Osa 2  Yllätys toisensa perään

Draco Malfoy istui Viistokujalla, erään auroritoimiston huoneessa noin keski-ikäisen miehen kanssa, joka oli esitellyt nimekseen Neil Friedman, ja käskenyt häntä odottamaan.

Draco inhosi odottamista. Hän oli tottunut saamaan kaiken saman tien eikä pitänyt siitä, että joutui istumaan pitkän aikaa muhkuraisella penkillä. Neil oli sanonut, että heidän pitäisi odottaa jotakuta ennen kuin he voisivat alkaa selvittää Dracon vaimon mystistä kuolemaa.

Draco pyyhkäisi kasvojaan kädellään. Hän oli kammottavan väsynyt, kun ei ollut nukkunut juuri lainkaan. Poliisi oli soittanut hänelle viime yönä ja kertonut, että hänen vaimonsa oli löydetty kuolleena puiston liepeiltä. Jäljelle oli jäänyt pelkkä luukasa.

Draco värähti inhosta. Mikä olento teki sellaista jälkeä? Miksi juuri hänen vaimonsa? Dracoa ei kaduttanut enää mikään muu kuin heidän riitansa, jolloin hän oli haukkunut vaimoaan Zoea lutkaksi, miestennielijäksi ja vaikka miksi. Hän oli nimittäin saanut selville, että Zoe tapaili toista.

”Herra Malfoy? Voisitteko odottaa vielä muutaman minuutin. Hän on varmasti kohta täällä”, Neil hymyili ja Draco huokaisi, haroen platinanvaaleita hiuksiaan. Ei kai tässä muukaan auttanut?

Sitten ovi kävi ja leppeä keväinen tuulahdus karkasi ovenraosta sisään. Draco kohotti katseensa ja tajusi tuijottavansa Hermione Grangerin ällistyneisiin, ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat häntä kuin hänelle olisi ilmestynyt kaksi päätä.

Dracon suu vääntyi ivalliseen hymyyn, kun hän huomasi Hermionen omat ”henkivartijat” Harryn ja Ronin, jotka katselivat häntä yhtä tyrmistyneinä. Olisihan se pitänyt arvata, että nuo kolme kulkevat aina yhdessä, Draco ajatteli happamasti.

”Siinähän sinä olet, Hermione! Tässä on meidän uusi asiakkaamme Draco Malfoy”, Neil esitteli silmät hehkuen. Neil tiesi, että Dracolla oli rahaa vaikka muille jakaa. Luultavasti mies näki nytkin punnan kuvia silmissään.

Draco nousi, vaikka ääni hänen päässään kielsi häntä. Hän ojensi kätensä Hermionelle, joka vilkaisi sitä kuin epäillen sen olevan myrkytetty. Vihdoin Hermione muisti hyvät tavat ja ojensi oman, viileän pienen kätensä Dracolle, joka puristi sen omaan.

Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Hermione nielaisi tuijottaessaan Dracon koleanharmaita silmiä. Ivallinen virne ei kadonnut miehen huulilta, ei mies katseli häntä kuin jotain inhottavaa risukasaa.

Ron rykäisi Hermionen takaa ja Hermione veti nopeasti kätensä irti Dracon polttavasta otteesta. Hänen poskensa liekehtivät, kun hän kääntyi pomonsa puoleen, joka ei ollut huomannut jännittyneitä kipinöitä, jotka lentelivät heidän välillään.

”Miksi te olette täällä, herra Malfoy?” Hermione kysyi, yrittäen pitää äänensä tasaisena. Draco risti käsivartensa rennosti rinnalleen.

”Minun vaimoni kuoli eilen illalla”, Draco kertoi tuskin kuuluvalla äänellä. Hermione siirsi jälleen katseensa häneen, odottaen näkevänsä edes pilkahduksen surumielisyyttä miehen kasvoissa. Mutta ei. Dracon kasvot olivat kuin tunteeton naamio.

”Voi, olen pahoillani”, Hermione todella oli. Draco katsoi hänen silmiinsä ja käänsi sitten katseensa Neiliin.

”Meinaatteko te todella palkata Grangerin tutkimaan tätä tapausta?” Draco murahti vihdoin. Neil räpytteli silmiään miehen vihaisen katseen edessä.

”Miksi ei? Hermione Granger on yksi meidän parhaimmistamme auroreista. On meillä eräs toinenkin mahtavan hyvä aurori, mutta hän on Walesissa hoitamassa erästä toista tapausta. Vannon, ettette tule katumaan, jos palkkaatte Hermionen”, Neil vakuutti. Draco rypisti kulmiaan.

”Hmm … Minulla on omat epäilykseni, mutta annan hänen yrittää. En aio kääntyä jästipoliisien puoleen tässä asiassa”, Draco jupisi.

