Henkilöt: Piper, Prue, Phoebe, Cole, Leo, Liz, Max jne

Juoni: Siskokset, Cole ja Leo joutuvat saarelle, missä merkilliset oliot puhuvat omaa kieltään. Miten he pääsevät takaisin kotiin ilman Varjojen kirjaa?

Jossakin vaiheessa tuo taustan väri muuttuu, en kyllä tajua miksi, mutta koettakaa kestää :D

-Hei, minää tulin! Piper Halliwell, siskoksista keskimmäinen, huudahti, avatessaan heidän suuren, mutta vanhan kotinsa ovea. Halliwellien talo oli ollut suvun käytössä vuosikymmenien ajan, mutta se oli silti tosi hyvässä kunnossa. Piper kantoi suuret ostoskassinsa sisään eteiseen ja työnsi sitten ulko-oven kiinni.
-Onko täällä ketään? Piper huhuili.

-Ullakolla! Phoeben ääni kantautui hänen korviinsa. Piper vei kassit keittiöön, heitti takkinsa eteisen tuolille ja asteli portaat ullakolle. Phoebe istui keskellä lattiaa ja seurasi kuinka hänen siskonsa Prue siivosi silmillään ullakon pölyistä huonetta. Luuta huitoi itseään edestakaisin ja vei roskat sitten rikkalapion luokse. Phoebe huudahti riemastuneena ja Prue virnisti.
-Emme tosiaan tarvitse siivoojaa tähän taloon, Phoebe tokaisi ja Piper naurahti, sipaisten tummanruskean hiussuortuvan korvansa taakse.

-Palkkaammeko Pruen hoitamaan siivouspuolen? Piper kallisti päätään ja Prue pyöräytti silmiään.
-Siitä ajatuksesta minä en pidä, Prue tokaisi ja istahti vanhan arkun päälle, mistä Phoebe oli pari vuotta sitten löytänyt Varjojen kirjan. He eivät olleet mitään tavallisia kuolevaisia, vaan noitia, Lumottuja, maailman parhaimpia noitia, joiden tehtävänä oli pelastaa viattomia pahojen demonien ja velhojen kynsistä. He eivät koskaan tienneet milloin seuraava demoni tai velho yrittäisi tappaa heidät. Yleensä he tahtoivat heidän voimansa.

Maailmassa saattoi olla muitakin noitia, mutta ei ketään heidän kaltaisiaan, joilla oli maagisia voimia. Piper hallitsi pysäyttämisen taidon, Prue siirsi kaikkea liikkuvaa/liikkumatonta ajatuksensa avulla ja Phoebe näki tulevaisuuden ja joskus jopa menneisyyden. He olivat saaneet tietää noituudestaan vasta kaksi vuotta sitten, kun heidät kasvattanut isoäiti kuoli sydänkohtaukseen. Demoni oli tappanut heidän äitinsä siskosten ollessa ihan pieniä eikä Phoebe edes ollut kunnolla ehtinyt tutustua häneen. Piper oli vastikään mennyt naimisiin heidän Valontuojansa Leon kanssa ja Phoebe oli syvästi rakastunut demoni - Coleen, joka yritti kovasti olla hyvä. Leon tehtävänä oli suojella heitä ja muita noitia. hän oli kuollut toisessa maailmansodassa, mutta oli saanut tilaisuuden ”toiseen elämään”. Hän ei silti ollut mikään aave, vaan ihka-aidon näköinen ihminen ja hyvin komea sellainen.

Piper venytteli uupuneita jäseniään. Vaikka hänellä olikin vapaailta hänen ja siskosten omistamalta clubilta, hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Demonien jahtaaminen viime vuosina oli käynyt voimille. Viime aikoina he olivat kylläkin saaneet olla rauhassa, mutta ainaisessa pelossa eläminen oli hyvinkin raskasta kelle tahansa epänormaalille ihmisillekin.
-Kunpa demonit olisivat unohtaneet meidät, Piper huokaisi ja lysähti lattialle, välittämättä vähääkään hiukan pölyisestä lattiasta. Phoebe vilkaisi häntä.
-Oletko kunnossa? Näytät väsyneeltä, Phoebe tokaisi. Piper kohautti olkiaan.
-Saatan ollakin. En jotenkin pysty nukkumaankaan rauhassa, kun demonit kummittelevat unissanikin, Piper tuhahti. Phoebe katsahti Pruehen.
-Oletko sinä nähnyt painajaisia? Phoebe ihmetteli. Piper hymähti ja haroi tummanruskeita hiuksiaan.
-Noo…Ehkä hiukan, mutta ei niistä kannata huolehtia. Eivät ne ole olleet mitään maata järisyttäviä. Enkä ole herännyt kiljuen, Piper naurahti jo hiukan. Phoebe irvisti.

-Olisimme kyllä kuulleet, jos olisit kiljunut. Emme kuitenkaan asu missään kartanossa, Phoebe sanoi. Samassa jotain sinistä välähti heidän edessään ja Leon hymyilevä hahmo ilmestyi ullakolle. Piperin kasvot sulivat hymyyn ja hän pomppasi seisomaan ja kietoi käsivartensa Leon kaulan ympärille.
-Kaipasinkin sinua, Piper painoi pehmeät huulensa Leon huulille ja mies kietoi käsivartensa tiukasti ja omistavasti Piperin vyötärön ympärille. Piperista oli ihanaa kuulua jollekin ja olla rakastettu. Hänestä oli ihanaa rakasta…

-Hkrhm…En millään haluaisi keskeyttää jälleennäkemisenne riemua, mutta olisin todella kiitollinen, jos pussailisitte jossakin muualla. Minäkin kaipaan Colea, Phoebe murisi ja Piper vilkaisi siskoaan, mutta hän ei irrottautunut Leon turvallisesta sylistä.
-Mikset sitten kutsu häntä. Tuskin se mies kaukana on, Piper tokaisi hymyillen ja Phoeben silmissä pilkahti. Prue ei ollut huomaavinaankaan heitä vaan oli keskittynyt ullakon siivoamiseen. Phoebe kuitenkin arvasi Pruen hiukan kadehtivan heitä.

