Genre: Romance

Rating: Pg-13

Pairing: Harry/Dawn ja Herm/Ron

Summary: Viides vuosiluokka on alkanut. Uusi oppilas Dawn herättää uteliaisuutta monessa oppilaassa, sillä selviää, että tyttö on Dracon kaksoissisko, joka on opiskellut muualla nämä vuodet. Harry tuntee vetoa tyttöön, vaikka tämä onkin Luihuinen ja mikä vielä kamalampaa Malfoy. Mutta Harry ei voi tunteilleen mitään eikä näytä voivan Dawnkaan. Sitten alkaa tapahtua …

Draco Malfoy istuskeli kartanon kuistilla ja silitteli laiskasti valkoista, suurta kissaa, joka näytti perin tyytyväiseltä elämäänsä. Aurinko paistoi kuistille, lämmittäen Dracon hiukan kalpeita kasvoja. Hänellä oli tavattoman tylsää. Isä teki töitä ja äiti oli leipomassa Dawnin lempipullaa, sillä Dawn oli tulossa Ranskasta, missä oli ollut opiskelemassa neljä viimeistä vuotta, eräässä noitakoulussa. Dawn Elizabeth Malfoy oli ollut hyvin kiinnostunut ranskalaisesta noitaelämästä ja päättänyt sitten lähteä Pariisiin opiskelemaan taikuutta ja lukemaan samalla ohella ranskaa. Dracosta se oli ollut hölmöä. Heillä olikin riidelty monet riidat vuosia sitten, mutta Dawn oli pitänyt päänsä. Draco ei ollut voinut kuin ihailla siskonsa sinnikkyyttä ja jääräpäisyyttä.

He puhuivat Dawnista hyvin vähän kotinsa ulkopuolella. Dracoa oli kielletty koulussa puhumasta siskostaan, jotta jotkut eivät alkaisi urkkia asioita. Dracon isä Lucius oli arvostetussa asemassa työpaikallaan Taikaministeriössä ja jotkut velhot voisivat käyttää hyväkseen Dawnia, sillä tyttö oli Luciuksen silmäterä. Dracon mielestä vanhemmat suosivat Dawnia paljon enemmän kuin häntä ja toisinaan se kismitti häntä suuresti, mutta silti hän oli pitänyt suunsa kiinni ja suojellut sisartaan.

Kaikki saisivat kuitenkin tietää Dawnista piakkoin, sillä tyttö tulisi Tylypahkaan ensi vuonna. Draco toivoi kiihkeästi, että Dawn sijoitettaisiin Luihuisiin, hän ei kestäisi, jos joku hänen suvunsa jäsenistä päätyisi Rohkelikkoon.

Draco kohotti katseensa, kun hän kuuli valtaisan pamahduksen ja pihaan oli pysähtynyt valtava kolmikerroksinen bussi, joka oli räikeän violetin värinen ja, jonka tuulilasin yläpuolella luki kultaisin kirjaimin: Poimittaislinja. Samassa bussin ovi aukeni ja hoikka, keskimittainen tyttö astui ulos bussista, platinanvaalea, suora tukka tuulessa hulmuten. Tyttö vilkutti iloisesti hymyillen jollekulle bussissa olevalle.

-Hei sitten, Stan! Bussista kuului ääniä ja sitten se katosikin, yhtä nopeasti kuin oli tullut.

Dawn huokaisi syvään ja kohotti katseensa kartanoon, huomaten sitten kuistilla seisovan pojan. Draco. Dawn kiljahti iloisesti ja juoksi veljensä kaulaan. Draco joutui pitämään tytöstä kiinni, etteivät he molemmat olisi suisseet alas portaita.

-Oi, miten ihanaa nähdä sinua! Onko siitä todella vuosi? Hämmästyttävää, Dawn hihkui. Draco irvisti ja irrotti otteen siskostaan.

-Sinä se olet yhtä energinen kuin lähtiessäsi, Draco murahti. Dawn nauroi.

-Ja sinä yhtä hapan. Hymyä huuleen, veliseni. Olet kuin hautajaisissa. Missä äiti on? Dawn kysyi sitten, koettaen selvästi rauhoittua. Draco kohautti olkiaan.

-Jossain tuolla sisällä, hän tokaisi ja Dawn loikki sisälle, laukku olalla pomppien.

-Dawn! Miten ihanaa! Miten matka sujui?

-Hyvin. Olen vain hiukan väsynyt, Dawn syleili pitkään äitiään. Rouva Malfoy hymyili ja silitti tyttärensä vaaleita, kainaloihin asti ulottuvia hiuksia.

-Se on ymmärrettävää. Tulepa syömään. Tein pullia sinua varten. Mene kuitenkin ensin hakemaan isäsikin. Hän on tehnyt töitä koko päivän, Narcissa pyysi ja Dawn nyökkäsi. Hän ryntäsi portaat ylös toiseen kerrokseen ja koputti sitten pian isänsä työhuoneen ovelle.

-Niin, Lucius murahti ja Dawn avasi oven.

-Hei, isä, Dawn sanoi varovaisesti. Isä oli aina kiukkuinen, jos häntä häiritsi töiden aikana.

-Dawn! Joko sinä tulit? Lucius nousi tuolista ja tuli sitten kädet ojossa häntä kohti. Pian Dawn oli isänsä tiukassa syleilyssä. Kovasta ja kylmästä Lucius Malfoysta ei näkynyt jälkeäkään.

-Ihanaa nähdä sinua, isä. Minulla oli niin hauskaa Ranskassa, mutta oli ihanaa tulla kotiin, Dawn huokaisi. Lucius irrotti otteensa hänestä ja nyökkäsi.

-Meistä on ihanaa saada sinut tänne. Olenkin kaivannut jotain eloa tähän taloon, Lucius tokaisi.

-Äiti käski syömään pullaa ja kahvia, Dawn muisti samassa ja Lucius jätti hetkeksi aikaa työnsä.

Samaan aikaan monen sadan kilometrin päässä, pienessä Pikku -Whingingin kylässä, Likusteritie 4:ssä asustelivat Herra ja Rouva Dursley sekä heidän lihava poikansa Dudley, kuin myös kuuluisa velho, Harry Potter. Harrylla oli vielä tylsempää kuin Dracolla. Hän oli paossa jälleen kerran Dudleyn jengiä, tällä kertaa hän istuskeli erään vanhan talon katolla ja katseli huvittuneena, miten Dudleyn jengi kipitti alhaalla, kärsimättömästi etsien häntä, jotta he saisivat jotain ajankulua: nimittäin Harryn hakkaamista.

Harry huokaisi hiljaa. Kesä oli ollut jälleen tavattoman apaattinen. Ei ollut mitään tekemistä, sillä hän ei edes voinut taikoa, koska se oli kiellettyä alaikäisiltä velhoilta. Olisi ollut hupaisaa taikoa Dudleysta jotain ilkeää, mikä olisi säikäyttänyt Vernonin ja Petunia-tädin perin pohjin.

Yhtäkkiä joku huusi häntä nimeltä. Harry käänsi vaistomaisesti katseensa tielle päin ja alhaalla olevat Dudley ja hänen jenginsä jähmettyivät. Sitten Harry näki Ronin ja Hermionen kadun varrella ja nämä vilkuttivat hänelle iloisesti. Harry oli pudottaa silmänsä päästään. Niin ällistynyt hän oli nähdessään ystävänsä.

-Harry! Mitä sinä siellä teet? Tule alas! Ron huusi. Harry vilkaisi Dudleyn porukkaa, jotka vihdoin olivat äkänneet Harryn ja parveilivat nyt talon ympärillä kuin sudet.

-En oikein voi. Olen kiikissä. Haluaisitteko hiukan auttaa? Harry huusi takaisin.

-Tottakai! Ron karjui ja molemmat juoksivat taloa kohden. Harry kurkotti kaulaansa nähdäkseen mitä tapahtui.

Ron oletti, että Dudley ja hänen jenginsä olivat kiusaamassa jälleen Harrya. Häntä hiukan huoletti miten hän pärjäisi heille yksin, mutta ainahan hän voisi uhkailla taikasauvalla …

-Jää sinä tänne, että he eivät tee sinulle mitään, Ron pyysi ja Hermione jäi kyykkimään ison roskakasan taakse. Sitten Ron asteli rohkeasti pihalle.

-Antakaa Harryn olla tai minä näytän teille! Ron huusi ja pojat kääntyivät hitaasti häntä kohden. Pian piha täyttyi naurusta. Ron osoitti sauvallaan kuutta, lihavaa, suurikokoista poikaa. Hän itse oli hoikka, aika pitkä, mutta ei olisi koskaan pärjännyt heille. Ron tunsi kuinka hiki alkoi valua hänen otsallaan ja käsi vapisi.

-Kuka sinä olet? Dudley pärski, pienet silmät tihrustaen Ronia. Ron kohotti leukaansa.

-Olen Harryn ystävä ja taion teidät rupisammakoiksi, jos ette häivy, Ron tokaisi. Pojat vilkaisivat epäröivinä toisiaan.

-Et sinä osaa taikoa, Dudley tokaisi, mutta näytti hiukan huolestuneelta. Ron kohotti sauvansa valmiiksi heilautukseen.

-Kokeillaanko? Hokkus pokkus pili – Ron aloitti ja pojat pinkaisivat kirkuen karkuun.

-Voit tulla jo alas, he eivät ole täällä, Ron huusi sitten ja Harry kapusi tikapuita pihamaalle. Hermionekin ilmestyi heidän luokseen ja halasi Harrya iloisesti.

-Ihanaa nähdä teitä, Harry tokaisi, rutistaen Hermionea tiukasti.

-Niin minustakin sinua. Ajattelimme tulla piristämään sinua, Hermione hymyili. Harry hymähti ja haroi tummaa tukkaansa.

-Piristystä minä kaipasinkin. Voinko tulla teille, Ron? Meille emme ainakaan voi mennä, Harry sanoi ja Ron nyökkäsi pontevasti.

-Tottakai. Haetaan teiltä vain tavarat. Äiti ja isä ovat kai teillä jo, Ron sanoi ja niin he menivät Dursleyden luokse.

Kesäloman loppupuolella

-Tylypahkasta tuli kirjeet, Dawn heilutti paria vanhan näköistä kirjettä ja ojensi toisen Dracolle, joka nappasi sen käteensä. Dawn luki mielenkiinnolla kirjeen läpi ja hymyili.

-Aivan ihanaa päästä Tylypahkaan, mistä olen kuullut niin tavattoman paljon, Dawn hehkutti. Ranskan noitakoulussa oltiin opiskeltu vain neljä vuotta. Hän voisi aivan hyvin jättää opiskelut sikseen, mutta hän tahtoi kartuttaa tietoaan ja mennä siksi Tylypahkaan. Hänen ei tarvinnut käydä siellä neljää ensimmäistä vuotta, vaan saattoi siirtyä suoraan viidennelle vuosikurssille, olihan hän jo melkein edellä muita.

-Mihinkähän tupaan minä pääsen? Dawn pohti unelmoivasti.

-Luihuiseen tietysti, Draco tokaisi. Dawn hymähti.

-Ei se ole niin varmaa. Vaikka koko sukumme onkin ollut Luihuisessa, emme silti tiedä, vaikka päätyisin Rohkelikkoon, Dawn sanoi ja nauroi huomatessaan Dracon kauhistuneen ilmeen.

-Sitten olisi kyllä maailman kirjat sekaisin. Et ikimaailmassa saa joutua Rohkelikkoon. Isä, eihän Dawn voi joutua Rohkelikkoon? Draco kysyi kiihkeästi. Lucius kohotti katseensa Päivän Profeetta-lehdestä ja rypisti kulmiaan.

-Minä en ole mikään lajitteluhattu, Draco. Meidän pitäisi varmaankin lähteä Viistokujalle ostamaan koulutarvikkeenne. Narcissa, missä hormipulveri on?

Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun he jo saapuivat Viistokujalle. Hormipulverilla matkustaminen oli aina yhtä hauskaa Dawnin mielestä. Pian he astuivat aurinkoon. Viistokuja humisi ihmisiä, joilla toisilla oli suippopäiset noidanhatut ja mustat kaavut. Lapset kirmasivat mukulakivillä ja makeiskaupan edessä oli pitkä jono.

-Mitäs me tarvitsemme ensin? Dawn katsoi listaansa.

-Muodonmuutokset vitosen, taikajuomat vitosen, Dawn jatkoi listaansa ja niinpä he menivät Säilä & Imupaperiin ostamaan kirjoja. 

Dawn seisoi haltioituneena Tylypahkan pikajunan luona, laiturilla 9 ³/₄. Joka puoella kuhisi oppilaita ja vanhempia, jotka olivat tulleet hyvästelemään lapsiaan. Draco ja Lucius seisoivat hänen lähettyvillään ja auttoivat kantamaan matkalaukut junaan.

-Voit tulla minun kanssani Crabben ja Goylen luokse. Tutustutan sinut muutamiin tyyppeihin, Draco sanoi ja Dawn nyökkäsi. Häntä ei kamalasti kiinnostanut kuulla Crabbesta ja Goylesta, saati sitten nähdä heitä. Hänestä he vaikuttivat ärsyttäviltä, ainakin mitä hän oli heistä kuullut Dracolta.

Sitten pilli vihelsi lähdön merkiksi. Lucius halasi Dawnia pikaisesti ja toivotti hyvää lukuvuotta. Dracolle hän tyytyi vain nyökkäämään. Lucius ei ollut erityisen tunteikas tyyppi, mutta se ei häirinnyt Dawnia – tai ehkä pikkuisen. Dawn seurasi Dracoa täpötäysien vaunuosastojen ohitse, kunnes he saapuivat vaunuosastolle, missä Millicent Bullstrode ja pari muuta Luihuista istuskelivat. He kohottivat uteliaina katseensa, kun Draco ja Dawn astuivat sisään.

-Kuka sinä olet? Millicent kysyi silmät pyöreinä.

-Dawn, tyttö vastasi.

-Hän on siskoni, Draco sanoi ja Millicentin ja hänen ystäviensä suut loksahtivat auki hämmästyksestä. Myös Crabbe ja Goyle tuijottivat heitä.

-Si-sisko? Mutta, Draco, et ole koskaan kertonut, että sinulla on sisko, Millicent kuulosti järkyttyneeltä ja loukkaantuneelta.

-Kukaan ei ole koskaan kysynyt, Draco paukautti ja istuutui penkille. Millicent silmäili halveksivan näköisenä Dawnin hoikkaa vartaloa, kauniita, siroja kasvoja ja suuria silmiä. Dawn ei pitänyt Millicentistä. Hänestä tyttö oli liian koppava ja ärsyttävä. Hän ei muutenkaan viihtynyt tällä osastolla. Tunnelma oli liian, miten sen nyt sanoisi, vaivautunut.

-Minulla on vessahätä, Dawn mutisi ja luikahti ulos vaunuosastolta. Hän veti syvään henkeä ja asteli käytävää eteenpäin, siihen suuntaan, missä pieni kahvila sijaitsi. Hän katseli ulos ohimeneviä maisemia ja törmäsi samassa johonkuhun.

