Osa 1 Jälleennäkemisiä

Tässä jatkoa. Pitääkin mainita, että Harry ja kumppanit ovat jo aikuisiässä.

Hermione Granger istuskeli keittiön pöydän ääressä lukemassa päivän aamulehteä. Hän oli nukkunut huonon yön, sillä liikenteen melu ja painajaiset olivat pitäneet häntä hereillä. Se oli kummallista, sillä ei hän ennen ollut kärsinyt liikenteen melusta tai painajaisista.

Ehkä se johtui hänen työstään. Hän oli nykyisin aurori ja vaaralliset tehtävät saattoivat toisinaan olla melko rankkojakin. Viimeisin toimeksianto oli ollut tavattoman raskas. Hän oli jahdannut erästä rikollisliigaa Lontoon öisillä kaduilla eikä ollut edistynyt juuri lainkaan. Sitten hän oli löytänyt johtolankoja, jotka olivat vieneet hänet Iskunkiertokujalle, pahimpaan mahdolliseen paikkaan, jota hän oli niin tarkasti nuorempana vältellyt.

Hermione haroi sotkuisia, kainaloihinsa asti ulottuvia hiuksiaan. Ne olivat yhä kiharat ja tottelemattomat. Hän ei saanut niitä kammalla suoriksi, vaikka kuinka yritti. Hän oli keskimittainen ja hoikka. Työ oli raskasta eikä aina hän aina muistanut syödä, vaan kaatui uupuneena sängyn pohjalle töistä tullessaan.

Hermione huokaisi ja asteli olohuoneeseen lopetettuaan aamiaisen ja lehden lukemisen. Hän istahti sohvalle, nauttien hetkellisestä vapaudestaan. Hän oli kuitenkin koko ajan valppaana, jos vaikka hänen pomonsa Neil Friedman soittaisi. Ehkä mies oli jo löytänyt hänelle uuden jutun.

Puhelin ei soinut. Hermionen ajatukset harhailivat ja katse kääntyi kirjahyllylle, missä hän säilytti valokuvia entisistä ystävistään. Hänen huulilleen kohosi haikea hymy, kun hän katseli Ronald Weasleyn iloisesti virnisteleviä kasvoja. Pojan kädet olivat kietoutuneina hänen ympärilleen ja tämä näytti onnelliselta.

Kaikki olivat kuvitelleet, että he olisivat menneet naimisiin ja hankkineet lapsia. Sitten Ron oli päässyt aurorikouluun, mutta Ranskaan. Hermione oli ollut ihmeissään. Hän ei ollut itse edes osannut hakea Ranskaan, koska oli ajatellut jäävänsä Lontooseen, missä olivat hänen kaikki ystävänsäkin.

Hän olikin tajunnut pian jääneensä yksin suurkaupungin hälinään. Ron oli lentänyt innoissaan Ranskaan ja luvannut kirjoittaa. Ensin kirjeitä oli pöllöpostilla sadellut kasoittain yhden viikon sisällä. Sitten kirjeet olivat harventuneet ja loppuneet pian kokonaan. Hermione tunsi sydämessään vihlaisun. Miksei Ron ollut kirjoittanut? Oliko Ron tavannut toisen naisen?

Entä sitten Harry? Harrysta oli tullut velhomaailman paras huispaaja. Kuten arvata saattoi. Hermione naurahti hiukan, yrittäen piristää synkkää mielialaansa. Harry oli Tylypahkasta saavuttuaan perustanut oman huispausjoukkueensa ja kierteli nyt pitkin Eurooppaa kokien mitä jännittävämpiä tilanteita. Miksei Hermionelle tapahtunut koskaan mitään jännittävää?

Hermione ei välittänyt televisiosta, missä uutistenlukija kertoi viime iltaisesta murhasta. Hän oli hautautunut muistelemaan ystäviään, jotka olivat kaikki hylänneet hänet, vaikkeivat olleet tehneet sitä tarkoituksella. Ginny, joka oli ollut Hermionen paras ystävätär, oli lähtenyt Saksaan, erääseen velhokouluun opiskelemaan pimeyden voimilta suojautumista, mikä oli ollut aikamoinen pala nieltäväksi heille kaikille. Hermione ei vieläkään osannut kuvitella Ginnya pimeyden voimilta suojautumisen opettajana. Mutta ainakin Tylypahka oli saanut pysyvän pimeyden voimilta suojautumisen professorin.

