Osa 5 Pelkoa ja intohimoa

Hermione katseli ympärilleen vaikuttuneena. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että sademetsä voisi näyttää näin upealta, eksoottiselta suorastaan. Siellä oli sadoittain reheviä puita. Aurinko pääsi juuri ja juuri pilkottamaan puiden lomitse, sillä puut olivat hyvin korkeita ja tiheästi istutettuja.

Hermione oli hyvillään siitä, ettei ollut lähtenyt matkaan yksin. Onneksi Harry oli hänen kanssaan. Harrysta hän sai turvaa ja rohkeutta. Mies ei aikonut helpolla luovuttaa, Hermione tiesi sen. Harry oli nuorempanakin ollut sinnikäs eikä ollut luovuttanut. Ja tuskin tämä oli paljoakaan muuttunut.

Hermione katsoi Harryn selkää. Harry kulki sademetsässäkin vaivattomasti kuin olisi ollut kotonaan. Hermione joutui puuskuttamaan ja miltei juoksemaan, jotta pysyisi Harryn tahdissa. Miehellä sentään oli pidemmät jalat kuin hänellä, joten olisi tämä voinut hiljentää hiukan vauhtia.

Kuin lukien hänen ajatuksiaan, Harry vilkaisi olkansa yli, katsahtaen hänen punoittaviin poskiin ja keskittyneeseen ilmeeseen.

”Kuljenko liian lujaa?” Harry kysyi lempeästi. Hermione haroi hiuksiaan, jotka jo ennestään olivat hiukan sekaisin.

”Hiukan”, Hermione yritti hymyillä. Koko tilanne oli vain niin turhauttava. Hänen pikku tyttönsä oli täällä sademetsän keskellä! Jos Zoe pärjäsi, niin hänenkin täytyi. Harry seisahtui odottamaan häntä ja ojensi sitten kätensä hänelle. Hermione tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

”Kaikki selviää, Herm. Älä hermoile”, Harry sanoi. Hermione veti syvään henkeä.

”Kyllä minä tiedän. Olen vain niin kamalan huolissani”, Hermione huokaisi. Harry puristi hänen kättään ymmärtäväisesti.

”Tiedän, miltä tuntuu menettää joku rakas. Eikä Zoe ole kuollut. Me saamme hänet vielä takaisin. Usko minua”, Harry katsoi Hermionea tiiviisti silmiin ja Hermione nyökkäsi jo tarmokkaammin. Jos Harry kerran sanoi niin – niin kai hänen oli uskottava.

***

Taivas tummeni, kun he olivat kävelleet parisen tuntia. Hermionen jalkoja särki ja päätä jomotti helteen takia. Hän oli yrittänyt juoda ahkerasti, mutta sitten tuli vessahädän tarve ja hänen piti pysähdellä. Harry oli kärsivällinen eikä mäkättänyt hänelle, mistä Hermione oli erittäin kiitollinen.

Pimeys alkoi laskeutua pian, jolloin alkoi myös sataa vettä. Pienet pisarat kastelivat heidät hetkessä märiksi. Harry manasi, kun ei ollut ottanut sateenvarjoa mukaan. Nyt sillä olisi ollut käyttöä.

”Etsitään jokin suoja”, Harry sanoi.

”Mistä muka?” Hermione ihmetteli.

”Kyllä täällä jonkinlainen suoja löytyy”, Harry vakuutti.

”Emmekö voi pysähtyä ja rakentaa teltta? Siellä olisimme suojassa”, Hermione viisasteli: Harry katsoi häntä ja virnisti.

”Olet nero, Hermione. Miksi minä en tullut moista ajatelleeksi?” Harry naurahti ja laski repun selästään. He alkoivat yhdessä pystyttää telttaa. He olivat löytäneet juuri sopivasti mukavan paikankin.

***

Ei kestänyt kauaakaan, kun teltta oli pystytetty. Hermionea hiukan pelotti nukkua samassa teltassa Harryn kanssa, mutta olivathan he toisaalta jo jakaneet sängynkin keskenään. Mitä eroa teltassa ja sängyssä nukkumisessa sitten oli?

Teltta ei ollut kovin suuri. Sinne mahtui hätinä kaksi ihmistä. Hermione ja Harry levittivät makuupussinsa maahan ja kävivät niiden päälle istumaan. Harry penkoi kassiaan ja löysi taikasauvansa. Hän heilautti sitä kerran ja sanoi:

”Valois.”

Pian sauvan päähän syttyi valo ja teltassa näkikin jotain. Heidän katseensa kohtasivat hennossa valonkajossa. Hermionesta kaikki tuntui jotenkin romanttiselta. Sateen pehmeä ropina teltan kangasta vasten, taikasauvassa lepattava valotuikku ja Harry.

He katselivat toisiansa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sitten Harry siirtyi lähemmäksi häntä, irrottamatta katsetta hänestä hetkeksikään. Hermionen sydän jyskytti korvissa. Harry kumartui ja painoi lämpimät huulensa hänen huulilleen. Hermionelta katosi ajan – ja paikantaju. Hän ei enää tiedostanut mitään muuta kuin Harryn huulet omiaan vasten.

He kaatuivat makuupussien päälle, suudellen ja hyväillen toisiaan. Hermione tukahdutti piipittävän äänen päänsä sisältä, joka huusi häntä lopettamaan. Hän tahtoi toimia siten, mitä hänen sydämensä halusi.