-A-anteeksi, Dawn änkytti ja kohotti katseensa. Hän kohtasi parin kirkkaanvihreitä silmiä. Poika oli vain hiukan häntä pidempi, tummahiuksinen ja hänellä oli salamanmuotoinen arpi otsassa. Dawn tiesi heti kehen oli törmännyt. Harry Potter!

-Se oli minun vikani, Harry sanoi nopeasti ja työnsi lasit takaisin silmilleen, sillä ne olivat luiskahtaneet nenälle. Hän hymyili hermostuneesti.

-Oletko uusi? En ole nähnyt sinua ennen, Harry tokaisi ja Dawn nyökkäsi.

-Olen. Nimeni on Dawn. Ja sinä olet Harry Potter, eikö? Dawn kysyi kiihkeästi. Harry virnisti.

-Jep. Mille luokalle sinä tulet? Harry halusi tietää.

-Viidennelle. En tunne täältä kuin Dracon ja –

-Malfoyn? Mistä sinä hänet tunnet? Harry ihmetteli. Dawn hymyili.

-Hän on kaksoisveljeni, Dawn sanoi. Harry oli tukehtua karamelliin, jota oli imeskelemässä.

-Kak-kaksoisveljesi? Älä viitsi. Ei Malfoylla ole sisaruksia, Harry oli kalvennut kauhusta. Dawnia harmitti. Miksi kaikki kauhistuivat niin kamalasti siitä, että hän oli Dracon sisko?

-Onko siinä jotain erikoista vai? Olen opiskellut Ranskassa viimeiset neljä vuotta, joten siksi ette ehkä ole kuulleet minusta, Dawn huomautti. Harry pudisti päätään.

-Silti se on outoa, hän mutisi. Sitten Harry piristyi hiukan.

-Mutta sinun ei tarvitse kuitenkaan olla samanlainen kuin Malfoyn. Tarkoitan, että eiväthän kaksosetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Haluaisitko tulla Hermionen, Ronin ja minun vaunuosastoomme? Harry kysyi sitten ja Dawn ilahtui.

-Se olisi ihanaa. Keitä Ron ja Hermione ovat? Dawn halusi tietää, kun he astelivat yhdessä käytävää eteenpäin.

-Saat sen kohta selville, Harry avasi viimeisen vaunuosaston oven ja Dawn näki pojan ja tytön, jotka istuivat ikkunan äärellä pelaamassa korttia.

-Hei. Tässä on Dawn. Dawn, tuossa ovat Ron ja Hermione, Harry esitteli ja Dawn hymyili.

-Hei, hän sanoi ja Hermione ilahtui.

-Hei, kivaa saada tyttökin tähän porukkaan. Haluatteko pelata? Hermione kysyi eikä Harrylla ja hänellä ollut mitään sitä vastaan.

Aika kului nopeasti, kun he pelasivat korttia. Draco ei tullut etsimään häntä, vaikka varmaan ihmettelikin, mihin hän oli yhtäkkiä kadonnut. Vihdoinkin juna hidasti vauhtia ja heidän oli aika jäädä pois junasta. He olivat pukeneet jo ylleen koulukaavutkin.

Kaikki ahtautuivat ulos junasta laiturille, missä Hagrid oli ekaluokkalaisia vastassa.

-Me emme mene veneillä, Harry tarttui Dawnia kädestä, kun tämä aikoi seurata ekaluokkalaisia.

-Millä me sitten menemme? Kävelemmekö me? Dawn ihmetteli, mutta seurasi Harrya hiukan kompuroiden. Hän ei ollut vieläkään löytänyt Dracoa.

-Ei. Me menemme postivaunuilla. Niitä vetävät näkymättömät hevoset, Harry kertoi ja Dawn nyökkäsi. Niinpä he sitten menivät vaunuihin ja hyvin pian matka Tylypahkan linnaa kohti alkoi.

-Missä minut lajitellaan? Dawn kysyi kiihkeästi.

-Varmaan samassa paikassa kuin muutkin. Minä – Harryn lause loppui lyhyeen, kun joku karjaisi.

-Potter! Siinä Draco oli, vimmastuneena, kasvot punaisina, tuijottaen heitä kahta kuin heille olisi ilmaantunut pari ylimääräistä päätä. Ron ja Hermione liittyivät heidän seuraansa ja mulkoilivat Dracoa.

-Mitä? Harry kysäisi. Draco aukoi suutaan, mutta mitään ei tullut ulos.

-Älä viitsi, Malfoy. Olet kuin kala kuivalla maalla, Ron ärähti. Draco mulkoili heitä ja katsoi sitten tiukasti Dawnia.

-Tule, Dawn. Et saa liikkua tällaisen roskasakin joukossa, Draco tarttui siskoaan käsivarresta, mutta Dawn repäisi itsensä irti.

-Sinä et määrää minua, Draco. Teen mitä haluan, Dawn tiuskahti. Dracon kasvot alkoivat punoittaa uhkaavasti. Hänen koleanharmaat silmänsä muuttuivat vielä jäisemmiksi.

-Etkö ole kuullut noista? Heidän seurassaan saa huonoja vaikutteita. Tule nyt mukaani niin en kantele sinusta isälle, Draco maanitteli. Dawn kohotti leukaansa ja kohtasi Dracon katseen tyynesti.

-Anteeksi vain, mutta minä viihdyn Harryn, Ronin ja Hermionen seurassa. Joten suonet anteeksi, mutta meidän on mentävä, Dawn tarttui Harrya käsivarresta ja alkoi raahata tätä linnan korkeita ovia kohti. Draco jäi tuijottamaan heidän peräänsä. Sitten poika kääntyi kiroillen ja palasi Crabben ja Goylen seuraan.

Lajitteluseremonia suoritettiin Suuressa salissa, missä oli neljä pitkää pöytää. Opettajat istuivat kaikkien edessä, Albus Dumbledore keskellä. Dawn jäi seisomaan ekaluokkalaisten kanssa käytävälle ja odotti vuoroaan. Hänet sanottaisiin viimeisenä, koska hän oli uusi oppilas eikä ensimmäiselle luokalle tuleva. Vihdoin McGarmiwa oli sanonut kaikki nimet ja jokainen oli koettanut koulun vanhaa lajitteluhattua. Dawn seisoi enää yksin käytävällä, kaikkien tuijotettavana. Sitten McGarmiwa lausui: Olemme saaneet uuden oppilaan keskuuteemme. Dawn Malfoy.

Dawn aisti katseet selässään ja kuuli pöydistä kantautuvan supinan, kun hän asteli nopeasti jakkaralle ja veti hatun päähänsä. Hatulta kesti muutama minuutti päättää hänen paikkansa, mutta sitten se huusi: ROHKELIKKO!

Kaikkien päät kääntyivät Dracon suuntaan, joka oli niin kalpea, että hänen vieressään oleva Crabbe kuvitteli hänen pyörtyvän. Dawn oli tyytyväinen lopputulokseen. Hänestä Rohkelikot vaikuttivat paljon mukavammilta kuin Luihuiset. Rohkelikot taputtivat hänelle ja Dawn juoksi Harryn viereen. Harry virnisti.

-Hienoa. Parempi täällä kuin Luihuisessa, hän tokaisi ja Dawn hymyili säteilevästi.

Dawnilla ei mennyt kauaakaan aikaa, kun hän oli saanut paljon uusia ystäviä. Kaikki Rohkelikot utelivat oliko hän todella Dracon sisko ja Dawn vastaili kärsivällisesti heidän kysymyksiinsä. Heidän mielestään hän oli paljon mukavampi kuin Malfoy, mikä puolestaan sai hänet puolustuskannalle.

-Ei Draco ole paha, joskus kyllä hiukan kiivasluonteinen –

-Vai ei paha. Tietäisitpä mitä hän on meille sanonut, Ron tuhahti. Dawn rypisti kulmiaan.

-Hän menettää kyllä malttinsa liiankin usein, mutta ei Draco aina tarkoita sitä mitä sanoo, Dawn puolusteli veljeään. Ron ei sanonut mitään, pyöräytti vain silmiään.

Astellessaan Rohkelikkojen tornia kohti Harryn seurassa juhlan loputtua, Draco ryntäsi heidän luokseen. Hän mulkoili Harrya, mutta ei kerrankaan sanonut mitään ilkeää.

-Dawn, haluan puhua kanssasi. Nyt, hän tiuskaisi. Dawn vilkaisi Harrya.

-Odotatko minua tässä? Harry nyökkäsi vastaukseksi. Sitten Dawn seurasi Dracoa kulman taakse. Draco yritti kovasti olla huutamatta hänelle, mutta ei tuntunut pystyvän.

-MITEN SINÄ PYSTYT KULKEMAAN TUOLLAISTEN ÄÄLIÖIDEN SEURASSA? ON JO TARPEEKSI PAHA, ETTÄ SINUT LAJITELTIIN ROHKELIKKOON, ÄLÄ ENÄÄ PAHENNA OLOANI, Draco karjui kasvot punaisina. Nyt Dawnkin alkoi suuttua.

-EI SE MINUN VIKANI OLLUT! LAJITTELUHATTU PÄÄTTI TEHDÄ MINUSTA ROHKELIKON. ÄLÄKÄ SINÄ HUUDA MINULLE, JÄTÄ SE ISÄNI TEHTÄVÄKSI, Dawn karjui takaisin. Draco puristi kätensä nyrkkiin.

-Isä saakin hoidella sinut, aivan varmasti. Miten voin edes enää katsoa sinuun? Olet täysin pilannut koko sukumme maineen, Draco sanoi hengästyneenä huutamisesta. Dawn risti käsivarret rinnalleen. Pitikö Dracon pilata hänen iltansa?

-Enkä ole. Rohkelikkojen tyypit ovat kaikki todella mukavia. Onko väärin olla kiltti? Dawn kysyi, hiukan vaisulla äänellä. Draco tuhahti.

-KILTTI! Haluatko sinä todella olla KILTTI?! Uskomatonta. Olisin odottanut sinusta vähän enemmän. Turha tulla juttelemaan minulle käytävällä. Et ole enää siskoni, Draco murahti.

-Draco, älä viitsi. Ihan oikeasti. Eihän se nyt niin kamalaa ole. Draco – Dawn yritti, mutta Draco kääntyi kannoillaan ja harppoi vihaisin askelin pois.

Dawnin hartiat lysähtivät kasaan. Miksi? Miksi Dracon piti suuttua sillä tavalla? Miksei hän saisi olla Rohkelikko? Mitä isä sanoisi? Hylkäisikö hänkin hänet? Ajatus tuntui kammottavalta. Ei, ei isä niin tekisi. Tällä olisi enemmän järkeä päässään. Dawn veti syvään henkeä ja asteli Harryn luokse, joka katsoi häntä huolissaan.

-Oletko kunnossa?

-Olen, Dawn mutisi ja seurasi Harrya Rohkelikko- torniin. Hän ei saanut unta koko yönä.

Seuraavana päivänä isältä tuli pöllö hänelle Rohkelikko-torniin. Isä ei halunnut herättää liiaksi huomiota lähettämällä pöllöä Suureen saliin. Niinpä Dawn istahti yksin sängylleen, avasi kirjeen ja alkoi lukea:

Vai valittiin sinut Rohkelikkoon. Draco kertoi minulle myös, että liikut Potterin pojan, Weasleyn ja sen Grangerin seurassa. Tiedätkö sinä heistä mitään? Granger on kuraverinen, Weasleyn perhe on rutiköyhä ja Potter! Siinä vasta kamala kakara. Pysy erossa heistä. Ja tämä on käsky.

Dawn puristi huulensa yhteen. Isä ei keksinyt mitään pahaa Harrysta. Eivät he ole kamalia. Jos isä vain tuntisi heidät paremmin. Dawn pudisti päätään ja huokaisi syvään. Hän ei silti aikonut totella isäänsä, vaan aikoi viettää aikaansa Harryn, Hermionen ja Ronin kanssa. He olivat olleet hänelle todella mukavia ja näyttäneet hänelle tänäänkin koulua – vai pitäisikö sanoa linnaa. Dawn huokaisi taas, otti musteen, pergamenttirullan ja alkoi kirjoittaa isälle takaisin. Suuri pöllö, joka oli heidän kotipöllönsä Queen, istuskeli pää ylväästi pystyssä hänen pöydällään ja näykki hänen kättään.

-Lopeta, en ole nyt sillä tuulella, Dawn murahti Queen loi häneen hyytävän katseen.

-Alatko sinäkin vihoitella minulle? No, siitä vain. Mikään ei voisi enää pahentaa oloani. Olisi ehkä ollut parempi vaan pysyä Ranskassa, Dawn mutisi. Hän luki kertaalleen kirjeen läpi.

Rakas isä, kyllä minut valittiin Rohkelikkoon. Enkä kadu sitä. Ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle ja Harry, Ron ja Hermione ovat esitelleet minulle linnaa ja kertoneet opettajista. Nyt minusta tuntuu kuin olisin aina ollut täällä. Draco on minulle todella vihainen. Luulen kuitenkin, että hän – niin kuin sinäkin – opitte pitämään Harrysta, Ronista ja Hermionesta, sillä en aio jättää heitä. Minä pidän heistä. Ettekä te pysty kääntämään päätäni. ~ Sinun Dawnisi ~

Dawn nyökkäsi tyytyväisenä, sulki mustepullonsa kannen ja ojensi kirjeen Queenille, joka nappasi sen nokkaansa, vilkaisi häneen vielä kerran ja lähti siivet lepattaen ulos ikkunasta. Aurinko yritti pilkottaa esiin paksujen pilvien lomasta, mutta sen yritys näytti toivottomalta. Dawn pudisti päätään, laittoi musteen takaisin laukkuunsa, nappasi muodonmuutokset kirja vitosen ja asteli Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, missä monet Rohkelikot olivat tauolla. He olivat juuri olleet syömässä ja seuraavat tunnit alkaisivat viiden minuutin kuluttua.

-Pojat menivät jo, Hermione kertoi, kun Dawn asteli hänen luokse. Dawn nyökkäsi.

-Lähdetään mekin, hän sanoi ja niinpä he poistuivat muotokuva-aukon kautta käytävään.

Muodonmuutoksia opetti Rohkelikkojen tuvan johtaja McGarmiwa. Dawn halusi kiihkeästi oppia lisää muodonmuutoksia, hän osasi jo aika hyvin muuttaa esineitä eläimiksi. Ranskassa opetustaso oli ollut korkeampaa ja vaativampaa kuin täällä.

Dawn istahti Hermionen viereen. Heillä oli muodonmuutosten kaksoistunnit Luihuisten kanssa. He kirjoittivat paljon muistiinpanoja, erilaisia kaavoja ja muutaman tärkeän loitsun, joita he sitten opettelivat käyttämään.

-Hienoa työtä. Dawn, näytäpä muillekin miten teit sen, McGarmiwa sanoi hymyillen. Dawn vilkaisi ympärilleen, lausui loitsun ja pieni rasia muuttui valkoiseksi hiireksi, jonka viikset vipattivat.

-Siitä saisi vaikka mukavan lemmikin, Seamus Finnigan tokaisi heidän edestään. Dawn virnisti.

-Taika ei kestä kuin pari tuntia, Dawn tiesi ja McGarmiwa nyökkäsi.

