensa miestä. Liz huoahti. Missä se hänen unelmiensa mies viipyi? Hän oli keskittynyt niin paljon työlleen, että seurustelupuoli oli jäänyt taka-alalle. Hän oli alkuvuosina Losiin tullessaan seurustellut muutamien tyyppien kanssa, mutta opiskelujen alkaessa se oli jäänyt. Lizin vanhemmat asuivat Roswellissa ja omistivat the Crashdown- nimisen ravintolan, missä hänkin oli Marian kanssa nuorena tyttönä tarjoillut. Roswelliin jääminen ei ollut ollut hänen unelmansa ja he olivat eräänä sateisena päivänä pakanneet Marian kanssa kimpsut ja kampsut ja suunnanneet kulkunsa kohti Los.Angelesia. Kohti seikkailua. Tulevaisuutta. Liz hymyili hiukan. Se olikin ollut heille tosiseikkailu. He olivat ikänsä asuneet pikkukaupungissa eivätkä olleet tienneet, että todellinen paha maailma oli heillä vasta edessä. Losissa he olivat oppineet puolustamaan itseään ja toteuttamaan unelmiaan. Liz ja Maria olivat kerran selvittäneet väärennettyjen asiapaperien arvoituksen ja he olivat alkaneet pitää ns. poliisintyöstään ja niinpä he olivat pyrkineet poliisikouluun-ja päässeet sisään. Liz nousi ja meni kylpyhuoneeseen, missä hän avasi vesihanan ja antoi veden valua ammeeseen. Hän kaipasi ihanaa, pitkää vaahtokylpyä. Hän riisuutui ja pulahti vaahdon sekaan. Kylpy rentoutti hänen kivistäviä jäseniään.

Vihdoinkin. Juttu oli ratkennut. Johan oli kahden viikon piileskelynsä jälkeen ilmestynytkin poliisilaitokselle ja tunnustanut murhanneet Mary Bethin, koska oli kuullut naisen pettäneet häntä toisen miehen kanssa. Liz ei tavallaan ollut ratkaissut sitä, mutta se ei huolettanut häntä nyt. Lopultakin hän pääsisi viettämään kauan kaivattua lomaansa Roswelliin. Hän sulki kannettavan tietokoneensa ja kokosi paperit yhteen nivaskaan. Samassa ovi aukeni ja Georgen sihteerin Sharon Kellakin pää kurkisti huoneeseen. Liz katsahti kysyvästi naiseen.
-George haluaa tavata sinut, Sharon sanoi ja Liz nyökkäsi. Mies halusi ehkä toivottaa hyvää matkaa, Liz ajatteli hymyillen ja meni Georgen toimistoon. George oli suuri, riski mies, joka istui nahkatuolissaan, jalat pöydällä ja puhui juuri puhelimessa. Sikari roikkui toisesta suupielestä ja hänen toisen jalkansa päällä oleva jalka heilui kärsimättömänä. Liz painoi oven kiinni takanaan ja George viittasi Liziä istumaan. Maria oli saapunut jo Roswellista ja kohta ovi aukeni taas ja nainen astui sisään huoneeseen. Maria katsoi kysyvästi Liziä, joka kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä George halusi. Maria oli kaunis nuori nainen. Hänellä oli vaaleat, suorat hiukset olkapäille asti, ruskeat silmät, tyrmäävät, pitkät sääret ja hoikka vartalo. Maria istahti toiseen tuoliin ja risti säärensä. George lopetti pian puhelun ja hymyili heille.
-Olen kutsunut kaksi miestä tänne ja haluan, että te tapaatte toisenne. Minulla on teille neljälle asiaa, mies tokaisi ja nousi seisomaan, korjaten sikarinsa asentoa. Hän oli päälaeltaan miltei kalju ja harmaat silmät olivat syvällä päässä. Mies oli kuitenkin mukava, mutta hyvin tiukka tarpeen vaatiessa.
-Ketä he ovat? Liz kysyi. Hän olisi tahtonut päästä lähtemään. Lentokone ei odottaisi ja se lähtisi jo kahden tunnin kuluttua. Hän oli pakannut ja kaikki tarpeellinen odotti kotona, eteisessä.
-Kerron kohta, George nyökkäsi. Pian Liz kuuli askeleita ulkopuolelta. Kohta ovi aukeni ja kaksi pitkää, komeaa miestä tunkeutui sisään. Etummainen veti heti Lizin huomion puoleensa. Tummat silmät, tummat hiukset, komeat kasvot, pitkä hoikka vartalo, lihaksikkaat käsivarret… Liz mittaili salaa tätä katseellaan. Kuka mies oli? Takana tuleva oli lihaksikkaampi ja hieman lyhyempi, mutta ei hänessäkään moittimista ollut. Miehet pysähtyivät rinnakkain Georgen pöydän eteen ja kohta he halasivat Georgea kuin vanhat ystävykset.
-Miten upeaa, että pääsitte lähtemään. Saanko esitellä Liz Parkerin ja Maria DeLucan. Hyvät leidit, tässä ovat Michael Guerin ja Max Evans, George esitteli ja miehet kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta naisten puoleen. Liz nousi ja ojensi kätensä Maxille. Hän kohtasi miehen tummien silmien katseen ja nielaisi. Miten upeat silmät…Niin salaperäiset. Oliko kellään muulla hänen tapaamallaan miehellä tuollaisia silmiä? Max hymyili, puristaessaan Lizin kättä lujasti.
-Hauska tavata, Max tokaisi ja irrotti lopulta otteensa. Liz ei osannut sanoa mitään. Hän vilkaisi Mariaa, joka tuijotti Michaelia, kuin ei olisi miestä ennen nähnytkään. Michael katsoi odottavana Georgea.
-Miksi tämä salaperäisyys, herra MacIntosh? Michael kysyi. George kiersi jälleen pöytänsä ja istahti tuolille. Hän katsoi jokaista huoneessa olijaa. Liz liikahti levottomasti. Jotenkin hänestä tuntui, että loma oli menossa myttyyn. Georgella oli tuo outo ilme…
-Sano vain George. Herra MacIntosh saa minut kuulostamaan niin vanhalta. No, minäpä kerron miksi pyysin teidät kaikki tänne. Olette Los.Angelesin parhaimpia agentteja ja juuri sopivia tähän tehtävään. Kysymys on mikrosirusta. Se on kadonnut. Siinä oli huippusalaisia tietoja maan puolustusvoimista. Olemme saaneet selville, että Japanin hallituksen agentit ovat kaapanneet tuon sirun itselleen. Joku mies oli soluttautunut meidän järjestöömme ja saimme vasta nyt selville, että tämä mies pakeni San Cruisen saareen, mikä sijaitsee Atlanttin valtamerellä. Sinne tekin lähdette, George kertoi ja Liz pystyi vain tuijottamaan.
-Mutta…En voi lähteä. Minun koneeni lähtee kahden tunnin kuluttua. Minun pitäisi olla tänä iltana Roswellissa, Liz kiihtyi. Hän oli odottanut lomamatkaa jo monta kuukautta. George katsoi häntä.
-Peruutin lentosi. Te lähdette huomenna San Cruiseen.
-MITÄ?! Peruutitte lentoni? Liz parahti ja hänen ilmeensä musteni.
-Minä en ole pitänyt lomaani melkein puoleen vuoteen. Sinä lupasit, että pääsisin viettämään lomaani sen Sinclairin jutun jälkeen. Täällä on paljon muitakin agentteja meidän lisäksi, jotka ottaisivat tehtävän mielellään vastaan, Liz selitti kiihtyneenä. Uskomatonta. George oli peruuttanut hänen lentonsa kysymättä ensin häneltä!
-Rauoitu. Saat viettää samalla lomaasi San Cruisen saarella. Se on viihtyisä pieni paikka, oikea lomaparatiisi, George hymyili.
-Olen päättänyt, että te lette häämatkalla olevia pareja. Olette keskenänne ystäviä ja olette päättäneet pitää häämatkanne samassa kohteessa. Max ja Liz ovat juuri menneet naimisiin ja te kaksi samoin. Osaatte varmaankin esittää vastavihittyä paria, George hymyili leveämmin. Liz katsoi tyrmistyneenä Maxia, joka vilkaisi häntä nopeasti. Ajatus ei näyttänyt häiritsevän miestä.
-Onko lentoliput jo tilattu? Max kysyi ja George nyökkäsi. Hän kaivoi ne laatikostaan ja länttäsi pöydälle.
-Pitäkää hauskaa!

-Pitäkää hauskaa, Liz matki kiukkuisena Georgea, kun hän pakkasi laukkujaan pieneen, punaiseen autoonsa. Hän paiskasi takaluukun kiinni ja istahti sitten ratin taakse ja käynnisti auton. Hänen vanhempansa olivat olleet selvästi pettyneitä, koska hän ei ollut tullutkaan, mutta he eivät olleet halunneet näyttää sitä. Liz huokaisi. Hän olisi halunnut nähdä heidät, sillä tämän keikan jälkeen tulisi aina uusia eikä lomamahdollisuutta enää olisi. Mitä hän San Cruisen saaresta välittäisi. Hän olisi tahtonut olla vanhempiensa luona eikä tuntemattomien miesten kanssa saarella, jota hän ei edes tuntenut. Pitäkää hauskaa, Liz manasi itsekseen. Eikö George ollut muuta osannut sanoa? Mies oli ollut mielestään keksinyt loistavan peitetarinan, mutta ennemmin tai myöhemmin tulisi ilmi, että Liz ja Max eivät olisi avioliitossa keskenään. Mariasta tämä kaikki oli hupaisaa ja hän esitti mielellään rouva Guerinia, mutta Lizistä idea ei ollut ollenkaan hyvä. Aviopari, Liz mutisi itsekseen. Mitähän George seuraavaksi keksisi? Liz huokaisi ja käänsi autonsa lentokentälle vievälle tielle. He olivat sopineet tapaavansa siellä. Kuinka hän pystyisi esittämään vastavihittyä vaimoa Maxin kanssa? Pitäisikö heidän kulkea käsi kädessä ja suudella toisiaan aina tilaisuuden tullen? Pitäisikö heidän rakastella sängyssä, jos vaikka jollain sattuisi olemaan piilokamera heidän huoneessaan? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Lizin selkää. Rakasteleminen Maxin kanssa olisi varmasti unelmien täyttymys, mutta sellaisia asioita työssä käyvä poliisi ei saisi edes ajatella. Lizin kämmenet olivat hikiset ja hänen vatsaansa kiristi. Max oli jumalaisen komea ja Liz olisi mielellään ollut miehen vaimo. Mutta ei vain leikisti vaan ihan oikeasti. Liz puristi rattia tiukasti. Hänen olisi pitänyt jäädä kotiin ja saada vaikka lopputili kuin lähteä tälle matkalle. Eikö George voinut ajatella häntä? Hän kaipasi vanhempiaan, koska ei ollut nähnyt heitä aikoihin. Liz huokaisi ja ajoi autonsa lentokentän parkkipaikalle. Max, Michael ja Maria odottelivat häntä jo kärsimättöminä, mutta Liz ei halunnut pitää kiirettä. Jospa he myöhästyisivät koneesta eivätkä pääsisikään lähtemään. George sanoisi, että aina tulisi uusia koneita. Liz ei siis pääsisi pälkähästä. Hän joutuisi jokata pauksessa San Cruisen saarelle Maxin vaimona.
-Vihdoinkin. Koneemme on kuulutettu jo kahdesti, Max tokaisi ja Liz kohautti olkiaan.
-En päässyt nopeammin, Liz mutisi ja laittoi aurinkolasit silmilleen kätkeäkseen silmänsä Maxin tutkivalta katseelta. Max ei hymyillyt.
-Voin kantaa laukkusi, Max tarttui Lizin laukkuihin ennen kuin Liz ehti sanoa, että hän pystyisi kantamaan ne itsekin. Liz vilkaisi Mariaa, joka jättäytyi hänen kanssaan miesten taakse,
-Michael on aivan namupala, Maria suhisi ja Liz pyöritti silmiään.
-Raivostuttavia he ovat. Kuinka pystyn esittämään tuon vaimoa? Säälin sitä naista, joka joskus menee hänen kanssaan naimisiin, Liz mutisi ja Marian silmissä pilkahti huvittuneisuus.
-Entä jo se oletkin sinä, joka menee naimisiin Maxin kanssa? Maria kuiskutti ja Liz kauhistui pelkkää ajatustakin.
-Hyvä Luoja, en.Vaikka Max olisi viimeinen ihminen maan päällä, en menisi hänen kanssaan naimisiin, Liz tuhahti ja Maria tirskahti.
-Minä muistan tuon. Lyödäänkö vetoa? Satanen vetoa, että kun tulemme San Cruisen saarelta olet niin pahasti rakastunut Maxiin, että et halua päästää häntä luotasi, vaan menet hänen kanssaan naimisiin, Maria ehdotti ja Liz tuhahti. Hän ei joskus ymmärtänyt Mariaa. Lyödä nyt vetoa tuollaisesta asiasta…
-Hyvä on. Mutta varaudu menettämään rahasi. Minä en retkahda häneen niin kuin sinä Michaeliin, Liz tokaisi ja Maria virnisti iloisesti. Toivottavasti miehet eivät olleet kuulleet heistä. He pitäisivät heitä hulluina… Liz huokaisi taas. Elämä meni päivä päivältä yhä kummallisemmaksi.

Kone kaarsi korkealle yläilmoihin ja Liz avasi sitten turvavyönsä. Hän otti paremman asennon tuolissaan ja yritti keskittyä lehteen, jota oli lukemassa. Tai teeskenteli lukevansa. Max vaikutti rennolta ja tämä nojasi kättään Lizin ja Maxin välissä olevaan käsinojaan ja Lizin mielestä mies oli aivan liian lähellä häntä. Pysyisi omalla puolellaan, Liz ajatteli happamasti ja kätki kasvonsa lehden taakse. Hän EI ollut kiinnostunut Maxista. Jos mies yritti saada häntä kiinnostumaan itsestään niin tämä erehtyi pahanpäiväisesti. Olivatkohan miehetkin lyöneet vetoa samasta asiasta kuin he? Ei, se ei olisi heidän tapaistaan. Tai mistä Liz heidän tapojaan tiesi. Liz tukahdutti haukotuksensa ja laittoi sitten lehden sivuun ja päätti nukkua. Viime yön uni oli jäänyt vähiin, kun hän oli odottanut tapaavansa jälleen vanhempansa. Liz sulki silmänsä ja kuvitteli olevansa the Crashdownin kahvilassa juomassa pirtelöä ja juttelemassa joidenkin tuttujen kanssa. Isä tarjoilisi asiakkaille hymyillen iloisesti. Äiti juttelisi hänen kanssaan arkipäivän asioista ja Liz tuntisi olonsa turvalliseksi. Hän huokaisi hiljaa. Miksi Georgen piti pilata hänen lomansa. Vanhemmat eivät eläisi ikuisesti ja Liz halusi tavata heitä niin kauan kuin mahdollista. Tätä menoa hän tapaisi heidät vasta ensi vuonna. Liz antoi unelleen vallan ja kohta hän nukkui sikeästi.

