Päähenkilöt: Max, Liz, Maria ja Michael sekä Lizin mies Miles Mallory

Juoni: Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2011. Max Evans on yksi Los.Angelesin parhaimmista henkivartijoista / yksityisetsivistä. Hänellä on oma toimisto, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Evans. Liz Parker on kaunis nainen, jonka mies Miles Mallory omistaa öljy-yhtiöitä ympäri maailmaa. Liz on lähdössä Australiaan, Top Bointiin, missä hän aikoo kirjoittaa kirjaansa. Miles ei kuitenkaan halua hänen lähtevän yksin, sillä kaiken maailman kaappaajat saattaisivat napata hänet ja mies palkkaa henkivartijaksi Maxin. Liz ei voi aluksi sietää Maxia ja karkailee aina tilaisuuden tullen, mutta pian hänen onkin varjeltava sydäntään, jonka Max meinaa viedä mennessään…

Taustaa: Max ja Liz eivät ole koskaan ennen tavanneet eivätkä Max ja Michael ole avaruusolioita. Toivon että se ei hirveästi

Liz Mallory astui ulos kylpyhuoneesta, kylpytakkiin kietoutuneena, tummat hiukset lantioihin asti pudoten. Hän asteli huoneensa peilipöydän luokse ja alkoi harjata pitkiä, suoria hiuksiaan. Hänellä oli tummat suuret silmät, pitkät ripset, soikiot kasvot ja vaalea iho. Monien mielestä hän oli kaunis eikä Liz voinut kieltää sitä. Liz huokaisi ja laittoi harjan pöydälle. Hänen aviomiehensä Miles Mallory oli lähtenyt viikko sitten Eurooppaan, Saksaan työnsä takia ja Liz oli jäänyt yksin suureen taloon. Hän oli antanut vapaapäivän kaikille palvelijoille, koska ei tarvinnut sellaista ja hän kaipasi ympärilleen rauhaa ja hiljaisuutta. Ulkoa kuuluva autojen ääni, torven toitotus, ihmisten nauru, eivät vain antaneet sitä hänelle. Miles omisti öljy-yhtiön joka oli hyvin laaja ja he olivat kamalan rikkaita. Liz oli Amerikan parhaimpia ja kuuluisimpia kirjailijoita ja hänen viimeisin teoksensa Myrsky sydämessä oli ollut jättimenestys. Hänen tarinoissaan oli aina joku sankari, joka pelasti neidon pulasta ja he rakastuivat toisiinsa. Miles oli ensin pitänyt kirjailijan ammattia mitättömänä, mutta hänen mielipiteensä oli muuttunut äkkiä, kun Liz oli alkanut tienata hyvin. Ihmiset odottivat aina innolla Liz Malloryn uutta kirjaa ja ahmivat sen kannesta kanteen. Liz rakasti kirjoittamista yli kaiken eikä voinut kuvitellakaan tekevänsä mitään muuta. Piakkoin hän lähtisi Australiaan Top Bointiin tätinsä Susanin luokse kirjoittamaan uutta kirjaansa, Karkumatka rakkauteen. Top Boint sijaitsi Keski-Australiassa keskellä Ei Mitään ja siellä Liz saisi kirjoittaa ilman, että kukaan häiritsisi häntä. Toinen asia mistä hän piti myös oli matkustaminen. Miles reissasi paljon työnsä takia ja Liz lähti usein hänen mukaansa ja sai ideoita eri paikoista, missä he olivat käyneet. Liz oli 27-vuotias ja oli jo nyt nähnyt paljon maailmaa. Tälle Saksan matkalle hän ei kuitenkaan ollut lähtenyt, koska hänen oli valmisteltava seuraavaa kirjaansa ennen kuin hän pystyi sitä kirjoittamaan. Milesin pitäisi saapua kotiin ennen hänen lähtöään.

Liz veti vaatteet yllensä ja meni sitten avaraan keittiöön keittämään kahvia. Aurinko paistoi avoimesta ikkunasta ja kärpänen pörräsi työtason ympärillä, mistä Liz huitaisi sen pois. Miles ei voinut ymmärtää miksi Liz rakasti ruuanlaittoa, koska heillä oli palvelijoita sitä varten, mutta Liz taas inhosi sitä, kun heitä hyöri joka nurkassa tekemässä kaikkea mitä hän itsekin osasi tehdä. Niinpä Liz oli antanut heille lomaa sen ajaksi kun Miles oli poissa. Mies ei selviytynyt ilman palvelijoita. Kaiken oli tultava hänen eteensä. Liz ja Miles olivat tavanneet ensimmäisen kerran, kun Liz oli ollut 20-vuotias ja tullut Losiin toteuttamaan kirjailijan haavettaan. Hän oli kirjaimellisesti törmännyt Milesiin kadulla ja Milesin mukaan se oli ollut hänen omaa syytään ja mies oli tarjonnut hänelle upean lounaan kaupungin parhaassa luksusravintolassa. Vuotta myöhemmin mies olikin sitten kosinut. Miles kuului rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen sukuun ja Liz oli ollut monilla illallisilla ja coktail- kutsuilla ja tutustunut eri ihmisiin Milesin kautta. Samassa Liz kuuli puhelimen soivan. Hän kulautti viimeiset kahvinjämät suuhunsa ja ryntäsi eteisen puhelimeen.

-Liz Mallory, Liz sanoi. Huono puoli isossa talossa oli, että kaikki tuntui olevan niin kaukana toisistaan. Oli paljon tilaa ja heillä oli älyttömän siistiä. Liz olisi halunnut sotkua ympärilleen, mutta Miles arvosti siisteyttä, mikä oli harvinaista mieheltä.
-Maria täällä hei! Voisimmeko tavata tänään vai onko sinulla kiireitä? Maria kysyi.
-Eihän minulla. Tulin juuri suihkusta. Mihin mentäisiin? Liz halusi tietää.

-Kävisikö kahvila Rose? Tavataan siellä puolentunnin päästä, Maria päätti ja Liz lupasi tulla. Sitten he
sulkivat puhelimensa. Maria De Luca ja hän olivat lapsuudenystäviä. Maria asui myös Losissa miehensä Michael Guerinin kanssa ja heillä oli kaksi lasta; Emily ja Samuel ja kolmas oli tulossa. Michael rakasti lapsia yli kaiken, samoin Maria ja he aikoivat hankkia niitä niin paljon kuin mahdollista. Liz ja Maria olivat syntyneet ja eläneet nuoruutensa Roswellissa. Liz oli lähtenyt Losiin ensin ja Maria vasta jälkeenpäin ja Lizistä oli ihanaa, kun oli joku läheinen ystävä, jonka kanssa saattoi jakaa ilot ja surut. Maria oli ollut hänen ja Milesin häissä ja Liz Michaelin ja Marian ja hän ja Miles olivat Emilyn sylikummeja. Liz ei ihan vielä tahtonut lapsia, sillä hän halusi matkustella vapaasti, sillä Miles antoi hänelle paljon valtuuksia. Mies luotti häneen ja päästi Lizin jopa joskus yksinkin reissaamaan.

Liz saapui kahvila Roseen hyvissä ajoin. Se sijaitsi keskellä Losia ja oli suosittu paikka, varsinkin nuorten keskuudessa. Kahvilan teemana olivat ruusut. Seinät oli tapetoitu punaisilla ruusuilla ja tarjoilijoiden esiliinat olivat ruusukuvioisia. Siellä oli hyvä valaistus ja musiikki soi, mutta ei liian lujaa. Liz näki Marian istumassa nurkkapöydässä ja suunnisti kulkunsa sinne. He halasivat ja Liz istuutui Mariaa vastapäätä. He olivat toistensa vastakohtia. Maria oli vaaleahiuksinen, sinisilmäinen ja Liz tummahiuksinen ja – silmäinen
Lizin vanhemmat omistivat Roswellissa the Crashdown-nimisen kahvilan, missä naiset olivat nuorina tyttöinä olleet töissä. He olivat aina saaneet sieltä pientä palkkaakin. Marian äiti Amy oli kuollut, samoin isä. Michaelin vanhemmat asuivat Oklahomassa ja Milesilla taas oli sukua milloin missäkin. Hän oli ottanut yhtiön haltuunsa, kun hänen isänsä oli kuollut.
-Mitä sinä haluat tilata? Maria kysyi, ojentaen Lizille menun. Liz selasi sitä ja löysi etsimänsä. Kohta tarjoilija tuli hakemaan heidän tilauksensa.
-Mitä saisi olla? hän kysyi, kynä ja muistilista kädessään.

-Cokis ja suklaapiirakan palanen, Liz tilasi ja Maria halusi munkin kahvin kanssa. Tarjoilija lähti toteuttamaan heidän toiveitaan.
-Joko on tiedossa kumpi vauva on? Liz kysyi, kun tarjoilija oli kiikuttanut heille tilaukset.
-Joo. Kävin ultraäänitutkimuksissa. Se on poika. Michael toivoikin poikaa, Maria naurahti.
-Kumpaa itse olisit halunnut? Liz kysyi ja Maria kohautti olkiaan.
-Samahan se on, kunhan lapsi on terve, Maria hymyili ja Liz nyökkäsi.
-Koska sinä aiot lähteä Australiaan? Maria halusi tietää.
-Kolmen päivän päästä. Olen saanut kohta kirjan suunnitelmat valmiiksi ja voin alkaa kirjoittaa sitä, Liz hymyili. Maria kumartui eteenpäin. Hän oli lukenut jokaisen Lizin tekemän kirjan ja ne olivat upeita.
-Mikä sen nimi on? Maria kysyi. Liz virnisti.

-Olisi sääli paljastaa sitä nyt, Liz tokaisi. Marian naama venähti.
-Et voi olla noin julma. Sinun ON PAKKO kertoa se minulle. Olen ystäväsi, Maria intti ja Liz nauroi.
-Hyvä on. Se on Karkumatka rakkauteen, mutta enempää en kerro, vaikka anelisit polvillasi. Maria huo kaisi ja haroi hiuksiaan.
-Siinä kuluu taas kamalan kauan, kun se kirja ilmestyy, Maria marmatti. Liz vain hymyili.

Miles kotiutui muutamaa päivää myöhemmin. Liz istui juuri katselemassa TV:tä, kun mies saapui.
-Huhuu! Liz, oletko sinä täällä? Miles huuteli ja Liz pomppasi tuolistaan ja ryntäsi eteiseen. Miles hymyili leveästi ja kaappasi naisen syliinsä. He suutelivat.

-Oliko ikävä? Miles kysyi hieraisten nenäänsä Lizin nenää vasten. Liz naurahti, pitäen käsivarsiaan Milesin kaulan ympärillä.
-Arvaa vain. Oliko onnistunut matka? Liz halusi tietää, irrottautuen miehestä, jotta tämä pääsisi riisuutumaan. Hän nyökkäsi ja katsoi Liziä sinisillä silmillään.

-Todella. Kaikki on kunnossa siinä missä pitääkin. Miten täällä on niin hiljaista? Miles kysyi. Liz kohotti kulmiaan ja katsoi kysyvänä Milesia.
-Kuinka niin?

-En tiedä… Missä kaikki palvelijat ovat? Miles ihmetteli. Liz virnisti.
-Annoin heille lomaa, koska en tarvinnut heitä. Älä kuitenkaan vähennä sitä heidän palkastaan. En halunnut heitä tänne pyörimään, Liz tokaisi ja Miles pudisteli päätään, kantaen kantamuksiaan keittiöön.
-En ymmärrä sinua. Moni olisi iloinen, kun joku palvelisi heitä, mutta sinä annat palvelijoille LOMAA, Miles huoahti, mutta ei voinut olla vihainenkaan. Hän veti naisen uudestaan syliinsä.

-Hmmh… Toiset vain ovat tottuneet asumaan yksin, Liz virnisti ja suuteli Milesia.
-Syötäisiinkö? Minulla on kiljuva nälkä, koska koneessa oli niin huonoa ruokaa.
Seuraavana päivänä Miles pyysi Lizin luokseen, omaan toimistoonsa. Hän näytti huolestuneelta, istuessaan suuressa nojatuolissaan pöytänsä takana. Liz istahti hänen pöydälleen.

-Mikä hätänä? Liz kysyi ja Miles kohotti katseensa paperista häneen, jota oli lukemassa.
-Tämä tuli hetki sitten postissa, Miles tokaisi ja heilutti paperia. Liz rypisti kulmiaan.
-Huonoja uutisia? Liz kysyi ja Miles nyökkäsi. Hän ei hetkeen puhunut mitään, vaan tuijotti eteenpäin kasvoillaan ilmeetön ilme.
-Sain tämän nimettömältä tyypiltä. Kuuntele:

Ette tiedä kuka minä olen, mutta teidän ei tarvitsekaan. Haluan varoittaa sinua. Jos et suostu maksamaan miljoonaa dollaria vanhalle tehtaalle perjantaiyöhön mennessä, sinun vaimosi saa kärsiä siitä. En ole vielä varma mitä me teemme, mutta takaan että se ei ole mukavaa. Joten... Odotan sinua perjantaina 00.12 vanhalle tehtaalle. Jos et tuo rahoja, menetät vaimosi.

Miles kohotti taas katseensa ja huomasi Lizin kasvoilla järkyttyneen ilmeen.
-Kuka hullu tuollaista kirjoittaa? Liz kysyi ja nappasi kirjeen miehen kädestä. Miles huokaisi ja nousi. Hän käveli ikkunalle ja katseli siitä ulos.
-En tiedä, mutta aion ilmoittaa siitä poliisille. Tuollaiset hyypiöt saadaan yleensä pian kiinni. Onneksi sinä lähdet sinne matkalle, Miles mutisi. Liz laski kirjeen syliinsä.

-Entä jos se roisto saakin minut kiinni? Liz kysyi, mutta Miles pudisti päätään.
-Enpä usko. Katsotaan sitä sitten millainen tilanne on huomenna, Miles sanoi sellaisella äänellä, että asia oli loppuun käsitelty. Liz lähti toimistosta ja meni levottomana soittamaan Marialle kertoakseen uutisista, mutta sieltä ei vastattu. Luojan kiitos, hän lähtisi pois!

Seuraavana päivänä päivällisellä Miles olikin hyvällä tuulella. Liz alkoi jo epäillä, että hyypiö oli saatu kiinni.
-Onko se idiootti löydetty? Liz kysyi. Miles pudisti päätään niin, että vaaleat hiukset hulmahtivat.
-Ehei. Mutta keksin loistavan idean, miten minun ei tarvitse huolehtia sinusta. Palkkasin sinulle henkivartijan, Miles paljasti ja Liz oli pudottaa mukinsa.

-SINÄ MITÄ!? Liz parkaisi ja Miles hymyili.
-Se on turvallista. Max Evans on alansa huippuja. Hän pitää huolen sinusta sillä aikaa, kun olet Australiassa, Miles sanoi. Liz pudisti päätään kiivaasti.
-Ei! Ei missään tapauksessa. Minä en tavitse holhoojaa. Enhän minä saisi lainkaan omaa rauhaa, jos... jos joku mies kulkisi kannoillani, Liz puuskahti. Miles huokaisi.

-Älä viitsi olla hankala. Se on omaksi parhaaksesi, Miles tokaisi. Liz mulkaisi kiukkuisena miestä.
-Juupa juu. En tajua. Olen pärjännyt ennenkin yksin matkoillani, Liz kivahti.