Hänellä ei ollut mitään vakituista suhdetta. Aiemmin hän oli ollut täysin omistautunut työlleen, mutta kun hän oli vaihtanut antiikkisen työnsä valokuvaamiseen, hän ei silti tahtonut löytää Sitä Oikeaa, joka veisi jalat alta. Oli vaikea löytää miestä, joka tulisi hyväksymään sen, että he olisivat ikuisesti erilaisia. Mikään mahti maailmassa ei saisi heitä luopumaan voimistaan. Phoebe oli aina tahtonut aktiivisen voiman, mutta sellaista hän ei ollut saanut ja hänen oli pitänyt hyväksyä se voima, mikä hänelle oli määrätty. Osasihan hän kaikenlaisia karate-potkuja, mistä olisi pahaa vastaan taistellessa todella hyötyä - ja oli ollutkin.

-Cole?! Phoebe huusi kokeilevasti. Cole oli muutamaan otteeseen tullut, kun hän oli pyytänyt, mutta Phoebe ei ollut lainkaan varma, kuulisiko Cole häntä. Yhtäkkiä joku kosketti häntä olkapäästä ja Phoebe pyörähti ympäri ja kohtasi Colen ruskeiden silmien katseen. Phoebe hengähti helpotuksesta ja hetkessä hän oli Colen vahvoilla käsivarsilla. Cole painoi huulensa rajusti naisen huulille ja hengitti Phoebestä lähtevää tuoksua. Hän silitti naisen pehmeitä hiuksia ja tunsi tämän vartalon kaaret omaa vartaloaan vasten. He kuuluivat yhteen, vaikka olivatkin miltei eri puolilta maailmaa.

-Olen kaivannut sinua, Phoebe kuiskasi ja painoi päänsä Colen vahvaa rintaa vasten, tuntien miehen tasaisen sydämen sykkeen. Cole naurahti matalasti.

-Enhän minä ole ollut kauaa poissa. Näit minut eilen, Cole tokaisi hiukan hämmentyneenä. Phoebe kohotti hymyillen katseensa mieheen.

-Minusta se tuntui ikuisuudelta. Sinun pitäisi vierailla meillä useammin, Phoebe sanoi ja Cole hymyili. Prue huoahti.
-Tämä paikka alkaa kohta muistuttaa jotakin pussailukerhoa eikä meidän ullakkohuonetta. Oletteko jo kenties unohtaneet minut? Pruen silmissä välähti.
-Emme suinkaan rakas siskoni, Phoebe vilkaisi huvittuneena vanhinta siskoaan. Prue irvisti.
-Olisi ihanaa, jos keskittyisitte katsomaan ympärillenne. Mitä näette? Prue kysyi. Cole vilkaisi ympärilleen ja kohautti sitten hartioitaan.
-Tavaroita täynnä olevan ullakkohuoneen, Cole arvasi.
-Äh, demoneilla taitaa olla varsin surkea älykkyysosamäärä, Prue tuhahti.
-Mitä erikoista täällä sitten on? Paitsi tuo luuta ja rikkalapio. Onko joku siivonnut? Cole tajusi. Prue virnisti.
-Minä tietenkin. Tajusin, että voin voimillani pyyhkiä pölyjäkin ilman, että kyykin tuolla lattialla, Prue huomautti ja Leo naurahti.
-Varsin kekseliästä. Aloinkin jo miettiä miksi te olitte ullakolla, kun demoneitakaan ei ole näkynyt, Leo tokaisi. Yhtäkkiä Piper kuitenkin kiljahti.
-Mikä tuo sitten on? hän kysyi. Kaikki kääntyivät katsomaan huoneen nurkasta esiin astuvaa suurta hämähäkkiä. Sillä oli suuret terävät hampaat. Se ei ollut mikään pikkuruinen kahdeksanjalkainen otus, vaan suuri, ihmistä kaksi kertaa suurempi olento. Leo veti Piperin turvallisesti selkänsä taakse.
-Olen aina inhonnut hämähäkkejä. Ovatko ne nykyään noinkin suuria? Piper ihmetteli.

-Tuo tulee jostain…En tiedä mistä. Voisitko ystävällisesti pysäyttää sen? Phoebe huudahti, kun se lähestyi heitä askel askeleelta. Piper heilautti käsiään ja hämähäkki pysähtyi. He juoksivat kaikki Varjojen kirjan luokse ja Prue ryhtyi hätäisesti selaamaan sen sivuja.
-Ei täältä löydy mitään jättihämpyistä! Prue parahti. Samassa kirjan sivut siirtyivät itsestään ja esiin ilmesty irvokkaan näköinen hämähäkin kuva ja loitsu.
-Hmm…Eihän tämä ole mikään hämähäkin karkottamisloitsu. Se kertoo jostain saaresta, Prue tuhahti ja aikoi kääntää sivua, mutta Leo tarttui häntä käsivarresta.
-Odota. Se voi olla oikea. Tuon avulla voimme ehkä tuhota tuon. Jotenkin. Lukekaa se, Leo määräsi. Siskokset vilkaisivat toisiaan ja alkoivat lukea yhteen ääneen loitsua.