-Hienoa! 15 pistettä Rohkelikolle, McGarmiwa tokaisi ja meni pöytänsä luokse. Dawn vilkaisi vaivihkaa Dracon suuntaan, joka tuijotti heitä hyvin äkäisenä, mutta käänsi sitten katseensa, kun huomasi Dawn huomanneen hänet. Hermione hymyili Dawnille.

-Osaat aika paljon kaikkea. Millaista Ranskassa oli opiskella, Hermione kysyi.

-Kerron myöhemmin, Dawn lupasi ja Hermione nyökkäsi. Ehkä niin olisi parasta tai muuten he menettäisivät pisteitä pälpättämisen vuoksi. 

Hermione ja Dawn istuskelivat Huispaus-kentän laidalla ja katselivat miten Rohkelikkojoukkue harjoitteli tulevaan peliin. Harry toimi kapteenina, sillä edellinen kapteeni Oliver Wood oli päässyt pois koulusta. Aurinko paistoi ja leppeä syystuuli heilutteli heidän hiuksiaan. Läksykirjat olivat jääneet penkeille lojumaan, kun Dawn kuunteli kiinnostuneena Hermionen, Harryn ja Ronin seikkailuista.

-Voro kuulostaa melko pelottavalta. Toivottavasti en joudu hänen kanssaan koskaan kasvotusten, Dawn naurahti ja Hermione virnisti.

-En minäkään hänestä pidä, mutta Kalkarosta pelkään enemmän. Sinua hän tosin kohtelee paremmin, olethan Malfoy ja kaikkea, vaikka oletkin Rohkelikossa, Hermione kohautti olkiaan.

-Miksi? Pelkääkö hän isääni? En kyllä ihmettelisi. Toisinaan pelkään häntä itsekin, Dawn nauroi.

-Kohteleeko Malfoy sinua hyvin? Puhun ny, tuota, Dracosta, Hermione tokaisi. Dawn huokaisi ja katsoi hetken jonnekin kauas.

-Draco on Draco. En tiedä. Hän suuttui kamalasti, kun aloin liikkumaan teidän kanssanne. Mitä ihmettä hänellä on teitä vastaan? Paitsi se, että sinä olet jästi, Harry on kuuluisa ja Ron köyhä, Dawn kysyi. Hermione rypisti kulmiaan.

-Häntä kai kismittää enimmäkseen se, että Harry ei silloin ensimmäisenä vuotena ryhtynyt hänen ystäväkseen. Hän on vain kamalan kateellinen meille, ei kai se muuta ole, Hermione tokaisi.

-Niin, ei kai sitten, Dawn mutisi.

-Hermione! Dawn! Odottakaa! Harry huusi heille, kun he aikoivat lähteä takaisin linnaan. Harjoitukset olivat päättyneet ja Harry suunnisti heitä kohden. Ronista oli tullut Rohkelikkojoukkueen lyöjä, koska hänen isoveljensä eivät enää olleet koulussa. Pojat juoksivat heidän luokseen, luutiaan kannatellen.

-Lähdettekö käymään Hagridin luona? Ehtisimme sinne vielä ennen illallista, Harry ehdotti eikä heillä ollut mitään sitä vastaan.

Hagridin mökki sijaitsi hyvin lähellä Tylypahkaa. Hagrid oli puolijättiläinen ja hänellä oli lemmikki Tora. Harry esitteli Dawnin hänelle ja Hagrid katsoi hiukan hämmentyneenä Harryyn ja sitten Dawniin takaisin.

-Säkö oot Malfoy? Et vaikuta Malfoylta, Hagrid virnisti valtavan partansa takaa. Dawn naurahti.

-Pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena? Draco näyttää olevan kaikille ilkeä, Dawn sanoi ja Hagrid tuhahti, kaataen teetä kuppeihin.

-Sehän on pahemman laatuinen kakara. Anteeks vaan Dawn. Veljestäshän mä nyt puhun. Mutta mulla on kana kynimättä Malfoyden kanssa, Hagrid jupisi. Dawn hymyili.

-Niinhän jokaisella. Isä nyt on vähän sellainen ja Draco on selvästi perinyt luonteensa häneltä, Dawn kohautti olkiaan ja tarttui teekuppiinsa.

-Justiinsa niin. No, mutta mitäs te ootte puuhaillu? Mitäs tykkäät Tylypahkasta? Hagrid kysyi.

-Mahtava paikka! Kaikki ovat olleet tosi mukavia, Dawn hymyili iloisesti.

-Hienoo! Pitäkää te kolme nyt huolta Dawnista, kun se on uus ja kaikkea. Otatteko keksiä? Mulla taitaa olla niitä vielä jäljellä ellei Tora oo syöny niitä. Oottakaapas hetkinen, Hagrid nousi vaivalloisesti ja tömpsytteli kaapeilleen.

-Kiitos teestä ja kekseistä, Dawn huikkasi, kun he astuivat ulos pimenevään iltaan. Hagrid vilkutti heille ja meni sitten takaisin mökkiinsä.

-Mukava mies, Dawn sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

-Hagridin veroista ei olekaan, Harry hymyili ja Dawn erotti hänen äänessään jonkinlaista erilaista tunnetta. Hagrid taisi olla Harrylle valtavan tärkeä. Harryn oikea isähän oli kuollut, joten poika taisi pitää puolijättiläistä eräänlaisena isähahmona. Mutta Hagrid olikin omalla tavallaan herttainen.

Seuraavana päivänä heillä oli ensimmäisen kerran pimeyden voimilta suojautumisen tunti. Heille oli jälleen tullut uusi opettaja, ja tälläkin kertaa se oli mies. Hyvin nuori ja komea mies. Tällä oli ruskea kihara tukka ja tummat silmät. Poskiin ilmestyivät hymyillessä hymykuopat. Hänen vartalonsa oli urheilullinen, hartiat olivat leveät ja hän oli pitkä. Jokaisen naisen unelmamies! Tuntui kuitenkin, ettei kukaan pystynyt katsomaan tätä silmiin. Hänen silmänsä olivat kuin tummat syvyydet, ja Dawnista tuntui aina niitä katsellessa kuin olisi hukkunut niihin, joutunut silmien vangiksi. Hän ei pitänyt tunteesta yhtään. Kaikin puolin mies – Ashton Wald – tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Dawn ei oikein voinut uskoa sitä. Hänestä, kaikista näistä kauniista tytöistä. Ehkäpä Ashton tiesi, että hän oli Malfoy ja rikas. Mutta olihan heillä ikäeroakin. 28 vuotta. Mies nimittäin ei voinut olla kuin 43-vuotias.

-Kuinka komea, Hermione hengähti hänen vierestään, kun Ashton puhui itsestään.

-Minulle tulee mieleen Lockhart, Ron sihahti heidän takaansa.

-Mikä Lockhartissa oli vikana? Paitsi, että hän oli hiukan tärähtänyt, Hermione tokaisi. Ron tuhahti.

-Juuri se. Usko minua, tuossakin opettajassa piilee jokin salaisuus, Ron sanoi.

-Shh. Hän kuulee meidät vielä, Hermione suhahti ja Ron pyöräytti silmiään, nojautuen taaksepäin tuolissaan. Heillä oli pimeyden voimilta suojautumisen tunnit Luihuisten kanssa. Dawn vilkaisi Dracoa kohti, joka supisi päät yhdessä Crabben ja Goylen kanssa jotain, vilkuillen happamana Ashtonin suuntaan, joka pian alkoi opettaa heille miten vastustajasta päästiin. Dawnista se oli hiukan omituista, mutta kukaan ei sanonut mitään.

Vihdoin kellot soivat. Dawn keräsi tavaransa ja aikoi lähteä, mutta sitten matala ääni kutsui häntä.

-Dawn Malfoy, tulisitko hetkeksi tänne? Ashton kysyi. Dawn katsahti Harryyn, joka rypisti kulmiaan. Miksi ihmeessä hän minun kanssani haluaa jutella? Dawn mietti, kohautti sitten olkiaan ja jäi luokkaan, kun muut lähtivät. Ashton viittasi häntä istumaan.

-Olenko tehnyt jotain, professori? Dawn kysyi varovaisesti. Ahston naurahti.

-Kutsu minua Ashtoniksi. Professori kuulostaa liian vanhalta, Ashton hymyili.

-Minusta professori sopii juuri hyvin, Dawn sanoi lujasti. Mitä ihmettä tuo mies oikein yritti? Flirttailla hänen kanssaan? Ashton rykäisi.

-Miten vain. Haluaisin kysyä sinulta jotakin. Vieläkö isäsi on Taikaministeriössä töissä? Asutteko te vielä samassa paikassa kuin ennen?

-Mitä sitten? Dawn oli varuillaan.

-Olen vain utelias. Olen kuullut hänestä kaikenlaista. Me olimme ystäviä vuosia sitten, Ashton tokaisi ja Dawn kohautti olkiaan.

-En saisi levitellä asioitamme, Dawn sanoi. Ashton alkoi menettää malttiaan.

-En minä tarkoita mitään pahaa, Dawn. Tahdon vain tietää, Ashton ärähti. Dawn nousi.

-Huutaminen ei auta, professori Wald, Dawn sanoi, otti laukkunsa ja jätti Ashtonin manailemaan itsekseen. Kummallinen mies. Miksi ihmeessä tämä uteli hänen isästään? Vaikka tuskin hän tarkoitti pahaa. Dawn huokaisi ja haroi hiuksiaan. Hän oli kuitenkin tullut varovaiseksi elämänsä varrella. Malfoysta puhuttiin pahaa ja hän oli tottunut siihen. He olivat myös rikkaita, joten ihmiset saattoivat ruveta kuvittelemaan kaikenlaista.

-Mitä asiaa professorilla oli? Harry halusi tietää. Dawn hymyili ja pudisti päätään.

-Ei mitään erikoista. Mitä meillä on seuraavaksi?

-Taikuuden historiaa, Harry sanoi ja niinpä he menivät professori Binnsin tunnille.

Lucius Malfoy istui työpöytänsä ääressä Taikaministeriössä ja pohti tytärtään. Ei ollut ollut tosiaankaan viisasta laittaa tätä Tylypahkaan, kun tämä alkoi heti hengailla Potterin ja hänen ystäviensä kanssa. Lucius luki Dawnin lähettämän kirjeen vielä uudestaan, huokaisi syvään ja haroi platinanvaaleita, pitkiä hiuksiaan hiukan happamana. Hän ei kuitenkaan voinut määräillä ainoaa tytärtään kaikessa, mutta jonkinlainen tolkku tässä piti olla. Eihän ollut soveliasta, että Malfoy liikkui Potterin kanssa.

Lucius puristi huulensa yhteen ja hätkähti, kun joku koputti oveen.

-NIIN? Lucius äyskäisi. Hänen sihteerinsä ilmestyi huoneeseen, kädessään kirje.

-Teille tuli postia, Lucius, nainen sanoi ja ojensi kirjeen Luciukselle, joka nyökkäsi ja nainen katosi huoneesta. Lucius repäisi kirjeen auki ja luki sitä muutaman rivin, kunnes hän kalpeni vielä enemmän. Hän pälyili huonettaan aivan kuin olisi epäillyt jonkun olevan siellä. Sitten hän luki kirjeen ääneen, tyrmistyneenä.

Meillä on vielä kana kynimättä, Lucius. Ehdotan, että tulette tapaamaan minua salaiselle piilopaikalleni Tylyahoon. Tahtoisin tavata teidät taas pitkästä aikaa. Muistatko mitä sovimme silloin 23 vuotta sitten? Toivottavasti sopimuksemme pitää, muuten saatan tehdä jotakin tyttärellenne. Tiesittekö, että hän on hyvin viehättävä? Terveisin – no, kyllä sinä tiedät

Lucius kalpeni tuijottaessaan huulet yhteen puristettuina tekstiä. Ashton Wald. Kuinka hän oli saattanut unohtaa miehen? Hän nousi rivakasti ja jäi tuijottamaan ulos pimenevään iltaan. He olivat olleet ystäviä vuosia sitten. 23 vuotta sitten, aivan kuten kirjeessä mainittiinkin. Lucius puhalsi ilman keuhkoistaan ja istahti takaisin tuolilleen. Kukaan ei saanut tietää, että mitä hän oli tehnyt eräänä syksyisenä iltana 23 vuotta sitten. Ei kukaan tai hänen tulevaisuudestaan ei olisi mitään jäljellä.

Dawn istahti Harryn viereen Suuressa salissa. Siellä oli hiljaista. Harry oli tullut juuri Huispaus-harjoituksista ja Dawn oli ollut Hermionen kanssa kirjastossa tekemässä professori Binnsin antamaa ainetta 1600-luvun noituudesta Englannissa. Hermione ja Ron istahtivat heitä vastapäätä.

-Miten harjoitukset sujuivat? Dawn kysyi ja Harry hymyili.

-Hienosti. Olen varma, että tulemme voittamaan seuraavan matsin, Harry tokaisi ja Dawn virnisti.

-Koska seuraava matsi sitten on?

-Kahden viikon kuluttua. Meidän pitää vielä harjoitella paljon niin voitamme varmasti tämän vuoden mestaruuden, Harry tokaisi ja Dawn naurahti.

-Se olisi ihanaa. Haluan kovasti nähdä millaisia huispausottelut ovat täällä, Dawn sanoi, ahmien leipää suuhunsa. Harry pyyhkäisi hiuksiaan sivuun ja katsoi Dawnia kirkkaanvihreillä silmillään.

-Tuskin ne kamalasti poikkeavat Ranskan huispausotteluista, Harry sanoi.

Illalla Dawn oli menossa rohkelikkotorniin Harryn kanssa, kun Draco ilmestyi kulman takaa heidän eteensä. Dawn katsoi veljeään.

-Saitko isältä kirjeen? Draco kysyi, mulkoillen happamana Harrya, joka kohtasi pojan katseen tyynesti. Dawn nyökkäsi.

-Sain. Eikä isä ollut kamalan vihoissaan. Hän vain käski minua pysymään erossa Harrysta. En silti aio totella häntä, kuten en sinuakaan. Sinunhan ei sitä paitsi pitänyt puhua minun kanssani, Dawn huomautti. Draco yritti estää itseään huutamasta.

-Isä lellii sinua liikaa. Niin kuin opettajat Potteria. Olette kaikki samanlaisia. En ymmärrä miksi sinä olet siskoni. Et ole yhtään Malfoyden kaltainen. Olet häpeäksi suvulle ja –

-Nyt riittää, Malfoy! Harry karjahti, huomatessaan, kuinka Dawnin silmät alkoivat olla hälyttävän kirkkaat. Vaikka tyttö yritti urheasti olla välittämättä veljensä ilkeistä sanoista, häneen sattui Dracon sanat paljonkin.

-Älä sinä komentele minua, Potter, kun et tiedä mistään mitään, Draco mylväisi.

-Tiedän tarpeeksi. Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa kuin solvata Dawnia, joka kaikin päälle on teistä Malfoysta ystävällisin ja mukavin, pysy kaukana hänestä, Harry kiukustui. Draco kohotti taikasauvaansa, koleanharmaat silmät säkenöiden.

-Nyt sinut hukka perii, Potter. Iskiöspoies, Draco karjui. Dawn, joka kuitenkin arvasi veljensä aikeet, heittäytyi Harryn eteen ja taika osui häneen. Hän lensi seinää päin ja kolautti päänsä ilkeästi.