-Mutta silloin emme saaneetkaan uhkauksia. Nyt tilanne on toinen, Miles sanoi jyrkästi.
-Se mies tulee tunnin päästä. Saat olla valmiina ottamaan hänen vastaan. Menette yhdessä lentokentälle ja matkustatte Australiaan, Miles jatkoi. Liz ei sanonut mitään. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Miles keksi jotain hullua. Henkivartija...? Ne kuuluivat kuninkaallisille. Eivät hänelle! Hän ei saisi hetkeäkään rauhaa siltä... Siltä Maxilta. Liz harppoi kiukkuisena yläkertaan huoneeseensa.

Tunnin kuluttua se mies sitten saapui. Liz kuuli Milesin juttelevan miehen kanssa ja kuuli tämän matalan äänen huoneeseensa asti. Lizillä ei ollut vaihtoehtoa. Hän laskeutui portaat alas ja samassa mies nosti katseensa ja Liz jäi miehen tummien silmien vangiksi. Luoja, miten upeat silmät. Niihin olisi voinut vaikka hukkua.

-Hkrhm... Tässä on vaimoni Liz. Liz tässä on henkivartijasi Max Evans, Miles esitteli, painottaen sanaa vaimoni. Häneltä ei jäänyt huomaamatta heidän katseensa. Liz tuskin kuuli. Hän vain tuijotti Maxia. Tummat hiukset, tummat silmät, komeat kasvot ja aivan ihana hymy, joka veti naisilta jalat alta. Hän oli pitkä ja hoikka ja käsivarsissa oli lihaksia.
-Hauska tutustua, Max sanoi matalalla äänellään ja ojensi kätensä Lizille, joka tarttui siihen mykistyneenä. Mikä sinua vaivaa? Olet kuin ihastunut koulutyttö! Liz sätti itseään. Hän hymyili niin tyynesti kuin pystyi ja meni sitten Milesin viereen. Hänhän saattaisi vielä aiheuttaa hankaluuksia, jos ei pysyisi nahoissaan.

-Tule peremmälle, Miles pyysi ja Max vain nyökkäsi katsoen viileästi Liziä. Liz käänsi katseensa. Hänen oli oltava Maxin kanssa erittäin varovainen. Heti tilaisuuden hän karkaisi. Max saisi vielä olla helisemässä hänen kanssaan. Liz ei osallistunut miesten keskusteluun vaan vilkuili kärsimättömänä kelloaan. Lentokone lähtisi parin tunnin kuluttua. Hän oli jo pakannut kaikki valmiiksi. Samassa puhelin soi ja Liz meni vastaamaan.
-Haloo? Liz kysyi. Maria naurahti toisessa päässä.

-Haloo? Oletko hermostunut? Maria kysyi ja Liz huokaisi.
-Et ikinä usko, mitä Miles on saanut päähänsä. Hän palkkasi henkivartijan minulle, Liz tokaisi.
-MITÄ!? Onko hän seonnut? Sen kirjeen takiako? Maria kysyi ja Liz nyökkäsi, kunnes tajusi, ettei Maria voinutkaan nähdä häntä.
-Joo. Nyt en saa omaa rauhaa ollenkaan. Kai se tyyppi istuu vieressänikin, silloin kun kirjoitan kirjaani, Liz sanoi ja Maria naurahti.
-Onko se mies komea?

-Arvaa vaan. Sellaista ei tapaa muualta. En saisi ajatella niin, minähän olen naimisissa. Kerron sinulle kaiken, kun tulen matkalta, Liz kertoi.
-Hyvä on. Pidä hauskaa ja koeta unohtaa se mies. Älä pilaa matkaasi hänen takiaan, Maria neuvoi.
-Yritetään. Hei sitten ja sano terveisiä Emilylle ja Samuelille, Liz pyysi ja Maria lupasi sanoa.

Parin tunnin kuluttua Liz seisoi keskellä ruuhkaista lentokenttää ja odotti omaa kuulutustaan. Max seisoi hänen vieressään ja Liz yritti olla vilkuilematta miehen komeaa olemusta. Maxilla oli musta hiaton paita ja vartaloa myötäilevät farkut ja aurinkolasit peittivät ne ihanat silmät, mitkä Liz olisi tahtonut nähdä. Pian hän kuuli kuinka hänen lentonsa kuulutettiin ja he kapusivat muiden matkustajien tavoin koneeseen.

Lizillä oli levoton olo. Miten Max pystyi käyttäytymään niin viileästi, kun hänen sisällään kiehui? Liz pureskeli huultaan ja puristi käsiään nyrkkiin ja auki. Hän tuskin huomasi, että kone kaarsi korkealle ilmaan. Hän ei saanut rauhaa Maxin takia. Miksi miehen piti olla niin kirotun komea? Liz vilkaisi vaivihkaa miestä. Tämä luki jotain lehteä ja oli laittanut aurinkolasit päälaelleen. Liz näki taas ne ihanat tummat silmät. Liz huoahti ja koetti saada tunteitaan kuriin. Ajattele Milesia. Jos ajatuksesi kääntyvät huonoille poluille, ajattele Milesia. Liz hoki mielessään ja otti laukustaan Nora Robertsin uusimman kirjan; Huumaavan tuoksun huvilan. Hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään. Miksi Maxin piti istua niin lähellä? Miles. Ajattele Milesia! Liz oli varma, että sekoaisi ennen kuin he laskeutuisivat maahan. Liz pudisti päätään.
-Onko kaikki hyvin? Max kysyi, vilkaisematta häntä kuitenkaan. Liz tunsi kuinka hänen sydämensä hakkasi. Kuuliko Maxkin sen? Siksikö mies oli kysynyt?

-Kaikki on hyvin, Liz mutisi ja hautautui syvemmälle penkkiinsä. Max ei enää puhunut ja se sopi Lizille oikein hyvin. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi he laskeutuivat lopulta Top Bointin lentokentälle. Ihme kun siellä oli edes sellainen… Liz ja Max poistuivat muiden matkustajien tavoin koneesta. Aurinko pilkotti esiin pilven lomasta ja kevyt tuulenhenkäys kutitti Lizin kuumottavia kasvoja. He saivat pian matkatavaransa ja Max tilasi taxin.

-Eihän tästä erämaasta muuten mihinkään pääse, Max murahti ja laittoi lasit takaisin silmilleen.
-En minä pyytänyt sinua mukaani, Liz äyskähti. Max kohautti olkiaan.
-Et niin, mutta miehesi pyysi. En kyllä käsitä. Kuka ihme tyyppi matkustaisi tänne jumalan hylkäämään paikkaan? Olisit saanut aivan hyvin olla rauhassa täällä, Max tokaisi. Liz huokaisi.
-Sitähän minäkin sanoin. Voimme kyllä tehdä sopimuksen. Sinä voit mennä minne tykkäät ja minä saan kirjoittaa rauhassa. Miles ei tietäisi mitään, Liz kallisti hieman päätään. Max katseli häntä kylmästi.

-Ei. Minä teen työtäni ja sinä pysyt lähelläni niin kauan kuin me olemme täällä, Max tokaisi ja Liz sulki suunsa. Raivostuttava mies. Kerta kaikkiaan kammottava. Miksei tämä voinut suostua hänen ehdotukseensa, koska ei itsekään pitänyt hänen perässä juoksemisesta? Liz asteli edestakaisin heidän odotellessa taxin saapumista. Max seisoi taas rauhallisena.

-Voisitko lopettaa tuon jatkuvan ravaamisen? Silmissä alkaa vilistä, kun katselee sinua, Max tokaisi. Liz mulkaisi miestä.
-Älä katsele, hän laukaisi ja Max tuhahti. Lopulta keltainen taxi kaahasi heidän luokseen ja Liz alkoi yskiä kammottavassa pölymäärässä. Max ojensi kuskille heidän laukkunsa ja he kapusivat sisään ahtaaseen autoon, missä oli kaiken päälle kammottavan kuuma. Liz pyyhki otsaansa ja oli helpottunut, kun hän huomasi tätinsä mökin tien päässä. Lizin täti Susan oli jo heitä vastassa. Liz oli aina pitänyt Susanista. Hän oli äidin sisko ja helläsydäminen ja mukava. Hän rutisti Lizin isoon syliinsä. Susan ei todellakaan ollut mikään pikkuinen, vaikka olikin ollut Lizin äidin pikkusisko.
-Oi, miten hauskaa nähdä sinua, täti huudahti ja Liz hymyili.

-Niin minustakin. Siitä tuntuu olevan niin kauan, Liz tokaisi ja Susan nyökkäsi.
-Näimme viimeksi siskoni hautajaisissa. Kuinkahan kauan siitä jo on? Vajaa kymmenen vuotta? No, ei murehdita sitä nyt, Susan hymyili ja kääntyi sitten Maxin puoleen, joka rapsutti isoa mustaa koiraa, Robinia. Robin oli dobermanni ja vasta pentu, mutta jo isokokoinen.
-Sinä taidat olla se Lizin henkivartija, Susan arveli, puristaen Maxin kättä.
-Kyllä vain. Olen Max Evans. Mutta voitte sanoa minua Maxiksi, Max hymyili ja Susan hymyili.
-Sehän on hauskaa. Tulkaahan sitten sisälle, ettei tarvitse ulkona seistä, vaikka hieno ilma onkin. Susan johdatti heidät sisälle mökkiin ja vierashuoneeseen.

-Minulla ei ole muuta huonetta. Tässä on parisänky, mutta toinen voi nukkua lattialla. Jos ette halua nukkua vierekkäin. Tänne tulee vierailulle yleensä aina pareja, joten siksi täällä on tuo parisänky, täti selitti. Liz vilkaisi nopeasti Maxiin, joka vältteli hänen katsettaan. Sekin vielä! Ihan kuin hän ei saisi tarpeekseen, kun Max roikkuisi hänen kimpussaan kaiken aikaa. Liz vei tavaransa vierashuoneeseen ja Max heitti omansa sängylle.
-Minä nukun lattialla. Sinä voit nukkua sängyssä, Max murahti.
-Mutta. Kyllä minäkin…

-Älä ole niin kirotun itsepäinen. Tee vain niin kuten minä sanoin, Max tokaisi ja Liz ei sanonut enää mitään. Vai muka itsepäinen! Max ei ollut itsepäistä nähnytkään! Liz katseli huonetta. Siellä oli pöytä, missä Liz saisi hyvin tehtyä kirjaansa, hylly ja yöpöydät. Liz asetteli tavaroitaan hyllyille. Max ei jaksanut vielä purkaa tavaroitaan vaan meni Susanin seuraksi. Liz istahti huokaisten sängylle. Miksi Miles ei ollut voinut palkata jotain vanhaa, lihavaa miestä, eikä komeaa urosta, joka oli viedä Lizin sydämen… ja hermot! Liz haroi hiuksiaan ja tuijotti käsiensä raosta punaista mattoa. Miksi Max ei pitänyt hänestä? Vai teeskentelikö Max vain viileää, koska hän oli naimissa? Lizin iho nousi kananlihalle. Entä jos… Jospa Max olikin oikeasti ihastunut häneen ja yritti vain kieltää tunteensa? Lizin silmät syttyivät. Voisiko se olla niin? Ei… Miten Max voisi olla kiinnostunut hänestä? Miehellä saattoi olla perhe, lapsia, vaimo… Oli turha elää unelmissa joita ei voinut saavuttaa.

Liz ei saanut unta. Max nukkui sikeästi lattialla ja Liz kuunteli miehen tasaista hengitystä. Ainakaan mies ei kuorsannut niin kuin Miles tuppasi joskus tekemään ja silloin miestä sai aina tuuppia, että tämä tajuaisi pitää suunsa kiinni ja antaisi hänellekin rauhan. Miksi hän ei siis saanut nukuttua? Hän ei ollut ehtinyt tehdä ollenkaan kirjaansakaan, sillä hänen ajatuksensa olivat vaeltaneet aivan sopimattomissa asioissa. Miksi ihmeessä Milesin täytyi palkata Max hänen henkivartijakseen? Liz ei vieläkään ymmärtänyt sitä. Max oli kirotun komea ja hurmaava ja kaikkea mitä Liz edusti miehessä, vaikka joskus tämä olikin raivostuttava. Miten Liz pääsisi huomenna livahtamaan tältä? Hänen oli mentävä johonkin lepyyttämään hermojaan. Läheiseen kaupunkiin Driversiin oli parinkymmenen kilometrin matka ja Susanilla oli sellainen vanha rämä auto, missä oli ovikin melkein rikki eikä kattoa ollut. Susanin oma auto oli korjauksessa ja täti oli saanut toisen auton lainaksi, että pääsisi edes johonkin. Voisihan Liz tietysti lähteä hevosella, mutta kyllä se herättäisi ainakin huomiota ihmisissä. Liz huoahti hiljaa ja käänsi kylkeään. Miksei täti voinut asua vaikka Sydneyssä? Silloin Lizin olisi ollut paljon helpompi livahtaa. Viimein väsymys voitti ja Liz vaipui sikeään uneen.

Aamulla joku häiritsi sitkeästi hänen uniaan. Liz huitaisi häiritsijän pois, mutta se palasi aina uudelleen. Liz kiukustui ja mottasi sitä suoraa kasvoihin. Kohta hän kuuli parahduksen. Liz avasi silmänsä ja tajusi tuijottavansa kiukustunutta, nenäänsä pitelevää Maxia. Lizin silmät suurenivat.
-Teinkö minä tuon? Liz kohotti kätensä, mutta Max kavahti kauemmas.
-Vau, Liz henkäisi ja Max mulkaisi häntä, nousten seisomaan nenäänsä hieroen.
-Olet oikea voimanainen. Mäiskitkö kaikkia, jotka suinkin herättävät sinua? Max kysyi ja Liz hymyili.
-Vain sinua, Liz tokaisi ja Max irvisti.

-Mikä kunnia. Aiotko maata koko päivän? Eikös sinun pitänyt kirjoittaa sitä kirjaasi? Max kysyi. Kun tämä otti kätensä pois nenältä, siihen alkoi tulla mustelma. Liz hieraisi hajamielisenä kättään. Ei hän ollut koskaan muksinut ketään, mutta ei se pahaltakaan tuntunut. Hänen olikin moneen kertaan tehnyt mieli motata Maxia eilen.

-Aionhan minä. Eihän kello ole vasta kuin kymmenen, Liz nousi sängystä ja Max katseli hänen yöpaidan läpi pilkottavaa vartaloa. Liz punastui ja kiskoi peiton suojakseen. Maxin silmät olivat tummuneet intohimosta ja Lizin sydän jyskytti nopeammin. Max olikin kaiken aikaa vain teeskennellyt. Mies halusi häntä ihan oikeasti! Liz olisi halunnut hyppiä ja huutaa riemusta, mutta hän tyytyi esittämään viileää.
-Minun täytyy pukeutua, Liz hengähti, mutta Max ei suostunut kuuntelemaan. Mies otti vain yhden
harppauksen hänen luokseen, tarttui häntä käsivarsista ja painoi lujasti huulensa Lizin huulille. Lizin polvet olivat pettää. Tätähän hän oli toivonut. Kaikkiin hänen unelmiinsa oli vastattu. Maxin suudelma pehmeni ja Liz kietoi automaattisesti käsivartensa miehen kaulan ympärille ja Maxin ote hänen käsivarsista tiukkeni. Yhtäkkiä Max kavahti kauemmas ja tuijotti tyrmistyneenä Liziä, joka hengitti kiivaasti. Naisen poskilla paloivat punaiset läikät ja huulet olivat puoliksi raottuneina.