Hermione huokaisi taas ja ummisti silmänsä. Draco Malfoy asui edelleen Lontoon liepeillä, mutta he eivät koskaan olleet olleet ystäviä. Draco oli mennyt naimisiin kauniin mallin kanssa, joka oli mallina eräässä noitalehdessä. He olivat viettäneet suuret häät, missä olivat olleet melkein kaikki noidat ja velhot kautta maan – ainakin Hermionesta oli tuntunut siltä. Mitä muutakaan olisi Dracon kaltaiselta rikkaan miehen pojalta voinut odottaa?

Sittemmin Hermione oli kuullut, että Draco oli eronnut vaimostaan. Heidän riitansa oli kuulemma kantautunut muutaman kilometrin päähän. Taikasauvat vain olivat viuhuneet ilmassa ja ikkunoista oli tulvinut savua. Naapurit olivat olleet melko peloissaan, mutteivat olleet uskaltaneet hälyttää poliiseja, jotteivät saisi Malfoyden vihoja niskoilleen.

Yhtäkkiä puhelimen kärsimätön ääni havahdutti hänet hereille mietteistään. Hermione loikkasi seisomaan ja asteli puhelimen luokse ketterästi.

”Haloo?” Hermione mumisi hämillisenä.

”Haloo? Noinko sinä nykyään vastaat puhelimeen?” tuttu, naurava ääni tavoitti Hermionen alitajunnan ja sai sydämen tykyttämään kiivaasti. Ron?!?

”Ron?” Hermione kuiskasi uskomatta korviaan. Soittiko Ron hänelle aikaisin lauantaiaamuna?

”Minäpä hyvinkin. Oletko yllättynyt?” Ron kysäisi. Hermione henkäisi.

”Kyseletkö tyhmiä? En ole kuullut sinusta mitään viiteen vuoteen!” Hermine miltei huusi.

”Älä nyt hermostu. Voinko tulla käymään? Olen tässä lähistöllä …”

”Kuinka lähellä?” Hermione pidätteli henkeään.

”Ovesi takana”, Ronin äänessä oli naurua. Hermione paiskasi luurin kiinni ja rynni eteiseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti saada lukkoa auki. Vihdoin hän onnistui siinä ja nykäisi oven selälleen. Ron seisoi oven takana silmät naurua tulvillaan ja suu leveässä hymyssä. Hänen tuttu, turvallinen Roninsa.

Ennen kuin Hermione ehti estää itseään, hän kapsahti miehen kaulaan ja puristautui lujasti tätä vasten. Hänen olisi pitänyt olla vihainen ja loukkaantunut, kun Ron ei ollut pitänyt yhteyttä, mutta nyt hän tunsi vain suurta helpotusta, että Ron oli hänen sylissään.

Ronin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja mies veti hänet lujasti itseään vasten. Ron oli kasvanut hurjasti, hän oli varmaankin metri yhdeksänkymmentä senttiä, leveäharteinen ja lihaksikas. Hänessä ei kuitenkaan ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Miehellä oli edelleen samat punaiset hiukset ja samat ilkikurisesti tuikkivat ruskeat silmät, jotka tuntuivat sekoittavan Hermionen pään kokonaan pyörälle.

Hermione olisi halunnut koskettaa Ronia joka paikkaan varmistuakseen, että mies oli todella olemassa, ettei hän vain nähnyt unta. Ron upotti sormensa hänen paksuihin hiuksiinsa ja puristi häntä lujaa itseään vasten, kuin ei koskaan haluaisi  päästää irti.

”Sinä tulit takaisin”, Hermione kuiskasi ja irrottautui hiukan Ronin syleilystä. Mies katsoi häntä ja nyökkäsi hitaasti. Hän katseli Hermionea päästä varpaisiin, nauttien selvästi näkemästään. Hermionella oli yhä yllään ylisuuri miestenpaita, jonka hän oli joskus ostanut huvikseen …

”Niin tulin. Minähän lupasin sinulle”, Ron sanoi hiljaa, sipaisten hänen punoittavaa poskeaan. Hermione rypisti kulmiaan. Lupasiko Ron? Hermione ei muistanut enää … Tai ehkä sittenkin …

”Miten sinä voit tehdä tämän minulle? Lähdet Ranskaan ja jätät minut tänne!” Hermione parahti.

”Minun täytyy. Se ei kestä kuin viitisen vuotta”, Ron sanoi. Hermione älähti.