-Katso nyt mitä sait aikaan! Harry huusi ja ryntäsi Dawnin luokse. Draco manasi itsekseen ja seurasi Harrya. Dawn ei kuitenkaan ollut mennyt tajuttomaksi, vaan kömpi pystyyn päätään pidellen. Harry katsoi häntä huolissaan.

-Oletko kunnossa? hän kysyi ja Dawn nyökkäsi.

-Olen, hän sanoi heikosti, kömpien pystyyn Harryn tukemana. Draco aikoi koskettaa Dawnia, mutta Harryn mulkaisu esti häntä.

-Vien hänet sairaalasiipeen, Harry murahti. Dawn yritti estellä, mutta Harry ei kuunnellut. Draco jäi tuijottamaan heidän jälkeensä tunteiden myllerressä hänen päässään. Potter, hän sylkäisi, aina puuttumassa toisten asioihin. Draco käännähti ympäri ja marssi Luihuisten makuusaliin.

-Minähän sanoin, ettei minua mikään vaivaa, Dawn tokaisi, kun he kävelivät kohti rohkelikkojen tornia. Matami Pomfreyn mielestä hän ei ollut saanut kuin lievän aivotärähdyksen, joka paranisi levolla ja hiljaiselolla. Pomfrey oli pyytänyt Harrya pitämään tyttöä silmällä, ettei tämä loukkaisi päätään uudestaan, ja tottakai Harry toteutti pyynnön mielellään.

-Kyllähän sinua vaivaa, lievä aivotärähdys. Ja minun pitää suojella sinua, Harry virnisti. Dawn pyöräytti silmiään ja pukkasi Harrya kylkeen.

-En tarvitse henkivartijaa, Harry.

-Malfoy olisi saanut hiukan varoa tekoaan. Heittää nyt siskonsa päin seiniä. Ja miksi sinun piti heittäytyä minun eteeni? Harry tivasi. Dawn katsoi häntä hymyillen.

-Koska minä pidän sinusta enkä annan veljeni tehdä sinulle mitään pahaa, Dawn tokaisi.

-Pitäisikö minun olla imarreltu? Siitä, että suojelet minua veljeltäsi? Olen pärjännyt tähänkin asti ilman suojelua, Harry tokaisi. Dawn rypisti kulmiaan.

-En halunnut loukata miehistä ylpeyttäsi, Harry. Mutta totuushan on, että Draco tietää paljon enemmän loitsuja kuin sinä. Ja minkälaisia loitsuja? Älä edes kysy. Isä on opettanut häntä niin paljon, että hän pärjäisi noitamaailmassa, joten et koskaan tule voittamaan Dracoa, Dawn sanoi.

-Osaan minäkin loitsuja! Harry närkästyi. Dawn huokaisi ja haroi väsyneenä hiuksiaan.

-Kyllä minä tiedän. Annetaan tämän aiheen olla, jooko? Veljelläni on paha tapa kytkeä toisten ihmisten välille vihaa, Dawn mutisi ja Harry kietaisi käsivartensa hänen harteidensa ympärille.

-Olen pahoillani, että hermostuin. Mutta Malfoy saa minut aina kuohuksiin, olkoonkin kyseessä veljesi, Harry sanoi, ja he saapuivat Lihavan leidin muotokuvan eteen.

-Yöperhonen, Harry lausui ja muotokuva pomppasi sivuun. He kapusivat muiden Rohkelikkojen seuraan.

Dawn istuskeli Muodonmuutosten tunnilla, kun joku koputti oveen. McGarmiwa pyysi jotakuta astumaan sisään ja siinä Kalkaros seisoi, tuijottamassa heitä hyvin happamana.

-Dawn ja Draco Malfoy. Pyytäisin saada heitä lainaksi, Kalkaros tokaisi kylmällä äänellään. Hermione vilkaisi tyrmistynyttä Dawnia, jonka katse lennähti Dracoon. He eivät olleet puhuneet toisilleen sen eilisen kinastelunsa jälkeen. Draco ei ollut edes kysynyt, miten hän voi.

-Mitä asia koskee? Me olemme juuri muuttamassa eläimiä –

-Se ei kiinnosta minua. Dubledore lähetti minut hakemaan kumpaakin Malfoya. Joten tulisitteko, ettei hän joudu odottamaan, Kalkaros alkoi menettää kärsivällisyyttään.

Dawn nousi samaan aikaan Dracon kanssa, vilkaisi Harryyn olkiaan kohauttaen ja asteli rivakasti monien silmäparien ohi Kalkaroksen luokse. Mies katsoi häntä kylmästi, vilkaisi sitten Dracoa ja käski heitä seuraamaan. Kukaan heistä ei puhunut mitään matkan aikana, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä pitkin rehtorin huoneeseen. Dawn ei koskaan ollut ollut Dumbledoren ”toimistossa”.

Kalkaros saattoi heidät Dumbledoren ovelle saakka ja jätti heidät sitten kahdestaan oven taakse.

-Koputa sinä, Draco tokaisi. Dawn huokaisi ja koputti oveen.

-Sisään, Dumbledoren ääni kuului sisäpuolelta. Dawn avasi oven ja sisarukset astuivat huoneeseen. Dumbledore istui pöytänsä takana ja Lucius Malfoy harppoi hyvin hermostuneen näköisenä edestakaisin ikkunan edessä.

-Isä? Dawn hämmentyi. Lucius huokaisi helpottuneena.

-Kiitos siitä, että olet kunnossa, Lucius tokaisi. Dawn rypisti kulmiaan.

-Miten niin? Tottakai minä olen kunnossa. Mistä on kysymys? Dawn halusi tietää, vilkaisten vakavaa rehtoria ja kiinnostunutta Dracoa.

-Tästä, Lucius ojensi tyttärelleen kirjeen, ja Dawn lukaisi sen läpi. Dawn henkäisi kauhusta ja tuijotti isään silmät pyöreinä.

-Kuka ihme kirjoittaa tämmöistä soopaa? Tunnetko sinä tämän oikeasti? Dawn kysyi.

-En ole varma. En ole vielä mennyt tapaamaan häntä, Lucius ärähti. Dawn laski lapun Dumbledoren pöydälle ja risti käsivarret rinnalleen.

-Mutta sinä aavistat jotain, Dawn tokaisi ja Lucius siirsi platinanvaaleita hiuksiaan syrjään kasvoiltaan. Mies nyökkäsi.

-Voi, kyllä minä aavistan. Se vain ei ole niin helppoa. Meillä ei ole todisteita siitä kuka tämän kirjoitti. Ei vielä. Mutta haluan silti puhua pimeyden voimilta suojautumisen opettajanne kanssa, Lucius sanoi.

-Miksi? Draco ihmetteli.-Miten hän liittyy tähän?

-Monellakin tapaa, Lucius murahti. Samassa ovelle taas koputettiin ja sisään astui Ashton Wald – hyvin rauhallisen näköisenä.

-Halusitte tavata minut, rehtori? Wald katsoi huoneessa olijoita tyynen rauhallisesti.

-Voi kyllä halusin, Lucius ärjäisi Dumbledoren sijasta.

-Kuka sinä olet? Ashton tuijotti kiukusta punoittavaa Luciusta. Lucius henkäisi.

-Turha kieltää mitään! Sinä tunnet minut! Vai oletko menettänyt muistisi? Lucius tiuskaisi.

-Ei, en tunne sinua, Ashton risti käsivarret rinnalleen ja sanoi kylmästi.-Emme ole koskaan tavanneetkaan.

-VALEHTELET! Lucius ärjyi. Dumbledore nousi hillitysti.

-Rauhoitu, Lucius. Voimme hoitaa tämän muullakin tavoin, Dumbledore sanoi. Dawn katsoi Ashtonia. – Sinä kyselit minulta isästä. Miksi sinä väität nyt, ettet muista häntä, Dawn ihmetteli. Ashton käänsi kylmän katseensa häneen ja Dawnia värisytti. Mies katsoi häntä niin kuin – haluaisi tappaa hänet. Ashton huokaisi.

-Rehtori, uskotko 15-vuotiasta tyttöä ja tätä mielenvikaista miestä enemmän kuin minua? Wald kysyi kiihkeästi. Dumbledore katsoi heitä.

-En usko vielä ketään. Mistä sinä tunnet Waldin, Lucius? Dumbledore kysyi. Lucius kiristeli hampaitaan, yrittäen kovasti saada itseään niskasta kiinni.

-Mistäkö tunnen hänet? Oi, siitä on monta vuotta aikaa. Kävimme yhdessä samaa koulua. Olimme ystäviä. Tai niin meidän piti olla, Lucius tuhahti.

-Miksi te sitten kiellätte sen? Dumbledore katsoi Ashtonia. Mies pudisti päätään.

-En todellakaan ymmärrä mistä tuo mies puhuu. En ole koskaan tavannut häntä, Ashton sanoi, kohottaen kylmän katseensa rehtoriin. Dumbledore huokaisi.

-TOTTAKAI TE OLETTE TAVANNEET MINUT! ME OLIMME YSTÄVIÄ! Lucius huusi silmät tulta iskien. Dawn katsoi ällistyneenä isäänsä. Niin vimmoissaan hän ei ollut tätä koskaan nähnyt. Ei edes silloin, kun hän oli saanut päähänsä lähteä Ranskaan opiskelemaan.

-Tuo mies on hullu. Miksi hän on täällä, sir? En oikein ymmärrä. Voinko poistua? Saan kamalan päänsäryn, Wald piteli otsaansa. Draco Dawnin takana tuhahti, mutta piti suunsa kiinni.

-Tietenkin. Mutta me puhumme tästä vielä toisella kertaa lisää. Pidän sinua silmällä, Dumbledore sanoi tiukasti. Wald kumarsi hienotunteisesti ja Dawn oli huomaavinaan pirullisen hymyn miehen huulilla, kun tämä poistui huoneesta, jättäen jälkeen tyrmistyneen hiljaisuuden.

-Isä, mistä tässä kaikessa oli kyse? Dawn tivasi. Lucius lysähti lähimpään tuoliin istumaan.

-Et voi ymmärtää sitä. Et vielä. Haluan saada selityksen siihen, miksi Wald ei ole tuntevinaankaan minua. Menkäähän nyt tunneillenne. Mutta odottakaa pikku hetki, Lucius sanoi vielä, kun Draco ja Dawn olivat jo ovella.

-Haluaisin täyden vartioinnin Dawnille ja Dracolla, Lucius katsoi koleasti rehtoria. Dumbledore räpäytti ällistyneenä silmiään.-Miksi? Mitä sinä pelkäät?

-Se ei kuulu teille.

-Isä, en minä tarvitse vartijaa. En ole paljoakaan yksin. Harry ja –

-Potter. Älä sotke häntä tähän. Pysy erossa hänestä, Lucius äyskäisi. Dawnin silmät iskivät tulta.

-En. Sitä en tee. Harryn seurassa olen paremmassa turvassa kuin kenenkään muun.

-Miten 15-vuotias velho voi auttaa sinua? Vaikka Potter onkin kuuluisa arvestaan, hän ei mahda mitään Waldille, jos tämä aikoo tehdä jotain teille kahdelle, Lucius murahti.

-Sitäkö sinä pelkäät? Dumbledore kysyi. Lucius nyökkäsi.

-Mutta Wald ei voi tehdä mitään niin kauan kuin minä olen tässä talossa. Joten Dawn ja Draco eivät tarvitse ylimääräistä suojelua. He ovat minun silmieni valvonnassa kaiken aikaa. Odotas, Dumbledore avasi kaappinsa oven, ja otti sieltä Luihuisten ja Rohkelikkojen tunnuskuvan.

-Mitä nuo auttavat tässä asiassa? Lucius kysyi. Dumbledore nousi ja asteli Dawnin ja Dracon luokse. – Ottakaa nämä ja vaihtakaa ne noihin vanhoihin merkkeihin, Dumbledore käski. Dawn ja Draco vilkaisivat toisiaan, mutta tekivät työtä käskettyä. He ojensivat vanhan merkin takaisin Dumbledorelle. Vanha mies hymyili.

-Hienoa. Nyt tiedän tarkalleen missä liikutte. Noissa merkeissä on salainen kamera. Aivan pian, Dumledore kosketti niitä sormellaan ja lausui: näös kaikes.

Dawn vilkaisi omaa merkkiään, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään erityistä. Dumbledore hymyili. – Nyt tiedän tismalleen missä te liikutte, Dumbledore sanoi ja palasi pöytänsä taakse istumaan. Luciuksellakaan ei ollut mitään taikaa vastaan. Hän lähti saattamaan lapsiaan tunnille, missä McGarmiwa ja muut ihmettelivät jo heidän viipymistään.

-Mitä oikein tapahtui? Miksi Kalkaros halusi tavata teidät? Harry tivasi, kun Ron, Hermione, Dawn ja hän istuskelivat ruokatunnilla ulkona auringonpaisteessa. Dawn virnsti. Hän kertoi kaiken mitä Dumbledoren toimistossa oli tapahtunut. Hermione tuijotti hänen merkkiään.

-Siis tuossa on piilokamera? Meidän kannattaa varoa, mitä puhumme, Hermione mutisi. Harry ei näyttänyt pitävän ideasta.

-Nyt emme saa hetkenkään rauhaa. Todella typerää. Miten Wald muka olisi voinut vahingoittaa sinua? Ei mitenkään, Harry tuhahti ja tuijotti rohkelikkojen merkkiä, kuin se olisi ollut jokin ärsyttävä esine. Ja sitähän se olikin.

-En tiedä, mutta isä tuntui kuvittelevan, että hän tekee meille jotain pahaa. Enkä minä olisi halunnut henkivartijaa läähättämään niskassani kaiken aikaa. Tämä on minusta paljon parempi tapa, Dawn sanoi ja Harry huokaisi.

-Miten vain, hän murahti.

-Mennään jo. Meillä on taikajuomia, Ron sanoi.

-Haluatko sinä sinne? Harry ihmetteli, kun he astelivat linnaa kohti.

-En, mutta en halua myöhästyäkään sieltä tai menetämme kallisarvoisia tupapisteitämme, Ron virnisti ja niinpä he menivät taikajuomien tunnille.

Koko sinä viikkona ei oikeastaan tapahtunut mitään kummallista, lukuunottamatta sitä pientä välikohtausta Dumbledoren toimistossa. Dawnista tuntui inhottavalta, kun hän tiesi kaiken aikaa, että rehtori vahti hänen jokaista liikettään. Monta kertaa hänen teki mielensä repäistä merkki rinnastaan, ja jättää se jonnekin lojumaan, mutta sitten hän taas muisti Waldin kylmän katseen, ja hän muutti mielensä. Ehkä Dumbledoren valvovista silmistä olisi jotakin hyötyäkin, sillä ainakaan nyt Wald ei voisi tehdä hänelle mitään.

-Siriukselta tuli kirje, Harry tokaisi maanantaiaamuna, jolloin ulkona satoi kaatamalla vettä ja salama halkaisi aika-ajoin synkän, harmaan taivaan. Oppilaat istuskelivat Suuressa salissa aamiaisella. Harrylla oli kädessään kirjekuori ja tämä hymyili leveästi. Dawn oli kuullut kaiken Siriuksesta, Harryn kummisedästä, joka asusteli kaukana Skotlannissa Hiinokka-nimisen hevoskotkan kanssa.