-Olen pahoillani. En olisi saanut tehdä noin. Minun pitää mennä, Max mutisi ja harppoi ovelle. Hän oli poissa ennen kuin Liz ehti sanoa mitään. Hän istahti sängylle ja kosketti polttavia huuliaan. Max oli suudellut niin ihanasti. Kaikki varoitukset olivat kaikonneet hänen päästään ja hän oli antautunut ihanaan suudelmaan, joka oli loppunut liian pian. Liz hautasi kasvonsa käsiinsä. Miksi näin piti tapahtua hänelle? Miksi hänen piti rakastua Maxiin, kun hän oli naimisissa Milesin kanssa? Luoja… Hän tunsi ihan erilailla suudellessaan Maxia kuin Milesin kanssa. Mitään intohimoa ei koskaan ehkä ollut ollutkaan Milesin kanssa. Heillä oli vain hyvää seksiä. Niinhän Mileskin sanoi. Liz haroi hiuksiaan ja manasi itsensä pohjalukemiin. Miten hän saattoi olla niin typerä? Miten hän saattoi rakastua Maxiin? Liz veti syvään henkeä ja
alkoi hitaasti pukeutua. Kuinka hän voisi kohdata Maxin nyt?

Susan ja Max juttelivat olohuoneessa kun Liz saapui sinne. Susan hymyili.
-Olit sitten motannut Max-parkaa. Miehen nenä on turvonnut, Susan sanoi ja Liz näytti katuvalta. Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa Maxia.
-Olen pahoillani. En tajunnut ollenkaan mitä tein, Liz vakuutti ja istahti Susanin viereen.
-Ei se mitään. Nenäni on murskaantunut ennenkin, Max murahti. Liz hymyili väkinäisesti. Susan oli hetken hiljaa.
-Haluatko sinä, Liz, kirjoittaa kirjaasi tänään? Voit vapaasti kirjoittaa sitä missä haluat. Minun on lähdettävä tänään käymään serkkuni luona Melbournessa. Menen sinne lentokoneella. Hän on pahasti sairas ja tarvitsee jonkun huolehtimaan hänestä eikä ketään muutakaan ole lähettyvillä, Susan selitti.

-Ikävää. Kyllä minä täällä pärjään Maxin kanssa. Kirjoitan vaikka vierashuoneessa. Maxilla on koko talo nyt käytössä niin hänen ei tarvitse hääriä ympärilläni, Liz hymyili ja täti näytti helpottuneelta.
-Koska koneesi lähtee? Max kysyi. Täti vilkaisi kelloaan.
-Kahden tunnin kuluttua. En tiedä kuinka kauan viivyn. Olen pahoillani, että jouduin heti lähtemään, mutta minun on pakko, Susan sanoi ja Liz halasi tätiään.
-Minä ymmärrän kyllä. Serkkusi tarvitsee sinua enemmän kuin minä, Liz hymyili.

Susanin lähdön jälkeen Liz sai viimein keskittyä kirjaansa. hän oli ottanut kannettavan tietokoneensa mukaansa ja kirjoitti juttua sillä. Susanilla ei olisi ollut tietokonetta. Max pysytteli poissa hänen tieltään, mutta Liz näki miehen pihassa heittelemässä keppiä Robinin kanssa. Miksi miehen piti olla niin pahuksen komea? Ääh, keskity kirjaasi, Liz komensi ja koetti taas kirjoittaa. Ajatukset eivät kuitenkaan tahtoneet luistaa. Jos hän osaisi taikoa, hän taikoisi itsensä jonnekin kauas pois, etteivät hänen ajatuksensa palaisi Maxiin. Hän vilkaisi taas ulos ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää nopeammin. Mies oli riisunut paitansa ja lihaksikas ylävartalo paljastui Lizille koko komeudessaan. Max oli niin komea. Ihana. Upea. Lizillä ei ollut sanoja kuvaamaan Maxia. Ajattele Milesia! Liz hätääntyi. Mitä hänelle ja Milesille kävisi, jos hän rakastuisi Maxiin? Mutta hänhän oli jo rakastunut! Voi ei… Liz puri huultaan ja tunsi veren maun suussaan. Hemmettiin Max. Hemmettiin kaikki! Hän tahtoi kirjoittaa rauhassa. Miksi Maxin täytyi heitellä keppiä hänen ikkunansa alla, kun tilaa oli riittävästi?

Liz lopetti kirjan kirjoittamisen vasta, kun aurinko laski taivaanrannan taa. Hän hieraisi väsyneitä kasvojaan ja nousi. Jäsenet olivat jäykistyneet pitkän istumisen jälkeen ja Liz venytteli nautinnollisesti. Hän henkäisi syvään ja meni keittiöön, missä Max keitti juuri kahvia. Mies kääntyi ympäri hänet nähdessään.

-Hei. Haluatko sinäkin kahvia? Max kysyi ja Liz nyökkäsi kiitollisena.
-Se olisi ihanaa, Liz hengähti ja Max hymyili. Liz tuijotti. Ihanat hymykuopat. Max huomasi hänen tuijotuksensa ja kääntyi takaisin kahvinkeittimen puoleen. Liz lysähti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä.

-Kirja on vasta alussa. Onneksi saan olla täällä vaikka koko kesän, Liz tokaisi, hieraisten kipeää niskaansa.
-Toivottavasti et niin kauaa, Max mutisi kahvikupille ja Liz rypisti kulmiaan. Tarvitsiko Maxin aina esittää niin viileää, vaikka mies kiehui varmasti sisältä päin. Eikä vain vihasta, vaan tämä tunsi jotain Liziä kohtaan. Ihan varmasti. Liz löisi vaikka päänsä pantiksi. Max oli halunnut häntä aamulla. Hän oli huomannut sen miehen silmistä. Ne olivat olleet tummat intohimosta. Liz kietoi hiussuortuvan sormensa ympärille ja hypisteli sitä. Maxin vartalo viestitti miehistä voimaa ja Liz tunsi suunnatonta vetoa mieheen niin kuin moni nainen oli varmasti tuntenut. Tuskin Liz olisi Maxin elämässä ainoa. Se sai Lizin vatsan vellomaan ilkeästi. Maxilla ei saisi olla muita. Hän ei kestäisi sitä. Max kääntyi ja ojensi kahvikupin hänelle. Mies vältteli vieläkin häne katsettaan. Herra jestas, mies oli taatusti suudellut naisia ennenkin. Miksi tämä oli kuin ujo koulupoika? Liz kiristeli hampaitaan ja päätti olla välittämättä miehestä. Olkoon. Kyllä hänkin osasi esittää viileää siinä missä Maxkin. Liz joi niin rauhallisesti kahvinsa kuin pystyi. Hiljaisuus oli painostavaa. Max oli ensimmäisenä valmis ja nousi nopeasti. Liz tarkasteli miehen murtunutta nenää.

-Miten nenäsi voi? Liz kysyi. Max murahti itsekseen ja laittoi kupin tiskialtaaseen. Susanilla ei ollut sellaisia hienouksia kuin astianpesukone.
-Ihan hyvinhän se. Ainakin muistan pysytellä sinusta kaukana aamulla, Max tokaisi ja Liz tukahdutti hymynsä. Hän huomasi, ettei Maxkaan ihan tosissaan ollut. Miehen huulia nyki pidätellystä naurusta.
-Olen tosi pahoillani. Ihan oikeasti. En tajua mikä minuun meni. Luulin… Luulin sinua kärpäseksi, Liz sanoi ja Max purskahti nauruun.
-Kärpäseksi? Taisin olla aika iso kärpänen? Max nauroi ja Liz virnisti, pyyhkäisten hiuksensa sivuun. Hän nousi ja asteli Maxin eteen. Mies ei voinut lakata nauramasta.

-Lopeta. Mottaan sinua muuten uudestaan, Liz uhosi ja Max perääntyi nauraen.
-Armoa. En tahdo joutua nyrkkiesi eteen toista kertaa, Max virnuili ja Liz heilautti uhkaavasti nyrkkiään ja yritti osua leikillään Maxiin. Mies nappasi häntä käsivarresta kiinni ja samassa he olivatkin yhtenä sekavana kasana lattialla. Liz Maxin päällä. Liz nauroi.
-Olet vastustamaton tyyppi, Max. Sinua ei ole helppo nujertaa, vaikka teinkin sen melkein. Et voi kieltää sitä, Lizin silmissä välähti ja Max tuijotti häntä syvälle silmiin naurun välkehtiessä hänen tummissa silmissään. Mies painoi kämmenensä Lizin poskelle ja vakavoitui äkkiä. He tuijottivat toisiaan ja Lizin huulet laskeutuivat aivan itsestään Maxin lämpimille huulille. Max painoi naisen tiukemmin itseään vasten. Liz tuntui pehmeältä Maxin kovaa vartaloa vasten. He hengittivät raskaasti. Liz ei halunnut lopettaa. Hän suuteli Maxia kuin henkensä hädässä ja Max vastasi estottomasti hänen suudelmiinsa. Liz tunsi Maxin kielen suussaan ja kosketti tämän kielenkärkeä. Ihanat värähdykset kiirivät pitkin Lizin selkää. Sydän hakkasi ja Liz tunsi miten Maxinkin sydän pomppi hurjasti. Max repi Liziltä paitaa yltä. Tämä on väärin, jokin sisäinen ääni kuiskutti Lizille, mutta Liz työnsi sen taka-alalle. Max oli hänen ja se oli kaikkein

tärkeintä. Vähät Milesta. Vähät kaikesta. He elivät nyt tätä juuri tätä hetkeä eikä mikään ollut tärkeämpää. Maxin vartalo oli lämmin ja kutsuva ja Liz nautti miehestä. Yhtäkkiä kuitenkin ovelta kuului koputus. Max kiroili ja miehen ote tiukentui. Liz voihkaisi. Ei, ei nyt. Mene pois. Älä tule takaisin. Jätä meidät rauhaan, Lizin sydän hakkasi. Koputus kuului terävämpänä. Max huokaisi ja katsoi Liziä silmiin.
-Meidän on avattava ovi, Max tokaisi ja Liz kömpi pois Maxin päältä ja napitti puseronsa kiinni. Hänen kasvojaan kuumotti ja silmät loistivat. Max oikoi vaatteitaan ja meni avaamaan oven. Sen takana seisoi keski-ikäinen mies, jonka suuri musta parta peitti leuan. Hänellä oli rennot vaatteet päällä ja mies oli ihan kalju. Silmät olivat harmaat.

-Kuka sinä olet? Max kysyi terävämmin kuin oli aikonut. Mies tarkasteli Maxia päästä jalkoihin. Maxin hiukset olivat sekaisin ja paidan kolme ylintä nappia auki. Mies arvasi heti mitä tämä oli ollut tekemässä.
-Missä Susan on? Oletko sinä hänen uusi rakastajansa? Mies näytti siltä kuin olisi voinut hyökätä Maxin kimppuun. Maxin naama venähti ja tämä tuijotti miestä.
-En… minä… Max keskeytti lauseensa, kun Liz tuli eteiseen. Miehen katse vaelsi Lizin vartalolla ja Max tunsi verensä kuumenevan. Hiiteen koko äijä. Mitä se halusi?
-Frank! Liz hihkaisi tunnistaessaan miehen ja miehen kasvoille levisi ällistynyt ilme. Liz ryntäsi halaamaan miestä ja Frankin ei auttanut muu kuin halailla takaisin. Max kiristeli hampaitaan ja nojasi ovenpieleen. Jaahas. Vai oikein Frank. Hän oli aina kuvitellut, että Liz osasi valita ystävänsä hyvin, mutta tämä oli jo aika paksua. Liz oli naimisissa. Oliko hänellä suhde johonkin toiseen? Hah, paraskin puhuja, Max Evans. Joko sinä unohdit, että miltei itse makasit Lizin kanssa. Max veti syvään henkeä.

-Anteeksi. Kuka sinä olet? Max kysyi niin rauhallisesti kuin pystyi. Jospa Liz lakkaisi jo roikkumasta miehessä. Niin Liz tekikin. Max veti naisen omistavasti vierelleen. Liz vilkaisi hämmästyneenä Maxiin ja hymyili sitten.
-Max, tässä on Frank Thompson. Mies ei varmaankaan itse tunnista minua, koska tapasi minut viimeksi, kun olin kymmenen -vuotias. Frank, tässä on Max Evans. Henkivartijani. Minä olen Liz. Susanin siskontytär, Liz selvensi miehen muistia ja tämän ilme kirkastui.
-Herranen aika. Onpa aika vierähtänyt! Olit silloin pienempi joka puolelta, Frank nauroi hersyvästi. Maxista se ei ollut lainkaan hauskaa.
-Okei. Mitä sinä teet täällä? Max kysyi. Liz pukkasi miestä kylkeen.

-Älä ole noin epäkohtelias. Susan ei ole nyt kotona. Hänen serkkunsa Melbournesta sairastui ja hän joutui lentämään sinne. Mutta tule toki sisään. Saat kahvia, Liz sanoi ja Frank saapasteli eteiseen. Max sulki miehen perässä oven kiinni ja mutisi itsekseen. Vai Frank. Susanilla oli erikoisia ystäviä.Toista kertaa Max ei avaisi miehelle ovea. Rauhoitu, hyvä mies. Liz on varattu toiselle miehelle, hän ei ole sinun omaisuuttasi. Max veti syvään henkeä ja seurasi Frankia ja Liziä keittiöön. Frank laski cowboy-hattunsa keittiön pöydälle ja istahti tuolille.
-Pari kuppia kahvia, kiitos. En edes tiennyt, että sinä olet tulossa käymään. Susan ei kertonut minulle siitä mitään, Frank tokaisi. Max nojasi keittiön työtasoon ja katseli miestä vaivihkaa. Frank taas katseli Lizin takamusta ja se sai Maxin näkemään punaista. Hehän voisivat leikkiä murhaajaa ja Max voisi olla murhaaja… Max hautoi mielessään oivallisia tappokeinoja, kun Liz töytäisi häntä kylkeen.
-Hei, ota tuolta ylhäältä keksit. Täytyyhän pöydässä olla jotain. Älä seisoi siinä, jos et tee mitään, Liz sanoi ja Max nappasi keksipaketin ja laittoi muutaman keksin lautaselle. Liz taas kaatoi loputkin keksit siihen hymyillen.

-Susanilla on näitä kyllä lisää, Liz tokaisi ja Max lysähti tuolille. Frank taputti Liziä kädelle.
-Sinä olet hyvä tyttö. Tiedän, että Susan pitää näistä. Jaffa-keksit ovat hänen lempiherkkujaan ja minäkin tuon niitä monesti tullessani. Missäs Robin on, kun sitä ei ole näkynyt? Frank kysyi, jyrsien keksiä kuin pieni orava. Vaikka ei tämä oikein pieneltä vaikuttanut.
-Ulos minä sen tunti sitten päästin, Max huomautti ja nousi nopeasti pöydästä. Hän meni kutsumaan Robinia sisään, mutta koiraa ei kuulunut. Pitäisikö sitä lähteä hakemaan? Max ei halunnut kyllä jättää Liziä Frankin armoille. Kyllä rakki sieltä palaisi. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin juosta sen perässä.

