Osa 10 Rakkautta ensi silmäyksellä

Draco ja Hermione kyhjöttivät pölyisessä varastohuoneessa. Hermionen nilkkaa särki tuskallisesti, vaikka ajoittain kipu hiukan hellittikin. Draco yritti miettiä, kuinka he pääsisivät pois varastosta. Ikkunoita ei ollut ja ovi oli tiukasti lukossa.

”Vieläköhän se peto nököttää oven takana?” Hermione pohti.

”Toivottavasti ei. Tuskin sillä on niin hyviä hermoja”, Draco murahti. Hän vilkaisi Hermioneen huolestuneena. Nainen oli kalpea ja avuttoman näköinen. Dracon teki mielensä vetää nainen syliinsä ja puristaa tätä lohduttavasti rintaansa vasten. Mutta hän ei saaanut unohtaa, että Hermione ja Ron olivat kimpassa. Ainakin rakasteluista päätellen.

”Mitä Ronin ja sinun välilläsi on?” Draco möläytti ennen kuin ehti estää itseään. Hermione kohotti hölmistyneenä päätään aivan kuin Draco olisi kysynyt jonkin älyttömän kysymyksen.

”Minun ja Ronin …?” Hermione toisti. Hän oli hetken hiljaa kuin miettien mitä vastaisi.

”Me olemme hyviä ystäviä –.”

”Jotka harrastavat seksiä”, Draco sanoi synkästi. Hermione karahti punaiseksi kasvoiltaan.

”No, hyvä on. Me olemme enemmänkin kuin ystäviä. Minä pidän Ronista valtavasti – ehkä jopa rakastankin häntä. Senkö sinä halusit kuulla?” Hermione katsoi Dracoa silmiin, joka tuijotti takaisin. Ilma heidän välillään tuntui väreilevän.

”Kyllä”, Draco murahti, kääntyen kohti ovea. Hermione huokaisi. Hän tiesi, että Draco oli jostain syystä ihastunut häneen ja oli kamalan mustasukkainen, kun hän pitikin Ronista ja harrasti seksiä tämän kanssa. Eikä se ollut pelkkää seksiä. Siinä oli jotain taianomaista. Jotain aivan upeaa.

Hiljaisuus heidän välillään venyi. Hermione ei keksinyt mitään sanottavaa eikä Dracoa huvittanut jutella. Mies oli vaipunut ajatuksiinsa. Se sopi Hermionelle oikein hyvin.

***

 

”Toivottavasti toimistolla on kaikki hyvin”, Ron sanoi hermostuneena istuessaan auton takapenkillä. Harry ajoi rauhallista vauhtia toimistoa kohti kuin hänellä ei olisi mihinkään kiire. Ron väänteli käsiään levottomana, katsellen ulos ikkunasta. Häntä huolestutti eniten se, että Hermione oli Dracon kanssa eikä niinkään kaikki ne pelottavat pedot, jotka voisivat syödä molemmat.

”Olen varma siitä. Hermoilet turhan takia”, Ginny naurahti, vilkaisten Ronia olkansa yli.

”Turhan takia? En hermoile koskaan turhan takia, kun on kyse Malfoysta ja Hermionesta”, Ron murahti äkäisenä. Ginny ja Harry vilkaisivat huvittuneina toisiinsa. Ron oli niin ihastuttava mustasukkaisena. Ginny ei ennen ollut nähnyt veljeään tuollaisena.

Pian he saapuivat toimistolle. Jo ulkona he huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan. Lasinsirpaleita lojui maassa ja toimiston ikkunoiden ovet olivat rikottu. Ronin sydän alkoi hakata lujempaa. Luoja, oliko toimistoon hyökätty. Ja Hermione oli siellä!

Ennen kuin Harry ehti estää, Ron oli loikannut ulos autosta ja rynnännyt toimiston ovelle. Seurauksia sen kummemmin ajattelematta mies loikki lasinsirujen yli sisään. Siellä vallitsi kaaos. Ron tuijotti kauhuissaan ihmisiä, jotka lojuivat kuolleina lattialla. Monien niskat oli väännetty nurin, mutta muuten he näyttivät olevan ehjinä – tosin kuolleita. Lattialla lojui pergamenttirullia, mustetta ja sulkakyniä. Joka paikka oli sekaisin.

”Hermione!” Ron karjui.