”VAIN viitisen vuotta? Miten sinä kestät olla erossa minusta, kun minäkään en kestä olla erossa sinusta …”

”Herm, sinä tiedät, että minä rakastan sinua ja tekisin mitä tahansa vuoksesi. En unohda sinua koskaan. Ja minä tulen takaisin. Minä lupaan sen. Viisi vuotta on loppujen lopuksi pieni aika elämästämme. Kun palaan, olemme vasta 22-vuotiaita”, Ron hymyili hellästi ja pyyhki Hermionen kyyneleitä tämän poskilta.

”Hyvä on. Minä uskon sinua. Mutta kirjoitathan minulle niin usein kuin mahdollista? Tahdon kuulla, miten sinulla menee …”

***

”Sinä et kirjoittanut”, Hermione sanoi syyttävästi kahvikupin äärellä. Ron näytti pahoittelevalta.

”Minulla oli paljon kiireitä. Opiskelu oli rankkaa, kyllähän sinun pitäisi se tietää. Et itsekään kirjoittanut minulle”, Ron huomautti. Hermione huokaisi.

”Minä kuvittelin sinun löytäneen jonkun muun”, Hermione mutisi kasvot kahvikuppiin päin laskettuina. Ron naurahti pehmeästi.

”Minä kävin kyllä muutamilla treffeillä, mutta en tuntenut mitään erikoista. Sinun kanssasi minä tunnen jotain, mitä en osaa selittää”, Ron sanoi. Hermione kohotti katseensa.

”Todellako? Ethän vain juksaa, sillä minä – ”, Hermionen puheen keskeytti puhelimen pirinä. Hermione huokaisi ärtyneenä ja nousi. Hän meni puhelimeen.

”Granger”, hän muisti sentään vastata sukunimellään.

”Hei, Herm!” iloinen miehenääni kantautui hänen korviinsa. Hermione oli tipauttaa luurin. Harry? Mikä ihme kaikkia vaivasi, kun he palasivat yllättäen, kertomatta hänelle mitään …

”Harry? Oletko se sinä?” Hermione ihmetteli. Harry nauroi.

”Etkö enää tunnista minua? Totta kai se olen minä. Et ikinä arvaa! Minä olen täällä sinun etupihallasi ja ajattelin poiketa käymään, jos se sinulle sopii. Viivyn Lontoossa parisen viikkoa ennen kuin jatkan matkaani Irlantiin ja sitä ennen haluan ehdottomasti tavata sinut”, Harry sanoi.

Hermione oli pyörällä päästään ja veti syvään henkeä.

”Totta kai voit tulla tänne. Mutta minä –”

”Hienoa! Nähdään kohta”, Harry ilahtui ja sulki puhelimen ennen kuin Hermione sai lauseensa loppuun. Hermione laski hitaasti luurin ja tuijotti seinää edessään. Harry ja Ron olivat palanneet! Kenties Ginnykin kohta soittaisi ja ilmoittaisi piipahtavansa käymään. Mutta lukukausi Tylypahkassa oli vielä meneillään, joten se ei ollut mahdollista.

Hermione kuuli ovikellon soivan ennen kuin tajusikaan. Hän vilkaisi keittiötä kohden, missä Ron vielä istui. Sitten hän kiiruhti ovelle ja tempaisi sen auki. Harry virnisteli hänelle kirkkaanvihreät silmät säkenöiden.

”Hei”, Harry sanoi pehmeyttä äänessään. Mies ojensi kätensä ja veti Hermionen tiukkaan syleilyyn. Hermione oli häkeltynyt. Vajaan tunnin sisällä hän oli ehtinyt jo olla kahden miehen sylissä, jotka molemmat olivat olleet hänen parhaita ystäviään. Mitä vielä ehtisi tapahtua? Kenties Draco ilmestyisi hänen ovensa taakseen ja tempaisisi hänet syliinsä ja kertoisi ikävöineensä häntä kovasti.

Hermione veti syvään henkeä ja rutisti Harrya. Miehen kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja sivelivät hänen selkäänsä melkein liian intiimisti. Hermione pidätteli hengitystään. Hän tunsi Harryn hoikan vartalon itseään vasten ja miehen hengityksen poskellaan.

”Herm?” Ronin epäröivä ääni kantautui hänen takaansa. Hermione irrottautui nopeasti Harryn sylistä ja kohtasi ystävänsä pettyneen katseen. Samassa pettynyt ilme oli poissa ja Harry yritti näyttää ilahtuneelta Ronin nähdessään.