Frank viihtyi heillä koko illan muistellen menneitä, aikoja jolloin Lizin äiti vielä oli ollut pikkutyttö ja hänkin nuori pojankoltiainen. Max istuskeli sohvalla ja katseli TV:stä tylsistyneenä urheilua. Oli ehkä ollut hyvä, että Frank oli tullut keskeyttämään heidät, muuten kaikki olisi luisunut käsistä ja heillä olisi ol- lut edessään paha ongelma. Liz oli naimisissa oleva nainen, ei mikään vapaa herhiläinen. Max pureskeli huultaan ja hänen teki mielensä hakata jotakuta. Frank olisi ollut oiva kohde, mutta hän ei hakannut ketään koskaan ellei ollut kysymyksessä tosipaikka. Liz nauroi juuri jollekin Frankin vitsille ja Max tuhahti. Lizin olisi pitänyt lähettää mies matkoihinsa ja he olisivat voineet jatkaa siitä mihin olivat jääneetkin. Max sulki silmänsä. Hän maistoi vieläkin Lizin huulten maun ja hän muisti kuinka Lizin vartalo oli sopinut niin tahattoman hyvin hänen omaansa. Maxia kismitti se, että Liz ei ollut hänen omansa. Liz oli maannut Milesin kanssa monen monia kertoja. Mikseivät he olleet hankkineet lapsia? Max huoahti. Miles oli jotenkin omahyväinen ja miehessä oli ollut jotain epäilyttävää, kun hän oli käynyt siellä. Max pudisti päätään. Ei, nyt hän kuvitteli kaiken. Lizillä ja Milesilla meni varmasti hyvin. Miksi Liz sitten halusi häntä? Se näkyi naisen katseessa. Max havahtui, kun Frankin ja Lizin äänet kuuluivat eteisestä. Upeaa, Frank oli lähdössä. Max punnersi itsensä ylös ja asteli laiskasti eteiseen. Liz halasi juuri Frankia tiukasti ja Frank taputteli kömpelösti Liziä selkään. Max kohotti kulmiaan ja Frank virnisti hänelle.
-Hei, sitten. Älä anna tuon körilään vetää sinua höplästä. Pidä puolesi, Liz, Frank tokaisi ja iski naiselle silmää. Liz hymähti ja vilkaisi Maxia silmät loistaen.

-Osaan pitää huolen kyllä itsestäni, älä huolehdi, Liz vakuutti ja saattoi miehen ulos. Viimeinkin he olisivat kahden, Max ajatteli ja nojasi rennosti seinää vasten. Liz tuli takaisin sisään ja sulki oven perässään. Max hymyili ja asteli hitaasti Liziä kohti. Lizin sydän alkoi jyskyttää nopeammin.
-Lopultakin hän lähti, Max mutisi ja veti naisen taas syliinsä. Liz aikoi jo antautua uuteen suudelmaan, mutta Milesin kuva iskeytyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän työnsi hämmästyneen Maxin pois. Liz kohotti katseensa mieheen.
-Me emme saa tehdä tätä. Minä olen Milesin kanssa naimisissa. Emme saa unohtaa sitä. Se mitä tapahtui aiemmin oli erehdys. En tajunnut mikä minuun meni. Se ei toistu. Anteeksi, mutta menen suihkuun, Liz luikahti vessaan ennen kuin Max ehti tointua. Mies tuijotti tyrmistyneenä eteensä ja potkaisi sitten ulko-ovea. Helvetin helvetti! Hänen piti suojella Liziä roistoilta, mutta tätä menoa hänen olisi suojeltava Liziä itseltään. Max kiskoi kengät jalkaansa ja nappasi takin päälleen. Sitten hän lähti ulos pimenevään iltaan etsimään yhä kadoksissa olevaa Robinia.

Liz antoi viileän suihkun virrata pitkin vartaloaan. Hän kuuli kuinka ovi kävi ja Max lähti. Hän nojasi vapisten kylmää seinää vasten ja ravisti päätään. Mikä häneen oli mennyt? Hän ei ollut koskaan pettänyt Milesia. Kuinka hän pystyisi katsomaan miestä silmiin, kun hän oli suudellut koko ajan henkivartijansa kanssa? Miksi Miles oli palkannut Maxin? Liz alkoi saippuoida hiuksiaan ja katseli kaukaisuuteen. Samassa hän sai saippuaa silmiinsä ja alkoi kiivaasti hieroa sitä pois. Hänestä oli tulossa huolimaton. Kirja oli pahasti kesken ja sen olisi pitänyt olla jo pitkällä. Miksi kaikki mihin hän ryhtyi kaatui? Max… Hänen ajatuksensa eivät liikkuneet nykyään muualla kuin miehessä. Siinä oli syy. Hänen elämänsä oli pysynyt
raiteillaan monta vuotta, mutta nyt Max oli sotkenut hänen pienen sydämensä. Liz huokaisi ja sai saippuan silmistään pois. Hän sulki vesihanan ja kietoi itsensä suureen froteepyyhkeeseen. Hän tallusteli vierashuoneeseensa ja puki ylleen yöpaitansa. Kello läheni jo kymmentä. Ilta oli vierähtänyt nopeasti. Maxia ei näkynyt. Liz meni kuistille ja tähyili pimeään. Levottomuus kasvoi. Mihin mies oli mennyt? Yhtäkkiä Liz kuuli auton äänen ja hän pyörähti ympäri. Musta auto kiisi tietä pitkin suoraan Susanin mökkiä kohti. Se pysähtyi vähän matkan päähän ja siitä nousi kaksi mustiin pukeutunutta miestä. Heillä oli kommandopipot. Liz parahti ja syöksyi sisään. Miehet ryntäsivät perään. Liz sai lukittua ovensa ja juoksi olohuoneeseen, mistä hän pääsi ulos ikkunasta. Hän alkoi juosta poispäin talosta ja kuuli sisältä kiroilua. Mitä miehet halusivat? Keitä he olivat? Liz huohotti ja kaatui. Hän kömpi nopeasti pystyyn ja vilkuillessaan taaksepäin, hän törmäsi suoraan johonkuhun. Vahvat käsivarret kietoutuivat Lizin käsivarsien ympärille ja estivät Liziä kaatumasta.

-Liz, mikä hätänä? Maxin ääni kantautui Lizin korviin. Liz alkoi vavista.
-Miehet… Jotkut miehet tunkeutuivat Susanin kotiin… Minä… minä pakenin, Liz änkytti ja Max irrotti otteensa. Vasta sitten Liz huomasi Robinin, joka heilutti häntäänsä ja katseli häntä. Liz hymyili hiukan.
-Ovatko ne roistot siellä vielä? Max kysyi ja Liz nyökkäsi.

-Kyllä varmaan. He pääsivät juuri sisään, kun minä pakenin, Liz sanoi ja Max lähti kiivaasti kävelemään taloa kohti. Liz seurasi Robinin kanssa jäljessä. Max tihensi askeleitaan ja saapui ennen heitä mökille. Se vaikutti autiolta. Liz huohotti kuin pitkän juoksun jälkeen ja jäi ulos odottamaan. Max palasi hetken kuluttua ulos ja pudisti päätään.
-He ovat karanneet. Kuulivat varmaan minun ääneni, Max manasi hiljaa ja Liz meni miehen luokse. Max veti naisen kainaloonsa ja katsoi Liziä silmiin.

-Satuttivatko he sinua? Max kysyi ja sipaisi naisen pehmeää poskea. Liz pudisti päätään.
-Ei. He eivät ehtineet edes koskea minuun. Olin nopeampi kuin he, Liz naurahti ja Max huoahti
helpotuksesta. Hän suuteli naista ja he menivät sisään Robinin johdattaessa heitä sinne.

Liz tuijotti kattoon ja kuunteli Maxin tasaista hengitystä. Kuinka Max pystyi nukkumaan kaiken sen jälkeen mitä illalla oli tapahtunut? Liz laittoi kätensä päänsä alle ja kuuli Robinin haukkuvan ulkona. Hän oli laskenut sen taas hetki sitten ulos ja nousi nyt väsyneenä päästämään sen takaisin sisään. Max ei herännyt siihenkään. Miehellä oli hitonmoiset unenlahjat. Liz meni hakemaan vettä ja juodessaan hän kuuli askelia takaansa ja pyörähti ympäri. Hän pudotti vesilasin nähdessään pitkän hahmon ovenpielessä ja sitten mies sytytti valot. Liz henkäisi helpotuksesta, kun näki Maxin.
-Mitä sinä teet? Säikähdin kuoliaaksi, kun huomasin sinun kadonneen, Max tokaisi ja Liz närkästyi.
-Ai, sinä säikähdit? Entäs minä sitten? Hiiviskelet kuin paraskin murtovaras, Liz mutisi ja kumartui keräämään lasinsirpaleita maasta. Max oli jotenkin kävellyt hänen luokseen ja tarttui nyt Liziä kädestä.

-Anna minä. Saat muuten haavan kauniiseen käteesi, Max hymyili. Mies etsi rikkalapion ja harjan ja keräsi sirpaleet roskikseen.
-Nyt nukkumaan tai emme koskaan herää aamulla, Max komensi ja Lizin ei auttanut muu kuin totella.

Aamulla Liz yllättyi, kun hän huomasi Susanin keittiössä.
-Susan! Liz ilahtui ja halasi tätiään, joka hymyili.
-Tulinkin jo paljon aikaisemmin, sillä sain serkkuni menemään sairaalaan. Ylistin sairaaloita ja lopulta hän suostui lähtemään. Olisi ollut aika kurjaa olla Melbournessa, kun sinä olet täällä pitkästä aikaa, Susan tokaisi ja Liz nyökkäsi, istuutuen Maxin viereen. Mieskin oli noussut ja kittasi kahvia isosta mukista.
-Älä muuta sano. Sujuiko matka muuten hyvin? Liz kysyi ja Susan nyökkäsi.
-Hain vielä oman autonikin Driversista. Saatte Maxin kanssa viedä tänään vara-autoni sinne takaisin, sillä enhän minä pystynyt nyt sitä hakemaan, Susan selitti ja Liz rypisti kulmiaan.

-En tiedä ehdinkö minä. Kirjani on vasta alkutekiöissä ja sen pitäisi valmistua kesän aikana, Liz sanoi ja Susan nyökkäsi ymmärtäväisesti.
-Jospa Max menee sitten yksin. Saatte joku päivä tehdä pienen Sydneyn reissun autollani, Susan lupasi ja siihen Liz suostui. Hän halusi tutustua Sydneyyn kerrankin, kun oli Australiassa. Liz kertoi tädilleen Frankin vierailusta ja Susan hymyili.
-Frank on herttainen mies, jos vain haluaa olla. En ole nähnyt häntä vähään aikaan. Frank on lähin ja ainoa naapurini. Harmi, kun en ollut kotona, Susan huokaisi.
-Hän lupasi tulla uudestaan vierailulle, Liz lohdutti. Max tuhahti jotain ja Liz mulkaisi miestä. Max vain virnisti hänelle ja oli kuin ei olisi mitään sanonutkaan.

Liz ja Max päättivät tehdä pitkän Sydneyn retken. Susanille se sopi erittäin hyvin. Liz arveli tädin olevan aika väsynyt hoideltuaan serkkuaan ja heitä. Susan halusi siis heistä mielellään eroon. Liz ja Max saivat lainata tädin autoa ja matkustivat sillä Sydneyyn asti. Pitihän olla vähän seikkailumieltäkin mukana. Autolla ajaminen halki Australian oli jo aikamoinen kokemus. He yöpyisivät teltassa ja sitten kun he saapuisivat Sydneyyn, Max oli varannut hotellin heille pariksi yöksi. Lizistä se oli ihan mukavaa. Ajatus heistä kahdesta nukkumassa samassa teltassa sai Lizin ihanan kihelmöivän tunteen valtaan. Ei Max aina ollut niin ärsyttävä tyyppi. Ei lainkaan. Liz halusi miestä edelleen. Hän huokaisi ja katsoi itseään kylpyhuoneen peilistä. Hän oli unohtanut Milesin miltei kokonaan. Liz irvisti. Hän oli ollut jo kuusi vuotta Milesin kanssa naimisissa ja yhtäkkiä… PAM! Hän rakastuikin toiseen. Liz pudisti päätään ja alkoi valella kuumottavia kasvojaan kylmällä vedellä. Huomenna tähän aikaan he nukkuisivat teltassa tähtitaivaan alla, vartalot kiedottuina toistensa ympärille ja kuuntelisivat sirkkojen soittoa ja yölintujen laulua. Liz hymyili unelmoivasti. Hän oli sielultaan romantikko. Äiti oli aina pelännyt, että hän pettyisi haaveissaan vielä jonakin päivänä, sillä kaikki unelmat eivät toteutuneet. Liz alkoi pestä hampaitaan ja mutristi suutaan. Näkisikö hän enää koskaan Maxia tämän jälkeen? Miten hän voisi teeskennellä Milesille, että kaikki oli hyvin? Hän oli tajunnut jo jonkin aikaa sitten, että ei rakastanut Milesia Hän ei ollut vielä Milesin nähtyään tiennyt, mitä oikea rakkaus oli. Nyt hän tiesi. Lizin sydän jyskytti aina Maxin lähellä, iho nousi kananlihalle, vatsassa lenteli perhosia, häntä alkoi kuumottaa ja silmät säihkyä. Hän tiesi olevansa rakastunut Maxiin, mutta mies ei varmasti tuntenut samoin häntä kohtaan. Liz huuhteli suunsa vedellä, laittoi hammasharjan paikoilleen ja meni nukkumaan.

Aamulla paistoi aurinko ja taivas oli kirkkaansininen. Ainoatakaan pilvenhattaraa ei lipunut auringon ohi. Onneksi oli hieno sää, muuten olisi ollut tylsää ajaa kaatosateessa. Liz tarkisti repun kunnon ja kun hän oli tullut siihen tulokseen, ettei mitään puuttunut, hän meni eteiseen. Max oli viemässä telttaa autoon. Susanilla ei ollut ollut kuin yksi teltta, mutta kaksi makuupussia.