***

 

Hermione oli kuulevinaan heikkoa huutoa toiselta puolelta. Hän katsoi Dracoon, joka tuijotti takaisin. Sitten mies alkoi karjua ja hakata ovea. Hermione yritti nousta seisomaan, mutta rojahti takaisin. Nilkka ei sietänyt hänen painoaan.

”Malfoy?” Ronin heikko ääni kantautui oven toiselta puolelta. Hermione ei tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut.

”Weasley! Olemme jumissa täällä!” Draco huusi.

”Me?”

”Hermione ja minä tietysti! Pedot hyökkäsivät tänne ja me jäimme loukkuun”, Draco kertoi.

”Onko Hermione kunnossa?” Ron huusi.

”Olen!” Hermione vastasi itse. Miksi miesten täytyi puhua kuin häntä ei olisikaan. Draco vilkaisi häneen ja käänsi sitten taas katseensa oveen aivan kuin yrittäisi nähdä Ronin sen läpi.

”Saatko meidät ulos?” Draco kysyi.

”Harry on täällä ja hänellä on taikasauva”, Ron kertoi. Kuului mutinaa ja sitten Harry lausui:

”Alohomora!”

Lukko napsahti auki ja Ron aukaisi oven. Hän tuijotti Dracoa hetken aikaa ennen kuin käänsi katseensa lattialla kyyhöttävään Hermioneen. Mies henkäisi nähdessään hänet lattialla.

”Mitä tapahtui?” Ron kiiruhti Hermionen luokse ja tarttui häntä kädestä. Hermione puristi miehen sormia kuin viimeistä oljenkortta.

”Nilkkani vääntyi allani. En pysty nousemaan”, Hermione sanoi hiljaa. Ron vilkaisi Harryyn. joka tuli paikalle kuin auttava enkeli. Harry hymyili Hermionelle rauhoittavasti, mutisi loitsun ja heilautti taikasauvaa. Hermionen nilkka oli hetkessä kunnossa.

”Kiitos, Harry!” Hermione rutisti miestä, joka naurahti hiukan.

”Eipä kestä. Toivottavasti kaikki on nyt hyvin. Eihän sinua sattunut muualle?” Harry tivasi. Hermione pudisti päätään. Silloin Ron huomasi ruhjeen hänen leuassaan. Ronin silmät siristyivät.

”Sinäkö tuon teit?” Ron kääntyi kiukkuisena Dracon puoleen, joka seisoi heistä hiukan sivummalla. Mies havahtui ajatuksistaan tajutessaan, että Ron puhui hänelle.

”Mitä?”

”Sinäkö löit Hermionea?” Ronin ääni kohosi. Dracon silmät siristyivät.

”Minäkö löin Hermionea?” Draco toisti. Ronin kasvot muuttuivat raivokkaan punaisiksi. Mies harppasi Dracon eteen ja puristi kätensä nyrkkiin.

”Sinä löit Hermionea!” Ron huusi ja iski nyrkkinsä Dracon kasvoihin. Hermione henkäisi järkyttyneenä, kampesi itsensä seisomaan ja ryntäsi erottamaan tappelupukareita.

”Ron, ei! Draco ei lyönyt minua!” Hermione tarttui vimmastuneen Ronin käsivarteen, joka hengitti kiivaasti. Dracon silmä alkoi pahaenteisesti turvota. Mies katsoi heitä vihaisena.

”Etkö luota minuun pätkääkään? Minä autoin Hermionea!” Draco huusi.

Ron ei saanut sanaa suustaan, kun Draco kääntyi ja lähti harppomaan ulos toimistolta. Ron aikoi huutaa miehen perään, mutta muuttikin mielensä.

”Ron, sinun on mentävä pyytämään anteeksi”, Hermione anoi.

”En ikinä! Minä en anteeksi pyytele Malfoylta”, Ron kivahti.

”Ron, nyt sinä olet epäreilu. Ilman Dracoa peto olisi syönyt minut”, Hermione sanoi. Ron tuijotti häntä synkästi.

”Puolustatko sinä häntä?”

”Älä viitsi, Ron, olla lapsellinen!”

”Hyvä on, minä olen lapsellinen”, Ron kiivastui ja lähti ärtyneenä huoneesta. Hermionen teki mielensä hyppiä tasajalkaa. Miehet olivat kerta kaikkiaan idiootteja.

”Miksi tämä kaikki käy minulle?” Hermione vaikeroi. Sitten hän tunsi käden olkapäällään ja säpsähti. Hän oli tyystin unohtanut, että Harry ja Ginnykin olivat huoneessa.