-Mitä hän kirjoitta? Ron kysyi kiinnostuneena. Harry virnisti.

-En ole vielä avannut sitä, hän sanoi ja aukaisi sen enemmittä puheitta kirjekuoren. Sisältä putosi pergamentin palanen, jolle oli kirjoitettu kiireellä.

Harry, Ron ja Hermione, mitä kuuluu? Toivottavasti kaikki on hyvin, ettekä ole joutuneet hankaluuksiin, etten minä saisi harmaita hiuksia. Siihen olen vielä liian nuori. Olen päättänyt tulla puhumaan Dumbledoren kanssa eräästä hyvin tärkeästä asiasta, ja haluaisin samalla tavata teidät Tylyahossa, Rääkyvässä röttelössä, viikon kuluttua, jolloin teidän on määrä mennä Tylyahoon vierailulle. Tulkaa perjantaina, kello 13.00 Rääkyvään röttelöön, niin minä olen siellä, koirana. Kyllä te minut tunnistatte. Terveisin, Sirius.

Ron ja Hermione tuijottivat Harrya kauhuissaan.

-Aikooko hän todella tulla tänne? Onko se turvallista? Hermione kysyi hermostuneena, puhuen hyvin hiljaisella äänellä. Harry rypisti kulmiaan.

-En tiedä, mutta luulenpa, että hänelle ei voi tapahtua mitään matkan aikana. Sirius on aina ollut hyvin varovainen, Harry tokaisi, mutta Dawn erotti huolestuneisuuden hänen äänessään. Sirius sentään oli Harrylle hyvin läheinen, vaikka asuikin tuhansien kilometrien päässä.

-Voinko minäkin tulla mukaan? Dawn kysyi ja Harry käänsi katseensa häneen.

-Tottakai! Haluan esitellä sinut Siriukselle. Kerroinkin hänelle sinusta eräässä kirjeessä, jonka kirjoitin hänelle, Harry tokaisi, laittoi pergamentin palasen kirjeeseen ja kirjeen taskuun.

Aamiaisen jälkeen tunnit alkoivat. Kalkaros oli taas hyvin huonolla tuulella, ja syykin selvisi hyvin pian. Wald oli sotkenut hänen taikajuomasekoituksensa, kaatamalla sinne vahingossa erästä toista ainetta. Sen ansiosta Kalkaros poti vatsatautia ja joutui juoksemaan vessassa yhtenään tunnin aikana, mikä huvitti varsinkin Rohkelikkoja suuresti. Kalkaros ei ollut tiennyt tästä ylimääräisestä aineesta, ei ennen kuin Wald oli hienovaraisesti tullut ilmoittamaan, että oli vahingossa sotkenut keitoksen. Kalkaros oli punastunut raivosta ja joutunut samaan hengenvetoon juoksemaan vessaan.

-Näittekö Kalkaroksen ilmeen? Ron hohotti. Harry virnisti ja Dawninkin suupielet nykivät. Luihuiset mulkoilivat heitä happamina, mutta eivät kuitenkaan puuttuneet heidän pilailuunsa.

-Mikä Weasleyta huvittaa? Kalkaroksen salskea ääni lopetti Ronin naurun lyhyeen. Dawn katsoi olkansa yli ja huomasi Kalkaroksen katsovan hyvin vihaisena Ronia, joka alkoi liikehtiä levottomana tuolissaan.

-Harry vain kertoi hauskan vitsin, Ron keksi nopeasti. Kalkaros käänsi kylmät silmänsä Harryyn.

-Kertoisitko sen koko luokalle? Haluamme varmasti kuulla sen, vai mitä? Kalkaros katsoi muita.

-Tottakai, Draco möläytti jostain ja virnisteli omahyväisesti. Hän oli varma, että Rohkelikot menettäisivät taas tupapisteitä. Harry aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta Dawn keskeytti:

-Se oli oikeastaan aika henkilökohtaista. Ette te halua sitä kuulla, Dawn tuijotti Kalkarosta, joka katsahti tyttöön, mutisi omiaan, kiepahti kannoillaan ja marssi kaavun helmat hulmuten työpöytänsä ääreen. Harry katsoi kiitollisena Dawnia, joka hymyili.

Draco kihisi kiukusta ja yritti vältellä muiden Luihuisten halveksivia katseita. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Dawn oli niin Potterin, Weasleyn ja Grangerin puolella. Eikö tyttö tosiaan tajunnut omaa parastaan vai oliko tämä niin tyhmä, ettei ymmärtänyt millaisia hänen ns. ystävänsä olivat? Ei hän tietenkään ollut kateellinen Dawnille. Miksi hänen olisi pitänyt? Draco huokaisi ja haroi platinanvaaleita hiuksiaan, kohdaten sitten Pancyn tuijotuksen. Hän mulkaisi tyttöä, joka näytti loukkaantuvan ja kääntyi takaisin pulpettinsa ääreen. Pancy oli raivostuttava. Miksi tytön täytyi alituiseen tuijottaa häntä ja pelmahtaa aina sinne minne hän menikin? Se sai ihon kananlihalle. Pancy ei todellakaan ollut hänen tyyppiään. Tuskin kukaan oli.

Ensimmäinen huispausottelu pidettiin seuraavan viikon tiistaina. Ulkona paistoi aurinko, mutta levoton tuuli kutitti heidän kasvojaan ja heilutti hiuksia. Oppilaat olivat kerääntyneet katsomoon seuraamaan lukukauden ensimmäistä peliä. Dawn ja Hermione istuskelivat Rohkelikkojen kannattajien joukossa punaiset kaulahuivit kaulallaan ja kaavut yllään. Hermione oli ottanut kiikarin mukaansa, jotta näkisi paremmin. Hän oli oppinut tavan Hagridilta, joka aina tuijotti katsomosta peliä pikkuiset kiikarit silmillään, aivan kuten nytkin.

Dawn oli erittäin innoissaan pelistä. Hän halusi nähdä Harryn luudalla, ja toivoi, että heidän tupansa voittaisi Luihuiset. Olkoonkin, että hänen veljensä oli Luihuisten kapteeni ja toinen etsijöistä. Harrylla oli kova vastus, vaikka Dawn tiesikin Harryn pelaavan mainiosti, ainakin hän oli näyttänyt lahjakkuutensa harjoituksissa, joita Hermione ja Dawn olivat olleet seuraamassa aina, kun olivat jaksaneet.

- … ja kaato on jahtaaja Angelina Johnssonin hallussa … Lee Jordan selosti taikamikrofoniin McGarmiwan valvovien silmien alla. Lee oli tunnetusti Rohkelikkojen puolella, olihan hän Rohkelikko itsekin, mikä toisinaan ilmeni hänen selostuksistaan.

-ROHKELIKKO TEKEE MAALIN! Se johtaa Luihuista 10-0! Lee huusi ja yleisö vislasi ja hihkui riemusta. Dawn taputti käsiään ja kurkotti kaulaansa erään pitkän Rohkelikon pään yli. Meteli oli rikkoa hänen tärykalvonsa, mutta hän päätti olla välittämättä siitä.

-Olen varma, että Rohkelikko voittaa, Hermione sanoi innoissaan.

-Tietenkin se voittaa. Heillä on Harry ja Ron, Neville heidän vierestään tokaisi pyöreä naama virneessä. Hermione naurahti ja vilkaisi Dawnia, joka ei näyttänyt kuulevan heitä, niin keskittynyt hän oli näkemään Harrya.

-… Eiih, Luihuinen tekee maalin. Peli on 50-40 … Lee selosti pitkän ajan kuluttua. Dawn oli kyllästynyt tiirailemaan Harrya, sillä hän oli liian lyhyt näkemään tätä kaikkien päiden ohi. Lee kertoisi kyllä, koska Harry näkisi siepin.

-Sieppi! Harry huomasi siepin, Lee karjaisi ja säikäytti McGarmiwan. Dawn nousi penkillään seisomaan, kompastui kaapunsa helmaan ja lensi päistikkaa edessä olevan pojan selkää vasten.

-Mitä helv – poika ähkäisi, ja tarttui vaistomaisesti Dawnia käsivarsista, jotta tämä ei satuttaisi itseään. Dawn kömpi pystyyn kasvot hehkuen kuin paloauto, ja kohtasi ruskeiden silmien ilkikurisen katseen.

-Ei minua haittaa vähääkään, vaikka syliini pyritkin, poika tokaisi.

-A-anteetksi, Dawn takelteli ja istahti niin arvokkaasti penkilleen kuin suinkin. Hermione hihitti hänen vieressään ja Dawn vilkaisi häntä happamana. Se vain lisäsi Hermionen kikatusta.

-Se ei ollut hauskaa, Dawn sihahti, vaikka hänen suupieliään alkoikin nykiä uhkaavasti.

-JA ROHKELIKKO VOITTAA!! Lee huusi. Meteli yltyi korvia huumaavaksi ja Dawn ja Hermione halasivat toisiaan. He lähtivät alas katsomosta ja löysivät kuin ihmeen kaupalla Harryn ja Ronin, jotka muiden Rohkelikkopelaajien tavoin olivat menossa vaihtamaan vaatteita.

-Harry! Ron! Dawn huusi ja pojat pysähtyivät äänen kuultuaan.

-Se oli hienosti pelattu, Dawn virnisti ja halasi Harrya, joka meni hiukan hämilleen. Ron virnisti.

-Eikös ollutkin? Tiesin, että Harry nappaisi siepin ennen Malfoyta, Ron naurahti. Harry katsoi hymyillen Dawnia ja irrotti tämän varovaisesti itsestään.

-Me menemme vaihtamaan vaatteita. Nähdään tässä viiden minuutin kuluttua, Harry sanoi ja Dawn nyökkäsi. Niin pojat hävisivät pukuhuoneisiin. 

Retki Tylyahoon lähestyi. Harry oli erittäin jännittynyt, sillä hän näkisi jälleen kummisetänsä, jota ei ollut nähnyt sitten neljännen luokan. Hän halusi kuollakseen tavata miehen, olivathan he sentään sukua keskenään, ja Harrylla kun ei niitä sukulaisia paljoa piisannut. Ron unelmoi karkeista: suklaasammoista, Bertie Bottin joka maun rakeista, paukkukaramelleista yms. hullunkurisista karkeista, joita he saivat ahmia vielä monta päivää Tylyahon reissun jälkeenkin.

Dawnia kiinnosti kovasti päästä Tylyahoon ensimmäistä kertaa elämässään. Hän oli kuullut siitä niin paljon, ja tahtoi omin silmin nähdä millaisesta paikasta oli kysymys. Sen hän ainakin tiesi, että Tylyaho oli vain noitia ja velhoja varten.

Perjantaipäivänä tunnit loppuivat 12.00 ja oppilaat lähtivät Tylyahoon. Harrykin oli onneksi kolmannella luokalla ollessaan saanut lopulta Siriukselta luvan päästä Tylyahoon, enää hänen ei tarvinnut luikahtaa salakäytävän kautta kauppoihin.

-Mihin mennään ensiksi? Minä haluaisin käydä Pilapuodissa ja – Ron aloitti innoissaan, mutta Harry pudisti päätään.

-Myöhemmin. Meidän pitää tavata Sirius, muistatteko? Harry tokaisi. Ron huokaisi.

-Idioottimaista tulla tänne, kun kaikki oppilaat ja opettajatkin ovat Tylyahossa, Ron mutisi, mutta seurasi kuuliaisesti Harrya, Dawnia ja Hermionea rääkyvään röttelöön, joka kökötti tyhjillään pian heidän edessään.

He astuivat sisään pilkkopimeään huoneeseen. Ensiksi he eivät nähneet mitään, mutta sitten he erottivat keltaiset silmät, jotka katselivat heitä pimeydessä. Dawn hengähti pelästyksestä huomatessaan keltaiset silmät ensin, ja tarrasi Harrya käsivarresta. Poika katsahti häneen kysyvänä.

-Tu-tuolla on joku, Dawn henkäisi ja Harry, Ron ja Hermione käänsivät nopeasti päätään.

-Sirius! Harry huudahti kiihtyneenä. Hyvin pian keltaiset silmät katosivat, ja Dawn, jonka silmät alkoivat tottua pimeyteen, huomasi kuinka hahmo alkoi hitaasti kohota, ja tilalle ilmestyi pitkä, laiha mies, jolla oli pörröiset tummat hiukset ja silmät kuin syvät aukot. Mies astui heidän luokseen varjoista ja hänen hahmonsa piirtyi päivänvaloa vasten. Harryn teki mieli rynnätä halaamaan kummisetäänsä, mutta hän hillitsi tunteitaan.

-Hei, Harry! Sirius sanoi hiukan käheällä äänellä.

-Hei! Todella hienoa nähdä sinua jälleen. Mutta et olisi saanut tulla tänne, Harry sanoi syyttävästi. Sirius virnisti poikamaisesti ja haroi tummia hiuksiaan.

-Minun oli pakko tavata Dumbledore. Hän tuli eilen täällä käymään ja jutteli kanssani. Olen nähnyt viime aikoina merkillisiä unia, Sirius tokaisi. Hän oli kuitenkin huomannut Dawnin eikä jatkanutkaan, vaan katsoi tyttöä kysyvänä.

-Ai, anteeksi. Minä ihan unohdin esitellä teidät. Dawn, tässä on kummisetäni Sirius. Sirius, tässä on Dawn Malfoy, Harry kertoi. Sirius rypisti kulmiaan.

-Malfoy? Oletko Luciukselle sukua? Sirius kysyi ja Dawn nyökkäsi, katsellen miestä pelonsekaisin tuntein. Hän oli kuullut, että Sirius oli vankikarkuri. Päivän Profeetta oli kertonut Mustan paosta Azkabanista ja niistä murhista joita hän oli tehnyt. Harryn tarinan mukaan Sirius ei ollut vaarallinen ja oli kaiken päälle syytön, mutta Dawn ei oikein tiennyt ketä uskoa. Olkoonkin, että Sirius ei yrittänyt tappaa heitä.

-Olen. Onko sinullakin jotain meitä vastaan? Dawn risti käsivarret rinnoilleen. Hän kuuli oman sydämensä hakkaavan hurjasti rinnassaan, vaikka tiesikin Harryn suojelevan häntä, jos Sirius yrittäisi jotakin. Sirius naurahti ja näytti rentoutuvan.

-Ei pahemmin, hän tokaisi ja katseli heitä hetken aikaa.

-Miten minun antamani pöllö voi? Sirius kysäisi sitten Ronilta, joka virnisti.

-Mainiosti. Kiitos vielä kerran, että ostit sen minulle, Ron sanoi. Sirius huitaisi kättään.

-Eipä kestä.

-Niin, niistä unista, Harry kehotti Siriusta kärsimättömänä. Vaikka rääkyvään röttelöön harvoin eksyi ketään, sillä jopa Tylypahkan aaveetkin karttoivat sitä, hän oli silti huolissaan. Mihinkähän Sirius oli kätkenyt Hiinokan?

