Osa 2. Tutkimuksia

Harry katseli Hermionen masentunutta olemusta ja tunsi silkkaa vihaa sisällään ajatellessaan sitä miestä, joka oli masaentanut Hermionen kidnappaamalla hänen tyttärensä. Harry haroi tummia hiuksiaan, pohtien ankarasti, mitä oikein voisi tehdä Hermionen hyväksi. Hän oli saanut tietää Ronilta, että Hermione oli mennyt naimisiin. Ron oli ollut kuin myrskyn merkki ja muuttanut hyvin pian sen jälkeen Irlantiin, missä oli tavannut erään naisen, johon oli rakastunut.

Harryn sisällä myllersi oudot tunteet. Hän oli kateellinen sille miehelle, jolle Hermione oli avannut sydämensä, ja jota Hermione oli sydämestään rakastanut. Harry ainakin oletti, että Hermione oli rakastanut miestään. Ei kai tämä muuten olisi naimisiin mennyt? Harry olisi mielellään ollut naimisissa Hermionen kanssa. Olisi ollut ihanaa, jos heillä olisi pieni tyttö – jos tämä Zoe olisikin heidän.

Harry ravisti vaaleanpunaiset unelmat mielestään ja keskitti ajatuksensa täysin Zoen kidnappaajaan. Hermione väänteli käsiään hermostuneena, vilkuillen häntä ripsiensä lomasta.

”Meidän on tehtävä jotakin. En luota jästipoliiseihin”, Harry päätti. Hermione henkäisi syvään.

”Ihanaa! Arvelinkin, että sinä voisit auttaa minua”, Hermione hymyili lämpimästi ja Harryn sydän jyskytti lujempaa. Hermionella oli kaunis hymy. Hänestä oli uskomatonta, että siitä tytöstä, joka oli keskittynyt niin tiiviisti koulukirjoihin, ja joka ei liiemmälti ollut panostanut ulkonäköönsä, olikin kehkeytynyt kaunis nainen. Ei ehkä aivan huippukaunis, mutta Harryn mielestä Hermione kelpasi vallan mainiosti. Kelpasi mihin? Harryn teki mielensä paukauttaa päätänsä pöytään, jospa se olisi saanut hänen ajatuksensa vaimenemaan.

”Aluksi meidän on tehtävä hiukan omia tiedustelujamme. Käydäänpä ihan ensiksi tarhassa”, Harry nousi. Hermione pudisti kuitenkin päätään.

”Emme voi. Tarha on mennyt jo kiinni. On ilta”, Hermione huomautti. Harry huokaisi ja lysähti takaisin pöytänsä ääreen.

”Voisin tosin soittaa rouva Halmerille ja tiedustella häneltä tilannetta”, Hermione ehdotti. Harry lupasi kuitenkin tehdä sen – ja Hermione päätti jättää kaiken miehelle. Harry osasi nämä asiat. Hän oli ratkonnut nuorena poikana jos minkälaisia arvoituksia.

Hermione seisoskeli vieressä, kun Harry puhui naisen kanssa. Hän taikoi kynänsä kirjoittamaan itse sitä mukaa, kun hän toisti rouva Halmerin sanoja.

”Oikein paljon kiitoksia, rouva Halmer. Kyllä, minä kerron hänelle. Hienoa. Me kerromme. Hei sitten”, Harry puheli ja sulki sitten puhelimen. Kynä tipahti ja jäi lojumaan paperin päälle. Harry nappasi sekä kynän että paperin käteensä ja katsahti häneen.

”Rouva Halmer käski sanoa, että on hyvin pahoillaan. Hän taitaa syyttää itseään siitä, että antoi tämän miehen viedä tyttäresi”, Harry kertoi. Hermione kauhistui.

”Enhän minä häntä syytä. Ei rouva Halmer voinut tietää”, Hermione huokaisi. Harry hymyili nopeasti ja laski sitten katseensa takaisin muistilehtiöönsä.

”No, niin. Olemme saaneet seuraavat asiat selville. Se mies on hyvin ruskettunut ja käyttää tummia, melko rispaantuneita vaatteita. Polven kohdalla oli reikä ja takapuolessa paikka, joka oli ommeltu hyvin huonosti kiinni. Miehellä oli tummat, melko epäsiistit hiukset, jotka kaiken lisäksi olivat hiukan rasvaiset. Mies käytti tummia aurnkolaseja. Leuassa oli pieni, ohut arpi. Hän oli suunnilleen 180 cm pitkä ja melko laiha”, Harry selosti.