”Älä huoli, Ron on vain mustasukkainen”, Ginny sanoi. Hermione hymähti.

”Luuletko, etten tiedä sitä?” hän vilkaisi huokaisten Harrysta Ginnyn ennen kuin lähti Ronin perään.

***

Draco kiehui vihasta. Hänen silmäänsä särki ja päässä jyskytti inhottavasti. Kaikki se oli Ronin syytä. Siitä miehestä ei ollut muuta kuin harmia. Ja Hermione vielä rakasti häntä!

Dracon teki mieli iskeä nyrkkinsä johonkin, mutta lähettyvillä ei ollut ketään. Hetken aikaa Draco mietti, pitäisikö hänen palata takaisin petojen varalta, mutta päätti sitten ettei olisi pelkuri. Hän kävelisi Hermionen asunnolle, pakkaisi tavaransa ja häipyisi. Ei häntä kaivattaisi siellä – kuten ei missään muuallakaan.

Dracon vauhti hidastui jonkin ajan päästä, kunnes hän asteli hiljalleen hiukan hämärillä kaduilla. Aurinko oli jo laskemassa ja taivas oli värjäytynyt purppuranpunaiseksi.

Draco oli juuri aikeissa kääntyä kulmasta, kun hän kuuli takaansa kirkaisun. Hän pyörähti ympäri ja näki nuoren naisen pakenevan petoa, joka jahtasi häntä. Draco jähmettyi hetkeksi, mutta vilkaisi sitten ympärilleen. Hän huomasi seinässä jonkinlaisen aukon, johon saattoi piiloutua.

Kun nainen saavutti hänet, Draco tarttui häntä käsivarresta ja kiskaisi varoittamatta syvennykseen. Peto juoksi ohi tajuamatta, että hänen ruokansa oli juuri kadonnut.

Nainen aikoi kirkaista, mutta Draco painoi kätensä hänen suunsa eteen. Naisen pehmeä, lämmin vartalo painautui häntä vasten, kun he kyhjöttivät pimeässä aukossa. Roskatynnyrit suojasivat heitä, estäen näkyvyyden.

Nainen oli kooltaan pieni ja siro. Draco tunsi pitkien, paksujen hiusten kutittavan käsivarttaan. Nainen hengitti epätasaisesti, rinta kohoillen. Dracon toinen käsivarsi oli kiertynyt juuri naisen rinnan alle.

Vihdoin Draco oli varma, että peto oli mennyt eikä palaisi. Eivät ne olisi niin fiksuja, hän ajatteli.

”Lupaatko, ettet ala kiljua, jos irrotan käteni? En halua vahingoittaa sinua”, Draco sanoi. Nainen nyökkäsi peloissaan ja Draco irrotti otteensa naisen suun edestä. Nainen kääntyi häntä kohden ja kohotti katseensa. Draco kohtasi pimeässä naisen suuret, merkilliset, savunväriset silmät. Pitkät, tummat ripset kehystivät hänen silmiään, kasvot olivat sydämenmuotoiset eivätkä erityisen kauniit, mutta jollain tavalla kiehtovat.

”Kiitos. Pelastit henkeni”, nainen kuiskasi. Hän tärisi yhä ja otti vaistomaisesti askeleen lähemmäs Dracon vartaloa, josta haki turvaa.

”Ole hyvä. Minä olen Draco. Entä sinä?” Draco kysyi. Nainen naurahti pehmeästi.

”Caitlin Monroe”, nainen vastasi. Draco hymyili.

”Hauska tutustua. Haluatko, että saatan sinut kotiisi?” Draco kysyi. Caitlin pudisti kiivaasti päätään.

”Kotiini murtautui pari naamiomiestä. He tappoivat isäni. Lähdin sieltä lipettiin takaoven kautta, kunnes huomasin, että pari petoa hyökkäsi naamiomiesten kimppuun ja tappoi heidät. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”, Caitlin nyyhkäisi. Draco tunsi miten hento vartalo alkoi täristä nyyhkytysten voimasta. Nainen oli juuri menettänyt isänsä ja kokenut elämänsä järkytyksen.

Varovaisesti Draco kietoi kätensä naisen ympärille ja veti itseään vasten. Nainen painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja antoi itkun tulla. Dracosta oli hienoa olla jollekin hyödyksi.