-Annatko laukkusi tänne? Minä heitän sen autoon, Max ojensi kätensä ja Liz antoi laukkunsa miehelle. Max laittoi auton peräluukun kiinni ja huokaisi helpotuksesta. Kaikki oli mahtunut kyytiin. Hän nojasi autoon, kun Liz ja Susan halasivat hyvästiksi.
-Tulkaahan sitten takaisin kun siltä tuntuu. Soittakaa kun olette Sydneyssä, ettei minun tarvitse huolehtia, Susan pyysi ja Liz nyökkäsi ja laittoi aurinkolasit silmilleen. Max katseli Lizin valkoisiin shortseihin ja samanväriseen toppiin pukeutunutta vartaloa. Liz oli kaunis nainen. Maxin sydän kiihtyi aina huippulukemiin Lizin lähellä. Hän ei ollut tuntenut näin ketään naista kohtaan. Max ei voinut ymmärtää miksi nyt, aivan yhtäkkiä, hän oli alkanut rakastua, kun Liz oli varattu toiselle miehelle. He joutuisivat nukkumaan samassa teltassakin ihan kuin Max ei muutenkaan pystyisi pitämään näppejään erossa naisesta. Liz asteli autolle ja hymyili hänelle.
-Lähdetäänkö? Liz kysyi ja Max nyökkäsi. Hän kapusi rattiin ja Liz meni pelkääjän paikalle. Liz heilutti Susanille niin kauan kuin näki naisen talon ja sitten hän keskittyi katsomaan eteenpäin. Radiosta tulvi vanhoja, 80-luvun biisejä ja Liz hyräili niitä hiljaa. Kerrankaan kummallakaan ei ollut tukalainen olo, eikä hiljaisuus ollut painostavaa. Ketään muita ei näkynyt tiellä. Erämaa tuntui jatkuvan loputtomiin.

Vähitellen päivä vaihtui illaksi. He olivat matkanneet pienten asuntojen halki ja autossa oli alkanut tulla viileämpää, kun aurinko oli laskenut. Liz nuokkui viileää lasia vasten ja säpsähti hereille, kun Max pysäytti auton. Hän katsahti unisena mieheen.
-Joko me pysähdymme? Liz kysyi ja Max nyökkäsi, avaten turvavyönsä.

-Tässä on hyvä paikka. Emme ole levähtäneet kertaakaan koko päivän aikana ja meillä molemmilla on varmasti jo nälkä. Pystytetään teltat ja sytytetään nuotio. Pakkasin evästäkin mukaan ja voimme paistaa makkaraa, Max sanoi ja vasta sitten Liz huomasi kuinka kammottava nälkä hänellä oli. He nousivat autosta ja ottivat esille teltan, makuupussit ja Max etsi heidän eväänsä.
-Oletko koskaan pystyttänyt telttaa? Max kysyi ja Liz pudisti naurahtaen päätään.

-En. Olen aina nukkunut sängyssä. Jotenkin en ole innostunut teltassa nukkumisesta, Liz vastasi ja Max puhalsi virnistäen hiukset silmiltään. Max opetti Lizille kuinka teltta pystytetään. Se ei ainakaan tuntunut kovinkaan monimutkaiselta. Liz laittoi makuupussit valmiiksi samalla kun Max keräsi läheisestä metsästä oksia, millä hän saisi tulen syttymään. Mitään palovaroitusta ei oltu annettu eikä missään lukenut kieltoa, joten he olivat päättäneet sytyttää tulen. Max oli ottanut mukaansa tulitikkuja. Onneksi puut eivät olleet märkiä ja ne syttyivät helposti. Liz avasi makkarapaketin vatsa kurnien. He olivat syöneet viimeksi aamulla. Missä hän kävisi vessassa? Entä pesisi hampaat? Liz vilkuili ympärilleen. Ei täällä näkynyt sellaista hienoutta kuin vessa. Liz rypisti kulmiaan.

-Mikä hätänä? Max kysyi. Hän oli tarkkaillut Lizin ilmeitä. Liz oli mukisematta tehnyt kaikki mitä hän oli pyytänyt, vaikka Miles oli varoittanut häntä, että Liz teki juuri niin kuin itse tahtoi ja hän inhosi sitä, että häntä komenneltiin. Mutta Maxille nainen ei ollut pistänyt vastaan.
-Äh, tuli vain nolo juttu mieleen. Missä minä…tuota… ööh … Liz tunsi punastuvansa. Hän ei halunnut sanoa ajatuksiaan ääneen. Max naurahti.
-Taidan arvata ajatuksesi. Ei auta muu kuin toimittaa asiasi metsässä. Muuta paikkaa ei ole. Muut iltatoimet on jätettävä, koska ei ole vettä, Max sanoi. Liz huokaisi ja katsahti irvistäen pimeään metsään.

-Voin tulla pitämään sinua kädestä, jos sinua pelottaa, Max irvaili ja Liz heitti miestä makkarapaketilla. Mies nauroi. Hän laittoi makkarat kepin päähän ja toisen hän ojensi Lizille ja he alkoivat paistaa makkaroitaan. Tuli räiskyi ja tähdet ilmestyivät vähitellen tummansiniselle taivaalle. Lizistä kaikki oli hirveän romanttista. Miles ei olisi pitänyt tästä. Miehessä ei ollut minkäänlaista romanttisuutta. Kaiken piti vain olla yksinkertaista ja halpaa, vaikka talosta ja omasta autostaan mies oli maksanut omaisuuden, mutta kynttiläillallisiin mies ei tuhlannut rahojaan. Ne olivat vain turhaa hömpötystä. Liz pureskeli makkaranpalaa ja hörppi välillä mehuaan. Se oli aika lämmintä, mutta hänen oli juotava ellei halunnut nääntyä janoon.
-Eiköhän sitten mennä nukkumaan. Aamulla jatkamme ajoissa matkaa, Max sanoi ja nousi. Lizin oli pakko mennä ”vessaan” ja hän lähti pienen vessapaperin palan kanssa metsään. Max jäi valmistautumaan nukkumaan. Liz säpsähti pienintäkin ääntä ja kun hän oli toimittanut asiansa, hän ryntäsi juosten takaisin teltalle, sydän pelosta hakaten. Hän inhosi hyönteisiä, hämähäkkejä ja käärmeitä. Max makasi jo makuupussissaan ja mies oli kääntänyt hänelle selkänsä, jotta hän saisi riisuutua. Liz alkoi pukea yöpaitaa ylleen ja yritti olla kahisuttamasta makuupusseja, mutta vaikeaa se oli. Teltta oli ahdas kahdelle ja Liz tökki vähän väliä Maxia. Mies ei kuitenkaan ärähtänyt, vaan kesti urhoollisesti. Viimein hän kömpi makuupussiinsa ja veti vetoketjun miltei leukaansa asti. Hän oli ihan supussa siellä ja kuumuus alkoi levitä koko kehoon. Hän kääntyili ja etsi mukavaa asentoa. Sitten Max kääntyi.

-Lopeta se pyöriminen, herrantähden, ja nuku. Eihän tässä kukaan saa rauhaa, Max murahti ja Liz totteli.
-Anteeksi. Täällä on vain niin kuuma ja ahdasta ja ötököitä joka puolella, Liz mutisi ja Max hymähti.
-Huomaa, että nukut ensimmäistä kertaa teltassa. Koeta nyt saada unta. Kukaan ei syö sinua, en varsinkaan minä, Max sanoi ja Liz irvisti miehen selälle. Vähän ajan kuluttua Max nukkui jo sikeästi ja Lizkin vaipui pikkuhiljaa uneen.

Aamulla oli jo viileämpää kuin muina päivinä. Taivas oli täynnä pilviä ja aurinkoa ei näkynyt. Liz kietoi takin päälleen, kun he keräsivät tavaroita kasaan. Max sammutteli nuotiota ja vei oksat takaisin metsään. Sitten matka taas jatkui. Liz tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin eilen. Max taas oli pirteimmillään. Mies vihelteli ja rummutti rattia musiikin tahdissa, kun taas Liz nukkui koko matkan. Hän heräsi vasta, kun he pysähtyivät huoltoaseman pihaan.

-Loppuuko bensa? Liz kysyi silmiään hieroen. Max nyökkäsi.
-Kohta. Täytyy tankata, koska en tiedä miten pitkällä seuraava huoltoasema on. Mene sinä vessaan tai osta jotain sillä aikaa. Tule vartin päästä takaisin, Max määräsi ja Liz nyökkäsi. Hän katosi sisälle huoltoasemalle ja osti pussillisen Manhattan- sipsejä ja pari pulloa limsaa. Hän asteli ostoksineen ulos ja tunsi kuinka alkoi sataa. Hän vilkaisi taivaalle, minkä peittivät mustat, raskaat pilvet. Liz huokaisi. Nyt sataisi oikein kunnolla, kun monta päivää oli ollut pelkkää hellettä. Max oli jo autossa ja ilahtui huomatessaan Lizin ostaneen limsaa. Hän joi monta kulausta ja vasta sitten he jatkoivat matkaa. Sade vain yltyi mitä kauemmaksi he ajoivat. Näkyvyys oli huono ja Max ajoi todella hitaasti. Onneksi seutu oli aika autiota vielä eikä ollut vaaraa törmätä kehenkään. Tuskin Liz oli saanut ajatuksensa loppuun, kun Max huomasi jonkun ryntäävän tielle. Mies käänsi rajusti rattia ja Liz paiskautui ovea päin. Hänen silmissään pyöri. Auto luisui ojaan ja Max lensi rattia päin. Sen jälkeen kaikki musteni Lizin silmissä.

Liz räpytteli silmiään. Sade piiskasi ikkunaruutua vasten ja Liz voihkaisi tuntiessaan päässä vihlovan kivun. Hän katsahti nopeasti Maxiin ja näki miehen retkottavan elottomana ratin päällä. Liz vauhkoontui ja kiskoi vyötään auki. Hän ryntäsi ulos sateeseen ja kiersi auton. Hän kiskoi Maxin puoleisen oven auki, avasi miehen turvavyön ja kiskoi hänet ulos autosta. Maxin silmäkulman kohdalla kulki pieni verivana ja kuhmu törrötti otsassa. Liz laski Maxin ruohikolle eikä hän edes huomannut vesisadetta. Hän oli liian huolissaan Maxista. Älä kuole. Please, sinä et saa kuolla, Liz ajatteli ja läpsi miestä poskille.

-HERÄÄ! Max, et saa jättää minua. Rakastan sinua. Okei, se on hullua, koska minä olen naimisissa, mutta en voi tunteilleni mitään. MAX! Liz parahti ja ravisteli miestä. Hän kuunteli miehen sydäntä ja purskahti miltei itkuun, kun hän tunsi heikon sykkeen rinnassa. Max oli elossa. Liz pyyhkäisi märkiä kasvojaan ja samassa Max avasi silmänsä ja katsoi suoraan häneen. Liz alkoi nyyhkyttää ilosta.
-Mitä? Oletko loukkaantunut? Max punnertautui ylös ja voihkaisi tuntiessaan kivun aaltoilevan päässään. Liz pudisti päätään ja painoi kasvonsa Maxin kosteaa paitaa vasten.

-Olin huolissani sinusta. Hetken luulin, että sinä olit… olit kuollut, Liz kuiskasi ja Max silitti Lizin märkiä hiuksia. He suutelivat lujasti toisiaan ja kömpivät toisiinsa nojaten pystyyn. Max katsoi miettiväisenä autoa. Se jurrasi vieläkin tyhjää ja oli miltei kallellaan ojassa.
-Miten me saamme auton ylös? Liz kysyi ja Max huoahti.
-En tosiaan tiedä. Meidän on hankittava hinausauto. Emme voi tuota tohonkaan jättää. Me palaamme nyt takaisin sille huoltoasemalle ja tilaamme hinausauton, Max päätti. Onneksi olisi vielä aika kauan valoisaa. Liz ei keksinyt parempaakaan ideaa ja niin he lähtivät tarpomaan huoltoasemaa kohti. Sinne ei pitänyt olla pitkä matka.

 

Max ei onneksi ollut ajanut hirveän kauaa. Huoltoasemalle käveli kahdessa tunnissa. Lizin päätä särki ja hän oli varma, että Maxillakaan ei ollut mikään hääppöinen olo, mutta koska mieskään ei valittanut, ei hänkään siihen ryhtynyt. Sade oli hellittänyt, mutta silti ilma oli yhä painostavaa. He saapuivat lopulta huoltoasemalle ja Max meni tilaamaan hinausauton. Liz jäi ovelle odottamaan. Hän oli uupunut ja kaikkein mieluiten hän olisi istunut Susanilla kirjoittamassa kuin harhaillut täällä. Mutta mistä sinä aina tiesi mitä tulee tapahtumaan ellei ollut selvännäkijä. Liz haukotteli ja kiskoi märät hiukset selän taakse. Paita oli liimautunut ihoon ja paljasti liian paljon, mutta se oli Lizin kaikkein pienin huolenaihe. Missä Max viipyi? Liz aikoi jo mennä etsimään, kun mis tuli toisen, lyhyehkön, aika nuoren miehen kanssa.
-Löysin kuskin. Hänellä on hinausauto juuri tässä pihassa. Hän on menossa samaan suuntaan, joten hän kiskoo automme ylös, Max sanoi ja Liz huokaisi ja hymyili heille väsyneesti. Max kietoi kätensä hänen harteidensa ympärille ja he menivät rupatellen miehen kanssa tämän autolle ja kapusivat etupenkille.

-Kuka on kaunis seuralaisesi? Mies kysyi hymyillen ja vilkaisi Liziä.
-Me menimme naimisiin muutama kuukausi sitten. Hän on Liz, Max sanoi lyhyesti ja Liz vilkaisi häntä hämmästyneenä. Mies virnisti.
-Jassoo. Mua sanotaan sitten vaan Peteksi, näin tuttavien kesken, mies tokaisi ja käänsi autonsa siihen suuntaan mistä he olivat tulossa.
-Vai Sydneyyn sitä mennään? Kuherruskuukaudelleko? Pete kysyi. Max pudisti päätään.
-Ehei. Me olimme Havaijilla. Mutta menemme muuten vain katsomaan kaupungin, kun nyt olemme täällä, Max vastasi ja Pete nyökkäsi myhäillen.
-Kyllä se kannattaakin tsekata. Ihan ok kaupunkihan se on ja paljon nähtävyyksiä. Onnea sitten teillekin vain, Pete sanoi ja Max nyökkäsi. Hän katsoi tiukasti eteensä. Ainoa keino suojella Liziä oli syöttää miehelle pajunköyttä. Tämä oli vilkuillut naista siihen malliin, että Max ei halunnut ottaa minkäänlaita riskiä.
-Siellähän se auto on! Onneksi sade lakkasi. Muuten en olisikaan nähnyt sitä, Pete virnisti ja pysäytti auton.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Susanin auto oli kiskottu ylös ojasta. Miehet tarkistivat sen kunnon ja sitten Pete lähti, toivottaen heille hyvää matkaa.

-Toivottavasti ette enää tarvitse hinausautoa. Minä menen Melbourneen. Minua ette ainakaan tapaa, Pete nauroi ja kapusi ohjaamoon. Max ja Liz katselivat miehen etääntymistä ja Liz kääntyi Maxin puoleen.
-Miksi sinä valehtelit meidän olevan naimisissa? Pete oli mukavan oloinen, Liz sanoi ja Max tuhahti.
-Jos lainkaan huomasit miehen katseita, joita hän loi sinuun, niin tajuat syyni, Max murahti. Liz hymyili.
-Sinä olit mustasukkainen, Liz naurahti ja kapusi taas pelkääjän paikalle. Max mulkaisi häntä.
-Sinustako? En tosiaan. Sinä olet naimisissa oleva nainen. Minä vain suojelin selustaasi, kuten Miles käski, Max sanoi tylysti ja Liz ei sanonut mitään. Hänellä oli huono olo auton pomppiessa tiellä.
-Max! Pysäytä auto, Liz parahti ja Max teki työtä käskettyä. Liz ryntäsi ulos ja oksensi pientareelle. Hän piteli päätään ja voihkaisi. Miksi aina hänelle kävi näin? Max kumartui hänen viereen huolestuneena.

