Osa 6    Heimon kynsissä

 Iltapäivällä oli kuumaa ja Hermione toivoi olevansa Lontoossa. Hän oli joskus Lontoon sateisina päivinä toivonut olevansa lämpimässä etelässä, mutta nyt tilanne oli toinen. Hiki virtasi pitkin hänen selkäänsä ja paita liimautui ihoon kiinni.

Onneksi Harrykin näytti siltä kuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Hiukset liimautuivat otsalle seksikkäästi ja posket punoittivat. Miehen kasvoilla oli hikipisaroita ja tämä joi koko ajan.

”Kuinka kauan vielä?” Hermione kysyi hengästyneenä, kun he pysähtyivät lepäämään. Harry haroi hiuksiaan ja katseli häntä päätään pudistaen.

”En tiedä, Hermione. En todellakaan tiedä”, mies huokaisi syvään. Hermione puristi miehen kättä ja Harry hymyili hänelle rohkaisevasti. He istuivat jokusen aikaa ja jatkoivat sitten matkaansa.

Mitä pidemmälle he menivät, sitä synkemmäksi sademetsä kävi. Puut tihenivät ja polkua tuskin enää näkyi. Se oli peittynyt lehtien ja risujen alle. Hermione kulki varovaisesti, katsellen koko ajan jalkoihinsa, ettei kompastuisi johonkin sojottavaan kepukkaan. Ei olisi hauskaa taittaa jalkaansa.

”Pysähdytäänkö hetkeksi?” Hermione kysyi, muttei saanutkaan vastausta. Hän kohotti katseensa ja tuijotti tyhjää polkua. Kauhu kuristi hänen kurkkuaan. Missä Harry oli?

”Harry?!” Hermione vinkaisi. Ei vastausta. Vain metsä humisi. Hermionea kylmäsi kuumuudesta huolimatta. Hän nielaisi ja otti askeleen taaksepäin. Oliko hän hukannut Harryn? Voi ei!

”HARRY!” Hermione akoi huutaa. Hänen teki mielensä rynnätä suinpäin halki tiheiden puiden, mutta jalat eivät tuntuneet tottelevan.

Samassa Harry ilmestyi hänen luokseen ja katsoi häntä pelästyneenä. Hän tarttui Hermionea käsivarsista ja ravisteli tätä.

”Mihin sinä jäit? Minä pelästyin kuollakseni”, Harry huohotti kuin juoksun jäljiltä. Hermione heittäytyi Harryn syliin ja painoi poskensa vasten miehen pehmeää paitaa.

”Pelästyin, että olin eksynyt sinusta”, Hermione värähti.

”Kuljit varmaankin liian hitaasti ja katselit varpaitasi. Sinun täytyy pitää katseesi edessäpäin”, Harry sanoi ankarasti ja Hermione hymyili hiukan.

”Yes, sir”, hän teki kunniaa ja Harry naurahti, suudellen hänen huuliaan lempeästi. Tuttu tuli leimahti Hermionen sisällä liekkeihin. Hän olisi halunnut repiä Harrylta vaatteet yltä saman tien. Mutta järkevä puoli esti sen.

”Jatketaanko matkaa?” Harry kysyi ja Hermione nyökkäsi, vaikka jalkoja kivistikin ikävästi.

***

He jatkoivat matkaa halki sakean metsikön. Välillä Hermionella oli tunne, että joku katselisi heitä. Hän vilkaisi taakseen, muttei nähnyt ketään. Ei tietenkään. Kuka siellä nyt olisi? Mörkökö?

Hermione naurahti ajatukselleen ja huomasi, että Harry oli taas päässyt edelle. Hän juoksi Harryn kiinni ja mies vilkaisi taakseen.

”Älä haaveile”, Harry heristi sormeaan. Hermione naurahti hämillään.

”En minä haaveillut. Minulla vain on outo tunne. Aivan kuin meitä seurattaisiin”, Hermione kertoi.

Harry pysähtyi ja katsoi häntä kulmat kurtussa.

”Ai, sinäkin tunsit sen?” mies sanoi hitaasti, antaen katseensa kiertää tiheitä oksistoja. Harry tarttui häntä kädestä ja puristi niin lujaa, että Hermione vingahti.

”Anteeksi”, Harry mutisi katuvaisena. Hermione veti syvään henkeä. Hän kuuli oman sydämensä levottoman sykkeen. Pian tapahtuisi jotain. Hän aisti sen.

”Mennään”, Harry mutisi ja he alkoivat kulkea hiukan rivakammin.

***

Yhtäkkiä metsä harveni ja heidän edessään oli leveä joki. Harry pysähtyi ja Hermione seisahtui posket kuumottaen hänen viereensä. Hän otti vapisevin käsin juomapullon repustaan ja joi pitkin kulauksin, nauttien miten viileä vesi tuntui sisuksissa asti.

”Miten me pääsemme tuosta yli?” Hermione kysyi, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän laittoi juomapullon takaisin reppuun ja sulki repun tiukasti kiinni. Harry haroi hiuksiaan. Hermione oli huomannut, että mies teki niin usein, kun oli hermostunut.

”Meidän pitäisi rakentaa lautta tai jotain”, Harry epäröi.

”Mistä me sen teemme?” Hermione kummasteli.

”Puiden oksista”, Harry sanoi. Hermione tuhahti.

”Oletko sinä joku puuseppä, vai? Oletko koskaan edes rakentanut mitään?” Hermione tivasi. Harry hymähti ja vilkaisi häneen sivusilmällä.

”En liiemmälti”, mies sanoi hitaasti. Hermione naurahti.

”Sitähän minäkin. Mutta onneksi meillä on taikasauva, eikö niin?” Hermione kysyi pehmeästi ja kaivoi taikasauvan repustaan. Harry virnisti ja suuteli häntä taas.