Max ei tiennyt mitä hänen kauniin seuralaisensa päässä liikkui. Hänen katseensa vilahti aina välillä Lizin pehmeästi kaartuville huulille, korkeille poskipäille ja pitkille tummille ripsille. Hänellä oli kauniit, sirot piirteet eikä hän näyttänyt karkealta poliisilta. Jos Liz olisi ollut iso, muhkea nainen, Max ei olisi ihastunut häneen. Max rypisti kulmiaan. Ihastunut? Oliko hän sitten ihastunut Liziin? Hän katsahti nukkuvaan naiseen ja hymyili hiukan. Liz oli hyvin kaunis…ja kyllä…hän taisi olla ihastunut häneen. Hän osasi hyvin kuvitella, että he olisivat naimisissa, mutta osasiko Liz kuvitella heitä siten? Max haroi tummia hiuksiaan. Hän oli ollut mukana monenmoisessa jutussa. Hän työskenteli FBI:ssa ja hänen pomonsa Tony Hampton oli hyvin vaativa mies. Hän ei sietänyt töppäilyjä eivätkä Max ja Michael olleet niitä tehneetkään.

Maria mulkoili Michaelia. Kuinka mies pystyi nukkumaan noin sikeästi, kun hän oli niin jännittynyt. Ei Michaelin takia vaan koko tämän seikkailun takia. Hän oli tapaillut monia miehiä ja tiesi miten heidän kanssaan käyttäydyttiin. Michael ei poikkeaisi niistä muistakaan tyypeistä. Maria irvisti. Michael oli komea ja voimakas ja hänen seurassaan hän tuntisi olonsa varmasti turvalliseksi, mutta olisiko Michael hänelle Se Oikea? Michael oli varmaankin kokeneempi kuin hän. Ei ehkä naisasioissa, mutta poliisijutuissa. Michaelin nukkuessa Maria sai vapaasti tuijottaa miestä eikä tämä häiriintynyt siitä. Ruskeat hiukset olivat kiharat ja kihartuivat niskassa. Silmät olivat olleet lämpimän ruskeat ja poskipäät korkeat. Hänellä oli lihaksia eikä grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Kuka tahansa järkevä nainen haluaisi Michaelin itselleen. Hän ei varmaankaan ollut ainoa Amerikassa, joka uneksi miehestä.

Viimein he saapuivat San Cruisen saarelle. Lentokone laskeutui lentokentälle, joka oli kaukana Losin suuresta lentokentästä. Muutama kone seisoskeli paikoillaan ja ihmisiä tuli ja meni, mutta ei läheskään niin paljon kuin Losissa. Liz oli herännyt hetki sitten ja katseli unenpöpperöisenä ulos ikkunasta.
-Olemme perillä, Max huomautti ihan kuin Liz ei sitä itse olisi tiennyt. Liz vain nyökkäsi ja kun tuli käsky nousta koneesta, hän oli hyvin helpottunut. Liz venytteli kipeitä jäseniään ja Max ojensi hänelle hänen matkalaukkunsa. Liz hymyili hieman ja he pujottelivat käytävästä ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Kello oli neljä iltapäivällä ja pimeys laskeutuisi vasta kahden tunnin kuluttua.
-Menemme hotelliimme Suniin. Sinne pääsee bussilla numero viisi, Max kertoi ja Liz löysi sen bussipysäkin aika pian. He menivät sinne odottelemaan bussin saapumista. Maria ja Liz katselivat ympärilleen. Nyt Liz käsitti mitä George oli tarkoittanut lomaparatiisilla. Paikka oli lumoava. Asfaltti oli kuuma ja ilma väreili auringonpaisteessa. Ihmiset leihuttelivat viuhkoja kasvojensa edessä ja Liz olisi halunnut kaapata joltakin ohikulkijalta sellainen, mutta se olisi ollut laitonta ja hän oli sentään poliisi. Liz liikahti levottomasti. Hänen kuuma olonsa ei pelkästään johtunut auringosta, vaan Maxin vartalosta, joka oli melkein kiinni hänen omassaan. He eivät vielä olleet hotellilla. Kukaan ei tuntenut heitä. Heidän ei vielä pitänyt esittää avioparia, Liz ajatteli ja liikahti kauemmaksi. Lopulta bussi saapui ja se oli täpötäynnä lomailevia turisteja, jotka katselivat ulos ikkunoista ja huudahtelivat ihastuksesta, jos jokin hieno nähtävyys lipui ohi. Max tarttui Liziä kädestä ja piti lähellään bussin ahtaassa käytävässä. Liz olisi tahtonut liikahtaa kauemmaksi, mutta ei kyennyt, kun ihmiset seisoivat rinta rinnan hänen edessään ja Maxin takana. Kuumuus oli tukahduttavaa ja Liz halusi pian pois bussista. Hän ei pystynyt keskittymään nähtävyyksiin.

-Meidän on käytävä San Cruisen suositussa eläintarhassa, Maxin matala ääni kuiskasi hänen korviinsa. Eläintarhassa? Jos heillä olisi viisi -vuotias muksu mukana, hän voisi harkita asiaa. Miksi Max halusi eläintarhaan? Oliko se jotenkin epäilyttävä paikka? Aikoiko se roisto livahtaa eläintarhaan? Äh, typerys. Maxhan sanoi, että se on suosittu paikka. Siksi hän tahtoo nähdä sen. Liz veti syvään henkeä ja koetti rauhoittaa jyskyttävää sydäntään. Onneksi Max ilmoitti heidän olevan perillä ja sitten he alkoivatkin luovia tietään ihmisten ohi. Ensimmäinen henkäys viileää ilmaa tuntui aivan ihanalta. Liz välttelisi busseja täällä ollessaan. Hän ei halunnut olla yhtä lähellä Maxia kuin oli äsken ollut. Vaikka mitä hän siitä välittäisi, jos hän kerran ei ollut rakastunut Maxiin. Liz tuskin tajusi heidän ilmoittautuvan hotelliin rouva ja herra Evansseina. Maria oli innoissaan, kun Michael ilmoitti heidät sisään. Liz sai käteensä huoneen avaimen ja vilkaisi hiukan epätoivoisena Mariaan, joka nosti peukut pystyyn. Liz irvisti ja seurasi Maxia hisseille. Sunin hotellissa oli kahdeksan kerrosta. Heidän huoneensa oli viimeisessä ja sieltä avautui upeat
näkymät koko San Cruisen saarelle. Liz asteli ikkunaan ja näki aaltoilevan meren ja rannan, jota jatkui silmin kantamattomiin. Ehkä tästä ei tulisikaa niin huono loma, Liz ajatteli ennen kuin meni purkamaan tavaroitaan.
 

Liz huokaisi, kun hän oli saanut purettua tavaransa. Max nappasi keittiön työtasolta omenavadin ja haukkasi siitä palan. Liz katsahti mieheen.
-Etkö sinä tarkasta huonetta? Liz kysyi ja Max kohotti kulmiaan.
-Miksi minun pitäisi tarkastaa se? Max kysyi ja Liz kohautti olkiaan.
-Ajattelin vain, että eivätkös agentit aina ensin tarkista onko huoneessa piilokameroita? Olen minä itsekin poliisi, mutta sellainen on agenttien hommaa, Liz tokaisi ja Max tuhahti.
-Sinä olet katsonut liikaa agenttileffoja, Max tokaisi, mutta alkoi automaattisesti silmäillä ympärilleen. Liz tukahdutti hymynsä ja asteli kylpyhuoneeseen.
-Minä menen suihkuun, Liz ilmoitti ja sulki ovet perässään. Kylpyhuone oli suuri ja ammeeseen olisi mahtunut kaksi. Liz ei tahtonut ajatella, että nuo kaksi olisivat voineet olla hän ja Max…Liz ravisteli päätään ja laittoi hanan valumaan täysillä ammeeseen. Hän heitti sekaan vaahtoa ja riisuutui nopeasti aivan kuin olisi pelännyt jonkun tulevan sisään. Liz pujahti veteen ja henkäisi tuntiessaan miten kuumaa vesi oli. Hän käänsi vipua kylmemmälle ja päätti ottaa pitkän ja rentouttavan kylvyn. Hän EI ajattelisi Maxia eikä ketään mikä olisi täysin sopimatonta…

-Nukutko sinä siellä? Max jyskytti oveen ja Liz hätkähti hereille. Oliko hän tosiaan nukahtanut. Pitkä lentomatka oli uuvuttanut hänet, vaikka hän olikin nukkunut siellä hiukan.
-E-enhän minä. Tulen aivan pian, Liz pelkäsi Maxin avaavan oven ja alkoi sitten pestä hiuksiaan. Max seisoi hetken oven ulkopuolella. Halu rynnätä sisään ja nähdä Liz vaahtokylvyssä oli ylivoimainen ja Max kirosi itseään. Hän oli täällä töissä. Liz oli hänen…parinsa. Ei vaimonsa. Eikä mikään tyttöystävä. He olivat ventovieraita toisilleen. Eihän Max tiennyt edes Lizin ikää tai oliko Lizillän sisaruksia tai mikä oli hänen kengännumeronsa. Max huokaisi. Miksi hänen edes pitäisi tietää mikä oli Lizin kengännumero? Max irvisti. Hänhän vaikutti ihan siltä kuin ei olisi koskaan ollut naisen kanssa. Panikoivalta teinipojalta. Mutta ajattelivatko teinipojat, mikä oli heidän seuralaisen kengännumero…äh, anna jo olla Evans ja keskity tärkeimpiin asioihin, kuten Lizin upeaan pitkään tukkaan…Ei, kuten siihen roistoon, jota te tulitte metsästämään. Siihen joka varasti sen mikrosirun…Eikö George tajunnut, että hänen toimintokykynsä heikkeni, kun kauniita naisia oli lähellä? Maxin ajatukset katkesivat, kun Liz tuli ulos pyyhe ympärilleen kiedottuna ja suihkunraikkaana. Max ei saanut silmiään irti naisen pehmeistä huulista, pitkistä, hoikista sääristä…Liz näytti lumoavalta pieneltä enkeliltä…Mitä sinä höpiset, Evans? Enkeli? Nyt ajatuksesi käyvät yhä oudoimmiksi…Max siirsi vastahakoisesti katseensa mattoon ja tajusi sen olevan pehmeä ja kirkuvanpunainen. Miksi sellainen väri oli valittu tähän hotellihuoneeseen?

Maria katseli ihastuneena isoa, valoisaa hotellihuonetta, jonka hän jakaisi Michaelin kanssa. Michael taas parhaillaan keskittyi tutkimaan kaikki piilopaikat, siltä varalta, että joku olisi pistänyt sinne piilokameroita tai muita salakuuntelulaitteita, mikä oli Mariasta järjetöntä, koska kukaan ulkopuolinen ei voinut tietää, että he olisivat tässä huoneessa tai että he olisivat poliiseja tai Michaelin tapauksessa FBI:n agentteja. Maria heitti laukkunsa sängylle ja asteli parvekkeelle. Hän antoi tuulen tuivertaa vaaleita hiuksiaan ja katseli kuinka koko San Cruisen saari levittäytyi hänen edessään. He olivat huimaavan korkealla ja Maria oli iloinen, ettei potenut korkean paikan kammoa. Hän nojasi kyynerpäillään kaiteeseen ja hymyili itsekseen. Michael oli niin komea, mutta Mariasta tuntui, ettei mies oikein välittänyt hänestä. Michael oli kylmä ja yritti selvästi estää iskuyritykset. Kuinka he pystyivät esitellä avioparia, jos Michael käyttäytyi torjuvasti? Oliko Michaelilla takanaan menneisyys, johon kuului särkynyt sydän? Maria oli hyvin kiinnostunut Michaelin elämästä ja halusi saada kaiken irti tästä. Michael omistautui varmasti enemmän työlleen kuin huville. Mies oli ollut ehkä naimisissa kerran ja avioliitto oli mennyt pieleen, minkä takia Michael inhosi kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia. Maria oli osannut itsekin päätellä tuon. Mutta se ei silti kertonut Michaelista sitä puolta, jonka hän olisi halunnut tuntea. Michael oli varmaankin hellä ja rakastava, jos vain tahtoi ja Maria HALUSI tuoda juuri sen puoleen miehessä esille.

-Löysitkö mitään? Maria astui takaisin sisälle ja Michael istuutui juuri sängylle ja pudisti päätään.
-En. Meitä ei vakoilla. Toivottavasti Maxkin on tarkistanut huoneensa, Michael totesi. Maria veti parvekkeen ovet takanaan kiinni, sillä hän ei ollut vielä tutustunut tämän saaren ötökkäkokoelmaan eikä halunnut tutustua siihen omassa hotellihuoneessa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja katseli hyväksyvästi isoa ammetta ja suihkua. Hän päätti käydä samantien suihkussa, mutta kylpy maistuisi joskus myöhemmin.
-Menen suihkuun, Maria ilmoitti Michaelille. Hän laittoi oven lukkoon, vaikka mikään ei estäisi Michaelia jos mies haluaisi tulla huoneeseen, sillä mies ei turhaan ollut mikään agentti. Michael tuskin kuuli häntä. Maria riisuutui ja laittoi suihkun valumaan. Hän astui kuuman suihkun alle ja ehti olla siellä vain muutaman minuutin, kun hän kirkaisi kauhusta. Lattian poikki taapersi jokin valtava ötökkä, millä oli kahdeksan jalkaa. Ei, olentoja oli kaksi. Maria alkoi kiljua kovempaa ja yritti päästä niiden luota pois, mutta kompastui ja kaatui. Hän kuuli Michaelin jyskyttävän ovea ja samassa se rysähti kamalalla voimalla auki aivan kuin kokonainen armeija olisi syöksähtänyt sisään. Michael piteli asettaan. Hän tyrmistyi, kun näki, ettei mitään vaaraa ollut. Maria kyyhötti lattialla alastomana. Michael pysähtyi hetkeksi tuijottamaan eikä voinut laskea katsettaan irti Marian punoittavasta vartalosta.
-Älä tuijota, vaan hoida nuo! Ammu ne! Maria osoitti kädet vapisten kahta ilkeän näköistä hämähäkkiä, jotka olivat säikähtäneet Mariaa varmaankin yhtä paljon kuin tämä niitä. Ne olivat luikahtaneet nopeasti takaisin nurkkaansa. Michael huokaisi ja laittoi aseensa vyölleen. Hän asteli Marian luokse ja auttoi naisen pystyyn. Tämä melkein hyppäsi hänen syliinsä. Hän tunsi miten sileältä Marian iho tuntui ja miten tämän rinnat kohoilivat kiivaan hengityksen tahdissa. Maria oli kaunis. Hän oli ollut ihan liian kauan ilman naista ja nyt ilmielävä, alaston nainen seisoi hänen edessään…peläten kahta pikkuruista hämähäkkiä, vaikka oli elämänsä aikana napannut mitä karmeimpia roistoja. Michael ei aina ymmärtänyt mitä naisten päässä liikkui. Hän nappasi pyyhkeen käteensä ja kietoi sen nopeasti Marian ympärille ja tyrkki tätä pois huoneesta eikä Mariaa tarvinnut väkipakolla ulos heittää. Michael nappasi hämähäkit vessapaperiin ja meni heittämään ne ulos parvekkeelta. Toivottavasti ei kenenkään päähän. Michael katsoi vapisevaa Mariaa ja huokaisi turhautuneena. Miksi naisten piti aina alkaa kirkumaan, kun jokin ötökkä taapersi heidän läheltään?