Yhtäkkiä kaikki alkoi kieppua heidän ympärillään hurjasti. Piper ei tajunnut edes puristavansa lujasti Leoa kädestä. Hän tajusi vain, että jotain outoa oli tapahtumassa, jotain käsittämättömän vaarallista. Sitten hän ei enää tajunnutkaan mitään, kun mahtava pyörre imaisi heidät mukaansa.

Piper voihkaisi avatessaan silmänsä. Ensin hän ei nähnyt kuin pelkkää sumua, mutta sitten hänen näkönsä selveni ja hän näki pelkkiä puita yläpuolellaan ja pilkahduksen sinisestä taivaasta. Piper nousi istumaan ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli yksin. Missä kaikki muut olivat? Eivätkö he olleetkaan joutuneet tähän paikkaan yhdessä? Piper värähti. Jos täällä olisi samanlaisia otuksia, mikä oli ilmestynyt heidän ullakolleen, hän ei selviäisi niistä yksin. Tai ainahan hän saattoi pysäyttää jokaisen vastaantulevan olennon. Piper kömpi pystyyn ja katseli ympärilleen. Hän oli aivan kuin tiheässä sademetsässä tai viidakossa. Köynnöskasveja oli joka puolella, maa oli täynnä vihreää sammalta, outoja kasveja ja pieniä möyriäisiä. Piper värähti ja lähti sitten astelemaan eteenpäin. Jos muut eivät olleet täällä niin aina hän saattoi etsiä tien ulos tästä sankasta viidakosta. Piper tunsi kuinka auringon säteet kimaltelivat hiukan kosteilla lehdillä. Valo ei täysin päässyt tunkeutumaan paksujen puukerrosten läpi. Jos muut olivat täällä, niin hän ei ainakaan koskaan tulisi löytämään heitä. Piper työnsi oksia tieltään ja työntyi yhä syvemmälle metsään. Jokin lehahti lentoon läheisestä puskasta ja Piper hätkähti. Kuulisivatkohan muut häntä, jos he olivat täällä?

-Prue?! Phoebe!? Piper huusi niin lujaa kuin pystyi. Pian hänen äänensä käheytyi ja hän joutui olemaan jonkin aikaa vaiti. Samassa jokin liikahti pusikossa. Piper jähmettyi liikkumattomaksi ja käänsi hitaasti päänsä…ja tuijotti samaisen hämähäkin mustiin, pieniin silmiin. Huuto takertui hänen kurkkuunsa ja hänen teki mielensä pinkaista karkuun, mutta hän ei saanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Piper heilautti samassa käsiään, mutta olento ei pysähtynyt. Piper hätääntyi. Miksei se pysähtynyt? Piper astahti taaksepäin ja olen tuli lähemmäksi. Sen kahdeksan jättimäistä jalkaa liikehtivät levottomina. Se oli inhottavan karvainen ja suurikokoinen ja olisi voinut yhdellä loikalla hyökätä Piperin niskaan ja puraista häntä. Tuo olento puri tappaakseen…Piper tunsi olevansa lamaantunut. Hän ei saanut jalkojaan tottelemaan. Hän vain tuijotti. Yhtäkkiä joku vilahti hänen ohitseen ja tarttui häntä kädestä, kiskaisten aluskasvillisuuden sekaan. Piper ei ollut eläissään juossut yhtä kovaa. Hän kuuli takaansa hämähäkin vihaisia karjahduksia. Hän kuuli oman sydämensä hakkaavan mielettömästi, heidän askeleensa. Piper siirsi katseensa pelastajaansa ja tajusi sen olevan Leo. Mies johdatti häntä eteenpäin ja samassa he saapuivat suuren puun luokse.
-Kiipeä! Leo huudahti ja Piper lähti kiipeämään ylöspäin. Puun kuori raapi hänen kämmeniään ja oksa iski häntä kasvoihin. Hän vilkaisi alaspäin ja huomasi Leon nousevan ylös aivan hänen jäljessään. Hämähäkki saapui aukiolle ja jäi hämmentyneenä vilkuilemaan ympärilleen. Osasivatko nuo kiivetä? Piper toivoi, että eivät…He saavuttivat oksiston. Piper kapusi istumaan yhdelle paksulle oksalle ja pian Leo oli hänen edessään. Mies painoi hänet syliinsä ja Piper tunsi kuinka hän vapisi.

-Pelkäsin, että olin täällä ihan yksin, Piperin ääni värähti. Leo silitti hänen hiuksiaan ja vilkaisi välillä alas. Hämähäkki oli kadonnut.
-Muut ovat täällä jossain. Jostain syystä ajauduimme erillemme pyörteen aikana. Oli onni, että kuulin huutosi. Et missään tapauksessa saa koskaan jäädä paikoillesi, Leo painoi kämmenensä Piperin molemmille poskille ja sipaisi naarmua hänen oikeassa poskessaan.
-Havaitsin, että voimamme eivät toimi täällä. Täällä yhdistyvät menneisyys ja nykyisyys aivan kuten siinä loitsussa sanottiin. Saari on lisäksi niin kaukainen ja niin olematon, ettei täällä tunneta meidän kaltaisiamme voimia, Leo tokaisi.
-Ovatkohan muut kunnossa? Piper mietti ja painoi sitten päänsä Leon vahvaa rintaa vasten. He voisivat levätä ainakin hetken ennen kuin lähtisivät etsimään muita.