”Kuinka tuollaisella miehellä voi olla minun valokuvani?” Hermione värisi inhosta. Harry rypisti kulmiaan ja pureskeli sulkakynänsä päätä.

”Ehkä mies on vakoillut sinua ja napannut kameralla kuvan”, Harry ehdotti. Hermione huoahti.

”Niinpä tietysti. Mutta olisinhan minä jotenkin aavistanut sen”, Hermione mutisi. Harry puristi häntä olkapäästä rauhoitellen.

”Kaikki järjestyy kyllä. Me saamme tyttäresi takaisin, saatpa nähdä”, Harry hymyili ja sai Hermionen hiukan piristymään.

***

Harry jäi Hermionen luokse yöksi. Aurinko oli aikoja sitten laskenut talojen taakse ja pimeys hiipinyt pikkuhiljaa Lontoon ylle. Tähdet kimmelsivät tummansinisellä yötaivaalla, joita Hermione katseli oman huoneensa ikkunasta. Harry oli käynyt jo nukkumaan ja Hermionekin oli yrittänyt saada unta, mutta hänen ajatuksissaan olivat pyörineet Harry ja Zoe.

Hermione huokaisi ja palasi takaisin oman sänkynsä lämpöön. Ikkunan luona veti, joten hänen ihonsa oli noussut kananlihalle. Kädet tuntuivat kylmiltä. Hän painautui syvälle sängyn uumeniin, kietoen peittoa tiukasti ympärilleen. Kaikkein ihaninta olisi ollut tuntea Harryn vartalo omaansa vasten …

Mitä hän oikein ajatteli? Hermionen sydän heitti säikähdyksestä pari volttia. Harry ja hän? Ajatus sai kuitenkin hänet värisemään. Eihän se vastenmielistä olisi. He olivat olleet hyviä ystäviä Tylypahkassa, mutta vain pelkkiä ystäviä. Monet olivat kuvitelleet, että Ronista ja hänestä tulisi pari. He olivatkin seurustelleet jonkin aikaa, mutta se ei ollut oikein ottanut toimiakseen. Lopulta he olivat päättäneet, että pysyisivät ystävinä. Eiväthän he halunneet menettää niin tärkeää ystävyyttä. Mutta Hermionen mies oli pilannut kaiken.

Ei. Ei pilannut. Hermione sätti mielessään itseään siitä, että ajatteli pahaa kuolleesta aviomiehestään, jota oli sentään rakastanut. He olivat saaneet ihanan tytön, joka oli osa heitä. Osa heidän rakkauttaan. Hermione käänsi kylkeä ja tuijotti seinää silmät kyynelissä. Nyt tyttö oli riistetty häneltä. Viety jonnekin kauas. Oliko tämä enää edes hengissä. Koska Hermione saisi kuulla hänestä? Hermione toivoi, että niin tapahtuisi pian.

***

Aamu valkeni sateisena ja sumuisena. Harrylla oli lomaa eikä hänen tarvinnut harjoitella huispausta tai kisata missään kilpailusta. Aamiaisella he puhuivat hiukan Harryn urasta ja elämästä. Sitten Harry kyseli Hermionesta ja hänen miehestään ja Hermione kertoi. He puhuivat pitkään, vaikka heillä kenties olisi ollutkin muuta tekemistä.

Sade lakkasi. Kaupungin yllä leijui kuitenkin sankka sumu, joka esti kunnon näkyvyyden autosta. Ilma oli painostavaa ja mustat pilvet peittivät sinisen taivaan ja auringon. Ulkona oli todella viileää eikä kenenkään olisi oikein tehnyt mieli mennä ulos jäätymään.