-Tosiaan. Niistähän minun pitikin kertoa. Dumbledore kävi jo aiemmin puhumassa niistä kanssani, ja tulimme siihen tulokseen, että ne ovat jonkinlaisia enneunia. Joka kerta unissani sinut ja joku muu tapetaan. Nyt voin olla varma, että se joku olet sinä, Dawn, Sirius katsoi Dawnia, joka tuijotti miestä suu auki.

-Tapetaan? Älä viitsi, Dawn tuhahti, mutta katsoi levottomana ympärilleen, aivan kuin joku olisi voinut juuri sillä hetkellä hyökätä heidän kimppuunsa.

-Kuka ihme minut haluaisi tappaa? Dawn sitten jatkoi kyselyään.

-Paitsi, jos kaikki liittyy Voldemortiin, Harry tokaisi synkästi. Ron mulkaisi Harrya nimen kuullessaan, vaikka hänen olisikin pitänyt olla jo tottunut siihen, että Harry lausui toisinaan velhon nimen ääneen.

-Sitä minäkin ajattelin, Sirius nyökkäsi. He olivat hetken aikaa hiljaa.

-Onko kukaan yrittänyt tehdä teille mitään? Sirius kysyi sitten. Harry pudisti päätään.

-Ei. Vaikkakin Dawnin isä on huolissaan tytöstä ja hänen veljestään. Hän aivan kuin pelkää, että joku yrittäisi kidnapata heidät. Siksi Dawnilla on valvontakamera rinnassaan ja –

-Valvontakamera? Sirius pyörähti Dawniin päin pelästyneenä.

-Rauhoitu. Jätin sen Rohkelikkojen makuusaliin, Dawn sanoi ja Sirius huokaisi helpottuneena.

-Jätit sen? Harry katsoi tyttöä.-Entä jos joku vaikka kidnappaa sinut?

-Ei kukaan voi. Minähän olen teidän kanssanne, Dawn tokaisi. Harry ei ollut asiasta lainkaan varma, mutta nyt heillä oli muitakin huolenaiheita. Joku halusi tappaa hänet ja Dawnin ja Harry halusi kuollakseen saada selville oliko kyseessä Voldemort vai joku muu.

-Kehottaisin teitä olemaan hyvin varovaisia. Älkääkä poistuko linnasta turhan päiten. Minun on jatkettava nyt matkaani. Olen ollut täällä liian pitkään, joku on saattanut nähdä minut, Sirius sanoi. Harry ei voinut enää estää itseään, hän astui eteenpäin ja halasi Siriusta. Musta hämmentyi, mutta rutisti Harrya takaisin.

-Pidä huoli itsestäsi, Sirius hymyili ja Harry nyökkäsi.

-Jos sinä teet samoin, hän tokaisi. Sitten he astuivat ulos auringonpaisteeseen.

-Sirius vaikutti mukavalta, Dawn tokaisi heidän kävellessään Kolmen Luudanvarren ohi, kohti Ronin kauan odottamaa Sekon pilapuotia.

-Hän on mukava, Harry naurahti, mutta hänen ajatuksensa vaelsivat Siriuksen lausumissa sanoissa.

-Joka kerta unissani sinut, ja joku muu tapetaan. Nyt voin olla varma, että se olet sinä, Dawn.

Harry ei halunnut, että Dawn vahingoittuisi Voldemortin takia. Voldemort oli jo tappanut yhden koulun oppilaista ja kaikki oli ollut hänen syytään. Hän ei tahtonut, että Dawn kohtaisi saman kammottavan kohtalon kuin hänen vanhempansa tai Gedric tai kuka tahansa muu kenet Voldemort oli murhannut.

-Harry, älä näytä noin synkältä, Dawn pyysi, tarttuen poikaa kädestä. Harry puristi hänen kättään nopeasti ja väläytti hymyntapaisen.

-Olen vain huolissani sinusta, Harry huokaisi. Dawn tunsi pientä poltetta vatsassaan. Harry oli huolissaan hänestä. Sehän merkitsi, että Harry piti hänestä.

-Kaikki tulee käymään hyvin. Älä ole huolissasi, Dawn tokaisi.

-Paukkukaramellejä. Haluaako kukaan? Ron keskeytti heidän synkät mietteensä ja Harry käänsi katseensa Roniin ja Hermioneen, jotka seisoivat karkkihyllyn luona.

-Minä taidan ottaa suklaasammakoita, Dawn päätti ja nappasi itselleen hyllyltä niitä pari pussillista. Myös Bertie Bottin joka maun rakeet kiehtoivat häntä, samoin noidankattilat. Hyvin pian heillä oli taskut täynnä makeisia, ja he päättivät jättää muillekin jotain ja lähtivät Sekon pilapuodista.

-Tylyahossa käyminen on aina yhtä hupaisaa, Ron tokaisi, jauhaen poksahtelevaa purukumia.

-Ainakin pääsee välillä pois koulusta, Hermione huomautti. He olivat menossa kohti Rohkelikkotornia muiden oppilaiden tavoin.

-Minä luulin, että sinä viihdyt täällä, Ron katsoi tyttöä ihmeissään. Hermione naurahti.

-Ainainen sisällä oleminen alkaa kyllästyttää. Kyllä minäkin olen vain ihminen, Hermione tokaisi. Ron pyöräytti silmiään ja virnisteli.

-Kas kun en huomannut.

Tyttöjen makuusalissa Dawn laittoi merkin takaisin rinnalleen. Olikohan Dumbledore ihmetellyt, miksi hän ei ollut ottanut sitä mukaansa. Ehkä hänen pitäisi mennä Dumbledoren luona sanomassa, että kaikki oli hyvin? Ei, kyllä mies tietäisi, jos jokin olisi vinossa. Seuraavaksi olisi ruokailu, mutta Dawn oli niin täynnä kaikesta makeasta, ettei tiennyt jaksaisiko syödä enää palaakaan. Ehkä hänen pitäisi yrittää. Niinpä hän meni takaisin oleskeluhuoneeseen ja löysi sieltä Hermionen, joka odotteli häntä.-Pojat menivät jo, Hermione tokaisi ja niin he astuivat muotokuva-aukosta ulos käytävälle. 

Seuraavana päivänä heillä oli jälleen Pimeyden voimilta suojautumisen tunti, mistä Dawn ei ollut lainkaan iloinen. Sen pienen episodin jälkeen, joka oli sattunut Dumbledoren toimistossa, Wald oli muuttunut entistä synkemmäksi häntä ja Dracoa kohtaan. Dawn istahti tavalliselle paikalleen Hermionen viereen, kaivoi kirjat laukustaan ja vilkaisi luokan toisella puolella istuvaa Dracoa, joka nojasi päätään käsiinsä tylsistyneen näköisenä. Draco ei ollut puhunut paljoakaan hänelle kuluneiden viikkojen aikana, poikaa taisi todellakin ottaa päähän se, että hän liikkui Harryn, Hermionen ja Ronin seurassa. Miksei Draco voinut olla kuin tavalliset veljet, suojelevainen ja pitämässä siskonsa puolia? Ei. Sen sijaan Dracon täytyi olla äärimmäisen kateellinen ja inhota häntä siitä syystä, että hän hengaili Dracon mielestä vääränlaisten ihmisten kanssa. Se kismitti Dawnia suuresti.

Wald asteli jälleen luokkaan musta viitta hulmuten ja näytti hyvin pahantuuliselta. Hän mulkoili happamana Dawnia ja Dracoa ja aivan kuin suunnitteli jotakin. Hän poikkesi tunnilla aina välillä aiheesta, piti pitkiä taukoja ja pääsi sitten jälleen asiaan. Dawn haukotteli ja painoi päänsä käsiensä varaan. Miten tylsistyttävää. Tässähän voisi vaikka nukahtaa …

-Dawn, Hermione tökkäsi häntä kyynerpäällään ja Dawn säpsähti hereille. Luokka oli tyhjä, ainoastaan Hermione, Harry ja Ron seisoivat hänen luonaan.

-Mitä? Onko aamu? Dawn räpäytti silmiään. Harry pyöräytti silmiään.

-Ei, hupsu. Seuraava tunti alkaa. Sinä taisit nukahtaa kesken kuollettavan tylsän tunnin, Harry virnisti ja Dawn hymyili nolona. Näin hänelle ei ollut käynyt koskaan aiemmin.

-Olisitte herättäneet minut. Mitä Wald sanoi? Dawn kysyi huolissaan, kerätessään kirjat ja muistiinpanot kassiinsa.

-Ei mitään, Hermione tokaisi. Dawn katsoi häntä ihmeissään. Ei mitään? 

Illalla Harry ja Dawn istuskelivat nurmikolla Tylypahkan etupihalla. Tuhannet pienet, kirkkaat tähdet olivat syttyneet tummansiniselle taivaalle. Dawn oli lähellä Harrya, nojasi päätään tämän olkapäätä vasten ja hymyili itsekseen. Harryn lähellä oli niin turvallista olla. Huolet tuntuivat haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Hän olisi halunnut painaa huulensa pojan huulille ja unohtaa, että he olivat koulun pihalla.

Aivan kuin Harry olisi osannut lukea hänen ajatuksiaan, poika kohotti hiukan hänen päätään ja katsoi häntä silmiin. He tuijottivat toisiaan pitkältä tuntuvan ajan, ja sitten Harry painoi huulensa Dawnin pehmeille huulille. Dawn voihkaisi ja kietaisi kätensä Harryn kaulan ympärille. Harryn kädet vaelsivat hänen niskaansa ja hipaisivat platinanvaaleita hiuksia. Tämä tuntui niin hyvältä, niin oikealta, niin –

-Mitä hemmettiä te oikein teette? kauhistunut ääni huudahti ihan läheltä. Harry ja Dawn kavahtivat erilleen pelästyneinä, kääntyivät ympäri ja kohtasivat Dracon, joka seisoi tuhkanharmaana heidän edessään, aukoen suutaan kuin kala kuivalla maalla.

-Suutelemme, Dawn tokaisi rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä takoi kuin olisi aikeissa pompata ulos hänen rinnastaan. Draco näytti pahoinvoivalta.

-Suutelit Potteria? Etkö voisi lainkaan ajatella mainettasi? Dracon ääni oli epätoivoinen. Dawn siristi silmiään. –En, Dawn tuhahti. Harry puristi hänen nurmikolla lepäävää kättään ja Draco hengitti syvään monta kertaa, ettei olisi alkanut huutamaan ja raivoamaan kuin pillastunut härkä.

-Olet uskomaton, Dawn. Olen aina tiennyt, että olet itsepäinen, mutta että et voi antaa periksi, ja olla tapaamatta Potteria, Draco sylkäisi inhosta.

-Harryssa ei ole mitään vikaa! Hän –

Yhtäkkiä tapahtui jotain kummallista. Dawn näki kuinka Draco tuupertui maahan, kasvoillaan hiukan tyrmistynyt ilme. Dawn kirkaisi, mutta sitten hän alkoi tuntea outoa huimausta päässään. Harry oli irrottanut otteensa hänestä ja vetänyt kädet otsalleen.

-Mitä tapahtuu? Dawn hengitti tuskallisesti. Hän avasi silmänsä ja kohtasi tumman jalkaparin. Hän ei kuitenkaan pystynyt kohottamaan päätää, tuntui kuin hänet olisi kangistettu. Hän yritti huutaa, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hän vain näki kuinka pari jalkoja siirtyi eteenpäin, tarttui häneen ja nosti syliinsä. Hänen päänsä oli tuskallisesti alaspäin painuneena, joten hän ei nähnyt miehen kasvoja, ja samalla aikaa merkki hänen rinnassaan peittyi, jolloin kamera ei pystynyt havaitsemaan tulijaa.

Dawn ei nähnyt mitä Harrylle ja Dracolle tapahtui. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman vartalonsa. Mies asteli keinuvasti eteenpäin ja kantoi häntä johonkin. Mihin? Mihin mies häntä vei? Askeleissa oli jotakin tuttua, mutta Dawn ei saanut päähänsä mitä se oli. Hän kuuli kuinka mies sanoi jotain hiljaa, kuuli oven aukeavan ja tajusi olevansa autossa, matkalla johonkin. Miksi? Kuka halusi kidnapata hänet? Dawnin aistit alkoivat hiljalleen pettää. Sitten hän menetti tajuntansa.

Harry heräsi säpsähtäen. Hän mietti hetken missä oli, kunnes muisti kuinka oli viimeksi nähnyt Dracon kaatuvan maahan kuin kuollut. Missä hän oikein oli? Mitä ihmettä oli tapahtunut? Samassa joku istahti hänen vuoteelleen ja Harry näki Hermionen kalpeat, järkyttyneet kasvot.

-Palasit elävien kirjoihin, Hermione hymyili heikosti. Ron seisoi tytön vierellä ja nielaisi.

-Pelästyimme kuoliaaksi, kun löysimme sinut pihamaalta. Olit kuin – kuin kuollut, Ron hengähti.

-Dawn! Harry ponkaisi istumaan vuoteellaan, mutta hänen päässään alkoi jyskyttää kuin joku olisi hakannut sitä vasaralla. Hermione painoi hänet päättäväisesti takaisin tyynyjen varaan.

-Dawn on siepattu. Dumbledore näki kaiken, mutta ei sieppaajaa, sillä jostain syystä Dawnin pää oli tiellä, Hermione kertoi. Harry hieroi päätään, jota kivisti inhottavasti.

-Uskomatonta, etten voinut estää sitä! Mitä minulle oikein tapahtui? Tuntui hetkeksi kuin olisin kangistunut kokonaan, Harry värähti tunnetta. Hermione nyökkäsi.

-Sinut tosiaan kangistettiin. Mutta samalla käytettiin jotain muutakin taikaa, koska yleensä kangistettua ei satu niin paljon eikä hän ole pitkään tajuttomana. Pelkäsimme todella, että sinä olit kuollut, Hermionen alahuuli vapisi. Harry puristi hänen kättään hajamielisenä.

Dawn oli kidnapattu. Kuka sen oli tehnyt? Voldemort? Ei. Muuten Voldemort olisi ottanut hänet eikä Dawnia. Kuka sitten? Joku, joka vihasi Malfoyta? Sellaisia oli paljon.

-Menkäähän nyt, että Harry saa levätä, matami Pomfrey ilmestyi hätistämään Hermionea ja Ronia, jotka vastahakoisesti jättivät Harryn yksin.

-Juo tämä. Se auttaa sinua nukahtamaan, Pomfrey hymyili ja ojensi Harrylle lasin. Harry tiesi, että monet Pomfreyn antamista lääkkeistä maistuivat todella pahalta, ja oikeassa hän olikin. Mutta se auttoi, ja pian Harry oli sikeässä unessa.

Dawn heräsi jyskyttävään päänsärkyyn. Hän piti silmiään kiinni, pohtien ankarasti mitä viime tuntien aikana oli tapahtunut. Hetkeen hän ei muistanut mitään ja se säikäytti hänet. Sitten muisti alkoi palata ja Dawn muisti hämärästi kuinka Harry ja hän olivat olleet suutelemassa pihamaalla, kunnes Draco oli ilmaantunut paikalle. Draco oli rähjännyt heille, kunnes oli kaatunut. Dawnin viimeisin muistikuva oli kuinka joku mies oli kantanut häntä.