Max ja Liz kuulivat Marian kirkumisen käytävään asti, kun he olivat menossa heidän huoneeseensa. Max vilkaisi hämmästyneenä Liziä, tarttui aseeseensa ja potkaisi heidän huoneen oven auki. Hän ei tullut ajatelleeksi, että jokin roisto olisi saattanut pitää heitä vankina ja että olisi saattanut vaarantaa heidän henkensä. Hän vain ryntäsi sisään. Hän näki juuri kuinka Maria tuli kauhuissaan ulos ja meni hänen luokseen. Maria vapisi hieman, mutta alkoi laantua.
-Mitä tapahtui? Max kysyi. Maria nosti hämmästyneenä katseensa ja nolostui perinpohjin.
-Ööh, minä… tuota…minä…, Maria änkytti. Michael tuli juuri parvekkeelta nyrpeän näköisenä.
-Maria pelkäsi kahta pientä hämähäkkiä, jotka aikoivat pistää hänet poskeensa, Michael irvaili ja Maria mulkaisi häntä. Max naurahti ja pisti aseensa vyölleen aivan kuin Michael hetki sitten.
-Luulin vähintään rosvojoukon vallanneen huoneenne, Max tokaisi ja Michael kohotti kulmiaan.
-Ja tulit kuin mikäkin härkä? Nojaa, ehkä kuvittelit selviytyväsi rosvojoukosta Lizin kanssa, Michael vilkaisi huvittuneena Liziä, joka tarkkaili tilannetta.
-Olitko sinä tietoinen Marian hyönteispelosta? Michael kysyi ja Liz nyökkäsi naurahtaen.
-Olemme tunteneet toisemme lapsista asti. Miten voisin olla tietämättä sitä? Liz kysyi silmät välkehtien. Maria mulkoili heitä kaikkia.
-Te nauratte minulle. On teilläkin otsaa, Maria tuhahti ja meni kylpyhuoneeseen ja paiskasi oven perässään kiinni. Liz pudisti päätään.
-Maria pelkää kaikkea mikä lentää tai ryömii, Liz tokaisi ja istahti sängylle. Hän katsoi Maxista Michaeliin ja huomasi ensimmäisen kerran Michaelin hymyilevän. Tosin ei hän ollut tuntenutkaan Michaelia vielä ihan niin kauaa, että Michaelilla olisi ollut tilaisuutta hymyillä enemmän.
-Ajattelimme lähteä katselemaan nähtävyyksiä. Tuletteko mukaan? Max kysyi ja Michael nyökkäsi. Maria oli myös valmis lähtemään eikä kukaan viitannut sanallakaan hämähäkkeihin.

-Miten olisi bussikierros tuolla, juuri lähtevällä linja-autolla? Liz ehdotti ja Michael tuhahti.
-Bussikierros? Se maksaa enemmän kuin omaisuuden emmekä me tulleet tänne lomailemaan, Michael tokaisi. Maria mulkaisi häntä. Hän oli vieläkin käärmeissään siitä, että Michaelilla oli ollut hauskaa hänen kustannuksellaan.
-Me tulimme juuri lomailemaan tänne. Kuinka pystyit unohtamaan, että olemme häämatkalla? Maria kysyi viettelevästi ja astahti ihan kiinni Michaelin vartaloon. Michaelilla alkoi olla hieman vaikeuksia keskittymisen suhteen. Max tyytyi vain kietomaan kätensä Lizin harteille ja yritti olla hyvin rakastuneen näköinen nuori mies. Lizin kanssa se ei ollutkaan vaikeaa. Liz oli häikäisevän kaunis nainen, jota kuka tahansa mies olisi rakastanut.
-Jotenkin se unohtui, kun jouduin pelastamaan sinut kahdelta isolta hämähäkiltä, Michael irvaili ja Marian teki mieli ryhtyä kiljumaan.
-Me menemme bussiajelulle, Maria kivahti ja Michaelin oli suostuttava. Maxin kysyessä paljonko retki maksoi, tummaihoinen mies hymyili heille hurmaavasti.
-Se on ilmainen ja kestää toista tuntia. Bussissa on juuri tilaa neljälle, mies ilmoitti. Maria vilkaisi riemuissaan Michaeliin, joka yritti hymyillä hyvin innostuneesti. He kapusivat jo miltei täysinäiseen, hyvin kuumaan bussiin ja kun he olivat päässeet paikalleen, bussi lähti rullaamaan eteenpäin.
-Tämä on silkkaa kidutusta. Minun ei olisi pitänyt ylipäänsä suostua lähtemään tälle saarelle, Michael mutisi penkistään ja Maria huokaisi. Hän oli juuri ihaillut San Cruisen rehevää kasvillisuutta ja edessä levittäytyvää rantaa, mutta Michaelin valitukset tekivät matkasta…rasittavan. Kuinka joku nainen oli saattanut kestää Michaelia viittä minuuttia kauempaa? Kuinka HÄN oli saattanut kuvitellakaan rakastua tuollaiseen…idioottiin? Maria kiristeli hampaitaan, mutta ei sanonut mitään. Hän antoi Michaelin mutista itsekseen ja keskittyi oppaan selostukseen saaren historiasta ja sen kauniista luonnosta.

Liz nojasi vasten Maxin olkapäätä. Oli varsin helppoa teeskennellä olevansa rakastunut Maxiin. Voi, kunpa he olisivat olleet oikeasti naimissa…Ei, mitä sinä oikein ajattelet! Muista Marian ja sinun vetosi, Liz muistutti itseään ja punnersi itsensä väkisin ylös. Max vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään. Joku laittoi raikkaan tuulettimen puhaltamaan täysillä ja Liz huokaisi helpotuksesta. Kuinka näin isossa bussissa saattoi olla niin kuuma? Ulkona hellelukema hipoi lähemmäs 40 astetta. Liz kuunteli vain puolella korvalla oppaan selostusta ja toisella korvalla hän kuunteli Maxin hengitystä vieressään. Miksi George oli palkannut hänet tälle matkalle? Joku muu nuori naispoliisi olisi ollut hyvä tähän tehtävään, mutta ei hän. Hän ei ollut koskaan edes ollut kenenkään kanssa sängyssä, saati yhtäkkiä menisi naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Mutta eihän sinun tarvitse mennä naimisiin…Olet vain tekemässä työtäsi, pieni ääni muistutti Liziä ja Liz kuunteli sitä hyvin mielellään.

Bussi pysähtyi erään hienon, pienen kahvilan eteen ja opas ilmoitti, että he saisivat käydä haukkaamassa raitista ilmaa tai mennä tupakalle tai kahvilaan, ihan mitä vain halusivat. Maria ja Liz menivät kahvilan naistenvessaan, missä ei ollut ketään.
-Michael on kerta kaikkiaan rasittava. Kuinka pystyn olemaan hänen kanssaan…ties kuinka monta viikkoa. Tämä on pahin painajainen mihin olen koskaan joutunut, Maria julisti. Liz vilkaisi huvittuneena häntä.
-Ei Michael nyt NIIN kamala ole. Olet tavannut pahempiakin miehiä. Kuten esim. David, Liz muisteli.
-David? David oli oikea herrasmies. Oikea lutuna. Häneltä puuttui vain…se jokin, Maria huoahti ja Liz naurahti ja taputti ystäväänsä olkapäälle.
-Kaikki kääntyy pian parhain päin. Kohta sinä huomaat rakastuneesi Michaeliin tulisesti, Liz arveli ja Maria esitti kauhistunutta.
-Ei. Niin alas en vajoa, Maria julisti. Jonkin ajan kuluttua he tulivat ulos vessasta ja hakivat limsaa. Max ja Michael nojasivat bussiin ja juttelivat. He lopettivat juttelunsa, kun Liz ja Maria tulivat, aivan kuin olisivat puhuneet salaisuuksista.
-Oliko kiinnostavia olentoja näkyvillä? Michaelin silmissä pilkahti. Maria mulkaisi häntä, mutta ei vaivautunut vastaamaan.
-Teidän pitäisi olla hyvin rakastuneita eikä hyvin vihastuneita toisiinne, Max suhahti. Michael kallisti päätään ja virnisti. Sitten mies kaappasi Marian syliinsä ja suuteli tulisesti.

Marian jalat olivat pettää. Hän tunsi Michael kovat, vaativat huulet omiaan vasten. Se tapahtui niin yllättäen ja loppui aivan liian pian, ettei Maria ehtinyt edes reagoida. Kun Michael irrottautui pilke silmäkulmassaan, Marian sisällä kiehahti. Hänen teki mielensä läppäistä miestä. Tämä oli suudellut häntä vain huvikseen. Vain, koska Max oli muistuttanut häntä, mitä hänen piti esittää. Maria koetti rauhoittua ja veti pari kertaa syvään henkeä. Kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
-Älä enää ikinä tee noin, Maria suhahti ja marssi bussiin. Michael huokaisi.
-Ensin pitäisi esittää hääparia ja sitten ei saakaan enää suudella. Johan on, Michael mutisi ja haroi ruskeita hiuksiaan. Onneksi matka jatkui eivätkä he saaneet enää aihetta kinastelulle.

-Minun on kiljuva nälkä, Michael tokaisi, kun he vihdosta viimein ilmestyivät jälleen hotellin luokse. Maria oli vihdoin toipunut suudelmastaan ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
-Hienoa. Niin minullakin. Ehdotan siis, että menemme syömään siihen Sea Rice- nimiseen ravintolaan, Maria ehdotti. Michael kauhistui.
-Ai, äyriäisiä, rapuja ja kaikenmaailman iljettäviä öliöitä? Miten pystyt syömään niitä, kun et edes pysty katselemaan niitä, Michael ihmetteli. Maria kihisi kiukusta.
-Olet säälittävä, Michael Guerin! Et viitsisi jo lakata muistuttamasta minua siitä? En enää koskaan pelästy mitään iljettävää otusta, jotta et saa liikaa traumoja, Maria lupasi. Samassa hän huomasi jonkin ison torakan lennähtävän olkapäälleen ja hän kiljaisi. Jotkut katsoivat heitä kummastuneita. Maria huitoi ötökkää pois ja Michael kallisti päätään. Hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen Mariaa.
-Mitäs sinä juuri äsken sanoitkaan? Michael kysyi. Maria hengitti kiivaasti. Ötökkä oli lentänyt pois.
-Minä inhoan tätä saarta ja vielä enemmän inhoan sinua, Maria murisi. Michael veti naisen kainaloonsa ja kuiskasi tämän korvaan.
-Et sinä minua inhoa. Toivot vain niin, Michael sanoi ja Maria tönäisi miehen pois.
-Joku saa kohta nähdä hermoromahdukseni, Maria lupasi. Michael kohotti kulmiaan.
-Eikö se jo äsken tullut? Michael kysyi.
-Äh, lopettakaa jo. Olette kuin pieniä lapsia. Kaikki katsovat. Mennään siihen ravintolaan. Minusta se kuulostaa hyvältä, Liz vakuutti ja niin he lähtivät.

Liz tuijotti kattoa ja kuunteli Maxin tasaista hengitystä. Ensimmäinen lomapäivä takanapäin ja Lizistä se oli sujunut loistavasti. Max nukkui toisella puolella sänkyä, Lizistä aivan liian lähellä. Liz ei pystynyt nukkumaan peiton kanssa, vaan oli heittänyt sen pois. Onneksi hänellä oli yöpaita yllään. Michaelin ja Marian kinastelua oli ollut huvittavaa kuunnella. Michael oli koko ruokailun ajan piikitellyt Mariaa ja Marian sappi oli kiehunut vaikka kuinka monta kertaa yli, mutta hän oli saanut pidettyä tunteensa kurissa. Liz oli nauttinut ateriasta. Pimeys oli laskeutunut heidän ollessa syömässä, mutta onneksi ravintola ei ollut ollut kaukana ja he olivat osanneet takaisin. Lizillä ei ollut aavistustakaan, kuinka he löytäisivät sen roiston, joka oli siepannut sen mikrosirun. He eivät olleet tehneet eilen elettäkään sen roiston löytämiseksi, mutta mihin heillä oli kiire. He saivat olla tällä saarella niin kauan, kunnes se tyyppi olisi telkien takana ja mikrosiru turvallisesti oikeilla omistajilla. Liz käänsi kylkeään ja sulki silmänsä. Jospa olisi aika ryhtyä nukkumaan?

-Enkö saa iltasuukkoa? Michael ihmetteli, kun Maria kömpi sänkyynsä. Maria tuhahti.
-Suukkoa? Sinä annoit minulle suukon jo silloin päivällä. En kaipaa lähentely-yrityksiäsi. Luulin sinun olevan kylmä ja tunteeton, mutta erehdyin. En kyllä siinä tunteettomuudella, Maria huomautti. Michael lähestyi vuodetta hitaasti.
-Meinaatko, että minä olen tunteeton? Michael murahti ja oli jo sängyllä. Maria katseli Michaelin lähestymistä ja hänen hengityksensä alkoi tihentyä.
-E-en minä sitä tarkoittanut, Maria hengähti. Michael laittoi kätensä Marian paljaille olkapäille ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Michaelin huulet lähestyivät Marian huulia ja pian Maria tunsi taas miehen huulet omillaan. Hän kietoi kätensä Michaelin kaulan ympärille ja painautui kiinni Michaelin paljaaseen ylävartaloon. Juuri, kun Maria oli vasta pääsemässä vauhtiin, Michael katkaisi yhteyden.
-Aika käydä nukkumaan!
 

Aamulla he lähtivät syömään aamiaista hotellin ravintolaan.
-Meidän on aivan pakko aloittaa tutkimukset jo tänään, Michael tokaisi, syöden suurta sämpylää. Max nyökkäsi mietteliäänä.
-Onko sinulla kuvaa siitä miehestä? Max kysyi ja Michael kaivoi lompakkonsa esille ja otti sieltä valokuvan. Hän laittoi sen pöydälle ja Liz, Maria ja Max kumartuivat katsomaan sitä. Miehellä oli tummat aurinkolasit, kalju päälaki, hän oli rotevan näköinen ja aika pitkä. Päällään hänellä oli farkut ja valkoinen t-paita, mikä sai rintalihakset pullistumaan ulos. Maria irvisti.
-Karsean näköinen. Onko tuo poskessa oleva haava? Maria kysyi, silmiään siristäen. Michael nyökkäsi.
-On. Meidän on siis etsittävä tyyppiä, jolla on haava poskessa, kalju päälaki ja joka on muutenkin hiukan epäilyttävän näköinen, Michael laittoi kuvan takaisin lompakkoonsa. Maria huoahti.
-Se onnistuukin hyvin. Tällä saarella varmaan kukaan ei näytä epäilyttävältä. Kaikki ovat niin ystävällisiä, Maria vilkaisi ympärilleen. Ravintola oli täynnä porukkaa ja iloinen puheensorina kantautui heidän korviinsa. Liz kietoi hiussuortuvaansa etusormensa ympärille niin kuin aina ollessaan miettimässä jotakin.
-Meidän on saatava selville sen tyypin hotellin nimi ja huoneen numero. Mikä tuon miehen nimi on? Liz halusi tietää. Michael rypisti kulmiaan.
-George mielestäni sanoi sen…Nyt muistan! Brian Doddle, Michael tokaisi ja Max nyökkäsi.
-Niin se olikin. Kysytään vain miestä sillä nimellä ja…
-Hei haloo! Tuskin se on kirjautunut hotelliin omalla nimellään. Hänellä on varmaankin miljoonia peitenimiä emmekä me voi mistään arvata, minkä nimen hän on juuri sillä hetkellä valinnut, Maria järkeili. Michael huokaisi ja haroi ruskeita hiuksiaan.
-Olet kai oikeassa. Mutta ainahan voimme kysellä. Jospa Maria ja minä menemme itäpuolen hotelleihin ja te kaksi länsipuolen ja alatte tarkistaa sitä kautta pohjoispuolenkin hotellit, Michael ehdotti ja niin he päättivät tehdä.
       