Hermione oli miltei toivonut, että Draco olisi kieltäytynyt ja marssinut pää kolmantena jalkana ulos kuumasta toimistosta, missä edes ilmastointi ei ottanut toimiakseen. Hermione olisi halunnut heittää vaatteet taivaan tuuliin ja istua alastomana tuolillaan, mutta se olisi ollut silkka häpeä. Luoja, mikä häntä tänään vaivasi? Ensin Ron tuli ja mullisti hänen pienen sydämensä. Sitten Harry seisoi ovella ja sai hänen sydämensä sykkimään. Ja nyt Draco. Miehen kiihkeä katse poltti häntä sielua myöten. Mikä häntä vaivasi? Hän haikaili kolmen miehen perään. Se ei ollut hänen tapaistaan.

Neilin selostukset menivät ohi korvien. Hermione olisi halunnut vain kotiin nukkumaan, jotta olisi säästynyt näiltä kavalilta ajatuksiltaan. Mutta se ei ollut nyt mahdollista.

”Hermione? Etkö sinä kuuntele?” Neil äyskähti. Ronin, Harryn ja Dracon katseet lennähtivät hänen suuntaan ja Hermione säpsähti hereille mietteistään. Hän oli viimeiset viisi minuuttia tuijottanut pöydän sileää pintaa, missä ei ollut ainuttakaan pölyhiukkasta. Neil piti pöytänsä kiiltävän puhtaana eikä antanut kenenkään koskea siihen.

”Anteeksi. Olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?” Hermione kysyi. Draco vilkaisi Neiliin ”Mitäs minä sanoin” – katseella ja se sai Neilin posket punehtumaan.

”Sinun pitäisi osoittaa olevasi hyvä aurori eikä mikään typerä uneksija!” Neil ärähti.

”Hei”, Ron katsoi syyttävästi Neiliin, joka vilkaisi häntä kummaksuen. Ron ei aikonut Neilin antaa haukkua Hermionea. Ei niin kauan kuin hän oli tässä huoneessa.

***

Tunnin kuluttua Hermione seisoi kahviautomaatin luona ja yritti valita itselleen jotain hyvää juotavaa. Neil oli hulluna cappucinoon, jota oli kerran juonut jästien kahvilassa. Hän oli hankkinut itselleen kahviautomaatin.

”Vaikea valita?” Dracon ääni kantautui hänen takaa. Hermione pyörähti ympäri ja tajusi seisovansa ihan kiinni Dracossa. Mies otti askeleen taaksepäin.

”Erittäin”, Hermione henkäisi ja kääntyi turvallisemman automaatin puoleen. Se ei ainakaan katsonut häntä samalla tavalla kuin Draco … Eikä sen silmät tuntuneet näkevän suoraan hänen sieluunsa.

Hermione laittoi kolikot automaattiin ja sai pian höyryävän kuumaa kahvia itselleen. Hän kääntyi Dracon puoleen ja puhalteli kuppiin. Mies tuijotti häntä mietteliäänä.

”Minä en olisi uskonut, että sinusta olisi voinut tulla aurori”, Draco sanoi. Hermione hämmentyi.

”Etkö? Miksi sinä sitten minut kuvittelit?”

”Muodonmuutosten opettajaksi”, Draco hymähti. Hermione pärskähti kahviinsa. Dracon silmissä pilkahti, mutta pilkahdus oli nopeasti poissa. Ihan kuin Hermione olisi vain kuvitellut sen …

He seisoivat hetken hiljaisina paikoillaan, kunnes Ron pelmahti heidän luokseen. Mies oli ilmeisesti huomannut, että he seisoivat liian lähellä toisiaan, hätääntynyt ja päättänyt tulla erottamaan heidät.

”Minulla on idea”, Ron sanoi innoissaan. Draco mulkaisi häntä, mutta otti pari askelta sivummalle. Hermione vilkaisi Roniin, jonka silmät hehkuivat innostuksesta.

”Kerro”, Hermione pyysi. Hän halusi jotain muuta ajateltavaa kuin ympärillään pyörivät miehet.

”Minä voisin ryhtyä auttamaan sinua tämän jutun arvoituksen kanssa. En halua, että alat selvittämään tätä yksin. Se peto voi olla todella vaarallinen”, Ron sanoi vakavana. Hermione huokaisi.

”Minä olen selvittänyt ennenkin jutut itse”, Hermione muistutti. Ron raapi päätään.

”Kenties. Mutta tämä juttu on hiukan erilainen”, Ron yritti vielä. Hermione naurahti.

”Haluatko sinä nyt varmasti ottaa jutun harteillesi? Ehkä sinulla olisi parempaakin tekemistä kuin petojen perässä juoksenteleminen”, Hermione katsoi kysyvänä Roniin. Mies pudisti päätään.

”Itse asiassa ei. Kotikolossa pitäisi käydä, mutta muuten olen vapaa mies”, Ron hymyili.

”Hyvä on. Saat olla apunani. Se olisi oikeastaan aika hauskaakin”, Hermione väläytti hymyn.

”Entä minä sitten?” Harry seisoi heidän takanaan kädet ristissä. Hermione vilkaisi häneen.