Dawn räväytti silmänsä auki ja kohtasi vaaleanpunaiseksi värjätyn huoneen katon. Hän irvisti tuijottaessaan sen kirkasta väriä, joka melkein sai hänen päänsä jyskyttämään uudelleen. Missä ihmeessä hän oli? Ei ainakaan kotona tai Tylypahkassa. Kummassakaan paikassa ei ollut tuon väristä tapettia.

Yhtäkkiä Dawn kuuli kuinka ovi aukeni narahtaen ja pehmeät askeleet lähestyivät hänen vuodettaan. Dawn käänsi päätään, vaikka pelkäsikin nähdä vangitsijansa. Sen sijaan, että olisi nähnyt miehen kasvot, häntä katsoivatkin lempeät, naisen kasvot, joiden ruskeat silmät tuijottivat häntä vakavana. Nainen istahti hänen vuoteensa laidalle ja katseli häntä niin, että Dawnille tuli kiusallinen olo.

-Missä minä olen? Dawn halusi tietää. Nainen hymyili.

-Olet kotona, nainen painoin päänsä Dawnin vatsaa vasten ja purskahti itkuun. Dawn makasi liikkumattomana paikoillaan ja  tuijotti hölmistyneenä tummaa päätä, jolle oli alkanut jo kerääntyä harmaita hiuksia. Miksi ihmeessä nainen itki? Ja miksi tämä oli sanonut hänen olevan kotona?

-Kuule, en minä ole kotona. Minut kidnapattiin. Tiedättekö te siitä jotain? Dawn kysyi. Nainen nosti päätään ja katsoi niin pohjattoman surullisesti Dawnia, että hänen sydäntään riipaisi.

-Ei, kulta-pieni, sinä olet vihdoin tullut kotiin. Olen kaivannut sinua niin paljon, nainen kohotti kätensä ja silitti hänen poskeaan. Dawn ei uskaltanut liikahtaakaan.

-Missä Draco on? Dawn muisti äkkiä veljensä. Naisen käsi pysähtyi.

-Veljesi on huoneessaan. Hän ei ole vielä herännyt, mutta isä on hänen luonaan, nainen hymyili. Mistä ihmeestä nainen oikein puhui?

-Kuka te olette? Dawn kysyi. Nainen katsoi häntä.

-Olen äitisi, Cecilia. Tottakai sinun pitäisi minut muistaa. Vaikka eihän tuo mikään ihme olekaan, kun olet ollut kadoksissa niin pitkän aikaa. 14 vuotta kaiken kaikkiaan, Cecilia purskahti taas itkuun. Nyt Dawn ei ymmärtänyt mitään.

-Minä luulin sinun kuolleen. Kuvittelin, että olit kuollut siinä kammottavassa auto-onnettomuudessa, mutta enkeli lähettikin sinut takaisin. Kun näin isäsi tuoman kuvan minulle, tuntui kuin rukouksiini olisi vastattu. Olit kadonnut autosta, sinä ja veljesi, eivätkä poliisitkaan koskaan löytäneet teitä. Uskomatonta, että isäsi löysi teidät Tylypahkasta, Cecilia hymyili silmät kyynelissä. Dawn vain tuijotti. Pitikö tämä hölmö nainen häntä tyttärenään? Oliko tämä vinksahtanut päästään?

-Minä olen hiukan hukassa – Siis oletteko te minun äitini? Dawn toisti ja Cecilia naurahti itkunsekaisella äänellä.

-Olen! OLEN! Minä olen äitisi, Cecilia huusi tuskaisena. Dawn nyökkäsi nopeasti. Hän ei halunnut saada naista pois tolaltaan.

-Kuka minut toi tänne? Dawn kysyi hiljaa. Cecilia yritti rauhoittua.

-Isäsi. Ashton Wald.  

Dawn ei saanut unta. Päivän tapahtumat pyörivät hänen mielessään hänen maatessa vieraassa sängyssä. Oli hyvin pimeää, edes verhojen raosta paistava kuun hohde ei yltänyt valaisemaan huonetta. Hän ei ollut koko iltana nähnyt Dracoa eikä tiennyt oliko tämä todella kunnossa, vaikka Cecilia niin väittikin. Kaikki tuntui niin kummalliselta. Miksi ihmeessä Cecilia väitti, että hän muka oli tämän tytär? Eihän siinä ollut mitään järkeä, sillä ei hän voinut todellakaan olla tämän perheen tytär, eihän? Dawn huokaisi, käänsi kylkeä, sulki silmänsä ja koetti saada unen päästä kiinni.

Se tuntui kuitenkin toivottamalta, sillä hän oli hyvin huolissaan Harrysta, sillä hän ei tiennyt miten pojan oli käynyt. Oliko hänetkin jollain tavalla tainnutettu ja huumattu samaan aikaan? Dawn toivoi, että poika oli kunnossa eikä tekisi mitään typeryyksiä, kuten lähtisi etsimään häntä. Toisaalta Dawn toivoi, että joku löytäisi hänet pian. Hänestä tuntui, että Cecilia oli hiukan päästään vialla.

Yhtäkkiä hän säpsähti. Joku liikkui oven ulkopuolella. Hän käänsi silmiensä katseen ovennuppiin, joka alkoi hitaasti vääntyä. Kuka pyrki sisään? Jos se olisi Ashton, hän huutaisi ja lujaa! Harmi, että hänen taikasauvansa oli viety häneltä. Dawn tunsi sydämensä hakkaavan kiihtyneesti. Sitten ovi aukeni ja Dawn erotti helpottuneena Dracon hahmon oviaukossa. Poika tuli sisään, veti oven kiinni ja asteli hänen sänkynsä viereen.

-Nukutko sinä? Draco kuiskasi. Dawn nousi istumaan ja pudisti päätään.

-Hyvä. Oletko kunnossa? Minusta tuntuu, että olemme tulleet johonkin hullujen huoneeseen. Se nainen – Cecilia, vai mikälie – on hiukkasen päästään vialla, Draco puhahti. Dawn nyökkäsi.

-Ajattelin juuri samaa. Aikovatko he pitää meitä vankina täällä? Dawn kuiskasi. Draco huokaisi.

-En todellakaan tiedä. Mutta Cecilia kutsui minua pojakseen! Kuvittele! Että minä muka olisin sen kahjon ämmän poika? En ikinä, Draco sähähti.

-Shh, älä puhu noin lujaa tai herätät kaikki, Dawn sihahti.

-Minun on varmaan palattava takaisin huoneeseen missä nukun tai muuten Ashton saattaa tehdä mitä vain, jos löytää minut täältä. Halusin vain varmistaa, että sinä olet kunnossa, Draco tunnusti.

-Kyllä minä olen. Yritä päästä tänne taas huomenillalla, Dawn pyysi ja Draco nyökkäsi. Sitten poika hävisi huoneesta ja Dawn vaipui tyynynsä varaan.

Harry pääsi sairaalasiivestä seuraavana päivänä. Hänen olonsa oli jo paljon parempi, mutta silti hän oli tavattoman huolissaan eikä hän pystynyt syömään saati nukkumaan kunnolla. Mihin ihmeeseen Dawn oli viety? Hänen täytyi saada se selville keinolla millä hyvänsä. Ja kaikkihan lähti aina liikkeelle rikospaikalta.

-Ron, tuletko minun kanssani? Tahdon käydä siellä, mistä Dawn ja Malfoy siepattiin, Harry pyysi. Ron tuijotti häntä suu auki.

-Eikö se ole liian vaarallista? Ron ihmetteli.

-On se, älkää ryhtykö mihinkään tyhmyyksiin, Hermione tuli heidän luokseen kuullakseen Ronin kysymyksen. Harry haroi hiuksiaan.

-Mutta minun täytyy tehdä jotain tai tulen hulluksi huolesta. Jos te ette lähde mukaan, niin minä menen yksin, Harry tuhahti ja lähti muotokuva-aukosta ulos. Ron ja Hermione katsoivat toisiaan.

-Mennään perään, Ron sanoi ja niin he ryntäsivät Harryn jälkeen ja saivat pojan pian kiinni.

-Emme voi päästää sinua sinne yksin, Ron tokaisi ja Harry virnisti.

-Tiesinhän minä sen, Harry tokaisi naurahtaen. Pian he saapuivat rikospaikalle. Siellä ei näyttänyt mikään olevan hullusti, kaikki oli kuten pitikin.

-Etsikää mitä tahansa. Kengänjälkiä, kaikkea, Harry sanoi. Ron katsoi maata.

-Tässä on kymmeniä kengänjälkiä, Harry. Oletko unohtanut, että olemme koulun etupihalla. Monet oppilaat ovat kulkeneet tästä ohi, Hermione järkeili. Harry näytti niin tuskastuneelta, että Hermionen alkoi käydä häntä sääliksi.

-Kyllä me löydämme, Dawnin, Harry, usko minua, Hermione puristi pojan kättä ja tämä hymyili huokaisten.

-Toivottavasti olet oikeassa, Harry mutisi.

-Mikä tämä on, Harry? Hermione kysyi, nostaen maasta tupakka-askin, jonka päälle oli kirjoitettu nimikirjaimet A.W.

-Tämä on jonkun omaisuutta. Joku on merkannut oikein nimikirjaimet siihen. Kuka muka polttaa Tylypahkassa? Harry ihmetteli, tuijottaen nimikirjaimia, jotka näyttivät niin tutuilta.

-Minä luulen, että – Ron aloitti.

-Mitäs täällä tapahtuu? kalsea ääni keskeytti heidät. Kolmikko käännähti ympäri ja kohtasi Ashtonin halveksuvan katseen. Harry tuijotti miestä, tajuten vihdoin, että Ahston oli kidnapannut Dawnin. Hänen teki mielensä hyökätä miehen kimppuun, mutta rauhoitti mielensä.

-Ei mitään erikoista. Kunhan juttelemme, Harry piilotti tupakka-aski kaapunsa sisään, mutta Ashton ehti nähdä jonkin esineen vilahtavan sinne.

-Mitä te löysitte? Ashton kysyi. Harry katsoi häntä välinpitämättönä.

-Emme mitään erikoista, hän tokaisi. Miksi ihmeessä Ashton oli tullut kouluun, jos hän kerran oli napannut Dawnin ja Malfoyn?

-Me tästä lähdemmekin, Harry sanoi. Hermionesta se oli erittäin hyvä idea ja niin kolmikko käännähti kannoillaan ja lähti astelemaan nopeasti pois Ashtonin luota.

-Se on Wald. Nimikirjaimet täsmäävät. Ja eikös Dawn sanonut, että Wald oli kysellyt kaikkea hänen isästään? Harry sanoi kiihtyneenä.

-Minä muistan, että hän sanoi niin. Mutta miten me löydämme Dawnin? Ron ihmetteli. Harry huokaisi. – Siinä meillä pulma, joka meidän pitää ratkaista, Harry mutisi.

Samaan aikaan, kun Ron, Hermione ja Harry pohtivat, miten pelastaa Dawn, niin Dawn oli päässyt ulos huoneestaan ja istui keittiössä Dracon ja Cecilian kanssa. Nainen latoi heidän lautasilleen paistettuja kananmunia, makkaraa ja erilaisia herkkuja päivälliseksi. Dawn katsoi Dracoa, joka söi ahnaasti. Dawnilla ei kuitenkaan ollut nälkä. Hän ajatteli vain sitä, miten he pääsisivät vapaaksi.

-Voinko minä soittaa? Dawn kysyi äkkiä. Draco kohotti katseensa häneen ja Ceciliakin jäi tuijottamaan. –Kenelle sinä soittaisit? nainen kysyi epäilevänä.

-Öh, kaverilleni. Hän ei ole kuullut minusta mitään pitkään aikaan ja ihmettelee mihin olen kadonnut, Dawn keksi. Cecilia näytti epätoivoiselta.

-Mutta Ashton sanoi, että en saa antaa teidän soitta, nainen huokaisi.

-Ei kai se nyt haittaisi? Soittaisin vain tosi nopeasti. Ole niin kiltti, Dawn rukoili. Draco katsoi jännittyneenä Ceciliaa, joka näytti hyvin neuvottomalta. Lopulta nainen nyökkäsi.

-Eiköhän se käy, kunhan ette kerro Ashtonille tai hän suuttuu hirveästi, Cecilia sanoi levottomana ja johdatti Dawnin eteishalliin, missä puhelin oli. Nainen meni hiukan kauemmaksi, ja sitten Dawn nosti luurin ja pyöritti vapisevin käsin kotinumeron. Sieltä kuului pitkään pelkkää tööttäystä, mutta sitten Narcissan väsynyt ääni vastasi.

-Haloo?

-Äiti, minä täällä, Dawn kuiskasi.

-DAWN! Missä te olette? Olemme olleet huolista suunniltamme, Narcissa parkaisi niin lujaa, että Dawn pelkäsi Cecilian kuulevan. Nainen kuitenkin näytti olevan omissa ajatuksissaan.

-Meidät kidnapattiin, mutta olemme kunnossa. Täällä on ihan outoa. Eräs nainen pitää meitä lapsinaan. Ja äiti -  ilmoita Dumbledorelle, että Ashton Wald on petturi. Hän on tässä osallisena ja –

-Mitä hittoa täällä tapahtuu?! Ashtonin raivostunut ääni kantautui ovelta. Dawn nytkäytti kauhuissaan päätään, läimäytti luurin nopeasti kiinni ja tuijotti Ashtonin myrskyisiin silmiin.

-Kenelle sinä soitit? Mitä? Vastaa! Ashton huusi kasvot punaisina ja lähestyi häntä uhkaavasti. Dawn perääntyi pelästyneenä.

-En kenellekään, Dawn inahti. Ashton ei uskonut häntä, vaan läimäytti häntä lujaa kasvoihin. Dawn vaipui polvilleen ja piteli kivistävää poskeaan.

-Ei! Ashton, lopeta! Cecilia ryntäsi heidän luokseen, mutta Ashton paiskasi hänet vimmoissaan syrjään ja lähestyi uudestaan Dawnia. Sitten joku hyökkäsi Ashtonin kimppuun ja he kaatuivat lattialle kierien. Dawn hengitti syvään ja tuijotti Dracoa, joka kamppaili Ashtonin kanssa. Draco sai mahtavan korvapuustin, mutta toipui nopeasti ja iski nyrkillä miestä nenään niin, että rusahti. Dawn irvisti ja Dracon ilmekin oli vähän pahoinvoiva. Sitten hän iski miestä uudestaan ja tämä meni tajuttomaksi. Draco kömpi pystyyn ja auttoi Dawnin seisomaan

-Häivytään täältä, Draco sihahti.

-Mihin te menette? Älkää jättäkö minua, Cecilia itki. Dawn aikoi jäädä, mutta Draco kiskoi hänet ulos. – Draco, emme me voi jättää häntä. Ashton voi vaikka tappaa hänet, Dawn huohotti, kun he juoksivat pihatietä porteille.

-Hällä väliä, Dawn. He ovat kidnappaajia. Miksi sinä muka välittäisit, miten heille käy? Draco tuhahti.

He saapuivat porteille ja Draco kokeili niitä.

-Lukossa! Samperi, poika potkaisi porttia.