Phoebe nousi tyrmistyneenä istumaan. Hän oli joutunut aivan kuin jonkinlaiseen viidakkoon. Hän oli maannut pehmeällä sammalmättäällä.
-Prue, missä me olemme…? Phoebe ei saanut vastausta. Kauhukseen hän tajusi olevansa yksin. Missä Prue ja Piper olivat? Herranen aika! Phoebe kömpi pystyyn ja silmäili ympärilleen. Tiheä aluskasvillisuus esti häntä näkemästä muutamaa metriä pidemmälle. Olikohan täällä villipetoja? Phoebe haroi hiuksiaan ja lähti sitten varovasti kulkemaan eteenpäin. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne hänen pitäisi kulkea. Jokainen askel tuotti tuskaa. Hänen päätään kivisti ja jalat tuntuivat hyytelöiltä aivan kuin hän olisi kävellyt pitkänkin matkaa. Phoebe tunsi kuinka oksat takertuivat hänen hiuksiinsa kuin ilkeät käärmeet. Samassa hän tosiaan katsoi parimetrisen käärmeen keltaisiin silmiin ja kiljaisi kauhusta. Hän ei yleensä ollut mikään käärmeitä pelkäävä nainen, mutta kun sellaisen kohtasi silmästä silmään joutui pakostakin kauhun valtaan. Phoebe lähti perääntymään eikä käärme, Luojan Kiitos, seurannut häntä. Se kallisti vain päätään ja katosi sitten takaisin puiden oksiin. Phoebe veti syvään henkeä ja koetti rauhoittua. Missäköhän muut olivat? Oliko hän yksin joutunut tähän petojen riivaamaan saareen? Phoebe irvisti. Ajatus ei kiehtonut häntä ollenkaan. Tästä kehkeytyisi hänen pahin painajaisensa. Yllättäen Phoebe kuuli jonkun huutavan kauhuissaan. Phoebe tunnisti äänen. Prue.

-Prue! Phoebe huusi ja pinkaisi juoksuun äänen suuntaan. Kohta hän huomasi Pruen, joka kyyhötti puun alemmalla oksalla ja valtava lisko seisoi hänen alapuolellaan, mulkosilmät käännettyinä saaliiseensa, jonka hän aikoi varmasti pistää poskeensa.
-Vou! Phoebe pysähtyi kuin seinään. Lisko kuuli äänen ja kääntyi salamannopeasti. Olipas se notkea!
-Juokse! Prue huudahti. Phoebe pinkaisi juoksuun, kiersi puun ja lähti kiipeämään ylöspäin juuri kun lisko oli samaassa otteen hänen jalastaan. Prue tarttui Phoebea käsivarresta ja auttoi hänet puun vahvalle oksalle.

-Oletko kunnossa? Prue kysyi ja Phoebe nyökkäsi, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
-Missä Piper on? Phoebe halusi tietää. Hän katseli liskon epätoivoisia yrityksiä kun tämä yritti saada suurta ruumistaan puun juurelle.
-En ole nähnyt häntä. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin, Prue tokaisi. Hän piti kiinni puun paksusta rungosta ja huokaisi
-Enpä olisi uskonut, että me joutuisimme tänne. Jäivätkö Cole ja Leo ullakolle? Prue kysyi äkkiä.
-En tiedä. En ole ainakaan nähnyt heitä, Phoebe rypisti kulmiaan. Toivottavasti miehet eivät olleet joutuneet heidän kanssaan tälle hirviöiden valtaamalle saarelle.

-Missä me oikeastaan olemme? Prue kysyi hetken päästä. Lisko oli asettunut mukavaan asentoon aivan heidän oksien alapuolelle. Se vahti heitä pää kallellaan, suuret raajat levällään.
-Jaa-a. Vastaisin tuohon, jos voisin. En lainkaan pidä tästä paikasta, Phoebe mutisi synkästi.
-Meidän voimammekaan eivät toimi täällä. Kokeilin sitä liskoon eikä se liikahtanutkaan paikaltaan, Prue sanoi ja Phoebe tuijotti häntä.
-Et voi olla tosissasi! Kuinka me sitten selviämme? Phoebe ihmetteli ja Prue kohautti olkiaan.
-Meidän on oltava nopeita ja erittäin älykkäitä, Prue tokaisi.

Samaan aikaan Leo ja Piper kapusivat alas jykevästä puusta. Hämähäkki oli lähtenyt etsimään heitä väärästä paikasta. Se ei ollut nähnyt heidän kiipeevän puuhun, joten se ei ollut voinut seurata heitä. Pian Piper hypähti turvallisesti maahan ja odotti, että Leo pääsi hänen rinnalleen.
-Olemme turvassa ainakin toistaiseksi, Leo tokaisi, vilkaisten ympärilleen. Hän tarttui Piperia kädestä ja he lähtivät yhdessä kulkemaan eteenpäin. Koskaan ei ollut täysin hiljaista. Joka puolelta kuului lintujen viserrystä, eläinten karjahduksia, pelästyneitä huudahduksia. Piper oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina ryntäämään karkuun, jos pienikin olento hyppäisi heidän luokseen. Leo asteli rivakasti eteenpäin ja Piperilla oli täysi työ kulkea hänen jäljessään.

-Hiljennä hiukan! Piper huudahti ja Leo vilkaisi häneen.
-Emme saa pysähtyä. Se on liian vaarallista, Leo tokaisi ja Piper huokaisi. Samassa he saapuivat pienelle aukiolle, missä kasvoi pari isoa puuta. Iso lisko makasi puun juurella.
-Hups, Piper törmäsi Leon selkään, kun mies äkkinäisesti pysähtyi.
-Shh, Leo suhahti ja Piper jäykistyi. Hän kurkisti Leon selän takaa ja näki valtavan, ruman näköisen liskon. Se ei ollut vielä huomannut heitä.
-Miksi se makaa tuossa? Piper kuiskasi. Leo kohautti olkiaan. Sitten hän kohotti katseensa ylös ja huomasi Pruen ja Phoeben, jotka hurjasti viittoivat heille. Leo kohotti kättään huulilleen. Piper seurasi miehen katsetta ja hänen silmänsä levisivät. Leo veti hänet kuitenkin suuren pensaan taakse kyykkyyn.