Syötyään he hajaantuivat. Max ja Liz kapusivat bussiin, mikä johdatti heidät vanhanaikaiseen Apollo- hotelliin. Se oli viimeinen hotelli ja kaukaisin, mikä sijaitsi länsipuolella. Liz ei voinut olla ihailematta maisemia samalla, kun he suorittivat tehtäväänsä. Maisema kylpi auringonpaisteessa ja kaikkialla näkyi vähäpukuisia ihmisiä. Lapset söivät jäätelöä ja aikuiset liehuttivat viuhkojaan kasvojensa edessä.
-Täällä on todella kaunista, Liz kuiskasi ja Max hymyili.
-Niin on. En yhtään panisi pahakseni, vaikka muuttaisimme tänne kokonaan asumaan, Max naurahti ja Liz virnisti.
-En minä nyt kuitenkaan ihan muuttaisi. Kyllä Losissa on ihan hyvä asua, Liz tokaisi.
-Sinähän olet kasvanut Roswellissa? Eikös se sijaitse Uudessa-Meksikossa? Max kysyi ja Liz nyökkäsi.
-Missä sinä olet syntynyt? Liz kysyi kiinnostuneena.
-Dallasissa. Muutimmme sieltä vanhempieni ja isosiskoni kanssa sitten Los. Angelesiin, kun täytin kaksi vuotta, Max kertoi ja Liz hämmästyi.
-Ai. Et sitten ehtinyt kauaa asua siellä. Minä en ole koskaan käynyt Dallasissa, Liz tokaisi. Samassa Max huomasi heidän olevan perillä. Hän tarttui Liziä kädestä ja he pujottelivat itsensä penkkien lomasta ulos ja suuntasivat kulkunsa Apollo-hotelliin. Liz katsoi uteliaana sen vanhanaikaista rakennusta. Se muistutti aivan kuin linnaa. Siinä oli kuusi kerrosta ja se oli leveä ja ikkunoita oli paljon. Ihmisiä tuli ja meni hotellin ovesta ja Liz ja Max työntyivät sisään. He menivät hotellivirkailijan luokse ja tämä hymyili heille.
-Onko teillä huonevaraus? mies kysyi, mutta Max pudisti päätään.
-Ei. Etsisimme setäämme; Brian Doddlea. Onko hän täällä? Max kysyi, keksien tarinan, jotta mies kertoisi heille missä huoneessa mies olisi. Hotellivirkailija selasi hetken kirjaansa ja pudisti sitten päätään.
-Kukaan ei ole kirjautunut tänne sillä nimellä, mies kertoi ja Max nyökkäsi.
-Kiitos, Max sanoi ja he poistuivat aulasta.
-Seuraava hotelli on Greenville, Liz katsoi kartasta ja he kävelivät muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan hotelliin. Sielläkään heitä ei onnistanut.
-Olen aivan varma, että se tyyppi on vaihtanut nimeään, Liz huoahti ja Max nyökkäsi.
-Niin minäkin. Mutta ei mahda sitten mitään. Meidän on vain katseltava ympärillemme, jospa se tyyppi putkahtaisi jostain esiin, Max huomautti. He tulivat Nova-nimiseen hotelliin ja Max kertoi saman tarinan hotellivirkailijalle.
-Kyllä vain. Herra Brian Doddle on täällä, nainen sanoi ja Max ja Liz malttoivat tuskin kätkeä intoaan.
-Voisitko kertoa huoneen nimen? Meidän pitäisi yllättää setä. Hän ei ole nähnyt meitä pitkään aikaan ja kun sitten kuulimme, että hän on täällä, niin päätimme mennä tapaamaan häntä, Liz sanoi ja nainen antoi huoneen numeron. Liz ja Max kiittivät ja suuntasivat kulkunsa portaisiin.
-Numero 450, Max mutisi. Hän kaivoi esille kännykkänsä ja soitti Michaelille.
-Se mies on Nova-hotellissa. Tulkaa tänne. Me menemme tarkistamaan sen huoneen. Jos meitä ei kuulu takaisin, tulkaa apuun, Max sanoi ja Michael lupasi tulla. Hän sulki puhelimen ja he saapuivat huoneen ovelle. Max koputti oveen ja toivoi, että mies ei tulisi avaamaan sitä. Eikä tullutkaan. Max veti pinnin taskustaan ja alkoi tiirikoida ovea auki. Kohta lukko naksahti ja Max työnsi oven auki ja he astuivat sisään. Huone oli siistissä järjestyksessä. Matkalaukut oli laitettu sängyn alle eikä yhtään vaatetta lojunut lattialla. Max sulki oven ja he alkoivat tutkia olisiko mikrosiru huoneessa. Äkkiä Lzi jähmettyi. Askeleita. Joku oli tulossa. Maxkin kuuli sen. Hän tarttui Liziä käsivarresta ja veti naisen pieneen vaatekomeroon, missä oli juuri ja juuri tilaa kahdelle. Max painoi Lizin rintaansa vasten ja Liz kuuli miehen sydämen jyskyttävän kiivaasti. He kuulivat huoneen oven avautuvan ja jonkun astelevan sisään. Askeleet olivat raskaat ja Liz oli varma, että ne kuuluivat heidän etsimälleen herralle. Mies näytti etsivän jotain. Samassa mies soitti jollekin.
-Hei, huonettani on pengottu, mies ilmoitti ja Liz painoi päänsä Maxin rintaa vasten. Hän pelkäsi, että mies löytäisi heidät pian. Max puristi häntä lähemmäksi.
-Aivan. Selvä. Ei, kukaan ei ole vienyt sitä. Se on varmassa tallessa. Kyllä. Minä tulen. Hei, mies sulki puhelimensa ja seisoi hetken paikoillaan. Sitten tämä lähti. Liz saattoi taas hengähtää ja Max irrotti otteensa hänestä, mutta laittoi sormen huulilleen. Mies saattoi vain teeskennellä lähteneensä, mutta odottaa kuitenkin sisäpuolella. Kun he eivät kuulleet ääntäkään, Max raotti komeron ovea. Ketään ei näkynyt ja he työntyivät ulos. Liz huoahti.
-Luojan kiitos, se oli täpärällä, Liz mutisi. Max nyökkäsi.
-Onneksi toimimme nopeasti. Olen varma, että se mikrosiru ei ole enää täällä. Mihin lie Brian meneekin juuri nyt, se on hänellä mukana, Max totesi synkästi ja he poistuivat huoneesta, hymyilivät virkailijalle ja menivät ulos, missä Michael ja Maria odottivat jo kärsimättöminä.
-Näittekö te sitä roistoa? Liz kysyi ja Maria pudisti hämmästyneenä päätään.
-Ei. Olisiko pitänyt? Maria kysyi ja Liz nyökkäsi. Hän kertoi koko jutun ja Michael huokaisi turhautuneena. Jos he olisivat olleet tarkempia Marian kanssa, he olisivat nähneet sen miehen tulevan ulos.
-Ehkä se tyyppi käytti takaovea, Max ehdotti ja Marian silmät kirkastuivat.
-Tottakai! Voi, kun me olemme tyhmiä! Se meni takaovesta, Maria läimäytti otsaansa.
-Emme me enää sitä kiinni saa. Luultavasti jokin auto odotti häntä, Max arveli.
-Mitä me sitten teemme? Liz kysyi. Max mietti hetken.
-Meidän pitäisi partioida täällä. Toiset taka- ja toiset etuovella. Jos Brian käyttääkin äkkiä etuovea. Sitten kun hän lähtee taas liikkeelle, me seuraamme häntä, Max päätti ja Michael nyökkäsi.
-Kuulostaa hyvältä idealta, Michael tokaisi.
-Meillä pitäisi olla auto, Maria mutisi ja Michael kohotti kulmiaan.
-Voimme vuokrata sellaisen, Michael sanoi ja niin he tekivät. Autosta käsin olisi paljon parempi vahtia kohdetta. Max ja Lizkin vuokrasivat sen.

He siirtyivät takapuolelle, mutta eivät kuitenkaan niin lähelle ovea, että heidät huomattaisiin. Liz huomasi kuinka taivas äkkiä tummui ja kuinka alkoi tuulla kovasti. Ilma muuttui painostavaksi.
-Suuri myrsky lähestyy. Kaikkia kehotetaan menemään sisälle suojaan, radio rätisi ja sammui samassa kokonaan. Alkoi sataa vettä niin kamalasti, ettei Liz ollut kuin kerran nähnyt niin kovan vesisateen.
-Tämäkin vielä, Max mutisi ja laittoi ilmastoinnin lämpimälle. Ukkonen paukahti ja salama halkaisi taivaan. Liz hautautui syvemmälle penkkiinsä.
-Pelkäätkö sinä ukkosta? Max kysyi lempeästi, mutta Liz pudisti päätään. Äkkiä jyrähti uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja Liz hätkähti. Max veti naisen kainaloonsa ja puristi tätä itseään vasten. Salaman välähtäessä ja ukkosen jyrähtäessä, Liz painoi päänsä Maxin vahvaa rintaa vasten. Maxin lähellä hänen pitäisi tuntea itsensä turvalliseksi, mutta silti hänen sydämensä jyskytti pelokkaasti.
-Miksi sinä pelkäät ukkosta? Max kysyi ja Liz kohotti hiukan päätään.
-Olimme kerran tätini luona Floridassa ja siellä alkoi kamala myrsky. Lähellä oli puita ja yksi valtava kuusi kaatui suoraan talon päälle ja katto sortui. Minä jäin loukkuun sängyn alle ja palomiehet pelastivat minut vasta myrskyn laannuttua. Olin kuin ihmeen kaupalla säilynyt hengissä, Liz sanoi ja Max silitti rauhoittavasti hänen hiuksiaan. Koko maailma tuntui olevan kaaoksen keskellä. Ihmiset yrittivät päästä suojaan rajumyrskyltä ja puut huojuivat tuulessa. Liz saattoi vain toivoa, että se loppuisi pian.

Maria huoahti tylsistyneenä. Hän istui ahtaassa autossa miehen kanssa, jonka vieressä hän kaikkein vähiten olisi halunnut istua. Ulkona riehui myrsky ja he olivat loukussa autossa. Michael istui rentona, silmät ummessa, vaikka heidän tehtävänä oli vahtia sitä hyypiötä, joka heidät oli tähän tilanteeseen saattanut. Maria liikehti levottomana ja kaivoi sitten käsilaukustaan suklaapatukan, jonka oli aiemmin päivällä ostanut. Hän kiskoi kuoret auki ja haukkasi palan. Michael vilkaisi häntä.
-Voisit tarjota minullekin, Michael tokaisi. Maria kohotti kulmiaan.
-Miksi minä sinulle tarjoaisin? Maria kysyi ihmeissään. Michael tuhahti.
-Kohteliaisuutta? Michael ehdotti ja Maria irvisti. Hän ojensi miehelle palan suklaata ja Michael hotkaisi sen suuhunsa. Sade piiskasi tuulilasia vasten, mutta myrsky alkoi olla tyyntymässä. Hienoa, he pääsisivät jatkamaan tutkimuksiaan. Ehkäpä se mieskin palaisi jonkin ajan kuluttua eikä heidän tarvitsisi märehtiä kuumassa, ahtaassa autossa.
-Oliko se tuo mies? Michael kysyi äkkiä ja Maria räväytti silmänsä auki. Joku livahti ihan heidän autonsa ohitse. Pimeällä ei oikein nähnyt kunnolla. Oli jo ilta ja pimeys oli laskeutunut aivan yllättäen. Maria irrotti Michaelin tavoin turvavyönsä ja he nousivat autosta ja seurasivat miestä hotelliin.
-Se se on, Michael suhahti, tarttui Mariaa kädestä ja kiskoi miehen perään. Mies nousi hotellin portaita yläkertaan omaan huoneeseensa. Michael kuuli oven kolahduksen.
-Mitäs nyt? Maria kysyi.
-Odotetaan. Se mies saattaa vielä lähteä liikkeelle ja sitten seuraamme häntä, Michael sanoi. Maria nojasi seinää vasten ja huokaisi.
-Se mies saattaa lähteä ulos vasta huomenna, Maria nurisi. Michael virnisti ja astahti häntä lähemmäksi.
-Sittenhän meillä on aikaa…
-Äh, mene pois, Maria työnsi häntä, mutta samassa Michael tempaisi hänet lähelleen, painoi huulensa hänen huulilleen ja suhahti:
-Teeskentele suutelevasi. Maria vastasi miehen musertavaan suudelmaan. Hänen sydämensä jyskytti. Hän kuuli askeleita jotka lähestyivät rivakasti. Sitten miehen hahmo ilmestyi heidän luokseen.
-Menkää huoneeseenne, se kivahti. Maria vilkaisi syrjäsilmällä miestä. Brian Doddle. Mies lähti harppomaan portaat alas ja Michael irrottautui Mariasta hengästyneenä. He katsoivat hetken toisiinsa ja pinkaisivat miehen perään. Michael kaivoi kännykkänsä.
-Max! Se mies lähtee juuri. Seuraamme häntä jalan, mutta tulkaa te perässä autolla, jos se päättää äkkiä ottaa bussin, Michael kertoi. Hän laittoi kännykkänsä takaisin taskuunsa ja he kiihdyttivät vauhtiaan. Brian käveli nopeaa vauhtia eteenpäin. Hän oikaisi äkkiä pimeälle kujalle ja jatkoi matkaansa läpi roskattujen kujien. Maria irvisti nähdessään likaiset kujat, mutta hän ei alkanut prinsessoimaan. Michael ja hän seurasivat jonkin matkan päässä miehestä…