-Et sanonut loukanneesi itseäsi. Näytä päätäsi, Max käski ja Liz otti kätensä kuhmulta pois. Max pudisti päätään vihaisena.
-Mikset voinut sanoa mitään? Olet saanut varmasti aivotärähdyksen. Nyt heti, kun pääsemme Sydneyyn, etsimme lääkärin tai jo aiemmin, Max auttoi Lizin ylös, mutta he eivät ehtineet autolle asti, kun Liz oksensi uudestaan. Hän oli kalpea ja huonovointisen näköinen. Max piteli naista lähellään.
-Meidän täytyy etsiä hyvä nukkumapaikka ja huilimme yön yli. Se tekee hyvää kummallekin, Max vakuutti ja silitteli Lizin kosteita hiuksia. Liz nyyhkäisi.
-Tunnen itseni niin typeräksi. Mikset sinä voi pahoin, vaikka löit pääsi pahemmin? Liz kysyi ja katsoi Maxia, joka hymähti.
-Olen voinut huonosti ennenkin ja lyönyt pääni moneen kertaan. Se ei enää jaksa reagoida, Max naurahti ja Liz irvisti. He kapusivat autoon. Liz toivoi kestävänsä niin kauan, kunnes he löytäisivät paikan, missä he voisivat nukkua.

Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun Max havaitsi hyvän paikan. Keltainen voikukkaniitty avautui heidän edessään ja lähellä oli metsää. Max käski Lizin lepuuttaa päätään ja meni itse pystyttämään telttaa. Liz antoi auringon lämmittää kylmiä jäseniään ja makasi ruohikolla.
-Älä makaa siinä ilman päähinettä tai saat vielä auringonpistoksenkin, Max sanoi ja heitti autosta Lizille oman vanhan lippiksensä. Liz veti sen kasvojensa suojaksi ja nukahti melkein heti sen jälkeen. Hän heräsi vasta, kun Max ravisteli häntä.
-Tule syömään jotain, Max pyysi. Liz kohottautui ylös. Häntä huimasi hetken, mutta pian hän pystyi taas näkemään selvästi. Max oli paistanut jälleen makkaraa. Aurinko oli laskenut ja hämärä oli hiipunut seudun ylle. Liz söi, kävi ”vessassa”, pukeutui ja kömpi petiin. Max jäi vielä ulos, mutta kohta mieskin tuli nukkumaan.

Parin päivän päästä oltiin sitten Sydneyssä. Liz ja Max kirjautuivat hotelliin ja saivat avaimensa. Max oli päättänyt esitellä heidät kaikilla rouva ja herra Evansseina. Lizistä se tuntui mukavalta. Olisipa oikeastikin niin. Liz hyräili laittaessaan tavaroita paikoilleen huoneessa. Max oli tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa. Samassa Lizin kännykkä soi ja Liz vastasi.
-Miles täällä hei. Miten siellä sujuu? Miles kysyi. Liz hämmästyi. Miles ei ollut soittanut kertaakaan koko aikana. Kaikkein viimeisemmäksi hän olisi halunnut puhua miehen kanssa.

-Ihan hyvin, Miles. Olemme Sydneyssa Maxin kanssa, Liz sanoi ja Max katsahti häneen. Liz istahti sängylle ja tunsi äkkiä syyllisyyttä. Hän oli pettänyt Milesia suudellessaan toista miestä, vaikka oli vannonut uskollisuutta, kun heidät oli vihitty. Liz puristi kännykkäänsä.
-Sehän on hienoa. Oletko edistynyt kirjasi kanssa? Miles halusi tietää.
-Ööh… Aika paljon. On siinä vielä monta lukua jäljellä. Menee ehkä koko kesä, Liz pahoitteli. Miles oli hetken hiljaa. Ei kai mies epäillyt mitään?
-Voi, harmi. Olisin halunnut nähdä sinut ennen kuin heinäkuun lopulla lähden Ranskaan. Mutta näemme me sitten elokuussa. Miten Maxin kanssa menee? Miles uteli. Liz nielaisi.

-Tuota… Ei hän niin paha olekaan, Liz hengähti ja kirosi itsensä alimpaan helvettiin. Mikä häntä vaivasi? Miksi hän valehteli Milesille ja petti miestä kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen? Miles oli ollut hyvä mies hänelle ja nyt hän käytti tätä hyväkseen.
-Mikä sinua vaivaa? Olet niin hiljainen, Miles ihmetteli.

-Olen pahoillani. Minulla on vähän kiire. Lähdemme katselemaan nähtävyyksiä. Minä soittelen myöhemmin. Hei sitten, Liz sulki puhelimen ennen kuin Miles ehti sanoa yhtään mitään. Liz tuijotti surkeana lattiaa. Max ei tullut lohduttamaan naista. Hän arveli, että Liz mietti heitä. Olihan hänkin ollut osasyyllinen Lizin ja hänen suudelmiinsa, ei Liz ollut niitä yksin aiheuttanut. Max ei kuitenkaan tuntenut syyllisyyttä. Hänestä Liz ja Miles eivät sopineet lainkaan yhteen. Miles oli omahyväinen ja piti visusti kiinni rahoistaan ja antoi Lizin selviytyä omilla tuloillaan, vaikka nainen ansaitsikin mukavasti. Max oli lukenut ajankulukseen joskus Lizin kirjoja ja ne olivat kieltämättä hyviä.
-Olemmeko menossa nähtävyyksiä katselemaan? Max kysyi muina miehinä ja Liz vilkaisi häntä ja nousi.
-Tottakai. Sitä vartenhan tänne tultiin, Liz tuhahti, nappasi käsilaukkunsa ja niin he lähtivät.
-Joko vointisi on parempi? Max kysyi, kun he kävelivät ihmisvilinässä, kohti suurta ostoskeskusta. Liz nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli hirveä hinku päästä ostoksille. Koskahan viimeksi hän oli shoppaillut? Oli siitä jo aikaa…

-Hajaannutaanko? Mene sinä johonkin mihin haluat ja minä menen katsomaan vaatteita, Liz ehdotti viattomasti ja Max mulkaisi häntä.
-Ei tule kuuloonkaan. Me menemme yhdessä. Äläkä yritä livistää, Max sanoi ja tarttui varmuuden vuoksi Lizä kädeMax näytti nääntyneeltä kahden tunnin ostosurakan jälkeen. Liz taas oli pirteimmillään. Max haukotteli näyttävästi moneen kertaan, mutta Liz ei ollut huomaavinaankaan. Itsepä mies oli tämän valinnut. Liz oli antanut toisenkin vaihtoehdon, joten nyt Max saisi kestää kohtalonsa. Max tajusi, että Liz ei reagoisi hänen äänettömiin pyyntöihinsä ja alkoi muka kiinnostuneena katsella naisten vaatteita. Liziä hävetti. Miksi Max ei voinut käyttäytyä oman itsensä tavoin? Miksi hänen piti tuolla lailla… esittää? Liz meni pukukoppiin ja Max meni toiseen, muka kokeilemaan. Liz kurkisti hetken kuluttua ulos ja kun ei nähnyt Maxia, hän laittoi vaatteet takaisin hyllyyn ja livahti ulos kaupasta. Hänen teki mielensä melkein hypellä ja innostuneena pakokeinosta hän pujotteli itsensä ulos ruuhkaan. Liz hymyili helpottuneena vapauden tunteesta. Oli Maxin pelleilystä jotain iloakin. Liz lähti kävelemään katua eteenpäin ja katseli hyräillen ympärilleen. Hänellä oli jo kummassakin kädessä yksi kassi. Liz löysi kirjakaupankin ja pujahti sisään. Myyjä hymyili iloisesti ja kyseli Liziltä mitä saisi olla. Kaupassa oli tungosta ja Liz löysi Jude Deverauxen uusimman
kirjan. Kun hän poistui kaupasta hän törmäsi johonkuhun kadulla. Hän nosti katseensa ja tuijotti suoraan Maxin vihaisiin silmiin. Hups … Liz hymyili miehelle suloisesti.

-Sanoinhan, ettei sinun kannattaisi karata, Max sanoi viileästi ja tarttui Liziä ranteesta. Liz kiskaisi äkäisenä ranteensa vapaaksi ja katsoi Maxia myrskyisästi.
-Minä teen juuri niin kuin itse haluan. Sinun ei tarvitse määräillä minua. Osaan toimia itsenäisesti ja olen ennenkin selviytynyt yksin kaupungilla. En tarvitse lapsenvahtia, Liz kivahti ja lähti ripein askelin kävelemään poispäin. Max seurasi häntä rennosti.
-Et sinä tarvitsekaan, mutta henkivartijaa tarvitset kylläkin. Lakkaa nyt jo vihoittelemasta. Lupaan
käyttäytyä ihan kiltisti, Max lupasi auliisti ja Liz mulkaisi häntä. Max tarttui Liziä ranteesta ja nainen joutui tungoksen keskellä pysähtymään. Miksi näin paljon ihmisiä oli liikkeellä?

-Mennään tuohon kahvilaan. Minulla on jano ja nälkä, kun sinä riepotat minua ympäri Sydneya, Max sanoi eikä Liz kieltäytynyt. Hänenkin teki kieltämättä mieli jotain ja kun Max lupasi vielä maksaa niin kaikki oli hyvin. He istuutuivat tilaukset tehtyään ikkunapöytään ja katselivat ihmisiä. Kohta he saivat eteensä kahvit ja isot viineripullat. Liz alkoi ahnaasti syödä.
-Myönnä pois, että on hyvä, että olen mukana, Max mutisi, haukaten pullaa. Liz virnisti.
-Toisinaan. Sinäkin tarvitsisit kyllä uudet vaatteet, Liz katseli mietteliäänä Maxin mustia vartalonmyötäisiä farkkuja ja mustaa t-paitaa, joka jätti olkapäät paljaiksi.
-Mikä näissä on vikana? Max ihmetteli ja katsahti itseään. Liz hymähti.
-Ei mikään. Et ole kuitenkaan saanut päällesi muita vaatteita, joten me ostamme sinulle uudet, jotta voit laittaa nuo pesuun. Kohta en kehtaa kuljeskella sinun kanssasi, Liz tokaisi ja Max voihkaisi.

-Eih. Ei enää tänään. Sääli minua. Meillä on koko huominenkin aikaa, Max sanoi ja Liz hymyili miehen ahdingolle.
-Jos haluat vahtia minua, sinun on kuljettava perässäni. Jos ostamme sinulle uudet kuteet, voimme mennä illalla johonkin hyvään ravintolaan… tai jotain, Liz katseli miestä ripsiensä alta ja tämä huokaisi.
-Se kuulostaa houkuttelevalta. Okei. Sait minut ylipuhuttua. Mutta emme kierrä sitten kaikkia täällä olevia miesten puoteja, Max pyysi, mutta Liz ei luvannut mitään.

Kahden tunnin jälkeen he raahautuivat hotelliin. Tai pikemminkin Max raahautui. Miehellä oli jalassaan uudet tummansiniset farkut, jotka myötäilivät vartaloa ja tummansininen t-paita. Se korosti Maxin lihaksikasta vartaloa. Max oli komea. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mies oli välttämättä tahtonut tummia vaatteita ja jonkun ajan intettyään Lizkin oli tullut siihen tulokseen, että musta tai sininen sopi paremmin.
-Kuinka Miles jaksaa sinun kanssasi? Max älähti ja heittäytyi sängylle. Liz virnisti.
-Ei hän jaksakaan. Minä saan itse hoitaa ostokseni. En siedä sitä, että joku hengittää niskassani. Marian kanssa asia on ihan toinen, Liz huokaisi. Max nousi.

-Maria kuka? Max uteli.
-Ystäväni. Olemme molemmat asuneet Roswellissa ja muutimme sieltä sitten Losiin. Maria on ollut kauemmin naimisissa kuin minä ja heillä on Michaelin kanssa jo kaksi lasta ja kolmas tulossa, Liz sanoi hieman haikeana. Max katseli Liziä hetken.
-Hmm… Heillä menee varmasti hyvin. Tuota… Et kai pahastu, vaikka minä löhöän ja katselen jalkapalloa? Max kysyi, ottaen kaukosäätimen käteensä. Liz pudisti huokaisten päätään.

-Enpä kai. Olet sen ansainnutkin. Minä menen vaahtokylpyyn, Liz tokaisi ja nappasi pyyhkeen laukustaan. Max vilkaisi häntä.
-Voin tulla mukaan, jos haluat, Max ehdotti kuin Liz olisi lähdössä vain ulos. Liz punastui eikä vastannut vaan luikahti nopeasti kylpyhuoneeseen. Hän kuuli Maxin matalan naurun siltikin, vaikka hän laittoi vesihanan täysille. Hän riisuutui ja kömpi vaahdon sekaan. Amme oli iso ja siihen olisi mahtunut kaksi. Liziä värisytti, kun hän ajatteli Maxia siinä hänen kanssaan. Miles ei ollut koskaan suostunut tulemaan ammeeseen hänen kanssaan, vaikka heillä oli tätä suurempi amme. Liz huokaisi ja puhalsi kuplia ilmaan. Hän rakasti ammeessa kylpemistä. Se oli aivan ihanaa ja rentouttavaa. Nytkin hänen lihaksiaan särki automatkan jäljiltä ja kaupoissa ravaamisen jälkeen. Oli se ollut kyllä hauskaakin. Maxin kanssa oli kiva tehdä ostoksia, vaikka mies välillä marisikin. Liz virnisti. Mutta niinhän monet miehet tekivätkin.

Oltuaan puolisen tuntia ammeessa Liz nousi. Hän ei tiennyt, että lattia oli liukas, koska se oli kastunut ja kun hän nousi, hänen jalkansa lipesi ja hän mätkähti lattialle. Lizin oikea jalka vääntyi oudosti ja hän voihkaisi kivusta. Vedet tulvahtivat silmiin. Pyyhe oli liian kaukana, eikä hän pystynyt nousemaan. Häntä alkoi paleltaa. Samassa Max koputti oveen ja Liz hätkähti.
-Liz, mitä tapahtui? Kuulin tömähdyksen, Max huuteli. Liz puri huultaan.
-En se minä ollut.. Se oli… purkki, Liz parahti ja hieroi kivistävää jalkaansa.
-Juu juu ja joku puukottaa sinua sillä aikaa. Minä tulen, Max sanoi. Lizin silmät levisivät säikähdyksestä, kun Max avasi oven. Hänhän oli ilkosen alasti. Mitä peliä Max pelasi? Max nappasi pyyhkeen seinältä ja tuli hänen luokseen, vilkaisemattakaan Lizin kohmeessa olevaa vartaloa. Liz tärisi. Max kietoi pyyhkeen Lizin ympärille ja oikaisi tämän oikean jalan suoraksi. Liz älähti kivusta ja yritti kiskaista jalkansa vapaaksi, mutta Max piteli hänen nilkastaan kiinni ja tarkasteli sitä.