-Meidän on harhautettava tuota, jotta Prue ja Phoebe pääsevät alas, Leo sanoi. Piper rypisti kulmiaan.
-Mutta miten? Se on varmasti tosi nopea. Emme pääse sitä karkuun, Piper huoahti.
-Katsotaan kumman se valitsee. Lähde sinä tuohon suuntaan ja minä menen toiseen. Se kumpaa se ei valitse, auttaa Pruea ja Phoebea, Leo määräsi ja Piper nyökkäsi nielaisten. Leo suuteli häntä pikaisesti ja puristi rohkaisevasti häntä kädestä. Sitten he nousivat ja astuivat esiin. Lisko nousi nopeasti ja katsoi heitä.
-Hei, lurjus! Ota kiinni jos saat! Leo huudahti ja pinkaisi juoksuun. Piper teki samoin, mutta hän meni toiseen suuntaan. Liskon pää kääntyili hurjasti, mutta sitten se loikkasi Piperin perään.
-Niinpä tietysti! Miksi aina minä? Piper voihkaisi ja kiihdytti askeleitaan. Lisko saavutti häntä. Sen haiseva hengitys kantautui hänen korviinsa, kun hän juoksi yhä kovempaa, ainoana päämääränä päästä turvaan. Samassa joku kiskaisi hänet puuhun. Piper huudahti pelästyneenä, mutta luja käsi painautui hänen huulilleen. Lisko jatkoi matkaansa. Se ei tajunnut, että hänen ruokansa oli taas päässyt livahtamaan. Piper kääntyi pelastajansa puoleen. Jälleen joku oli auttanut häntä.

-Cole! Piper huudahti ja Cole virnisti happamasti.
-Kukas muukaan? Missä muut ovat? Olen kyykkinyt tässä saamarin puussa jo varmaan tunnin! Ensin minua jahtasi jokin kammottava olio, mutta ehdin kapuamaan puuhun ja sitten tuo. Mihin hemmettiin me olemme joutuneet? Cole tivasi. Piper kohautti olkiaan.
-En tiedä itsekään. Muut ovat turvassa. Phoebe ja Prue olivat puussa, kun Leo ja minä tulimme sinne. Tuo lisko oli puun juurella. Se varmaan odotti, koska he tipahtaisivat alas, Piper naurahti. Hän alkoi toipua jo liskon aiheuttamasta järkytyksestä. Hän oli Colen kanssa ja se tarkoitti sitä, että hänen ei tarvinnut olla yksin. Vaikka hän ei aluksi ollutkaan luottanut Coleen niin nyt hänellä oli tunne, että mies ei jättäisi häntä pulaan. Cole pudisti päätään.
-Jostain syystä minusta tuntuu kuin olisimme turvassa vain puussa, Cole tokaisi synkästi. Samassa he kuulivat muiden huutavan Piperia nimeltä. Piper katsahti Coleen.

-Olen täällä! Piper huusi takaisin ja kohta muut ilmestyivät heidän alapuolelleen.
-Missä?! Phoebe karjui.
-Yläpuolellanne, Piper vastasi. Phoeben, Pruen ja Leon päät nytkähtivät ylös.
-Piper! Cole! Phoebe huudahti hämmästyneenä. Cole ja Piper pudottautuivat alas ja kaikki halasivat toisiaan riemuissaan.
-Olemme selvinneet aika hyvin tähän asti, Phoebe naurahti Colen tiukassa puristuksessa.
-Meillä on ollut onnea. En tiedä kuinka kauan sitä kestää. Emme taida olla turvassa melkein missään, Leo huokaisi. Piper katsahti Leon kasvoihin.
-Cole sanoi, että olemme turvassa puussa, Piper huomautti. Leo vilkaisi Colea, joka irvisti.
-En aio jäädä puuhun istumaan. Meidän on löydettävä jokin tie ulos tästä saamarin viidakosta, Cole sanoi. Leo huokaisi.
-No, sitten vain kävelemme, Leo tokaisi.
-Kaiken tämän takana on taatusti demoni, joka halusi meidät pois tieltään, jotta saattaisi tuhota maailman, Prue sanoi synkästi, kun he jatkoivat matkaa.
-Toivottavasti se ei onnistu siinä, Piper huokaisi.
 

Oli tukahduttavan kuuma. Piper keskittyi pistämään jalkaa toisen eteen. Paita liimautui kiinni ihoon ja hän alkoi väsyä tähän ainaiseen talsimiseen.

-Emmekö voisi edes hetkeksi pysähtyä? Piper kysyi anovasti. Leo vilkaisi taakseen. Piperin kasvot olivat kuumasta ja rasituksesta punaiset ja nainen näytti lopen uupuneelta. Iltaan olisi vielä pitkä aika. Heidän olisi vain marssittava eteenpäin, sillä aikaa ei saanut heittää hukkaan.

-Emme. Sinun on jaksettava. Ellet sitten halua joutua liskon ruuaksi, Leo tokaisi. Piper irvisti.
-Tai hämähäkin, hän lisäsi.