”Mitä sinusta? Et sinä ole aurori”, Hermione muistutti. Harry tuhahti.

”Ehkä en. Mutta muistatteko miten ratkoimme aina yhdessä arvoituksia. Voisimme nytkin –”

”Me emme ole enää lapsia, Harry. Tämä peli on ihan erilaista kuin silloin Tylypahkassa”, Hermione sanoi. Harry huoahti.

”Minä tiedän. Mutta minusta voisi olla apuakin. Tunnen paljon ihmisiä”, Harry yritti vielä. Hermione vilkaisi Dracoon kuin apua hakeakseen, mutta mies olikin mennyt juttelemaan Neilin kanssa ja aikoi tehdä lähtöä.

”Hyvä on, Harry. Saatte molemmat auttaa minua, mutta ei sanaakaan Neilille tai menetän työpaikkani”, Hermione murahti. Ron ja Harry nyökkäsivät nopeasti, leveästi virnistellen ja Hermione asteli huokaisten Dracoa ja Neilia kohti.

”Joko sinä lähdet?” Hermione kysyi ja Draco vilkaisi häneen.

”Mitä, tuleeko sinun ikävä?” Draco virnuili. Hermione veti syvään henkeä. Tuliko hänen?

”Ei tietenkään”, Hermione valehteli. Oikeastaan hän tunsi ikävää jo nyt. Miksi? Hän ei ymmärtänyt.

”Kuule, minä etsin sen pedon käsiini, älä huolehdi. Ota yhteys minuun, jos jotain tapahtuu”, Hermione ojensi miehelle käyntikorttinsa. Draco silmäili sitä hetken ja kohotti sitten katseensa.

”Selvä on. Näkemiin, Granger”, Draco nyökkäsi ja asteli ulos toimistosta.

***

Hermione makasi yksin yöllä vuoteessaan. Tai ei hän oikeastaan ollut koko talossa yksin, sillä Harry ja Ron nukkuivat olohuoneessa. Miehet olivat halunneet jäädä vahtimaan häntä, jottei heidän petonsa olisi päässyt tappamaan häntä.

Hermione hymyili pimeään, katsellen huoneensa katon ääriviivoja. Ulkona satoi vettä ja tasainen ropina häiritsi hänen untaan. Kaiken lisäksi hän yritti olla kuvittelematta Ronia, joka nukkui vain toisen oven takana.

Miksi juuri Ronia? Miksei hän voisi kuvitella vaikka Harrya tai Dracoa tai Neilia. Ei. Neil sopisi hänen isäkseen. Mutta Ron oli ollut Tylypahkassa hänen läheisin ystävänsä ja he olivat kokeneet niin paljon. Kaiken lisäksi he olivat rakastuneet toisiinsa. Hermionea oli harmittanut syvästi, että Ron oli mennyt Ranskaan, koska muuten he olisivat jo naimisissa. Kenties heillä olisi lapsikin.

Ajatus sai Hermionen hymyilemään. Hän kuvitteli pienen pojan juoksentelemaan nurmikolla. Pojalla olisi Ronin helakanpunaiset hiukset ja ruskeat silmät. Hänen pisamaiset kasvonsa hehkuisivat onnesta, kun hän ryntäisisi Ronin syliin huutaen ilosta, että näkisi taas isänsä …

Se ajatus oli viimeinen ennen kuin hän nukahti, hymy huulillaan.

***

Äänet kantautuivat hänen korviinsa unenkin läpi. He puhuivat hiljaa, mutta Hermione kuuli joka sanan.

”En minä raaski herättää häntä. Katso nyt, miten suloinen hän on”, Ron kuiskutti.

”Minä näen sen. Mutta kello on todella paljon. Annammeko hänen nukkua koko päivän?” Harry kuiskutti takaisin. Ron raastoi hiuksiaan.

”Minun pitäisi käydä Kotikolossa tänään”, Ron sanoi.

”Mene vain. Minä jään Hermionen seuraksi.”

”Tuota .. Ajattelin kyllä, jos te kaksi olisitte tulleet mukaan”, Ron puhui hiljaa.

Hermione ilahtui ajatuksesta niin, että avasi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellaan. Harry ja Ron kääntyivät katsomaan häntä. Hiukset sojottivat joka ilmansuuntaan ja Hermionen posket punoittivat. Silti Ron ei ollut nähnyt mitään kauniimpaa.

”Huomenta! Kello on miltei puoli kaksitoista”, Ron sanoi iloisesti. Hermione tyrmistyi. Oliko hän nukkunut niin kauan?

”Ohhoh. Minä kuulin mitä te puhuitte äsken. Tulisin mielelläni Kotikoloon”, Hermione hymyili ja Ron ilahtui.

”Loistavaa. Lähdemme siis tunnin kuluttua. Me menemme nyt, että voit pukeutua”, Ron työnsi Harryn huoneesta ja veti oven perässään kiinni. Hermione nousi hymy huulillaan ja alkoi vetää vaatteita yllensä.