”Olet ihana, Hermione, tiesitkö sen?” Harry kysyi silmät tuikkien.

”Totta kai”, Hermione nyökkäsi ja Harryn virnistys leveni. 

”Hyvä on. Mitä me sitten teemme taikasauvalla?” Harry kysäisi. Hermione huokaisi syvään.

”Mihin sinun aivosi katosivat? Minä luulin, että sinä olit se fiksumpi osapuoli”, Hermione ihmetteli. Harry huitaisi kättään.

”Aurinko varmaankin sulatti ne. No, kerro nyt”, Harry pyysi. Hermione huokaisi ja alkoi selittää:

”Muistatko loitsun, jonka professori Lipetit opetti meille?” Hermione kysyi iloisesti. Harry risti käsivartensa rinnalleen.

”Hän on opetti meille aika montakin loitsua”, Harry sanoi huvittuneesti. Hermione pyyhkäisi hiuksia otsaltaan kärsimättömästi.

”Hahhah, oletpa sinä nyt hauskalla tuulella. Siipirdium lentiusa, Harry. Muistatko?” Hermione kysyi. Harryn hymyili.

”Totta kai minä sen muistan. Meidän ensimmäinen loitsumme, jonka vain sinä osasit. Mutta mitä hyötyä sillä on?” Harry kummasteli. Hermionen teki mieli polkea jalkaa. Pitikö tuolle selittää kaikki kerta toisensa jälkeen?

”Me taiomme niin, että vain me lennämme tuon joen yli”, Hermione sanoi hitaasti. Harry näytti hetken aikaa pöllämystyneeltä, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän otti Hermionen kasvot käsiensä väliin.

”Hermione, minä rakastan sinua”, Harry henkäisi ja suuteli häntä. Hermionen sydän meni ilmoituksesta sekaisin. Harry ei tarkoita sitä, ääni hänen sisällään huusi. Hän vain sanoi niin, koska on niin iloinen. 

Harry päästi irti hänestä liian pian ja katsoi häneen kysyvästi, kun hän vain seisoi paikallaan. Vihdoin hän sai puhekykynsä takaisin.

”Toimitaan sitten nopeasti”, Hermione mutisi ja he menivät joen äärelle. Hermione lausui loitsun ja he alkoivat leijua hitaasti joen ylitse. Hermione piti tunteensa kurissa eikä näyttänyt, miten paljon Harryn sanat olivat saaneet sekaannusta aikaan hänen mielessään.

Nyt ei ollut aika ajatella miehiä. Oli aika ajatella Zoea, ja sitä, että tyttö olisi pian hänen luonaan. Sitten hän voisi unohtaa Harryn ja sen mitä heidän välillään oli tapahtunut ja jatkaa siitä, mihin oli jäänytkin.

Hahhah, ja lehmät lentää, Hermione ajatteli synkästi, vilkaisten Harrya, joka juuri laskeutui maan kamaralle. Mies otti kiinni hänestä ja katsoi häntä pitkään. Hermionen ilmeestä ei voinut lukea mitään. Hän koetti hymyillä ja karistaa Harryn sanat mielestään. Muuten tästä matkasta ei tulisi mitään.

”Se siitä. Nyt menoksi”, Hermione sanoi pirteästi, tunki taikasauvan reppuunsa ja kääntyi. Hän jähmettyi kuitenkin paikoilleen, nähdessään edessään kasan puolialastomia miehiä, joilla oli seipäät kädessään. Seipäät osoittivat suoraan heitä kohti.

Hermione henkäisi, tarttui Harrya käsivarresta ja puristi kouristuksenomaisesti. Harry tuijotti miehiä takaisin. Kuinka paljon nämä olivat nähneet? Uskoisivatko he näkemäänsä?

”Mitä me teemme?” Hermione kysyi hermostuneena. Miehet eivät vaikuttaneet kovin ystävällisiltä. Heidän silmänsä kiiluivat vaarallisesti.

”En tiedä”, Harry kuiskasi. ”Minä mietin koko ajan”, hän jatkoi. Hermione nielaisi.

”Mieti sitten nopeasti. Nämä eivät varmaankaan suhtaudu kovin myötämielisesti noitiin ja velhoihin”, Hermione suhahti.

Joku puhui heille vierasta kieltä. Hermione tuijotti silmät suurina, ymmärtämättä sanaakaan. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että tämä heimo saattoi kenties olla Morhai nimistä kansaa, jonne hänen piti viedä rahansa. Ehkä Zoekin olisi siellä?

”Harry”, Hermione kuiskasi. Harry vilkaisi häneen huulet tiukkana viivana.

”Ehkä meidän pitäisi mennä heidän mukaansa. Zoe saattaa olla heidän luonaan”, Hermione sanoi kiivaasti. Harry tuijotti häntä.

”Mutta et voi olla varma”, Harry sanoi hiljaa. Hermione pudisti päätään.

”En. Mutta kuinka monta heimoa täällä muka olisi?” Hermione ihmetteli. Harry kohautti olkiaan ja mietti raivokkaasti.

”Hyvä on. Menemme heidän mukaansa, jos he sitä vaativat. Mutta emme muuten”, Harry sanoi ja Hermione nyökkäsi.

Eräs miehistä astui eteenpäin ja katsoi heitä. Mies puhui, osoitti heimoaan, heitä kahta ja seivästään.

”Hän ilmeisesti haluaa, että lähdemme mukaan”, Hermione supisi.

”Luultavasti”, Harry mutisi ja otti askeleen eteenpäin. Mies viittoili heille ja kehotti heitä tulemaan eteenpäin. Hermione olisi halunnut juosta karkuun, mutta rohkeus voitti. Oli aika pelastaa Zoe!