-Kiivetään, Dawn ehdotti. Draco katsoi häntä ja sitten portteja.

-Pystytkö sinä siihen? Draco kysyi ja Dawn nyökkäsi tiukasti.

-Pystyn mihin vain, Dawn lupasi. Draco veti syvään henkeä.

-No sitten. Aletaan mennä, Draco hoputti ja niin he lähtivät kiipeämään kohti vapautta. 

 Dawn ja Draco juoksivat hiekkaista tietä eteenpäin. Dawn vilkuili taakseen, sillä hän pelkäsi, että Ashton olisi pian heidän kintereillään. Hän ei tuntenut tätä seutua eikä ollut lainkaan varma missä he olivat. Ihmisiä ei näkynyt missään, tuntui kuin he olisivat olleet ainoita.

-Missä me olemme, Draco? Dawn kysyi huohottaen juoksun jäljiltä. He olivat pysähtyneet erään suuren puun juureen.

-Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, Draco mutisi. Dawn huokaisi.

-Voi, kun olisin ehtinyt kertoa äidille missä me olemme. Kaikki olisi ollut paljon helpomp –

-Shh, kuuntele, Draco keskeytti Dawnin vuodatuksen. Dawn vaikeni, ja sitten kuului poksahdus. Heidän edessään seistä nökötti valtava bussi.

-Poimittaislinja! Dawn kiljaisi riemusta. Samassa Stanin pää kurkisti ikkunasta pihalle.

-Tarvitteko te apua? Stan virnisteli.

-Voi, kyllä! Dawn huudahti ja kapusi bussin sisään, Draco perässä. Dawn rutisti hölmistynyttä Stania, joka punastui, kun Dawn suukotti poikaa poskelle.

-Pirskule sentään, likka! Mitäs te täällä pyöritte? Tää on aika autiota seutua, Stan tokaisi, tuijottaen heitä. Draco pyöräytti silmiään.

-Kas, kun en sattunut huomaamaan … Mutta etkö voisi nyt ajaa meidät Tylypahkaan? Draco kysyi. Stan nyökkäsi.

-Pitäkää kiinni sitten! Stan huudahti. Sitten kuului valtaisa pamahdus ja bussi heilahti käyntiin. Ennen kuin he tajusivatkaan bussi kiisi jo pitkin Tylypahkan pihamaata. Se liukui hetken ja pysähtyi sitten renkaat ulvoen linnan eteen. Draco ja Dawn nousivat kyydistä ja Dawn lupasi lähettää isän kautta laskun perässä. Stan heilautti kättään, kuului pamahdus ja bussi oli poissa.

Dawn ja Draco vilkaisivat toisiaan ja lähtivät sitten kävelemään kohti Tylypahkan ovia. Pian he olivat jo sisällä linnassa. Siellä oli melko hiljaista. Oli jo myöhäinen ilta, ja monet oppilaat olivat jo menneet omiin tupiinsa. Tai ainakin melkein kaikki, sillä äkkiä kuului riemastunut huuto:

-Dawn!

Dawn ja Draco pysähtyivät ja käännähtivät ympäri. Samassa Harry, Ron ja Hermione rynnistivät heitä kohti ja Dawn joutui kolmikon halattavaksi. He kaatuivat kaikki kolme lattialle ja Draco katsoi heitä hyvin ylimielisesti.

-Päästäkää minut pois, Dawn kikatti hervottomasti. Hän kohtasi sekamelskan keskeltä Harryn kirkkaanvihreät, iloisesti tuikkivat silmät, ja poika katsoi häntä kiivaasti.

-Olin niin huolissani sinusta, Harry huoahti ja kaikkien yllätykseksi, ja Dracon harmiksi, painoi huulensa Dawnin huulille. He suutelivat pitkään, kunnes vihainen ääni keskeytti heidät.

-Mitä täällä tapahtuu? Potter? Weasley? Granger? Taasko pahanteossa? Kalkaroksen kylmä ääni kantautui heidän korviinsa. Harry, Ron ja Hermione olivat vauhdilla ylhäällä ja oikoivat kaapujaan. Sitten Kalkaros näytti huomaavan Dracon ja Dawnin ja hänen suunsa loksahti auki.

-Malfoyt? Mitä te täällä teette? Teidän pitäisi olla kidnapattuina jossakin, Kalkaros ällisteli. Dawn nousi seisomaan posket punaisina.

-Me pakenimme? Etkö olekaan iloinen? Dawn ihmetteli. Kalkaros kiristeli hampaitaan.

-Tottakai minä olen iloinen. Teidät pitäisi viedä Dumbledoren toimistoon. Ja te kolme painutte takaisin Rohkelikkotorniin, Kalkaros ärähti Ronille, Hermionelle ja Harrylle, jotka happamana mulkoilivat Kalkarosta. Dawn huokaisi. Mikään ei ollut muuttunut. Kalkaros inhosi yhä kolmikkoa, eikä Dracokaan näyttänyt pitävän heistä. Mutta Dawn tunsi sydämessään, että hän piti Harrysta kaikkein eniten. Pojan suudelma oli saanut sydämen jyskyttämään nopeammin ja jalat veteliksi.

-Minä haluan, että he tulevat mukaamme, Dawn päätti. Draco tarttui häntä käsivarresta.

-Älä ole tyhmä. Mitä he siellä tekisivät? Eikä tämä kuulu heille pätkän vertaa, Draco mulkoili kolmikkoa, jotka mulkoilivat takaisin.

-He ovat siellä, koska minä tarvitsen heitä, Dawn kivahti. Harry tarttui tyttöä kädestä ja Dawn hymyili tälle. Draco murahti.

-Ällöttävää, tämä mutisi ja niin he kaikki viisi lähtivät Dumbledoren toimistoon.

Kun he pääsivät sinne, siellä istuivat sekä Sirius, Lucius, Narcissa, Ashton ja Cecilia, joka nyyhkytti hiljaa punaiseen, suureen nenäliinaan. Dawn, Draco, Harry, Hermione ja Ron pysähtyivät oviaukkoon ällistyinenä ja Harry kiskaisi Dawnin selkänsä taakse.

-Mitä nuo täällä tekevät? Hehän sieppasivat Dawnin, Harry kivahti. Dawn oli kertonut kaiken matkalla Dumbledoren luokse. Rehtori nousi ja katsoi heitä lasiensa takaa.

-Rauhoitu, Harry. Tulkaa kaikki sisään. Ashtonilla ja Luciuksella on paljon kerrottavaa teille, rehtori tokaisi ja he änkesivät rehtorin toimistoon. Sitten Harry vasta huomasi Siriuksen.

-Sirius! Hän huudahti hämmentyneenä. –Mitä sinä täällä teet?

-Tulin kertomaan Dumbledorelle niistä merkillisistä unistani. Ja tajusin, että olin nähnyt kaiken väärin, että sinun paikallasi olikin Draco etkä sinä. Mutta onneksi uneni johtivatkin harhaan, koska molemmat Malfoyt ovat kunnossa, Sirius hymyili leveästi. Harry huoahti.

-On hyvä tietää, etten tule kuolemaan ainakaan vielä, Harry naurahti. Sitten he hiljenivät, sillä Lucius halusi selvästi kertoa jotakin.

-Kaikki tapahtui kymmeniä vuosia sitten, kun olimme nuoria ja hulvattomia. Ashtonilla ja Cecilialla oli tuolloin jo kaksi pientä vauvaa. Minä olin oikea kauhukakara, aiheutin vanhemmilleni sydämen tykytyksiä varsinkin teini-iässä ollessani, kun opin ajamaan autoa, mikä oli velhoille varsin merkillistä, sillä meidänhän kuului lennellä luudilla. Halusin kuitenkin kokeilla kaikenlaista, sillä minulla oli eräs jästiystävä, joka kuoli ollessaan 20 vuotias. No, eräänä iltana olin tulossa juhlista, joissa olin ollut ystävieni kanssa. Menin auton rattiin, vaikka minua kiellettiinkin, ja silloinhan se tapahtui. Ajoin kolarin. Autossa olivat Ashton, Cecilia sekä heidän lapsensa, jotka olivat kaksosia, kuten tekin. Lapset katosivat sillä aikaa, kun me kaikki makasimme tajuttomina autossa. Poliisit etsivät pitkän aikaa heitä, monia vuosia, mutta sitten etsinnät lopetettiin. Emme tiedä kidnapattiinko lapset autosta vai mitä heille tapahtui, sillä Ashton oli tuohon aikaan yksi Englannin rikkaimmista miehistä, ja hyvin kuuluisa kauppamies. Minä syytin itseäni pitkän aikaa ja syytän vieläkin, Lucius keskeytti hiukan tarinansa ja Ashton jatkoi.

-Minun vaimoni ei kestänyt uutista, että pienet lapsemme olisi kidnapattu tai kuolleet. Hän etsi heitä poliisien kanssa ja yksin, mutta tuloksetta. Tuntui kuin lapset olisivat haihtuneet maan alle. Sitten tehtiin löytö, erään hylätyn talon liepeiltä, missä kaksi -vuotiaat kaksoset makasivat kuolleina. Joku oli tuonut heidät sinne, mutta lapset olivat kuolleet vammoihinsa. Syyllinen saatiin kiinni, mutta se ei helpottanut vaimoni tilaa. Cecilia jotenkin sekosi päästään eikä tahtonut uskoa, että he olivat kuolleet, joten lähetin hänet mielisairaalaan tutkittavaksi. Hän oli siellä 5 vuotta, kunnes palasi takaisin, väittäen olevansa taas kunnossa. Sitten hän luki lehdestä kadonneista lapsista ja sekosi uudestaan. Vein hänet hoitoon. Hän käy edelleen psykiatrilla eikä ole vieläkään toipunut. Sitten näin teidät kaksi Tylypahkassa js sain neronleimauksen. Voisin siepata teidät ja väittää teitä lapseksemme.. Minusta oli ihanaa nähdä hänet onnellisena, kun toin teidät ja kerroin, että lapsemme ovat löytyneet. Cecilia näytti paranevan silmissä, Ashton huokaisi ja toimistossa vallitsi syvä hiljaisuus.

Dawn oli kalpea ja hyvin järkyttynyt. Hänen isänsä oli tappanut kaksi pientä vauvaa, olkoonkin, että oli ollut humalassa. Kuinka isä ei ollut kertonut tästä aikaisemmin, vaan oli salannut asioita. Miten tämä oli pystynyt teeskentelemään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-Tiesitkö sinä tästä? Dawn kysyi Narcissalta, joka nyökkäsi.

-Lucius kertoi minulle teidän ollessa pieniä. Aluksi olin pitkään järkyttynyt, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Lucius ei tiennyt tuolloin mitä teki. Hän on maksanut omaisuuksia Waldin perheelle, hän kustantaa vieläkin Cecilian psykiatrikäyntejä ja muita lääkärimaksuja. Luciukselle se oli kova paikka, Narcissa huokaisi hiljaa, pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. Dawn vilkaisi Dracoon, joka ei näyttänyt pahemman järkyttyneeltä. Tai ei ainakaan näyttänyt tunteitaan.

-Syy ei ollut Luciuksen. Lapset olisivat kuulemma saattaneet selviytyä, jos heidät olisi heti löydetty ja saatu lääkärin hoitoon. Edes Lucius ei olisi voinut estää kidnappausta, Ashton sanoi surullisena. Dawn ei sanonut mitään, hän ei pystynyt. Isä oli murhannut kaksi pientä lasta!

Pari tuntia myöhemmin Dawn oli palannut Rohkelikkotorniin, mutta ei ollut jaksanut vastailla muiden rohkelikkojen uteliaisiin kysymyksiin. Hän meni nukkumaan, ja mietti sängyssä kaikkea mitä isä ja Ashton olivat kertoneet. Dumbledoren mukaan Ashton ja Ceciliaa ei vietäisi Azkabaniin, vaan he jatkaisivat elämäänsä autiossa kylässään. Mutta Ashton ei enää saanut opettaa pimeyden voimilta suojautumista, mikä oli helpotus melkein kaikille. Ainakin Dawnille. Hän yritti kovasti unohtaa kaiken, mitä oli kuullut. Elämä jatkui eikä menneisyyteen saanut takertua.

Vihdoin kesä teki tuloaan. Dawnin vuosi Tylypahkassa oli ohitse eikä Dawn voinut kuin sanoa, että vuosi oli ollut mahtava kaikesta huolimatta. Draco inhosi edelleen Harryn ja hänen suhdettaan, joka kävi päivä päivältä kiinteämmäksi. He todella pitivät toisistaan. Pitäminen oli ehkä hiukan laimea sana ilmaisemaan heidän tunteitaan. Ron ja Hermione näyttivät löytäneen toisensa. Dawn oli eräänä päivänä yllättänyt heidät suutelemasta ja he olivat nolona erkaantuneet toisistaan. Sitten Hermione oli paljastanut Dawnille, että heidän suhteessaan oli jotain muutakin kuin viatonta ystävyyttä. Dawn oli iloinen heidän puolestaan.

Rohkelikko voitti jälleen tupamestaruuden ja tietenkin Draco oli erittäin katkera. Poika vihoitteli heille eikä suostunut puhumaan edes Dawnin kanssa, mutta se ei haitannut. Kaikki oli kuten pitikin. Kalkaros vihasi heitä edelleen, mulkoili tunneilla ja antoi jälki-istuntoa, mutta yritti silti olla Dawnille mieliksi, koska hän oli kerran Malfoy. Harry välttyi monilta jälki-istunnoilta Dawnin ansiosta.

Sitten oli kotiinlähdön aika. Dawn, Harry, Hermione ja Ron tupsahtivat yhtä aikaa kärryineen jästimaailmaan ja hyvästelivät toisensa nauraen ja itkien.

-Mehän voisimme nähdä kesällä koko porukka, Ron ehdotti, kädet Hermionen harteilla. Hermionen silmät loistivat, hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että Ron piti hänestä.

-Se olisi hyvä idea! Voisimmeko tulla Kotikoloon? Meille ei pääse, tunnethan sinä Dursleyt, Harry tuhahti. Dawn virnisti.

-Minusta olisi hauskaa nähdä perheesi, Dawn sanoi. Harry tuhahti.

-Varmasti haluaisit. Voih, tuolta he tulevatkin, Harry näki Vernonin, Petunian ja Dudleyn, joka hiipparoi Vernonin takana, silmät katsoivat kauhuissaan heitä neljää.

-Minun pitää sitten mennä, Harry sanoi surullisena. Dawn kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille.

-Minä pidän sinuun yhteyttä, Dawn kuiskasi ja painoi pehmeät huulensa hänen huulilleen. Harryn jalat notkahtivat, ja hän kuuli Ronin ja Hermionen tirskuvan.

-Se olisi todella mukavaa, Harry sai viimein sanotuksi. Sitten hän alkoi työntää kärryjä kohti Dursleyja, jotka mulkoilivat heitä.

-Kuka tuo oli? Vernon jyrähti. Harry vilkaisi olkansa yli ja Dawn nikkasi hänelle silmää.

-Eräs tyttö vaan, Harry huokaisi ja seurasi Vernon setää. Kaikki oli jälleen kuten kuuluikin. Paitsi, että hän oli rakastunut.

-The End-