-Se näyttää turvonneelta. Laitetaan siihen kylmä jääpussi, Max sanoi ja nosti vastustelevan Lizin syliinsä ja kantoi sängylle.
-Me emme muistaneet soittaa Susanille, Liz sanoi hampaat kalisten. Max tuhahti ja meni hakemaan
jääpussia ja laittoi sen Lizin turvonneeseen jalkaan.
-Pidä sitä siinä niin minä hoidan sen asian, Max sanoi ja Liz nyökkäsi. Max meni soittamaan ja tuli hetken päästä.
-Susan oli kamalan huolissaan, kun emme olleet ilmoittaneet mitään. Hän oli ehtinyt kuvitella jo vaikka mitä, Max huokaisi ja alkoi sitten penkoa Lizin matkalaukkua.
-Mitä sinä teet? Liz kysyi ja yritti nousta, mutta Maxin terävä katse sai hänet luovuttamaan. Mies nakkasi hänelle yöpaidan ja Liz puki sen kiitollisena ylleen.

-Emme ehdi tänään mihinkään ravintolaan ja koska jalkasi on tuollainen, suosittelen vain lepäämistä. Katsotaan sitten huomenna, Max sanoi ja peitteli Lizin vuoteeseen kuin pikkutytön. Liz hymyili hieman. Max suuteli hellästi naista huulille ja irrottautui nopeasti ennen kuin Liz ehti tehdä mitään.
-Hyvää yötä, Max toivotti ja sammutti valot.

Aamulla Lizin olo oli parempi. Jalkaa ei särkenyt enää niin paljon eikä se ollut hirveän turvonnutkaan. Max huokaisi helpotuksesta sen nähdessään.
-Taidetaan päästä aamiaiselle alakertaan vai haluatko, että tilaan tänne? Max kysyi ja Liz mietti hetken.
-Tänne. Jos jalka rasittuu niin emme voi illallakaan mennä mihinkään, Liz sanoi ja Max nyökkäsi. Mies tilasi kunnon aamiaisen ja se toimitettiin heille 15 minuutin kuluttua. Syötyään he loikoilivat sängyllä.

-Ihanaa. Ei ostoksia tänään, Max huokaisi ja Liz heitti miestä tyynyllä.
-Varo vaan. Jos jalkani on päivällä kunnossa, saat lähteä kanssani kiertämään nähtävyyksiä, Liz tokaisi ja Maxin naama venähti.
-Minun jalkani ovat tuusannuuskana. Olen varma, että ne ovat turvoksissa, Max heilutteli jalkojaan ja Liz tökkäsi miestä olkapäähän. Mies kierähti hänen päälleen ja katsoi naista syvälle silmiin.

-Mutta tiedän keinon millä ne parannetaan, Max kuiskasi silmät palaen intohimosta. Liz nielaisi ja kietoi käsivartensa miehen ympärille. Hän oli kaivannut tätä koko matkan ajan. Maxin lämmintä vartaloa omaansa vasten ja miehen ihania suudelmia. Nyt hän sai niitä. Miles unohtui eivätkä he kyenneet lopettaa. Maxin kanssa rakastelu oli erilaista. Se oli syvempää. Parempaa. Ihanampaa. Se kesti kauemmin ja he molemmat halusivat sitä. Max oli samaan aikaan hellä ja vaativa ja mies hallitsi tilannetta täydellisesti, mutta hän antoi Lizinkin päättää. Liz ei ollut koskaan ennen kokenut sellaista tunnetta mikä hänet sai valtaan sillä hetkellä, kun he saavuttivat rakkauden huipun samaan aikaan.

He nukahtivat toistensa syliin, vaikka aurinko paistoi verhojen lomasta ja oli tukahduttavan kuuma. Lizillä oli silti hyvä olla Maxin lähellä. Hän silitti Maxin tummia hiuksia ja antoi miehen nukkua pois väsymystään. Hän hymyili. Max oli ollut niin huolehtiva ja ihana koko matkan ajan, että hän ei voinut sanoa mitään pahaa asiaa miehestä. Tosin ainoa huono puoli oli, että Liz ei saanut liikkua missään yksin, mutta halusiko hän todellakin sitä? Maxin kanssa oli ihanaa. Mies oli hauska, mukava, lämminsydäminen, huolehtiva… Hänellä oli kaikkia niitä ominaisuuksia mitä Milesilta puuttui. Olihan Mileskin joskus hellä ja huomaavainen, mutta hyvin harvoin ja Liz kaipasi lämpöä ja rakkautta ympärilleen. Max antoi sitä. Hän olisi täydellinen aviomies. Liz tajusi vasta nyt, että he eivät olleet käyttäneet kondomia. Entä jos hän tulisi raskaaksi? Sitten Miles saisi tietää… Liz ei aikonut jäädä enää Milesin luokse. Hän ei pystyisi. Hän oli pettänyt miestä toisen kanssa ja hän aikoi hakea avioeroa. Ei hän pystyisi elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liziä ei kuitenkaan kaduttanut. Hän oli onnellisin nainen juuri tällä hetkellä, kun Max nukkui hänen käsivarsilla.

Lizin oli täytynyt nukahtaa, sillä hän heräsi, kun Max ravisteli häntä hymyillen.
-Huomenta. Tai pitäisikö sanoa päivää? Ajattelin, että voisimme lähteä syömään johonkin. Kello käy jo yhtä, Max sanoi ja Liz nousi ällistyneenä ja hiukset sekaisina istumaan. Hän oli uninen ja olisi halunnut nukkua vielä enemmänkin, mutta hän huomasi olevansa todella nälkäinen.
-Se sopii, Liz huokaisi ja nousi. Jalka oli arka, mutta sillä pystyi sentään astumaan. Max oli jo pukeutunut ja mies meni hakemaan rahansa sillä aikaa, kun Liz laittoi itsensä valmiiksi. Hän pisti ylleen vaaleansinisen hellemekon, joka ylettyi puolireiteen. Siinä oli v-muotoinen kaula-aukko ja hiat eivät yltäneet olkapäiden ylikään. Hän oli ostanut sen eilen ja myötäili kivasti hänen vartaloaan, mutta ei ollut mikään kamalan tiukkakaan. Max katsoi häntä pitkään ja tarjosi käsivarttaan.

-Olet lumoava, Max sanoi ja Liz tarttui hymyillen miehen käsivarteen.
-Kiitos. Sinäkin olet komea, Liz sanoi ja he lähtivät etsimään jotain kivaa ruokapaikkaa. Ravintolaa ei tarvinnut kaukaa hakea. He menivät rannassa sijaitsevaan meriravintolaan, jonka nimi oli Sea Lord.

Siellä sai syödäkseen kaikkea, mitä meri tarjosi. Liz tilasi hummeria ja simpukoita ja ranskalaisia perunoita ja Max savulohta ja ostereita. Liz ei ollut pitkään aikaan syönyt niin hyvin kuin nyt ja hän nautti ateriasta todella. Hän ei ollut ennen kauheasti pitänyt meriruuasta, mutta hummerit ja simpukat maistuivat nyt erinomaisilta. He eivät jutelleet paljon. He olivat päässeet ikkunapaikalle ja siitä näki siniselle, aaltoilevalle merelle. Taivaalla ei ajelehtinut pilvenhattaraakaan ja aurinko helotti vasten heidän kasvoja, vaikka lasi olikin tiellä. Puheensorina kantautui heidän korviinsa. Ravintola oli suosittu ja ihmisiä oli hirveästi.

Ruokailun jälkeen he kiertelivät katsomassa nähtävyyksiä. Huomenna he lähtisivät jo ajamaan Susanin kotia kohti ja Liziä kammotti jo valmiiksi se ajomatka. He menivät vasta illansuussa hotelliin ja Lizin jalkaa kivisti enemmän kuin aamulla ja hän oli iloinen päästessään nukkumaan.

Ajomatkalle he lähtivät varhain. Liz ajoi tällä kertaa ja Max tutki kartasta jotain lyhyempää reittiä, mutta sellaista ei ollut. Kaikki olivat jotain pidempiä ja he päättivät mennä samaa reittiä takaisinkin päin. He pysähtyivät vain kerran syömään McDonald’sissa, kun he keskipäivällä näkivät sen, he eivät voineet vastustaa sitä. Yö tuli liian nopeasti ja ennen kuin Liz tajusikaan, hän oli taas teltassa, Maxin käsivarsilla. Enää häntä ei pelottanut. Hän oli täysin turvassa Maxin syleilyssä. Liz hymyili pimeään. Hänen täytyisi enää saada kirjansa valmiiksi ja sitten he palaisivat arkeen. Liz vakavoitui ja vilkaisi nukkuvaa Maxia. Miten heidän sitten kävisi? Jäisikö Max hänen luokseen, kun hän oli hakenut eroa Milesista? Liz painautui tiukemmin Maxiin kiinni ja tunsi miten mies tiukensi otettaan, aivan kuin omistaisi hänet…

Yhtäkkiä Liz kuuli ulkoa askelia. Hän jähmettyi ja tuijotti teltan ”ovea”. Max ei herännyt, vaikka hän nou- si istumaan. Hän kuuli hajanaisia sanoja.
-Täällä he ovat… joku kuiskasi ja Liz näki taskulampun välähdyksen. Lizin sydän oli hypätä kurkkuun. He olivat tulossa tänne. Liz ravisteli Maxia hädissään ja Max nousi ällistyneenä.

-Mitä…Mitä nyt? Max kysyi ja Liz painoi kämmenensä Maxin huulille.
-Kuuntele, Liz supisi ja Max jäykistyi.
-Avaa se teltan ovi, idiootti. Mitä sinä odotat? sama ääni tiuskaisi ja sitten ovi avattiin. Valokeila osui heihin. Liz ei nähnyt kasvoja. Hän painautui tiukasti kiinni Maxiin ja mies suojasi häntä omalla vartalollaan, katsoen varoittavasti miehiä.
-Mitä te haluatte? Max kysyi ja miehet virnistivät toisilleen.
-Olitte aika ovelia, kun lähditte äkkiä Sydneyyn. Susanilta oli helppo kovistella koska te tulisitte takaisin ja päätimme lähteä teitä vastaan, mutta harmi, että olemme tässä vasta nyt, mies tokaisi naurahtaen.
-Mitä te teitte Susanille? Liz kysyi vihaisena.

-Jätimme virumaan vaatekaappiin. Se oli aika metkaa. Nainen kiljui ja huusi ja vaikeroi ja aneli, mutta me emme ottaneet häntä kuuleviin korviimme. Nyt on teidän vuoro. Tosin tuon miehen me voimme jättää tänne, koska hänestä meille ei ole hyötyä. Sinut me otamme mukaan, Liz, mies virnisti ja Liz kalpeni. Miten mies tiesi hänen nimensä? Mitä he halusivat? Ellei… Elleivät nämä olleet niitä uhkauksen lähettäjiä.
-Aloimme ihmetellä miksei Miles maksanut meille, mitä me käskimme, mutta tajusimme sitten, että hänellä ei ollut pelkoa siitä, että sinä vahingoittuisit. Olithan täällä! Tosin Miles ei varmaankaan olisi välittänytkään sinusta, sillä hänellä on kiikissä mahtava blondi, jonka kanssa hän muhinoi päivät pitkät, miehet nauroivat. Liz valahti taas kalpeaksi ja Max oli varma, että nainen pyörtyisi kohta. Mikä idiootti! Milesilla oli ollut toinen kaiken aikaa, Max kiristeli hampaitaan. Kuka nyt maksaisi Lizistä?

-Ettehän te sitten minua tarvitse. Ei Miles teille mitään maksa, jos hän ei välitä minusta, Liz kuiskasi. Hän tiesi, ettei hänellä ollut varaa syyttää Milesia, sillä hän itse oli pettänyt miestä maatessaan Maxin kanssa. Mutta silti se sattui. Miehet vilkaisivat toisiaan ällistyneinä.
-Tuollaista emme tulleet ajatelleeksi. No, voihan helvetti. Mitä idiootteja me olemmekaan, mies läimäytti otsaansa ja he vetäytyivät ulos. Liz tarttui Maxia kädestä.

-Mitä me teemme? Liz kysyi peloissaan. Max ei hetkeen sanonut mitään, sitten mies kaivoi laukustaan aseen. Lizin silmät pyöristyivät.
-Oliko sinulla koko ajan ase mukana? Liz kysyi ja Max nyökkäsi. Liz nielaisi. Max nousi ja asteli hitaasti ulos. Hän kohotti aseensa, kun miehet käänsivät katseensa häneen. Heidän suunsa loksahtivat auki.
-Laskekaa aseenne. Olen todella hyvä ampuja. Minä EN ammu ohi, Max vakuutti ja laittoi varmustimen päälle. Miehet laskivat aseensa maahan ja Max nyökkäsi hyväksyvästi.

-Saatte varmaankin lyhyen tuomion, koska ette ehtineet tehdä mitään. Olette vielä kiitollisia siitä. Nyt… menkää tuota autoanne vasten, kädet päänne päällä, Max käski ja miehet tottelivat kiltisti.
-Liz, tulehan auttamaan, Max käski ja Liz teki työtä käskettyä. Max kertoi, että hänen autonsa takapenkillä oli narua ja Liz meni hakemaan ne. Hän sai sitoa miesten kädet tiukasti ja jalat ja sitten miehet työnnettiin auton takaistuimelle. Max vielä varmisti, että he eivät varmasti pääsisi karkuun.
-Emme ehdi nukkua enää tänä yönä. Meidän on vietävä nuo herrat lähimmälle poliisiasemalle, Max sanoi ja he keräsivät kamppeensa ja jatkoivat matkaansa.

Lähin poliisiasema oli 20 km:n päässä ja miehet jätettiin sinne toisten kontolle.
-Aiotko sinä nyt lähteä, kun mitään vaaraa ei enää ole? Liz kysyi hiljaa. Max puristi rattia ja katsoi eteenpäin. Hän nyökkäsi.
-Puhun ensin Milesin kanssa tästä ja sovimme asiasta. Jos Miles on sitä mieltä niin sitten, Maxin ääni hiipui pois ja Liz käänsi katseensa ikkunaan silmät sumeina. Tämä oli vain typerä lomaromanssi ei mitään muuta. Miles ja hän eroaisivat, Max lähtisi ja Liz jäisi aivan yksin… Liz nyyhkäisi hiljaa eikä katsonut Maxia. He olivat hiljaa koko matkan seuraavalle yöpymistauolle asti.

Lopulta oltiin Susanin luona. Liz ryntäsi sisään ja löysi naisen komerosta, siteet yhä paikoillaan ja rätti suun edessä. Susan oli tajuttomuuden tilassa ja heikko ja Liz oli todella huolissaan. Hän auttoi Susanin tämän sänkyyn lepäämään ja jäi odottamaan, että nainen virkoaisi. Kaikki oli taas kaatumassa päälaelleen. Kirja ei näyttänyt valmistuvan, Miles oli pettänyt häntä, Max lähtisi… Liz huokaisi ja painoi päänsä rintaansa vasten. Hänen oli vain jatkettava elämäänsä ilman Maxia tai Milesia.