Pisarat leikkivät puiden lehdillä, tipautellen aika ajoin vettä ohikulkijoiden niskaan. Hermione ja Harry ajoivat autolla Ronin luokse, jonka he tiesivät vierailevan tänään Lontoossa vaimonsa Kellyn ja heidän poikansa Maxin kanssa. Hermione ei ollut tiennyt asiasta lainkaan ennen kuin Harry oli kertonut Ronin ja hänen perheensä tulosta. Totta kai Hermione oli valmis tapaamaan vanhaa ystäväänsä. Hän ei voinut kuitenkaan mitään levottomille tunteilleen. Siitä oli liian pitkä aika, ja he olivat eronneet riidoissa.

He olivat päättäneet Harryn kanssa tehdä lisätutkimuksia Zoen kidnappaajasta vielä sinä iltana. Mutta ensin heidän pitäisi tavata Ron.

Vihdoin he saapuivat omakotitalon pihaan. Kellyn vanhemmat asuivat siellä ja he olivat majoittaneet tyttärensä ja tämän perheen luokseen muutamaksi päiväksi. Hermione epäili, olisiko Ron edes ottanut yhteyttä häneen? Ajatus masensi häntä.

He nousivat autosta hiljaisina ja astelivat rinnakkain ovelle. Hermione antoi Harryn soittaa ovikelloa ja pian pieni, punatukkainen poika ryntäsi avaamaan ovea. Hän katsoi heitä sinisillä silmillään, jotka luultavasti oli perinyt äidiltään. Hänessä oli paljon isänsä piirteitä. Pisamaiset kasvot ja punainen tukka. Poika hymyilikin samalla tavalla kuin Ron. Hermionen sydän alkoi oudosti jyskyttää, kun hän katseli Ronin kopiota.

”Hei”, Hermione kyykistyi lapsen tasolle. Poika katseli häntä uteliaasti ja pyöritteli sinistä paitaansa sormessaan.

”Hei”, Max sanoi.

”Minun nimeni on Hermione ja tuossa on Harry. Kuka sinä olet?” Hermione kyseli.

”Max”, poika vastasi ujosti.

”Se on kaunis nimi”, Hermione hymyili. Harry katseli heitä. Hermione oli varmasti erinomainen äiti – lempeä ja rakastava. Harry toivoi, että jonakin päivänä Hermione vielä rakastaisi häntäkin …

”Hakisitko isäsi tänne?” Hermione pyysi.

”Isi!” Max juoksi kuin tuulispää pois näkyvistä ja Hermione nousi seisomaan, katsoen pojan perään. Toivottavasti Zoe oli kunnossa. Hän halusi taas syleillä ja suukotella lastaan …

Pian Ron saapui heidän luokseen. Hänen kasvonsa vakavoituivat, kun hän tunnisti tulijat. Hermione saattoi vain katsella, miten komeaksi mieheksi Ron oli muuttunut.

”Hei”, Ron sanoi ja rykäisi vaivautuneena, kun hiljaisuus alkukohteliaisuuksien jälkeen venyi ja venyi. He vain silmäilivät toisiaan kuin ventovieraat. Hermionesta tuntui ikävältä, että he olivat näin paljon vieraantuneet toisistaan.

”Tulkaa sisään”, Ron sanoi sitten. Hermione ja Harry riisuivat ulkovaatteet ja seurasivat Ronia siistiin eteiseen. Max leikki autoillaan lattialla. Muita ei näkynyt.

”Kelly ja hänen vanhempansa lähtivät kaupassa käymään”, Ron kertoi. He istuutuivat sohville, katsellen vaivihkaa toisiaan.

”Poikasi on ihastuttava”, Hermione sanoi vihdoin, kääntäen katseensa leikkivään Maxiin.

”Niin on. Hän on niin suloinen, vaikka joskus osaakin olla oikea kauhukakara”, Ron hymähti.

”Minullakin on tytär”, Hermione kertoi. Ron rykäisi.

”Onko? Missä hän on?” Ron kysi. Hermionen silmät kostuivat.

”En tiedä”, Hermione kuiskasi.

”Miten niin et tiedä?” Ron katsoi häntä hölmistyneenä.

”Zoe kidnapattiin tarhasta”, Hermione pyyhkäisi karanneen kyyneleen silmistään.

”Ei voi olla totta! Kerro kaikki”, Ron pyysi, unohtaen, että hänen pitäisi olla vihainen ja katkera. Hän oli taas se sama vanha Ron kuin ennenkin. Ja he olivat taas ystäviä.