-Tai minkä tahansa muun, Phoebe huomautti hänen takaansa.
-Miten niin minkä tahansa muun? Älä vain sano, että tuollaisia otuksia on lisääkin, Piper huokaisi turhautuneena.
-Mistä sitä koskaan tietää, mitä täällä viidakossa vilisee? Ei ainakaan tiikereitä tai krokotiilejä, Phoebe sanoi. Prue värähti.
-Kenen ehdotus oli lukea se loitsu? Prue kysyi harmissaan.
-LEON! Piper ja Phoebe huusivat. Leo kohautti olkiaan.
-Ei ollut muuta vaihtoehtoa, Leo puolustautui.
-Olisimme voineet pitää sen hämähäkin voimani avulla jumissa, Piper kivahti.
-Ahaa…Nyt syytetään sitten minua. Itse te sen loitsun luitte, Leo ärähti.
-Olkaa jo hiljaa ja katsokaa tuonne! Cole huusi ja kaikkien päät kääntyivät vasemmalle. Siellä he näkivät joen, joka kiemurteli puiden lomassa. Se solisi kutsuvasti.
-Oih! Ihanaa! Olenkin kaivannut kylpyä, Piper huudahti ja he kaikki juoksivat joelle.

-Ei! Odottakaa! Siellä voi asustaa vaikka mitä petoja, Leo toppuutteli naisten intoa. Prue vilkaisi häntä.
-Herra on hyvä ja menee ensin, Prue hymyili suloisesti. Leo tuhahti.
-Ja antaisitte hirviön syödä minut? Minä olen pelastanut teidät jos minkälaisesta pulasta elämänne aikana ja sitten te kiitätte minua tällä tavoin, Leo huokaili. Piper pyöräytti silmiään.
-Älä suurentele asioita. Ei tuolla nyt mitään ole. Se näyttää niin kirkkaaltakin, Phoebe sanoi kaikkien puolesta ja niinpä he ryntäsivät vaatteineen veteen.

-Me katselemme täältä rannalta, Cole istahti varjoisan puun alle ja kohotti kasvonsa aurinkoon. Leo seurasi Colen esimerkkiä, mutta hänen oli kuitenkin pidettävä suojattejaan silmällä. Eikä hän tahtonut menettää tuoretta vaimoaan. Phoebe, Piper ja Prue loiskuttelivat kuin pikkutytöt, jotka eivät olleet koskaan vettä nähneetkään.

-Mikä tuo on? Prue kiljui samassa.
-Mikä? Mikä? Piperin pää kääntyili hädissään. Prue osoitti jonnekin kauemmas jokeen, missä vilahti jotain suurta ja ruskeaa.
-Tulkaa pois sieltä vedestä! Cole ja Leo karjuivat eikä naisia tarvinnut kahdesti käskeä. He ryntäsivät huutaen maan pinnalle.
-Mikä se oli? Phoebe kysyi hengästyneenä.
-Jokin inhottava vesipeto. Älkää sanoko. En tahdo tietää, Piper painautui Leon lämpimään syleilyyn.
-Minähän varoitin, Leo muistutti. Prue huokaisi.
-Olisi pitänyt kuunnella sinua, Prue mutisi. Hän väänsi vettä tukastaan.
-Onneksi vaatteet kuivuvat auringossa, Phoebe sanoi.
-Missä me nukumme yömme? Piper ihmetteli. Leo rypisti kulmiaan.
-Meidän on löydettävä jokin hyvä paikka. Ja suojaisa. Meidän on pidettävä villipedot loitolla, Leo tokaisi. He jatkoivat pian matkaa.
 

Illan mittaa kuumuus hellitti ja alkoi tulla viileää. Piperia paleli ohuessa paidassaan. Hän oli jo kuivunut, mutta silti kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin. Kuinka yön ja päivän lämpötila saattoi vaihdella niin rajusti. He eivät törmänneet yhteenkään otukseen. Luultavasti kaikki olivat valmistautumassa yöpuulle.
-Minulla on nälkä, Phoebe huoahti. Cole kietoi kätensä naisen hartioille ja pyyhkäisi tämän poskea.

-Koeta jaksaa. Ehkä löydämme jotain syötävää jostain, Cole rauhoitteli. Phoebe painoi päänsä Colen vahvaa olkapäätä vasten ja hetken he nojasivat toisiinsa.
-Missä kaikki banaanit ja eukalyptuspuut ovat? Piper ihmetteli, katsellen ympärilleen.

-Me emme ole missään tavallisessa viidakossa. Niitä ei ehkä edes tunneta täällä, Prue huokaisi.
-Onko tuolla luola? Phoebe kysyi äkkiä. Kaikkien päät kääntyivät tällä kertaa Phoeben osoittamaan suuntaan ja Leo nyökkäsi innokkaasti.

-Se se on! Voimme varmaankin yöpyä siellä, Leo tokaisi ja he kaikki astelivat luolan suuaukolle. Luolassa oli pimeää.
-Miksemme voineet ottaa taskulamppua mukaan? Leo harmitteli.
-Emme sattumalta olleet varautuneet siihen, että ilmestyisimme jollekin trooppiselle saarelle, Piper mutisi. Leo ja Cole menivät edeltä ja sisarukset seurasivat heidän jäljessä.Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua kirkunaa. Piper hätkähti rajusti. Ja sitten parvi ilkeän näköisiä pikkuotuksia hyökkäsi heidän kimppuunsa. Piper, Prue ja Phoebe alkoivat kiljua ja hätistellä niitä pois.
-Lepakoita! Ottakaa ne pois! Piper huusi ja huitoi käsiään päänsä päällä.

-Ne eivät ole lepakoita vaan ihan jotain muuta, Leo tuuppasi yhtä otusta ja se mätkähti kuolleena maahan.
-Johan oli heikko yksilö, Leo henkäisi, mutta sai sitten koko parven kimppuunsa.