-Mitä nyt? Liz kysyi. Max käynnisti autonsa ja vilkaisi naista.
-Michael ja Maria lähtivät sen miehen perään, Max sanoi. Hän ajoi auton hotellin toiselle puolelle ja huomasi kuinka Maria ja Michael katosivat eräälle kujalle.
-Luulen, että se mies kävelee. Emme me mahdu autolla tuonne, Max manasi ja he nousivat nopeasti ja pinkaisivat Marian ja Michaelin perään. Liz vilkuili ympärilleen juostessaan Maxin rinnalla. Pienet sadepisarat tippuivat heidän päälleen. Taivas oli tummanpuhuva ja varjot kietoutuivat heidän ympärilleen. Nyt tarvittiin enää takaa-ajava dobermanni niin kohtaus olisi ollut kuin kauhuleffasta, Liz ajatteli värähtäen. Yhtäkkiä verkkoaita ilmestyi heidän eteensä.
-Miten me…? Liz ihmetteli. Max kyykistyi.
-Kiipeä selkääni ja sitä kautta ylös, Max ehdotti. Liz kapusi Maxin selkään ja punnersi itsensä piikkiaidan yli. Hänen paitansa repesi ja Liz irvisti. Siinä meni hänen lempipaitansa. Hän hypähti maahan ja katsoi kun Max kiipesi ketterästi kuin kissa aidan yli. Max tarttui Liziä kädestä ja he pinkaisivat juoksuun ja näkivät juuri kuinka Maria ja Michael katosivat erääseen rakennukseen. Max puristi Lizin kättä ja he tunkeutuivat sisään kanssa. Äkkiä joku hyökkäsi Maxin kimppuun ja Max rojahti maahan.
-Anna yksikin hyvä syy…
-Michael? Max sihahti ja Michael tyrmistyi. Maria tuli esiin varjoista ja vilkaisi Liziä.
-Me luulimme teitä varjostajiksi. Teidän piti tulla autolla, Michael suutahti ja kömpi pystyyn. Max huoahti ja nousi ja katsoi ensin Michaelia ja sitten Mariaa.
-Emme me voineet, kun te katositte kujalle. Arvasimme, että se mies ei voisi käyttää autoa, Max tokaisi.
-Shh…Joku tulee, Liz tajusi. Max veti Lizin portaiden alla olevaan aukkoon ja Michael kiskoi Marian johonkin varastohuoneeseen. Askeleet kaikuivat tyhjässä rappukäytävässä.
-Kuulin ääni, Brian kivahti juuri jollekin.
-Kuulit harhoja. Täällä ei ole ketään. Ellei sinua sitten seurattu, joku tiuskaisi takaisin.
-En ainakaan huomannut, Brian kuulosti epäilevältä. Liz näki miehen kuluneiden kenkien ilmestyvän käytävään. Maxin ote tiukentui. Lizistä oli ihanaa olla Maxin lähellä. Harmi vain, että se tapahtui haisevassa porraskäytävässä, missä ei ollut hitustakaan romanttisuutta. Maax hengitti hänen korvaansa vasten ja pienet väristykset kulkivat pitkin Lizin selkää. Voi, kunpa he olisivat hotellihuoneessa ja…ja mitä? Mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet, Liz Parker? Liz sätti itseään.
-Ei täällä ketään ole. Lähdetään. Onko siru mukana? mies kysyi. Pieni levyke heilahti miehen kädessä.
-Jep. Tässä se on., Brian vastasi ja he lähtivät rapusta.
-Mennään, Max sihahti ja he neljä pinkaisivat perään. Mutta miehiä tultiin autolla vastaan. Max manasi ääneen katsoessaan kuinka auton perävalot katosivat kulman taakse.
-Se siitä sitten. Teidän olisi pitänyt tulla autolla, Michael tokaisi.
-Ja lentää sillä piikkiaidan ylitse vai? Just joo, Max tuhahti. Michael kohotti kulmiaan.
-Jotakin toista kauttakin pääsee tänne, Michael järkeili.
-Emmehän me tienneet minne Brian on menossa, Liz sanoi. Michael kohautti olkiaan.
-No, ainakin nyt tiedämme, missä hotellissa Brian on. Mennään nukkumaan, Michael sanoi.

-Aikamoinen päivä, Liz naurahti, kömpien lämpimien lakanoiden väliin. Sade oli tauonnut ja taivas alkoi avautua. Kimaltavia tähtiä pilkotti pilvien raosta. Max kävi sulkemassa ikkunan, jonka hän oli aiemmin avannut. Huoneessa oli silti tukahduttavan kuuma.
-Eikö lämmitystä saa pienemmälle? Max ihmetteli.
-Ei se ole päällä. Ulkona on vain niin kuuma, että se tuntuu sisälläkin, Liz sanoi. Max huokaisi ja kömpi Lizin viereen. Liz yritti kovasti olla välittämättä Maxin paljaasta, lihaksikkaasta ylävartalosta. Max vilkaisi häntä. Lizillä oli yllään valkoinen, melkein läpikuultava yöpaita ja hänen muotonsa erottuivat sen läpi. Sillä oli viileä nukkua, mutta Maxin polttavan katseen alla, hänelle tuli melkein liian kuuma… Max tarttui äkkiä häntä ranteista, veti kiinni itseensä ja painoi hellästi huulensa naisen pehmeille huulille. Liz raotti vaistomaisesti huuliaan ja kietoi kätensä Maxin ympärille. Max painoi hänet kiinni vartaloonsa ja hänen suudelmansa koveni. Maxin kieli tunkeutui Lizin suuhun ja se hipaisi Lizin kielenkärkeä. Liz puristi Maxia lähemmäksi omaa vartaloaan. Hän halusi Maxia…Luoja kuinka hän halusi miestä…Hän ei välittänyt siitä, vaikka häviäisikin vedon, jonka he olivat Marian kanssa lyöneet. Max oli liian ihana… Liian seksikäs…Maxin kädet hyväilivät häntä ohuen yöpaidan läpi ja Liz olisi halunnut Maxin riisuvan hänet. Olisi ollut ihanaa käpertyä Maxin syliin. Mutta Max työnsi hänet loitommalle.
-Emme voi, Max tokaisi. Hän ei sanonut syytä, sammutti vain valot ja kömpi peiton alle, kääntäen hänelle selkänsä, vaikka olikin äsken halunnut häntä miltei yhtä paljon. Liz yritti saada jyskyttävää sydäntään rauhoittumaan. Kuinka Max pystyi nukkumaan? Kuinka Max pystyi teeskentelemään, ettei mitään tapahtunut. Liz kömpi myös peiton alle, mutta uni ei ottanut häntä heti valtaansa.

-Aiotko mennä suihkuun? Voisit saman tien varmistaa, ettei siellä ole kammottavia hämähäkkejä. En haluaisi koko hotellin henkilökuntaa tänne pelastamaan sinua, Michael huomautti. Maria mulkaisi miestä.
-Kuinka kauan aiot muistuttaa minua niistä hämähäkeistä? Maria tiuskaisi. Michael virnisti.
-Koko loppuelämämme, Michael huomautti.
-Et elä niin kauaa. Ja kun lähdemme täältä, et näe minua enää koskaan, Maria huokaisi. Hän pamautti kylpyhuoneen oven kiinni ja katseli ympärilleen. Ei ainuttakaan hämähäkkiä valloittamassa kylppäriä. Maria riisuutui ja käänsi suihkun täysille. Lämmin vesi rentoutti jäykistyneitä lihaksia. Michaelin suudelma aiemmin päivällä oli tuntunut aivan ihanalta. Hän oli melkein halunnut Michaelin suutelevan häntä lisää. Maria huoahti ja hieroi shampoota hiuksiinsa. Toivottavasti heidän ei enää tarvinnut mennä niille likaisille kujille. Oli hämmästyttävää, että tässä lomaparatiisissa oli tuollaisiakin paikkoja. Olikohan hän valinnut väärän ammatin? Agentit tai poliisithan eivät liiemmälti piitanneet siitä, millaisiin paikkoihin he joutuivat…
-Pyörryitkö sinä sinne? Michael hakkasi ovea. Maria irvisti suljetulle ovelle. Viimeksikään se ei ollut pitänyt Michaelia loitolla.
-En. Mutta jos astut jalallesikaan sisään, pyörryn varmasti, Maria uhosi. Michael nauroi.
-Sen uskon. Olen niin ihana, että naiset muutenkin pyörtyilevät edessäni, Michael tokaisi.
-Aivan. Inhosta, Maria sanoi.
-Varo sanojasi, kaunokainen, tai tulen sisään ovet paukkuen, Michael huudahti. Kaunokainen?! Hmm…
-Miksi minun pitäisi varoa sanojani? Maria ihmetteli.
-Voin olla erittäin vaarallinen suuttuessani, Michael tokaisi. Maria naurahti. Hän hieroi shampoon pois ja huuhteli sitten vaahtoisen vartalonsa. Hän kietoi itsensä suureen froteepyyhkeeseen ja astui sitten ulos kylpyhuoneesta. Michael oli mennyt istumaan TV:n ääreen ja kanava surffaili parhaillaan.
-Eikö löydy mitään? Maria kysyi, harjaten hiuksiaan.
-Hmmph…Ei oikein…Täällä on ainakin 50 kanavaa eikä mistään tule mitään, Michael huokaisi.
-Tuskin nyt ihan 50…Hei, tossa on joku hyvä agenttileffa, Maria huudahti. Hän kömpi vuoteeseen ja he asettautuivat tuijottamaan sitä.
-Minulla on nälkä, Michael sanoi. Maria irvisti.
-Taas?
-Miten niin taas? Söin toista tuntia sitten. Tilaan jotain huonepalvelun kautta, Michael päätti ja tarttui luuriin.

Liz heräsi seuraavana aamuna myöhään. Eilisillan takaa-ajo ja tutkimukset olivat uuvuttaneet hänet. Max oli jo noussut eikä miestä näkynyt hotellihuoneessa. Liz puki ylleen keltaisen kietaisuhameen ja keltaisen topin. Hän kietoi hiuksensa poninhännälle ja laskeutui hotellin aulaan ja meni siitä ulos lasiovista. Uima-altaalla oli porukkaa ja siellähän Max, Michael ja Mariakin paistattelivat päivää.
-Huomenta! Maria ilahtui nähdessään ystävänsä, joka istahti yhdelle vapaalle aurinkotuolille. Marialla oli yllään pienenpienet mustat bikinit ja aurinkolasit silmillä. Liz huomasi Michaelin tuijottavan Marian vartaloa ja häntä hymyilytti. Vaikka Maria kuinka inhosikin miestä, tämä ei kauaa pystyisi vastustamaan miehestä huokuvaa vetovoimaa. Liz istahti vapaalle aurinkotuolille Marian viereen.
-Huomenta vaan! Koska te tänne jo tulitte? Liz ihmetteli.
-Hmm…Joskus kymmenen aikaan. Max ei kuulemma raaskinut herättää sinua, Maria virnisti. Liz vilkaisi miestä, joka teeskenteli nukkuvansa. Hän kuunteli kuitenkin korvat höröllä heidän puheitaan.
-Joko te söitte aamupalan? Liz kysyi ja Maria pudisti päätään.
-Oikeastaan odotimme sinua. Miehet tietysti kitisivät aamiaista jo tunti sitten, mutta minä pidin pääni, Maria tokaisi ja Liz hymyili.
-Mennäänkö nyt aamiaiselle? Liz siirsi katseensa miehiin. Max raotti toista silmäänsä.
-Nyt on jo lounaan aika, Max huomautti. Liz irvisti.
-No, lounaalle sitten, Liz oikaisi. Max ja Michael punnertautuivat heti pystyyn.
-Tuota kysymystä olemme odottaneet, Michael huoahti helpottuneena. Maria ja Liz pudistelivat päitään ja he kaikki lähtivät pukeutumisen jälkeen etsimään jotain hyvää ravintolaa.

Koko päivänä ei oikeastaan tapahtunut mitään erikoista. Illalla Liz lähti kävelemään viilentääkseen hermojaan. Hän ei voinut olla Maxin läheisyydessä. Jo miehen ajatteleminenkin nostatti hien pintaan ja sai hänen sydämensä pomppailemaan tahdittomasti. Mies oli niin kirotun komea, niin ihana ja hauska. Hän ei ollut eläissään nauranut yhtä paljon kuin tänään. Liziä hymyilytti. He olivat uineet meressä, syöneet rannalla eväitään ja ottaneet aurinkoa. Brian ei lähtisi tältä saarelta, joten heillä oli hyvää aikaa. Liz kääntyi kulmauksesta ja tuli pimeälle kadulle. Oli hiljaista. Liz kuuli vain sydämensä sykkeen, mutta häntä ei pelottanut paikan pimeys tai hiljaisuus. Hän oli nähnyt Maxin juttelevan Michaelin kanssa, kun hän oli ”livahtanut” ulos kävelemään. Yhtäkkiä hän kuuli vertahyytävän kiljaisun. Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen, mutta pinkaisi sitten juoksuun. Seuraavan kulman takana makasi nainen ja mies oli hänen päällään, kiskomassa vaatteita kaunokaisen yltä. Liz puri huultaan ja potkaisi miestä päähän. Mies huudahti kivusta ja ryntäsi pystyyn. Hän irvisti huomatessaan, että potkaisija olikin nainen. Nainen, jonka kimppuun mies oli käynyt juoksi karkuun, mutta eihän Liz olisi hänen apuaan tarvinnutkaan, eihän? Liz nielaisi ja katsoi miestä hievahtamatta silmiin. Mies astui askeleen lähemmäksi, inhottava virne likaisella naamallaan. Hänen aataminomenansa pomppi hänen kaulallaan.
-Vai et sinä pelkää minua, se oli enemmän toteamus kuin kysymys. Liz nosti vihaisena leukaansa. Sitten mies hyökkäsi ja hänen voimansa iski Lizin maahan. Liz voihkaisi hänen lyödessä päänsä katuun. Mies painoi huulensa hänen huulilleen ja Liz haistoi pahan hajuuisen hengityksen ja kaljan lemun. Hänen lävitseen kulki pelokas väristys. Liz yritti rimpuilla, mutta mies oli suuri ja voimakas, paljon isompi kuin Liz eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia. Miehen käsi kouri hänen rintaansa ja Liz kuuli kuinka hänen paitansa repesi. Liz kiljui, toivoen, että joku kuulisi ja tulisi auttamaan. Hän ei selviäisi yksin… Yhtäkkiä mies tempaistiin pois hänen päältään. Liz nousi vapisten istumaan ja kiskoi paitaansa tiukemmin ympärilleen. Hän huomasi Maxin, joka iski nyrkkinsä mieheen kerta toisensa jälkeen, murhanhimoisesti.
-MAX! Lopeta! Tapat hänet. Ei minulla ole hätää, Liz huudahti, nousten nopeasti seisomaan. Hän olisi rojahtanut, ellei Max olisi toiminut nopeasti ja napannut hänet syliinsä. Hänen päälleen hyökännyt mies rojahti tiedottomana maahan. Max lähti harppomaan poispäin.
-Oletko kunnossa? Max kysyi, laskien hänet hetkeksi yhdelle portaalle istumaan. Liz vapisi, mutta muuten hän tunsi olevansa kunnossa.
-Olen. Pelästyin vain, Liz sanoi heikosti. Max tuhahti.
-Kuka tahansa olisi pelästynyt. Mitä oikeastaan tapahtui? Max kysyi.
-Yritin pelastaa jotakuta naista ja hän pääsikin karkuun. Ellet sinä olisi tullut, olisi käynyt hullusti, Lizin ääni vavahti. Max sulki naisen turvalliseen syleilyynsä ja Liz kietoi helpottuneena kätensä Maxin kaulan ympärille. Hän painoi päänsä miehen olkapäätä vasten ja hetken he vain syleilivät toisiaan.
-Pelästyin niin, kun kuulin huutosi, Max huoahti, katsoen naista silmiin. Hän ei käsittänyt miksi oli niin paljon säikähtänyt. Hänhän tuskin tunsi naista. Ehkä se johtui hänen työstään. Hän oli aina auttamassa toisia…
-Miten sinä edes kuulit minut? Olit hotellin edustalla, Liz ihmetteli epäillen. Max nolostui.
-Näin sinun lähtevän ja päätin seurata sinua. Halusin varmistaa, ettei sinulle tapahdu mitään, Max tunnusti. Liz hymyili ja sipaisi miehen karheaa poskea.
-Sinun takiasi henkeni pelastui. Kiitos siitä, Liz painoi enempiä ajattelematta huulensa miehen huulille ja Max jäykistyi ensin, mutta sitten mies kietoi kätensä hänen ympärilleen ja heidän vartalonsa tukeutuivat toisiinsa. Suudelma syveni, Maxin otteet tiukentuivat. Äkkiä kimeä koiran haukunta keskeytti heidän romanttiset hetkensä. Liz laski kauhistuneena katseensa. Mitä hän oli mennyt tekemään? Hän oli suudellut Maxia. HÄN oli aloittanut suudelman. Mutta Max ei ollut lopettanut sitä. Jos koira ei olisi ollut haukkunut niin Liz ei tiennyt kuinka pitkälle heidän suudelmansa olisi johtanut. Max katsoi häntä intohimon sumentamin silmin.
-Mennään takaisin huoneeseemme, Max kuiskasi ja nosti Lizin uudelleen syliinsä, välittämättä naisen vastusteluista. Hotellin aulassa Max vasta laski naisen ja he menivät huoneeseensa.