Hermionen vaatteet alkoivat huveta yksi toisensa jälkeen hänen päältään. Hän värisi hiukan kylmästä, mutta kietoutui tiukemmin Harryn syliin. Harry tuntui niin lämpimältä. Hän tunnusteli miehen vartalon ääriviivoja, haluten kaiken aikaa lisää Harryn suudelmia ja kosketuksia. Hän ei voinut enää lopettaa. Jos Harry haluaisi nyt lopettaa – Hermione ei tiennyt, miten kestäisi sen.

”Oletko varma tästä?” Harry huohotti, huulet hänen kaulaansa vasten. Hermione nyökkäsi, kiskoen Harryn paitaa pois.

”Olen. Täysin varma”, Hermione henkäisi. Ja niin he rakastelivat, välittämättä vähääkään ulkona riehuvasta myrskystä ja sateen ropinasta. He näkivät ja tunsivat vain toisensa eikä millään muulla ollut mitään väliä.

***

 

Aamulla Hermione heräsi Harryn kainalosta. Hän katseli hetken aikaa hymyillen telttakankaan kattoa. Harry hengitti tasaisesti hänen vierellään. Viime yö oli ollut fantastinen. Sitä Hermione ei unohtaisi koskaan.

Hän liikahti noustakseen, jolloin Harrykin aukaisi silmänsä, vetäen hänet takaisin kainaloonsa.

”Älä mene. Jäädään tähän”, Harry marisi. Hermione nauroi ja suuteli miehen huulia.

”Emme voi. Meidän on löydettävä Zoe, muistatko? Emme saa unohtaa häntä”, Hermione sanoi. Harry huoahti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

”Emme tosiaan. Olen pahoillani. Olin niin sinun lumoissasi, etten tajunnut oikein mistään mitään”, Harry näytti oikeasti pahoittelevalta. Hermione sipaisi hänen poskeaan ja nousi pukeutuakseen. Sade oli lakannut. Ulkoa kuului lintujen iloista sirkutusta.

***

He pukeutuivat ja söivät eväitään ennen kuin laittoiva teltan kasaan ja makuupussit kiinni reppuihin. Pian kaikki tuntui olevan kunnossa ja he jatkoivat matkaa.

Lehdillä oli vielä viime yön sateen jäljiltä kastetta ja pieniä pisaroita tipahteli heidän niskaansa, kun he raivasivat tietään tiheässä sademetsässä. Kirkkaansininen taivas pilkotti esiin puiden lomasta ja auringon säteet lämmittivät heitä. Polku oli kiemurainen ja lehtien, oksien ja muiden risujen peitossa. Sitä tuskin huomasi. Hermione huomasi valtavan suuren käärmeen, joka paistatteli päivää puun oksalla, kietoutuneena kokonaan rungon ympäri.

”Harry, katso”, Hermione osoitti käärmettä, joka kohotti päätään ja sihisi heille.

”Onkohan tuo Anakonda?” Hermione kuiskasi kunnioittavaa herättävällä äänellä.

”Mahdollisesti. Parasta mennä pois sen lähettyviltä ennen kuin se häiriintyy ja hyökkää”, Harry sanoi, tarttui häntä kädestä ja lähti johdattamaan eteenpäin.

”Mutta ethän sinä pelkää käärmeitä. Osaat puhua käärmeskieltä. Mitä jos kysyisit siltä Zoesta?” Hermione ehdotti. Harry pysähtyi ja katsoi häntä.

”Kysyisin tuolta käärmeeltä Zoesta?” Harry toisti typertyneenä. Hermione kohautti avuttomana olkiaan.

”Se on voinut nähdä jotain”, Hermione intti. Harry huoahti ja palasi takaisin käärmeen luokse. Se katsoi häntä sihisten. Harry keskittyi, katsoi käärmettä ja alkoi puhua tälle käärmeskieltä. Hermione seurasi vähän matkan päässä käärmeen ja Harryn sananvaihtoa. Selvästi he puhuivat keskenään. Käärme sihisi tavallista enemmän ja sen katseli kaiken aikaa Harrya silmiin.

Lopulta Harry nyökkäsi käärmeelle ja palasi hänen luokseen, tarttui Hermionea kädestä ja lähti astelemaan eteenpäin.

”No, mitä se sanoi?” Hermione tivasi, yrittäen pysytellä Harryn perässä.

”Tästä meni kuulemma pari päivää sitten kaksi miestä ja pikkutyttö, joka oli vaaleaihoinen ja vastasi hyvin minun kuvailemaani tyttöä eli Zoea. Tyttö itki koko ajan ja halusi päästä kotiin. Käärmeen mielestä Zoea ei oltu vahingoitettu mitenkään, mitä nyt tämä oli näyttänyt melko pelokkaalta, itkettyneeltä ja likaiselta. Ainakin hän on kunnossa ja mikä tärkeintä – täällä”, Harry sanoi painokkaasti. Hermione oli huomaamattaan pidätellyt henkeään ja päästi nyt ilmat keuhkoistaan.

”Luojan kiitos siitäkin. Zoe on ainakin hengissä”, Hermione huokaisi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Harry katsoi häntä lempeästi ja painoi sitten huulensa hänen huulilleen.

”Olen varma siitä, että hän on hengissä. Tuskin kukaan voi olla niin raakalaismainen, että tappaisi pikkutytön syyttä suotta”, Harry hymähti.

”Katsotko sinä maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi? Nykyäänhän tapahtuu vaikka mitä”, Hermione sanoi kiivaasti.

”Älä ajattele nyt mitään. Me löydämme Zoen hengissä, varmasti”, Harry vannoi ja Hermione huokaisi. Hän todella toivoi, että Harry olisi oikeassa.