-Kiitos Leo…LEO! Piper huudahti kauhuissaan, kun hän huomasi Leon kyyryssä maassa, pitelemässä käsiään kasvojensa suojana. Cole ryntäsi auttamaan miestä ja alkoi tuuppia niitä ja sitten ne yksi toisensa jälkeen kuolivat.
-Huh…Inhottavia otuksia, Phoebe hieraisi poskeen tullutta naarmua.
-Onkohan niitä lisää? Prue kysyi, katsoen pimeää käytävää. Yhtäkkiä hänen ei tehnytkään mieli mennä sinne. Kuinka heistä oli tullut näin arkoja? Oliko voimien katoamisella jokin syy? Prue pudisti päätään. He eivät olleet tottuneet olemaan avuttomia ja nyt he eivät pystyneet puolustamaan edes itseään.
-Mennään peremmälle. En usko, että niitä tulee lisää, Leo sanoi. Hän tarttui Piperia kädestä ja veti naisen lähelleen.
-Oletko kunnossa? Hän kysyi ja katsoi Piperin naarmuuntuneita kasvoja ja käsivarsia. Piper nyökkäsi.

-Niillä oli vain turhan terävät kynnet, Piper huoahti. He etenivät hitaasti. Jostain tippui vettä maahan tasaiseen tahtiin, mutta muuten luolassa oli hiljaista kuin haudassa.
-Tämä paikka karmii selkäpiitäni, Phoebe värisi.
-En minäkään nauti tästä, Prue tuhahti hänen vierestään.
-On tämä nyt parempi paikka kuin jos olisimme ulkona villipetojen syömänä, Cole tokaisi ja Phoebe huokaisi.
-Taidat olla oikeassa, hän mutisi. Yhtäkkiä hänen jalkansa petti ja hän putosi kiljahtaen veteen.

-Phoebe! Cole huusi. Phoebe tunsi kuinka kylmä vesi kietoutui hänen ympärilleen. Raskaat vaatteet estivät häntä nousemasta pintaan. Hänen keuhkonsa tuntuivat olevan halkeamaisillaan. Vesi oli synkän mustaa eikä Phoebe nähnyt metriä pidemmälle. Sitten hän oli kuulevinaan loiskahduksen. Hänen aistinsa alkoivat tuntua heikoilta ja kaikki alkoi pikkuhiljaa hämärtyä. Hän ei edes tajunnut, että joku tarttui häntä kainaloista ja alkoi kiskoa pintaan, mutta siitä hän tiennyt enää mitään.

-Phoebe? Kuuletko minua? Herää, joku läppäsi häntä kasvoihin. Phoebe voihkaisi ja alkoi sitten yskiä vettä pois suustaan. Joku piteli hänen päätään ja Phoebe kohtasi Colen ruskeat, huolta tulvillaan olevat silmät.
-Luoja kuinka sinä pelästytit meidät, Cole hautasi päänsä Phoeben kylmään otsaan ja Phoebe kietoi kätensä Colen kaulan ympärille.
-En huomannut sitä vettä ollenkaan, Phoebe mutisi ja Colen huulet etsiytyivät hänen huulilleen. He suutelivat melkein rajusti toisiaan.
-Onneksi olet kunnossa, Cole huokaisi. Hän auttoi Phoeben seisomaan. Prue katsoi häntä.

-Kävit liian lähellä kuolemaa, Prue värähti. Kaikki olivat hetken hiljaa. Heidän äitinsä oli kuollut, kun veden demoni oli tappanut hänet. Aluksi he olivat luulleet, että hän oli hukkunut, mutta ihan lähiaikoina he olivat saaneet totuuden selville. Eikä sekään ollut sen parempi. He löysivät sopivan nurkkauksen luolan perältä. Piper käpertyi unisena Leon viereen ja nukahti pitkän päivän uuvuttamana. Hän oli varma, että Leo pitäisi huolta hänestä, jos jokin vaara uhkaisi heitä. Phoebe ja Cole kietoutuivat toistensa lähelle ja Prue vetäytyi omiin oloihinsa. Pian kaikki olivat syvässä unessa.

Mmm…Leo…Lopeta…Piper yritti huitaista Leon kättä pois. Olipas se karvainen. Sitten hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän tuijotti suoraan suuriin, mustiin silmiin ja kiljaisi. Hänen huutonsa herätti muutkin ja Leo ampaisi hänen viereltään seisomaan. Piper takertui Leoon hädissään ja he perääntyivät suuren otuksen tieltä. Se oli mustien karvojen peitossa. Se näytti suurelta, lihavalta koiralta. Mutta se ei ollut koira. Se oli melkein kolme metrinen. Sillä oli terävät kynnet, neljä jalkaa, kuono, silmät…Kaikki ihan kuin normaalilla koiralla, mutta se oli niin valtava, että se ei voinut olla koira. Mikä se oli? Piper räpäytti hämmästyneenä silmiään. Se ei ollut uhkaavan näköinen. Päinvastoin. Kun katsoi sitä tarkemmin, se oli melkein hellyyttävä. Omalla tavallaan.
-Mikä tuo on? Prue kysyi.

-Olen Jovacho, koira vastasi. Piper huudahti.
-Et sinä osaa puhua. Eivät eläimet osaa puhua, Piper vastusteli. Jovacho näytti ihan kuin virnistävän.

-Onko tällä saarella sitten mitään tavallista? Jovacho kallisti päätään. Piper vilkaisi Leoa, joka näytti yhtä pöllämystyneeltä.
-Ei oikeastaan, Piper mutisi. Jovacho katsoi hitaasti heitä kaikkia.
-Keitä te sitten olette? En ole nähnyt teitä koskaan aiemmin, Jovacho kysyi.
-Olemme no-ihmisiä. Maasta. Äh…Kai me vielä olemme maassa? Phoebe kysyi.