Maria luki vatsallaan rakkausromaania, jonka hän oli ottanut mukaansa. Olisipa Michael yhtä romanttinen kuin kirjan sankarikin. Kunpa hänkin saisi Marian pyörtymään onnesta, punastumaan kuin pikkutyttö tai haaveilemaan ihan päättömiä. Mutta eikö hän juuri tehnyt niin? Haaveili päättömiä? Maria huokaisi ja vilkaisi sohvalla retkottavaa miestä. Tämän paidan napit olivat auki ja Maria erotti vahvan, lihaksikkaan rintakehän, jota peitti tumma karvoitus. Maria värähti ajatellessaan miltä Michaelin vartalo tuntuisi hänen alastonta vartaloaan vasten. Maria laski katseensa alas kirjaan. Kirja sai hänet ajattelemaan typerästi. Ei hän muuten olisi ajatellut sellaisia asioita Michaelista. Alaston vartalo oli viimeinen asia, minkä hän Michaelista halusi nähdä. Maria jatkoi lukemistaan, mutta hänen silmänsä hyppivät riviltä toiselle. Kuumat väristykset kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Lopeta Herranen aika! Ei Michael nyt niin haluttava voi olla. Olet tavannut muitakin miehiä, joten keskity kirjaasi äläkä mihinkään muuhun, Maria komensi itseään, mutta siitä ei tullut mitään, joten hän sulki raivostuneena kirjansa ja heitti sen reppunsa päälle. Michael vilkaisi häntä kysyvästi.
-Mikä hätänä? Michael kysyi. Maria mulkaisi häntä.
-Sinä! En pysty keskittymään mihinkään takiasi. Etkö voi hankkia jotain muuta huonetta? Maria kysyi kiukustuneena. Michael nauroi.
-Ehei. Ei tulisi mieleenikään. Olet muuten todella suloinen suuttuessasi, Michael huomautti. Maria veti syvään henkeä.
-Suloinen?! Olenko minä suloinen?! Maria toisti tyrmistyneenä.
-Tottakai. Suloinen kuin pieni kissanpentu, Michael nousi tuolistaan ja asteli Marian luokse. Kaikki viileys tuntui kaikonneen miehestä. Hänen silmänsä paloivat tummina. Maria nielaisi palan kurkustaan.
-En minä ole mikään kissanpentu, Maria vastusteli. Michael tarttui häntä käsivarsista ja veti hänet lähelleen, painaen rajusti huulensa naisen huulille. Ennen kuin Maria ehti estää mies oli kiskonut paitaa hänen yltään. Tätähän hän oli kaiken aikaa halunnutkin eikö niin? Maria voihkaisi tuntiessaan miehen kädet vartalollaan, rinnoillaan. Ne olivat uskomattoman hellät, vaikka samaiset kädet pitelivät asetta, nappasivat kiinni roistoja, olivat ehkä ampuneet… Maria värisi nautinnosta, kun Michael kumartui hänen yllensä alastomana. Miehen rintakehän karvat pistelivät hänen pehmeää vartaloaan. Maria hamusi huulillaan miehen huulia ja Michael upotti kätensä hänen vaaleisiin hiuksiin. Sitten he olivat yhtä. Maria kietoi jalkansa miehen vartalon ympärille ja Michael työntyi häneen voimakkain työnnöin. Marian huuto hukkui Michaelin suudelmaan. Vihdoin he saavuttivat rakkauden huipun ja he jäivät sen jälkeen pitkäksi aikaa makaamaan toistensa syliin.

Liz olisi tahtonut olla kotona. Hän oli kyllästynyt esittämään Maxin vaimoa, kun mies ei suostunut edes kunnolla suutelemaan häntä. Hän oli varma, että Max tunsi jotakin häntä kohtaan, sillä aina välillä hän yllätti Maxin tuijottamasta itseään outo ilme kasvoillaan. Miksei Max sitten voinut näyttää tunteitaan? Liz huokaisi ja sammutti suihkun. Hän kuivasi itsensä suureen pyyhkeeseen ja puki ylleen farkkushortsit ja valkoisen t-paidan. Hän letitti pitkät hiuksensa selkään ja tuli juuri ulos kylpyhuoneesta, kun Max oli koputtamassa oveen. Liz iski oven suoraan Maxin nenään ja mies voihkaisi.
-Voi ei! Olen pahoillani! En nähnyt sinua, Liz huudahti. Max puristi nenäänsä ja irvisti.
-Et tietenkään voinut nähdä, kun olit oven toisella puolella. Eikä minua kamalasti sattunut, Max mutisi. Liz ei uskonut. Hän tarttui hellästi Maxia kädestä ja siirsi sen sivuun. Iso mustelma oli kohoamassa miehen nenään. Liz huoahti ja sipaisi kipeää kohtaa hellä varoen. Max värähti ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän tuli hulluksi, kun nainen kosketti häntä. Lizin pehmeät kädet tuntuivat aivan ihanilta hänen kipeää nenäänsä vasten ja Max olisi voinut esittää loukkaantunutta vain sen takia, että saisi Lizin lähelleen.
-Se paranee omia aikojaan. Nenäni on murtunut aiemminkin, Max murahti sitten ja astui kauemmas. Liz antoi kätensä pudota. Hän oli aistinut kuinka jännittynyt mies oli ollut, mutta sitten hänestä oli tuntunut siltä kuin mies olisi aivan äkkiä rentoutunut ja pitänyt hänen kosketuksestaan. Oliko hän vain kuvitellut kaiken? Liz yritti hymyillä.
-Mihinkä me menemme tänään? Liz kysyi ja käveli käsilaukkunsa luokse. Hän poimi sen lattialta ja laittoi olalleen. Max haroi hiuksiaan.
-Voisimme käydä eläintarhassa. Puhuinhan sinulle siitä. Jokainen joka tulee tälle saarelle, käy jossain vaiheessa siellä, Max vastasi ja Liz kohotti kulmiaan.
-Vai eläintarhaan…Miksikäs ei. Oletko puhunut Michaelin kanssa? Liz halusi tietää. Max pudisti päätään.
-Ajattelimme, että he saavat Marian kanssa viettää tämän päivän kahdestaan, samoin kuin mekin, Max tokaisi. Lizin sydän lähti hurjaan laukkaan. He saisivat olla koko päivän kahden. Mikään muu ei tuntunut ihanammalta ajatukselta.

Kesti melkein tunnin ennen kuin he saapuivat San Cruisen eläintarhan luokse. Suuri portti oli heidän edessään ja he maksoivat lippunsa lippuluukulla, mikä sijaitsi ennen sisäänkäyntiä. Max tarttui sitten Liziä kädestä ja he astuivat eläinmaailmaan. Liz oli ollut eläintarhassa viimeksi pienenä tyttönä äitinsä kanssa. Hän oli ollut lumoutunut kaikista niistä eläimistä joita tarhassa oli ollut. Lapset juoksentelivat ympäriinsä hihkuen riemusta joka häkin kohdalla, osoittelivat eläimiä sormillaan, silmät ymmyrkäisinä. Liziä hymyilytti. Hänestä oli ihanaa pidellä Maxia kädestä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jälleen se pikkutyttö, joka käveli häkkien lomassa äitinsä käsipuolessa. Paitsi, että nyt hänen seuranaan oli mies, jota hän rakasti, mutta joka ei rakastanut häntä. Hän ei kuitenkaan antanut sen pilata päiväänsä. Apinat kirkuivat, kun he kävelivät yhden häkin ohitse. Liz huomasi, että tarhassa oli muutamia laitteitakin, kuten karuselli ja keinut.
-Halutko hattaran? Max kysyi ja Liz nyökkäsi. He menivät hattarajonoon ja kohta Liz söi suurta, valkoista hattaraa.
-En ole aikoihin syönyt tätä, Liz huoahti ja Max virnisti.
-En minäkään. Miltei unohdin, että se maistuu näin makealta. Haluatko mennä Safariajelulle? Max kysyi ja Liz suostui heti. He söivät hattaraansa pienessä kahden istuttavassa vaunussa ja katselivat safariin kuuluvia tekoeläimiä.
-Miltähän tuntuisi olla oikealla safarilla? Liz pohti ja Max naurahti.
-Varmaankin aika jännittävältä, Max sanoi eikä Liz voinut kieltää sitä. He pääsivät sieltä vähän ajan kuluttua pois ja kiertelivät katsomassa kaikki häkit ja niiden asukkaat. Pieni poni antoi lasten istua selässään ja sitä taluttava nainen kiersi jonkin aikaa eläintarhaa ympäri.

Yhtäkkiä rauhallisen päivän rikkoi kammottava kirkaisu.
-Tulipalo! Lasten seikkailulinna palaa! joku huusi ja se sai aikaan kaaoksen. Liz ja Max ryntäsivät linnaa kohden, jonka tornit kohosivat muiden laitteiden ylitse. He saapuivat piakkoin linnan luokse ja näkivät kuinka liekit jostain ikkunasta kohosivat korkeuksiin. Hätääntyneet vanhemmat pitelivät päätään ja yrittivät päästä palavaan taloon etsimään lapsiaan. Jotkut linnassa olevat vartijat toivat muksuja nopeasti pois savun keskeltä ja lapset pääsivät itkien vanhempiensa syliin. Liz puristi Maxia kädestä ja katseli savuavia huoneita. Hänestä oli kauheaa olla avuton, kun hän olisi aivan hyvin voinut tehdä jotain.
-Menen kysymään tarvitaanko apua. Odota sinä täällä, Max käski ja katsoi Liziä silmiin. Liz nielaisi ja katseli kuinka Max katosi juoksevien ihmisten sekaan. Yhtäkkiä joku tarttui Liziä käsivarresta ja Liz tuijotti naisen hätääntyneitä silmiä.
-Lapseni. Pikkuinen poikani on linnan toisessa kerroksessa. Sinun on autettava häntä. Kukaan ei tee mitään. Minä tiedän sinne toisen reitin. Tule. Ennen kuin Liz ehti vastata, nainen lähti kuljettamaan linnan takapihalle. Siellä oli avonainen ikkuna eivätkä liekit olleet yltäneet vielä niin alas. Liz puri huultaan ja katsoi naisen kalmankalpeisiin kasvoihin.
-Missä siellä? Liz kysyi. Nainen osoitti toisen kerroksen ikkunaa, missä Liz näki pienen pojan kasvot. Liz veti syvään henkeä ja tarrautui kiinni ikkunalautaan. Hän kampesi itsensä sisään ja kohotti naiselle peukkunsa. Nainen nyökkäsi ja Liz lähti nopeasti ovelle. Palo oli alkanut linnan kolmannesta kerroksesta ja se läheni kaiken aikaa toisen ja ensimmäisen kerroksen huoneita. Liz juoksi käytävää pitkin ja kiipesi portaita ylös. Hänen oli vaikea hengittää paksussa savussa, mutta sisukkaasti hän kiipesi ylemmäs, kunnes tuli toiseen kerrokseen. Hän aukoi huoneita, koska ei ollut varma, missä kerroksessa poika oli. Yhtäkkiä hän kuuli itkua. Hän paiskasi oven auki ja näki pienen pojan ikkunan ääressä, kyyneleet poskille valuen.
-Ei mitään hätää. Tulin pelastamaan sinua, Liz ojensi kätensä ja poika juoksi hänen syliinsä. Liz nosti kevyesti pojan käsivarsilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän tuli toiseen kerrokseen ja samassa katto romahti ihan muutaman metrin päässä. Lzi kavahti kauemmas. Tulimeri syöksähti heitä kohti ja hän pinkaisi juoksuun. Poika nyyhkytti hänen olkaansa vasten ja Liz tunsi itsekin vapisevansa. Mistä hän pääsisi ulos? Joka puolella oli savua ja Lizin silmiä kirveli. Häntä yskitti ja poikakin köhi hänen olkaansa vasten. Lzi löysi portaat ja harppoi ne kaksi askelmaa kerrallaan alas. Hän pelkäsi, että alakerran yläpuolella oleva katto putoisi heidän niskaansa. Hän erotti kuitenkin jo ulkoa valoa. Kun hän tuli oviaukkoon, katto pamahti alas. Joku kiljui. Sormet osoittelivat häntä. Liz kaatui eteenpäin tulen voimasta, mutta hän suojasi omalla vartalollaan pienen pojan vartaloa. Joku kiskoi häntä liian kovakouraisesti pystyyn. Poika otettiin häneltä. Liz yski eikä hän hetkeen nähnyt mitään. Joku toi vesilasin hänelle ja Liz joi ahnaasti karhean tunteen kurkustaan. Sitten se joku taas kiskoi häntä mukaansa. Liz yritti irrottaa otteen itsestään, mutta käsien ote piti.
-Helvetti, Liz! Mikset voinut pysyä aloillasi? Liz tunnisti Maxin vihaisen äänen. Hän alkoi äkkiä vapista ja mies veti hänet lähelleen. Häntä oksetti ja pyörryttävä tunne vain tuntui yltyvän. Hän kietoi lujasti kätensä miehen kaulan ympärille ja Max puristi häntä aivan liian lujaa. Liz haukkoi henkeä.
-Satutat minua, Liz kuiskasi rahisevasti. Max höllensi otettaan.
-Miksi sinä teit sen? Linna olisi voinut sortua niskaasi. Etkö tajua miten hölmöä se oli? Max kysyi ja ravisteli häntä, kun hän ei tuntunut reagoivan. Lizin silmät alkoivat taas nähdä kunnolla ja hän näki kuinka kalpea Max oli. Miehen silmistä paistoi huolestuneisuus. Oliko Max ollut huolissaan hänestä?
-Olen pahoillani. Mutta kun se nainen tuli pyytämään minua pelastamaan poikaansa en voinut olla tottelematta, Liz nyyhkäisi. Max oli vihainen. Miksi mies oli vihainen? Liz ei ymmärtänyt mitään. Eikö Maxin olisi kuulunut olla ylpeä hänestä? Hän oli sentään pelastanut pojan hengen.
-Mennään takaisin hotelliin. Olet heikossa kunnossa. Mutta sitä ennen lääkärien on tutkittava sinut, Max päätti eikä Liz uskaltanut kerrankaan vastustella.