Susan virkosi iltaan mennessä ja pystyi syömäänkin jotain. Max alkoi pakata, sillä he olivat Milesin kans- sa sopineet, että miehen työ oli päättynyt, mutta Liz jäisi vielä Susanin luokse. Liz nojasi seinään eteisessä ja seurasi, kun Max puki kenkiä ylleen. He eivät olleet puhuneet tuskin mitään, kun he olivat palanneet matkalta ja Liziä pelotti todella, että hän menettäisi Maxin ikuisiksi ajoiksi. Se sai hänet tuntemaan itsensä pakokauhuiseksi. Max suoristautui ja kohotti katseensa Liziin. Miehen silmät olivat niin tummat. Niin surulliset. Miksei mies voinut jäädä?
-Hei sitten, Liz, Max sanoi. Hei sitten? Eikö Max osannut muuta sanoa? Liz hätääntyi. Nyt Max lähtisi ja jättäisi hänet tänne yksin.
-Max… Sinä et saa mennä, Liz parahti ja ryntäsi halaamaan miestä. Max seisoi jäykkänä eikä Liz voinut ymmärtää mikä muutos miehessä oli tapahtunut. Miksi Max ei sanonut mitään? Miksi tämä seisoi vain… He eivät ehkä näkisi enää koskaan.
-Max…? Liz kuiskasi ja kyyneleet vierähtivät poskille. Max katsoi häntä, irrotti hänen otteensa ja lähti. Liz jäi tuijottamaan. Robin juoksi haukkuen miehen perään aivan kuin sekään ei olisi halunnut menettää Maxia. Sittenhän meitä on kaksi, Liz ajatteli surullisena. Tuska puristi rinnassa, kun hän katseli Maxin etääntymistä. Hyvästi Max, Liz ajatteli.

Liz hieraisi väsyneitä kasvojaan ja katseli ulos autioon pihaan. Hän oli viimein saanut kirjansa valmiiksi. Maxin lähdöstä oli kulunut nyt kuukausi ja hän oli yhä Susanin luona. Miles oli soitellut ja esittänyt viatonta eikä Liz ollut jaksanut marmattaa. Hän oli masentunut. Hän kaipasi Maxia ihan hirveästi. Kuinka hän pystyi elämään ilman Maxia. Ilman miehen hymyä? Ilman miehen vartalon lämpöä itseään vasten…? Kuinka hän pystyi olemaan kuvittelematta, että Max oli hänen vierellään? Yöt olivat vaikeimpia. Hän ei pystynyt nukkumaan, kun Maxin kasvot kummittelivat hänen mielessään. Päivisin hän kirjoitti kirjaansa ja tuska unohtui hetkeksi.

Eräänä sateisena päivänä Liz sitten pakkasi tavaransa, hyvästeli Susanin ja palasi Los. Angelesiin. Hän ei ilmoittanut tulostaan Milesille vaan halusi yllättää miehen. Tai yllättää nii paljon kuin tässä tilanteessa vain pystyi. Lizistä syksy tuli aivan liian pian. Sateinen, märkä syksy… Liz avasi avaimellaan kotinsa oven ja työntyi matkalaukkuineen eteishalliin. Talo oli hiljainen. Nyt oli ilta. Hän oli väsynyt lentomatkasta ja valvotuista öistä. Liz kierteli taloa ja tuli Milesin ja hänen makuuhuoneen ovelle. Hän tiesi, että mies oli talossa, koska vaatteet roikkuivat naulakoissa. Liz avasi hymyillen oven, mutta hänen hymynsä jähmettyi hyvin pian. Milesin päällä makasi alaston blondi ja he molemmat nousivat hätäisenä. Nainen veti peittoa ylleen ja katsoi suurilla sinisillä silmillään Liziä. Miles nousi kiireesti ja kiskoi farkkuja jalkaansa. Liz vapisi järkytyksestä. Miehet, jotka olivat aikoneet kaapata hänet silloin, olivat varoittaneet häntä, mutta Liz ei ollut tahtonut uskoa…
-Liz, anna minun selittää, Miles pyysi. Liz ei kuunnellut, vaan ryntäsi alakertaan. Miles seurasi ja tarrasi häntä käsivarresta lujasti. Liz kääntyi silmät kyynelissä.

-Ei. Sinun ei tarvitse selittää. Minä ymmärrän. Et välitä minusta enää. Olet saanut tarpeeksesi. Hyvä. Niin minäkin sinusta. Haluan avioeron. En rakasta sinua. Minä rakastan toista. Olen myös pettänyt sinua. Maxin kanssa. Minusta sinun täytyy tietää totuus. Minä en tahdo enää nähdä sinua. Pakkaan ja muutan Marian luokse, Liz puhui liian nopeasti. Milesin suu oli loksahtanut auki ja miehen silmät salamoivat.
-SINÄ petit minua sen henkivartijasi kanssa? Kuinka sinä saatoit? Miles karjaisi. Liz kiivastui.
-Mitäs sinä itse äsken teit? Makasit kurvikkaan blondin kanssa, kun luulit minun olevan Australiassa! Sinulla ei ole mitään valittamisen aihetta. Älä rupea minulle ryppyilemään, Liz kivahti, tempaisi kätensä vapaaksi ja meni huoneeseensa. Hän lukitsi oven Milesin nenän edestä ja alkoi kädet vavisten pakata tavaroitaan reppuihin. Kun hän oli tehnyt sen, hän soitit Marialle. Onneksi Maria vastasi. Liz oli purskahtaa it- kuun, kun hän kuuli ystävänsä äänen.

-Liz, mikä hätänä? Maria kysyi hätääntyneenä.
-Vo-voinko minä tulla sinne? Asumaan hetkeksi? Liz kysyi nyyhkäisten.
-Voit kyllä. Onko kaikki kunnossa? Oletko sinä jo kotona? Maria halusi tietää.
-Olen. Kerron kaiken myöhemmin. Tahdon vain pois täältä, Liz mutisi ja he sulkivat puhelimet. Liz tarttui laukkuihinsa ja meni alakertaan. Milesia ei näkynyt ja se sopi Lizille. Hän puki vaatteet yllensä ja meni autolleen, joka oli yhä autotallissa. Hän ajoi suoraan Marialle. Ystävä oli jo ovella vastassa hyvin huolestuneen, mutta samalla ilahtuneen näköisenä. He halasivat lujasti ja Lizin teki mieli itkeä.
-Olin huolissani. Mitä oikein on tapahtunut? Maria kysyi hellästi ja Liz huokaisi ja pyyhkäisi silmiään.
-Et voi uskoa tätä. Miles on pettänyt minua kaiken aikaa jonkun blondin kanssa… Liz purskahti itkuun ja Maria sulki ystävänsä järkyttyneenä syliinsä. Michael tuli kurkkaamaan eteiseen kuka itki.

-Hei, oletko kunnossa? Michael kysyi ja Liz kohotti katseensa. Hän hymyili hieman. Michael oli pysynyt ennallaan. Hyvännäköisenä niin kuin aina.
-Kohta olen, Liz vakuutti. Maria hätisti Michaelin pois.
-Veisitkö Samuelin ja Emilyn ulos hetkeksi aikaa? Me haluamme jutella rauhassa, Maria pyysi ja Michael lupautui lähtemään.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Liz ja Maria istuivat keittiön pöydän ääressä, kahvimukit kädessään. Liz oli kertonut kaiken. Hän oli myöntänyt itse pettäneensä Milesia Maxin kanssa. Hän kertoi kuinka rakastunut oli Maxiin ja kuinka palavasti hän ikävöi miestä. Maria kuunteli hiljaa. Hän ei kertaakaan kysynyt tai keskeyttänyt Liziä. Lizistä oli ihanaa purkaa tuskaansa, jota oli säilyttänyt sisällään Maxin lähdöstä alkaen. Kun Liz oli päässyt siihen pisteeseen, jolloin oli tullut Marian luokse, Maria huokaisi.
-En voi uskoa tätä. Olin aina varma, että teillä meni hyvin Milesin kanssa. Kuinka mies saattoi tehdä niin? Hällä väliä, vaikka sinä petit häntä. Se oli silti sikamaista, Maria puuskahti. Liz naurahti hieman.

-Ehkä, mutta en voi olla Milesille kovin vihainen, koska tein itsekin väärin, Liz sanoi ja he olivat hetken hiljaa. Maria pudisti päätään.
-Uskomatonta… Voit kuitenkin jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin haluat. Se vierashuone on vapaana, Maria sanoi ja Liz nyökkäsi helpottuneena. Ei hän ollut kyllä epäillytkään muuta. Marian vatsa oli jo todella iso ja pienokainen syntyisi jouluun mennessä. Enää vajaa kolme kuukautta.
-Kiitos. Olet ihana ystävä, Liz hymyili.

Kaksi viikkoa myöhemmin Liz havaitsi olevansa raskaana. Eräänä aamuna häntä alkoi kamalasti oksettaa ja hän ajatteli tulleensa vatsatautiin, mutta myöhemmin hän alkoi epäillä raskauttaan. Ajankohta olisi hyvä. Hän kävi sitten lääkärissä ja lääkäri kertoi, että hän oli toisella kuulla. Liz oli tyrmistynyt. Toisella kuulla! Lapsen isän oli oltava Max. Liz hymyili, ajaessaan Marian kotia kohti. Hän ei sittenkään menettäisi ihan kokonaan Maxia. Osa miehestä säilyisi aina hänen pojassaan tai tyttäressään. Liz avasi vara-avaimella Marian kotioven. Liz ja Miles olivat nyt asumiserossa. Kun he olisivat puoli vuotta asuneet erillään, he saisivat eron. Liz olisi halunnut eroa heti, mutta laki määräsi harkinta-ajan. Lizin mielipide ei kyllä muuttuisi.
-Hei, onko ketään kotona? Liz huuteli.

-Joo. Tulin juuri töistä. Meillä on vieras, Maria huusi keittiöstä ja Liz hämmästyi. Kuka…? Liz meni keittiöön ja pysähtyi naulittuna oviaukkoon. MAX! Max oli tullut takaisin. Lizin sydän alkoi jyskyttää nopeammin. Maxkin kaipasi häntä yhtä paljon kuin hän miestä! Rauhoitu, Liz komensi itseään ja hymyili tyynesti.

-Mitä sinä täällä teet? Liz kysyi ja istuutui Maxia vastapäätä. Mies katseli häntä hetken.
-Haluan puhua kanssasi, Max sanoi ja Liz rypisti kulmiaan.
-Onko jotain sattunut? Liz kysyi ja Max pudisti päätään vakavana. Ihan kuin joku olisi kuollut… Liz veti syvään henkeä ja vilkaisi Mariaa, joka katseli hymyillen kattoa. Liz nielaisi ja nyökkäsi.
-Selvä on sitten, Liz otti paremman asennon, mutta Max nousi.
-Ei täällä. Jossakin kahden, Max sanoi ja Liz huoahti. Hän seurasi Maxia ulos, pihakeinuun. Max istahti toiselle puolen ja Liz toiselle. He katselivat toisiaan. Liz olisi tahtonut suudella miestä. Hän olisi halunnut koskettaa Maxia. Tuntea miehen vartalon jälleen itseään vasten.
-Voitko selittää? Miksi olet niin helkutin kalpea ja kuihtuneen näköinen? Max kysyi kireänä. Liz vilkaisi itseään. Hän oli kyllä laihtunut, koska ruoka ei vain maistunut, vaikka Maria ja Michael tyrkyttivätkin sitä. Hekin olivat maininneet, että Liz alkoi olla kohta liian laiha ja huonovointinen.
-En minä ole…, Lizin ääni hiipui ja Max tuhahti.

-Ai et? Muuten vain näytät hauraalta ja haamulta. Mikä sinulla on? Jokin tauti? Max kysyi. Liz tuhahti.
-Mitä sinä siitä välittäisit? Liz kysyi. Hän tunsi silmiensä kostuvan. Onneksi hänellä säilyisi muisto lapsesta. Liz painoi huomaamattaan kätensä litteän vatsansa päälle. Vauva… Maxin vauva… Max seurasi hänen kätensä liikettä ja kalpeni.
-Onko sinulla vatsasyöpä? Max älähti ja Lizin silmät levisivät.
-MIKÄ? Liz parahti ja Max huokaisi helpotuksesta.
-Ääh… Minä vain luulin… Oletko sinä…? Oletko sinä kaivannut minua? Max kysyi kireänä ja Liz nielaisi. Mitä hänen pitäisi vastata?
-Olen, Liz kuiskasi ja Maxin silmät syttyivät.
-Ihanko totta? Max kysyi kiihkeästi ja Liz nyökkäsi.
-Miles ja minä eroamme. Miles oli pettänyt minua jonkun blondin kanssa ja minä… sinun… Asumme nyt puolivuotta erillämme ja eroamme vasta sitten, Liz kertoi. Maxin silmiin syttyi toivo.

-Liz… Minä olen kaivannut sinua ihan hirveästi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sinua lähtöni jälkeen. Tunsi kaipuuta, jollaista en ollut ennen tuntenut. Liz, minä rakastan sinua, Max kertoi. Lizin silmät suurenivat ja hän puhkesi sitten leveään hymyyn.
-Niin minäkin sinua. Rakastuin sinuun heti, kun näin sinut, vaikka se olikin väärin, Liz henkäisi. Max veti naisen syliinsä ja he uppoutuivat suutelemaan toisiaan. Liz oli taas onnellinen. Max oli palannut. Max oli jälleen hänen. Liz hymyili ja kosketti Maxin nenää.
-Nenäsi on ainakin parantunut, Liz naurahti ja Max virnisti.
-Jep. Sinä vain vähän mottasit minua, Max tokaisi. Liz hymähti.
-Sain muuten kirjanikin valmiiksi. Se julkaistaan jouluksi, Liz kertoi ja Max ilahtui.
-Onneksi olkoon. Minun on sitten luettava se. Olen lukenut muutamia muitakin kirjojasi, Max tunnusti ja Liz hymyili. Hän kiersi Maxin hiussuortuvan sormensa ympärille.

-Minulla on vielä yksi asia ilmoitettavanani, Liz sanoi. Max katsoi häntä kysyvästi.
-Minä olen raskaana, Liz paljasti ja Max oli hetken tyrmistyneenä hiljaa.
-Onko lapsi minun? Max kuiskasi ja Liz nyökkäsi silmät loistaen. Max päästi riemunkiljahduksen ja rutis- ti Liziä. Liz nauroi.
-Olet kai iloinen? Liz kysyi ja Max nyökkäsi, kasvot säteillen.
-Maailman onnellisin mies. Sinun ansiostasi, Max huokaisi ja he suutelivat taas.


Liz ja Miles erosivat. Milesin blondiystävä jätti Milesin ja Miles lähti New Yorkiin. Liz ja Max menivät naimisiin mitä piakkoin ja hommasivat talon läheltä Mariaa ja Michaelia. Maria ja Michael saivat pojan, jonka nimeksi tuli Stephen Guerin. Maxista ja Lizistä tuli Stephenin sylikummeja. Seuraavana vuonna, toukokuussa Max ja Liz saivat tytön, jonka nimeksi tuli Phoebe. Myöhemmin Liz kuuli Milesista. Mies oli mennyt naimisiin rikkaan näyttelijän kanssa ja he elivät yhä New Yorkissa ja saivat pojan. Liz oli varma, että siitä tulisi samanlainen kuin Miles oli. Liz ja Max menivät häämatkalle Havaijille, minne he olivat molemmat halunneetkin. Kaikin puolin he elivät onnellista elämää aivan kuten Michael ja Mariakin.


- Loppu -