”Ron? Oletko sinäkin täällä?” Harry naurahti, kun mies tuli eteiseen. Ron oli pudottaa silmät päästään ja tuli sitten halaamaan ja mäiskimään Harrya selkään.

”Luoja, siitä on aikaa Potter!” Ron nauroi.

”Niin on. Viisi vuotta. Mitä sinulle kuuluu?” Harry kysyi. Ron hieraisi nenäänsä.

”Pelkkää hyvää. Voin loistavasti. Entä sinulle?” Ron kallisti päätään. Harry hymähti.

”Sitä samaa. Olen viettänyt viitisen vuotta kierrellen Eurooppaa”, Harry kertoi. Ron nyökkäsi.

”Minä tiedän. Olen lukenut lehdistä. Olit Ranskassakin, muttet ottanut minuun yhteyttä”, Ron sanoi.

Harry huokaisi ja haroi tummia hiuksiaan.

”Minä en ehtinyt. Oli kaikkia kiireitä huispauspelien kanssa. Se ei ollut lomamatka”, Harry sanoi ja katsahti Hermioneen. Hermione katseli ystäviensä sananvaihtoa hiljaisena ja hätkähti, kun puhelin soi. Jälleen.

”Johan sinua kaivataan tänään”, Ron naurahti ja katsahti Hermioneen, joka irvisti. Jos se olisi Draco, hän söisi pelipaitansa. Tosin, ei hän sellaista omistanutkaan. Samassa hän muisti olevansa vieläkin miestenpaidassa, paljain säärin ja paljain varpain. Hän punehtui ja ryntäsi nopeasti vastaamaan puhelimeen. Olikohan Harry huomannut hänen asuaan?

”Granger”, Hermione hengähti.

”Neil täällä. Minulla on sinulle hommia”, Neil sanoi innokkaasti. Hermione voihkaisi.

”Ei taas. Vastahan minä selvitin edellisen.”

”Luulin, että olisit innoissasi. Se koskee sitä eilisiltaista murhaa”, Neil sanoi. Hermione rypisti kulmiaan ja pyöritteli johtoa sormissaan.

”Mitä murhaa?” Hermione kysyi hajamielisesti.

”Etkö sinä lue aamulehteä tai katso uutisia? Siitä on joka kanavalla. Nuori nainen murhattiin raa’asti puistossa. Se ei ollut mikään tavallinen murha, vaan selvästi joku peto on tappanut sen, sillä naisesta oli jäljellä pelkkä luukasa”, Neil kertoi. Hermione henkäisi kauhusta. Luukasa? Mikä peto sai aikaan sellaista jälkeä? Halusiko hän alkaa selvittää tapausta johon liittyi luukasoja?

”Herm, onko kaikki hyvin?” Ron ja Harry seisoivat hänen takanaan ja näyttivät huolestuneilta. Hermione vilkaisi taakseen ja nyökkäsi. Molemmat miehet huojentuivat. Hermione kääntyi taas seinää kohden. Tuntui hyvältä, kun joku välitti.

”Niin, otatko työn vastaan? Sinun pitäisi saman tien tulla toimistolleni, jotta voimme hiukan puhua asioista”, Neil sanoi. Hermione nyrpisti nenäänsä. Toimistolle lauantaiaamuna?

”Eikö se voisi odottaa maanantaihin?” Hermione kysyi haukotellen.

”Ei! Silloin joku muu on jo saattanut selvittää kaiken. Tahdon sinun tekevän sen, sillä sinä olet paras siihen hommaan”, Neil sanoi ylpeyttä äänessään. Hermione huokaisi.

”Hyvä on. Minä tulen”, Hermione murahti. ”Mutta anna minulle edes puolituntia aikaa.”

”Totta kai. Tule, kun kerkiät, kunhan siihen ei mene koko päivää …”

Hermione sulki huokaisten puhelimen ja kääntyi miehiä kohden.

”Minun on mentävä. Pomoni soitti ja pyysi toimistolle”, Hermione sanoi.

”Me tulemme mukaan”, Harry ja Ron sanoivat yhteen ääneen, vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät.

Hermione haroi hiuksiaan ja paidanhelma kohosi ylöspäin. Kumpikin miehistä käänsi katseensa alas ja Hermione laski nopeasti kätensä.

”Minä käyn ensin pukeutumassa. Odottakaa te täällä”, Hermione sanoi nopeasti ja meni makuuhuoneeseensa pukeutumaan.