Mariasta oli ihanaa herätä Michaelin käsivarsilta. Hän katseli miehen nukkuvia kasvoja, leveää rintakehää ja mietti viime yötä. Michaelin viileydestä ei ollut ollut tietoakaan. Mies oli rakastellut hellästi, suudellut aivan kuin hän olisi omistanut Marian ja hyväillyt häntä niin palavasti, että hän oli epäillyt olevansa sängyssä väärän miehen kanssa. Voisiko Michael olla hänelle se oikea? Kenenkään kanssa hän ei ollut ennen tuntenut tällaista outoa tunnetta kuin Michaelin kanssa rakastellessaan. Kaikki oli ollut kuin unelmaa. Ihan kuin hän olisi ollut taivaassa. Maria huokaisi ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Michaelin ote tiukentui aivan kuin hän olisi ajatellut, että Maria oli karkaamassa hänen luotaan. Maria hymyili uneliaasti. En ikinä. En ikinä karkaa hänen luotaan ellei Michael itse aja minua pois. Siihen ajatukseen Maria nukahti uudestaan.

Seuraavan kerran kun hän heräsi, hän tunsi kuinka joku tuijotti häntä. Hänen avatessaan silmänsä, hän näki Michaelin ruskeat silmät lähellään. Michael puhkesi hymyyn.
-Vihdoinkin sinä heräät, unikeko! Sinä nukut kuin pieni kissanpentu, Michael silitti Marian pehmeää poskea. Enää Maria ei pahastunut, vaikka mies sanoikin häntä kissanpennuksi. Joku omisti aina pennun ja Maria ajatteli, että hän kuului Michaelille.
-Silloin kun minä heräsin, sinä nukuit, Maria tokaisi. Michael hymyili ja painoi huulensa hänen huulilleen. Seurauksena oli se, että he rakastelivat vielä uudelleen.
-Voisimme viettää koko tämän päivän sängyssä, Michael huoahti, toinen käsi Marian vyötärön ympärillä ja toinen niskansa takana. Maria huoahti.
-Mikä ihana ajatus. Mutta luulen, että sinun tulisi ainakin nälkä, Maria kiusasi.
-Itseasiassa minulla on jo nyt. Voimme tilata huonepalvelusta, Michael tarttui puhelimeen ja tilasi oikein ihanalta kuulostavan aamiaisen.
-Mitähän Liz ja Max tekevät tänään? Maria pohti, kun hän söi suurta voileipäänsä.
-He menevät eläintarhaan, Michael tiesi. Hän veti Marian kainaloonsa. Nainen kohotti hämmästyneenä katseensa. - Eläintarhaan? hän ihmetteli. Michael virnisti.
-Jeps. Kuulemme sitten illalla heiltä, minkälaista heillä oli, Michael tokaisi. Kun he olivat syöneet, he painuivat takaisin vuoteeseen ja unohtuivat pitkäksi aikaa suutelemaan toisiaan

Liz nukkui koko illan. Hän heräsi seuraavan kerran vasta yöllä kamalaan janoon. Max nukkui hänen vierellään ja Liz varoi herättämättä miestä, kun hän kömpi ylös vuoteesta. Savun ansiosta hänellä oli vielä hiukan haparoiva olo, mutta hän pääsi sentään keittiön puolelle. Hän nousi varpailleen, otti kaapista lasin ja kaatoi siihen kylmää vettä. Liz huokaisi. Hän ei ollut palavaan linnaan mennessään aavistanutkaan kuinka lähellä kuolemaa hän oli käynyt. Liz värähti. Ehkä onni oli ollut matkalla mukana. Olihan hän kokenut vaaroja ja riskejä työssään, mutta ei mitään sen kaltaista. Shokki alkoi tuntua vasta nyt. Hän vapisi. Yhtäkkiä joku kietoi kätensä lohduttavasti hänen ympärilleen ja Liz lysähti nyyhkyttäen vahvaa rintaa vasten. Max silitti hänen hiuksiaan ja kuiskutteli tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa. Vihdoin Lizin itku muuttui pelkiksi nyyhkytyksiksi ja lakkasi sitten kokonaan.
-O-olen pahoillani, Liz mutisi vasten Maxin paljasta rintaa. Max naurahti.
-Mitäpä tuosta. Taisit kumminkin kokea melkoisen järkytyksen siellä linnassa, Max kuiskasi ja kohotti Lizin kasvoja puoleensa. Hän pyyhkäisi kyyneleen Lizin poskelta ja painoi sitten huulensa naisen huulille. Liz veti syvään henkeä ja katsoi silmät punaisina Maxia.
-Älä tee tuota, jos et tarkoita sitä, Liz mutisi. Max rypisti kulmiaan.
-Minä tarkoitan sitä. Haluan sinua aivan valtavasti. Anna minun rakastaa sinua, Max otti Lizin kasvot käsiensä väliin. Liz oli purskahtaa uudelleen itkuun, mutta painoikin sitten huulensa Maxin huulille. He kietoutuivat toisiinsa ja sitten Max kaappasi Lizin syliinsä ja kantoi sänkyyn. Heidän ei tarvinnut riisua toisiltaan paljoakaan. Max siveli Lizin vartalon kaaria, pehmeää ihoa. Hän halusi tuntea Lizin jokaisen vartalon kohdan. Heidän työssään oli vaaroja, mihin liittyi kuolemanpelkoa. Max ei halunnut koskaan menettää Liziä, mutta pystyisikö hän varjelemaan Liziä vaaroilta kovinkaan kauaa? Ehkä vain tämän loman. Entä sitten kun he pääsisivät takaisin Amerikkaan. Unohtaisivatko he toisensa? Max ei ainakaan unohtaisi Liziä. He rakastelivat hellästi, kiirettä pitämättä. Heillä oli koko yö aikaa. Päivä toisi tullessaan lisää haasteita, mutta sitä ei kannattanut ennalta miettiä.

Liz heräsi suihkun kohinaan. Hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa yksin vuoteessa. Max oli suihkussa, sillä miehen vaatteet lojuivat vielä siellä, minne hän oli ne eilen laskenut. Liz venytteli haukotellen. Hymy hiipi hiljaa hänen huulilleen. Maxin kanssa rakasteleminen oli ollut satumaista. Oikea unelmien täyttymys. Joku saisi olla onnellinen nainen, kun menisi Maxin kanssa naimisiin. Lizin hymy haihtui hieman. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joku toinen naisi Maxin. Hän oli rakastunut mieheen, vaikka oli loman alussa vakuuttanut Marialle, ettei rakastuisi mieheen. Liz huokaisi. Hänen piti varmistaa oliko hänen rahapussissaan sataa dollaria. Yhtäkkiä Max tuli suihkusta, hiukset kosteina, pyyhe lanteilla. Liz tuijotti miehen lihaksikasta ylävartaloa ja nielaisi. Naisten täytyi olla hulluja, kun eivät jonottaneet Maxin oven takana. Max hymyili.
-Huomenta, Max tokaisi.
-Huomenta. Ehdinkö minä…tuota…käydä suihkussa vielä? Liz kysyi ja Max nyökkäsi, katsellen häntä, kun hän nousi alastomana vuoteelta. Liz meni nopeasti suihkuun ja kun hänkin oli pukeutunut, he lähtivät alakertaan odottamaan Mariaa ja Michaelia, jotka pian saapuivatkin.

-Minne me nyt menemme? Maria kysyi hiukan väsyneenä.
-No, mitä te tahdotte tehdä? Michael kysyi. Maria vilkaisi Liziä, joka kohautti olkiaan.
-Jos me ajamme Lizin kanssa shoppailemaan keskustaan ja te menette omat menonne? Maria ehdotti ja miehet vilkaisivat toisiaan. Max kohautti olkiaan.
-Ei kai siitä haittaakaan ole. Menkää vain. Me keksimme sitten jotain. Onko teillä kännykät mukana, jos sattuu jotain? Max kysyi ja Liz nyökkäsi. He erosivat ja Liz ja Maria lähtivät astelemaan bussipysäkille. Helle sen kuin jatkui. Taivaalle oli kertynyt vain muutama pilvenhattara, mutta muuten aurinko porotti armottomasti. Liz olisi mieluusti uinut paljon mieluummin meressä kuin kierrellyt hikisissä tavarataloissa. Mutta ei hän kehdannut kieltäytyäkään, kun Maria oli niin innoissaan. He ahtautuivat puolitäysinäiseen bussiin ja katselivat ihmisiä.
-Maria. Eikös tuo ole Brian Doddle? Liz suhahti hampaidensa välistä. Maria käänsi heti päätään ja katsahti sitten Liziin.
-Jep. Sama mies. Mihinkäs hän on matkalla? Maria pohti kuiskaten. Liz kohautti olkiaan.
-En tiedä. Seurataan häntä, Liz ehdotti. He tarkkailivat aina välillä, koska mies jäisi pois. Yhtäkkiä tämä nousi ja ja Lizille ja Marialle tuli kiire jäädä myös pois bussista. He jättäytyivät hieman jälkeen ja lähtivät sitten seuraamaan miestä. Tämä saapui huonomaineiselle alueelle ja pujahti sitten yhdestä kujasta piiloon. Liz ja Maria seurasivat.
-Tämä on sama paikka, missä me vakoilimme häntä miesten kanssa, Maria suhahti ja Liz oli havainnut saman asian. He joutuivat jälleen kapuamaan piikkilanka-aidan ylitse. Maria parahti kivusta, kun hän mätkähti maahan ja hänen oikea kätensä jäi hänen vartalonsa alleen.
-Oletko kunnossa? Liz kysyi huolissaan. Maria nyökkäsi, huultaan purren.
-Enköhän. Jatketaan matkaa, Maria sanoi ja he lähtivät juoksemaan eteenpäin. Pian Liz joutui pysähtymään, kun he saapuivat sille ovelle, mistä he olivat viimeksi menneet sisään. Rapussa kaikui. Liz kuuli Brianin askeleet ylempänä kerroksessa. Liz painoi sormensa huulilleen ja he kuuntelivat äänettöminä. Kohta kuului ovikellon pirahdus ja sitten joku aukaisi oven.
-Vihdoinkin, ärtynyt miehen ääni kivahti ja sitten äänet vaimenivat. Liz ja Maria lähtivät yläkertaan ja yrittivät arvioida mistä äänet olivat kuuluneet.
-En voinut olla niin nopea. Ruuhkaa, näetkös? Brianin ääni kivahti ja Liz ja Maria pysähtyivät. He hiipivät oven luokse, missä luki Adler. Liz painoi korvansa ovea vasten.
-Tarvitsen sitä sirua lainaksi, Brian sanoi juuri.
-Juu varmaan. Mihin tarkoitukseen, jos saan kysyä? vieras miehen ääni kysyi ivallisesti.
-Sieltähän löytyy sekä tietoa maanpuolustusvoimasta, että henkilöistä, jotka ovat siinä mukana. Minun on löydettävä sieltä eräs nimi. Muuta sinun ei tarvitse tietää, Brian tuhahti.
-Ota sitten. Mutta muistakin tuoda se takaisin mitä pikemmin, toinen mies ärähti. Hetken oli hiljaista ja äkkiä ovi aukaistiin niin yllättäen, että Liz ja Maria paiskautuivat maahan. Brian ja vieras mies tuijottivat epäuskoisina kahta naista, joita he eivät olleet koskaan ennen nähneet.
-Mitä pirua…? Ota heidät kiinni, Brian! vanhempi mies huudahti. Liz ja Maria kömpivät niin nopeasti kuin pystyivät karkuun, mutta Brian oli nopeampi. Hän tarttui Mariaa niskavilloista ja kiskoi luokseen ja yritti vielä tarttua Liziinkin, mutta nainen ehti jo portaille. Hän käännähti kuullessaan Marian älähdyksen, kun Brian tarttui hänen kipeään käsivarteensa.
-Liz! Hae apua! Äläkä seiso siinä, Maria huusi ja Liz ryntäsi raput alas. Maria käänsi katseensa Brianin kylmiin sinisiin silmiin. Mies ravisteli häntä kovakouraisesti.
-Ala puhua nainen! Mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet? Brian kyseli. Maria kohotti leukaansa.
-En kerro sinulle mitään, Maria ärähti. Samassa Brian läimäytti häntä poskelle ja Maria sävähti kivusta. Brian tuuppasi häntä eteiseen.
-Ei. Et jätä häntä minun vastuulleni, vanhempi mies kiukustui.
-Kuule nyt, Frank. Eikös olisi hiukan omituista, jos raahaisin tätä naista mukanani ympäri kaupunkia? Brian äyskähti. Hän retuutti Mariaa sisälle taloon ja nappasi jostain laatikosta köyttä. Aivan kuin he olisivat varautuneet murtovarkaisiin tai tunkeilijoihin. Brian istutti Marian tuoliin ja sitoi naisen kädet tuolin taakse. Kivun aalto löi Marian ylitse. Hänen kättään särki. Se oli varmasti sijoiltaan.
-Etkö voi olla hieman hellempi? Maria kysyi ja samassa Brian kiskaisi hänen käsivarttaan lujasti. Maria äännähti kivusta ja hänen kasvonsa muuttuivat tuskasta valkoisiksi.
-Aina ei saa mitä haluaa, Brian nauroi ja sitoi sitten hänen jalkansa.
-Pidä häntä silmällä, Frank. Äläkä vastaile hänen kysymyksiinsä. Minä tulen takaisin jonkin ajan kuluttua. Hoidan muutamia asioita. Kuten pikkuystäväsi, Brian irvisti inhottavasti ja marssi ulos ovesta. Maria jäi tuijottamaan vanhemman miehen väsyneitä silmiä. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Liz toivoi ehtivänsä turvaan ihmisten ilmoille ennen kuin joku saisi päähänsä lähteä hänen peräänsä. Liz kiipesi hiukan hankalasti piikkilanka-aidan ylitse ja juoksi sitten koko loppumatkan takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Liz huohotti hetken, tempaisi sitten puhelimen taskustaan ja pyöritti Maxin kännynumeron. - Vastaa, vastaa, Liz hoki, vilkuillen kaiken aikaa olkansa yli. Hän ei kuitenkaan kuullut askeleita tai läähättävää hengitystä, mutta hän ei silti pystynyt rentoutumaan.
-Max, mies vastasi jonkin ajan kuluttua, kun Liz alkoi jo epäillä, että mies ei kuullut mitään.
-Luojan kiitos! Me olemme Marian kanssa hiukan pulassa…Tai siis Maria on, Liz kertoi niin nopeasti kuin pystyi koko jutun. Max kirosi.
-Voi jumalauta! Mene johonkin piiloon. Me tulemme sinne niin pian kuin pääsemme. Ole varovainen, Max sanoi ja he sulkivat puhelimet. Liz nielaisi ja huomasi sitten suuren pusikon. Hän kiersi sen ja istahti penkille, mikä oli sen takana. Toivottavasti Marialla oli kaikki hyvin.

Mariasta aika kului uskomattoman hitaasti. Hän tuijotti tylsänä kellon viisareita. Se läheni vasta yhtä päivällä. Hukkaan meni hyvä ostosreissu, Maria manasi itsekseen. Frankia ei onneksi tarvinnut pelätä. Mies istui TV:n ääressä ja tuijotti urheilua. Ihan kuin häntä ei olisikaan. Maria huoahti ja yritti saada solmuja auki. Brian oli kieltämättä hyvä tekemään solmuja. Olikohan mies ollut joskus partiossa? Maria irvisti. Ehtiköhän Liz hakemaan apua? Toivottavasti Brian ei saisi häntä kiinni.

Yhtäkkiä Liz hätkähti, kun joku astui pusikon takaa hänen luokseen. Brian. Miehellä oli ase. Tämä hymyili ärsyttävästi ja aseen piippu oli kohdistettuna suoraan häneen. Lizin sydän alkoi hakata kiivaasti. Ampuisiko mies hänet nyt?
-Ala tulla, Brian ärähti eikä Lizin auttanut muu kuin totella. Voi, missä Michael ja Max viipyivät? He olisivat Marian ja hänen ainoa toivo…Samassa Liz oli näkevinään Maxin livahtavan suuren puun taakse. Lizin valtasi syvä helpotuksen tuonnne. Miehet olivat lähellä. Heidät pelastettaisiin kohta. Lizin ei kuitenkaan auttanut muu kuin seurata Briania taas pimeille, likaisille kujille. Hän ei uskaltanut kurkistella taakseen tai Brian olisi huomannut miehet. Tällä kertaa he eivät kiivenneet piikkilanka-aidan ylitse. Luultavasti Brian ei olisi päässytkään sen yli. He kääntyivät oikealle johtavalle kujalle ja Brian tökki aseellaan Liziä astelemaan nopeammin. Liz kompuroi pimeässä, sillä vaikka aurinko paistoi, suuret kerrostalot estivät auringon valon pääsyn kujille. Sitten he saapuivat saman rapun luokse kuin aiemmin.
-Tekisi mieleni ampua sinut saman tien, Brian kivahti, katsellen Liziä päästä varpaisiin. Liz yritti liikahtaa kauemmas, mutta Brian kahmaisi naista hiuksista. Liz parahti kivusta ja harmin kyyneleet sumensivat silmät.
-Keitä sinä ja se toinen nainen olette? Agentteja? FBI? CNI? Vastaa!! Brian ravisteli Liziä.
-Kunhan päästät ensin irti, Liz vingahti. Brian höllensi otettaan, mutta ei irrottanut kättään Lizin hiuksista.
-Me olemme vain tavallisia naisia. Me kiinnostuimme sinusta. Emme todellakaan tiedä mitään mitä meidän ei pitäisi, Liz valehteli. Brian tuhahti.
-Tuonkin kun uskoisi. Miksi te sitten vakoilitte minua Frankin oven takana? Brian kysyi irvistäen.
-Emme vakoilleet. Aioimme soittaa ovikelloa, mutta sinä avasitkin sen ennen kuin ehdimme, Liz keksi hätäisesti. Brian purskahti nauruun ja työnsi naamansa kiinni Liziin.
-Sinä valehtelet minulle päin naamaa. Ja tiedätkö miten käy valehteleville ämmille? Brian kysyi ja painoi aseensa kiinni Lizin ohimoon. Kylmän aseen piippu sai kylmät väreet kulkemaan Lizin selkää pitkin. Hän puristi silmänsä kiinni. Näinkö hänen elämänsä päättyisi? Hän ei ollut ehtinyt edes kertomaan kuinka paljon hän rakasti Maxia…Sitten Liz oli kuulevinaan äänen. Ihan kuin tölkki olisi vierinyt. Brian käännähti salamana ja se sai Lizin toimimaan. Hän potkaisi jalallaan miestä tämän arkaan paikkaan ja väänsi hänen kättään. Brianin ulvaisu rikkoi halkaisi hiljaisuuden. Ase kolahti maahan. Liz potkaisi sen kauas Brianin ulottuvilta. Salamana Max ja Michael riensivät heidän luokseen ja molemmat pitelivät aseita. Maxin kasvot olivat vihan vääristämät eikä Liz ollu koskaan nähnyt miehen silmissä sellaista inhoa, kun tämä katsoi Briania, joka piteli haarojen väliään, uikuttaen kuin pikkupoika.
-Nouse ylös ja hiilaa peffasi tuohon portaalle, Max ärjäisi ja Brianin ei auttanut muu kuin totella. Mies kompastui johonkin ja lensi rähmälleen maahan. Michael katsahti Liziin.
-Missä Maria on? hän kysyi.
-Kolmannessa kerroksessa. Ovessa lukee Adler, Liz kertoi ja Michael ja Max vaihtoivat pari katsetta. Sitten Michael lähti rappukäytävään, valmiina tunkeutumaan siihen huusholliin, missä Mariaa pidettiin vankina. Max tarttui kovakouraisesti Briania paidan kauluksesta ja kiskoi tämän portaalle istumaan. Brian oli kalmankalpea ja katseli vain maahan. Maxin ase osoitti miestä kaiken aikaa. Liz huoahti helpottuneena. Max katsahti häneen huolestunein silmin.
-Oletko kunnossa? Max kysyi ja Liz nyökkäsi, nuolaisten rutikuivia huuliaan.
-Olen. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos te ette olisi tulleet, Liz värähti.
-Älä edes ajattele sitä. Toivoinkin, että saisit Brianin aisoihin, jos me vetäisimme hänen huomionsa muualle. Sinulla on hyvät refleksit, Max tokaisi ja Liz virnisti tahtomattaan.
-Onneksi olen harjoitellut, Liz mutisi.

Maria kuuli pihalta ääniä. Frankin näytti heräävän jalkapalloilun lumoista ja ponkaisi seisomaan, kun he kuulivat jonkun huutavan.
-Saamari! Mitä siellä tapahtuu? Frank murisi. Mies nousi seisomaan ja yritti kurkkia ikkunasta, mutta ei nähnyt kuin pari miestä, ilmeisesti Maxin ja Michaelin. Maria pureskeli huultaan ja yritti parhaillaan miettiä pakokeinoa. Hän oli saanut köydet löystymään. Enää hänen tarvitsi saada Frank niin lähelle, että saisi potkaistua tätä.

-Frank! Minulla on huono olo, Maria sanoi niin kurjan oloisena kuin pystyi. Frank käännähti ympäri ja katsoi häntä epäluuloisena. Ehkä Marian valitus meni täydestä, sillä mies asteli hänen luokseen.
-Olet kyllä kalpea, Frank totesi kuin paraskin lääkäri. Maria yskähti.
-Kättäni särkee, Maria valitti. Frank kumartui lähemmäksi ja silloin Maria iski jalkansa miehen sääreen. Frankin kasvot vääntyivät tuskasta ja mies alkoi pomppia ympäri huonetta, valittaen. Maria viskasi köydet pois ja syöksyi Frankin kimppuun. He kamppailivat jonkin aikaa. Frank oli heikossa kunnossa eikä pystynyt pitämään puoliaan Marialle, joka oli käynyt itsepuolustuskurssinkin. Maria istui juuri Frankin päällä, kahareisin ja Frank tajuttomana allaan, kun kuului valtaisa räsähdys, joka vavisutti ikkunalaseja. Sitten Michael ryntäsi ase kohotettuna olohuoneeseen.
-Liikkumatta! tämä ärjäisi kuin olisi nähnyt edessään joukon roistoja. Sen sijaan hän näki Marian, joka istui suu auki Frankin selän päällä. Michael ällistyi melkein yhtä paljon kuin Maria ja antoi kätensä valua alas.
-Mitä helvettiä sinä teet? Luulin sinun olevan pulassa ja täällä sinä yrität vietellä tajutonta miesparkaa, Michael pauhasi. Maria ei kestänyt enempää, vaan purskahti raikuvaan nauruun. Vietellä?! Siltäkö tämä Michaelin mielestä vaikutti? Hän taisi olla pienimuotoisessa shokissa, sillä Michael tarttui häntä hartioista ja ravisteli häntä voimakkaasti. Sitten Maria purskahti itkuun. Michael ällistyi, mutta veti Marian syliinsä ja tuuditteli hiljaa itseään vasten.

-Hys hys. Se on ohi nyt, Michael kuiskasi, silittäen naisen vaaleita hiuksia. Maria nyyhkäisi.
-Pelkäsin enemmän kuin haluan myöntää. Brian oli liian kovakourainen. Käteni on sijoiltaan, Maria koetti liikuttaa sitä, mutta se sai vain vedet valumaan silmistä. Michaelin ruskeat silmät muuttuivat myrskyn merkeiksi.
-Brian?! Se saamarin ukko saa kohta luodin selkäänsä, Michael uhosi. Maria nielaisi.
-Ei Brian tätä tehnyt. Putosin pahasti, kun kiipesimme Lizin kanssa piikkilanka-aidan ylitse. Onko Liz muuten kunnossa? Pelkäsin, että Brian satuttaa häntä, Maria sanoi.
-Liz on okei. Ehdimme paikalle ajoissa. Max tai Liz on luultavasti hälyttänyt jo poliisin. He saavat hoidella Frankin, Michael päätti, vilkaisten vielä tajutonta miestä.
-Ei tuo tuosta mihinkään karkaa ainakaan hetkeen aikaan. Mottasin häntä oikein kunnolla. Entä se siru? Onko se tallella? Maria kysyi huolissaan. Michael rypisti kulmiaan.
-Luulisin niin… Michael aloitti. Lause keskeytyi kun joukko poliisia tunkeutui sisälle taloon. Ei kulunut kauaakaan aikaa kun Frank raahattiin pois. Michael piteli Mariaa sylissään koko kuulustelun ajan. Max ja Liz olivat myös kavunneet ylös ja Brian oli viety poliisiasemalle, mistä tämä sitten vietäisiin kotimaahansa Amerikkaan. Mikrosiru oli nyt turvallisissa käsissä.
-Nyt koko juttu on ohi, Liz huokaisi, kun he pitkän ajan kuluttua pääsivät hotellihuoneeseen. Päivä oli vaihtunut illaksi. Tuhannet tähdet loistivat tummansinisellä taivaalla. Max ja Liz nojasivat parvekkeen kaiteeseen, katsellen tähtien rykelmää.
-Niin…Meillä ei ole enää mitään syytä jäädä tänne, Maxin ääni kuulosti haikealta. Liz nielaisi palan kurkustaan. Hän ei koskaan enää näkisi Maxia. Ei tuntisi tämän huulia omiaan vasten. Max käännähti samassa hänen puoleensa ja Liz katsahti häneen kysyvänä.
-Olin aivan kauhuissani, kun soitit ja kerroit, että olitte pulassa. Olen ollut koko loman ajan kuin tulisilla hiilillä, kun olen pelännyt, ettei sinulle tapahtuisi mitään. En ole tajunnutkaan aikaisemmin miten paljon sinä merkitset minulle, Max sanoi käheänä. Liz räpytteli hämmästyneenä silmiään.
-Mitä sinä yrität sanoa? Liz kuiskasi. Max veti syvään henkeä.
-Minä rakastan sinua. En tahdo menettää sinua. Luulin jo tänään, että menettäisin sinut, kun Brian osoitti sinua aseellaan. Jos vain suostut, niin tulisitko vaimokseni? Max kysyi. Lizin silmät kostuivat.
-Voi, Max! Tulen tulen! Minäkin rakastan sinua, Liz hyppäsi Maxin kaulaan ja Max puristi hänet syliinsä. He uppoutuivat suutelemaan toisiaan ja tähdet loistivat yläpuolella entistä kirkkaimmin.

Kun Maria oli käynyt lääkärissä, Michael auttoi hänet hotelliin. Maria tiesi, että koko heidän juttunsa oli lopussa. Heillä oli enää muutama lomapäivää jäljellä ja sitten he palaisivat kukin omiin koteihinsa ja aloittaisivat uuden elämän. Maria ei ymmärtänyt, miksi oli niin kamalaa lähteä kotiin, vaikka jokunen aika sitten hän oli antanut mitä tahansa, jos olisi saanut olla kotona, poissa Michaelin luota. Enää hän ei halunnut luopua Michaelista. Hän rakasti miestä, vaikka tämä olikin niin ärsyttävä joskus. Mutta eihän olisi ollenkaan hauskaa, jos he molemmat olisivat tosikkoja. Maria huokaisi ja vilkaisi miestä, joka näytti kuin myrkyn nielleeltä. Mies istui sohvalla ja tuijotti TV:n tyhjää kuvaruutua. Marian oikea käsi oli lastoitettu eikä hän saisi käyttää sitä kahteen viikkoon. No, ainakin hän saisi taas pienen loman.
-Nyt tämä saa riittää, Michael pomppasi äkkiä seisaalleen. Maria kohotti hämmästyneenä katseensa. Michael harppoi hänen luokseen ja polvistui hänen eteensä.
-Mitä sinä teet? Maria kysyi silmät pyöreinä. Michael yskähti.
-Olen tajunnut yhden asian. Oikeastaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun Liz soitti ja kertoi sinun olevan pulassa. Minä rakastan sinua, Maria. Haluan naimisiin kanssasi. Tuletko vaimokseni? Michael kysyi. Maria purskahti itkun sijasta nauruun. Ensin Michael näytti loukkaantuneelta, mutta sitten Maria kietoi kätensä miehen kaulan ympärille ja painoi huulensa tämän huulille.
-Minä rakastan sinua myös. Ja tulen vaimoksesi. Olen rakastanut sinua siitä lähtien kun tapasin sinut, Maria tunnusti. Michael virnisti.
-Ja minä siitä lähtien, kun pelastin sinut niiden kahden hämähäkin kynsistä. En vain tajunnut sitä siinä vaiheessa, Michael naurahti. He suutelivat uudelleen, mutta sitten ovelle koputettiin. Michael huoahti ja meni avaamaan. Liz ja Max seisoivat oven takana toisiinsa kietoutuneina.
-Me menemme naimisiin! He kailottivat. Michael ja Maria vilkaisivat toisiaan.
-Tekin?! Mekin menemme, Maria hihkaisi. Sitten he kaikki ryntäsivät halaamaan toisiaan.

Vasta paljon myöhemmin he istuivat juomassa shamppanjaa, mitä Max oli käynyt ostamassa.
-Me voisimme perustaa oman etsivätoimiston. Tekisimme kaikki töitä toinen toisillemme, Michael ehdotti ja muut innostuivat asiasta.
-Mahtava idea. Voisimme myös kaikki tulla tänne häämatkalle, Liz pohti. Max virnisti ja veti naisen kainaloonsa.
-Ei hullumpi idea. Jo toinen häämatka täällä. Voisiko elämä paremmin mennä? Max kysyi ja muut pudistivat päätään. He kilistelivät lasejaan.
-Ikuiselle rakkaudelle, he lausuivat.

~Loppu~