-Toki. Olemme vain paikassa mikä on kadottanut aikoja sitten merkityksensä. Täällä on ihmisiä menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Täällä ei tunneta aikaa. Me emme tiedä mikä vuosisata on kyseessä. Tiedämme vain yön ja päivän eron ja keitä itse olemme. Toiset eivät tiedä sitäkään, Jovacho kertoi.
-Mikä tämän saaren nimi sitten on? Cole kysyi.
-Larne Cross. Larne tarkoittaa eläinten kielellä valtavaa ja Cross hallitsijaa. Larne Cross on hallitsija, mutta se ei ole ihminen, vaan suuri hämähäkki, jota pelkäävät kaikki. Kun se saadaan tuhottua, ihmiset täällä pääsevät omaan aikaansa, takaisin kotiin, Jovacho selitti.

-Onko täällä muitakin ihmisiä? Prue ihmetteli.
-On. Voin viedä teidät heidän luokseen. Me Jovachot vartioimme heitä öin ja päivin, Jovacho sanoi.
-Ai. Minä luulin, että se oli nimesi, Piper huoahti.
-Meillä ei ole nimiä, Jovacho sanoi. - Seuratkaa minua, se lisäsi sitten eikä heidän auttanut muu kuin totella. Piper varjosti silmiään kirkkaalta auringon paisteelta. He olivat tainneet nukkua aika kauan, sillä aurinko oli jo korkealla puiden yläpuolella. Heidän kellonsa eivät toimineet lainkaan. He kulkivat pitkän aikaa eivätkä he puhuneet mitään. Kuitenkin he pitivät silmänsä ja korvansa auki pelottavien otuksien varalta. Niitä ei kuitenkaan näkynyt.

-Me varmaan törmäsimme Larne Crossiin, Phoebe sanoi jonkun ajan päästä.
-Milloin? Jovacho pyörähti ympäri.
-Ullakollamme, Phoebe vastasi.
-Ullakollanne? Mikä se on?
-Hällä väliä…Me asumme Amerikassa, Kaliforniassa. Et varmaan ole kuullut… Emme vain silloin tienneet kuka se oli. Se jäi luultavasti ullakolle, Phoebe selitti.

-Ei…Se ei voinut olla Larne Cross. Larne Cross ei koskaan poistu luolastaan. Ei ikinä. Häntä vartioi satatuhatta hämähäkkiä, syvällä maan alla, minne päivänvalokaan ei yllä. Kukaan ei ole löytänyt luolaa. Kaikki epäilevät sen olevan keksittyä. Siis kaikki ihmiset. Mutta me eläimet olemme vain kerran nähneet Larne Crossin ja sen aiheuttaman tuhon jälkeen vallitsi miljoonia vuosia kestänyt nälkä ja kuolema. Ei. Larne Cross ei olisi voinut nousta sieltä, Jovacho näytti pelkäävän hämähäkkiä tosissaan. Miljoona vuotta… Piper ei käsittänyt.

-Oletko sinä asunut täällä miljoona vuotta? Piper kysyi. Jovacho naurahti.
-En suinkaan. Elän vain niin kauan, kun pystyn. Olen elänyt nyt viisi sataa vuotta. Me Jovachot olemme vahvoja. Mutta meidän päällikkömme on elänyt miljoona vuotta. Häneltä olemme kuulleet tuon kaiken, Jovacho sanoi. Piper haroi sotkuisia hiuksiaan. Kaikki oli niin kummallista. Mikään ei tuntunut järkevältä. Oliko mikään tuntunutkaan koko heidän noituutensa aikana

Pian he saapuivat Ihmiskylään, miksi sitä nimitettiin. Suuret puusta tehdyt aidat peittivät näkyvyyden. He menivät sisään puisesta portista ja katselivat ällistyneinä ympärilleen. Ihmisiä oli paljon. Pieniä lapsia, nuoria, aikuisia, miehiä, naisia… Ja Jovachot kuljeskelivat heidän keskellään. Majat oli rakennettu puista ja lehdistä. Yhtäkkiä joku ilmestyi heidän luokseen. Tytöllä oli tummanruskeat pitkät hiukset ja suuret, tummat silmät. Hän hymyili ystävällisesti.

-Olen Liz. Keitä te olette? tyttö kysyi. Hän ei voinut olla kuin 17-vuotias. Hän oli hoikka, paljasvarpain, yllään kuihtuneet shortsit ja t-paita.
-Minä olen Piper, tuossa ovat siskoni Phoebe ja Prue sekä mieheni Leo ja Phoeben mies Cole, Piper esitteli heidät ja Liz nyökkäsi.
-Koska saavuitte tänne? Liz kysyi kiinnostuneena.
-Eilen. Entä sinä? Piper kysyi.
-Kolme kuukautta sitten, Liz vastasi ja Piper tuijotti tyttöä ällistyneenä.

-Max! tyttö huusi samassa ja kohta pitkä, hoikka, tummahiuksinen poika ilmestyi heidän luokseen. Poika tarttui Liziä kädestä ja hymyili heille.
-Hei. Olen Max. Mistä ajasta te tulette? Max kysyi kiinnostuneena.
-Vuodesta 2002, Phoebe vastasi.
-Niin mekin! Max ja Liz huudahtivat yhtä aikaa.
-Loistavaa! Mistä päin te tulette? Piper kysyi innoissaan.
-Roswellista, Uudesta - Meksikosta. Entä te? Liz kysyi uteliaana.
-San Fransiscosta, Piper vastasi ja Liz nyökkäsi.
-Onko teillä nälkä? Max kysyi ja he nyökyttelivät kiivaasti. Ihmiset tuijottivat heitä. Jotkut olivat pukeutuneet pukuihin, jotka olivat aikoja sitten poistuneet muodista. Joitain pukuja he eivät koskaan olleet nähneetkään.

-Mistä ajasta tuo tulee? Piper kysyi Liziltä. Hän näki sotavarusteisiin pukeutuneen miehen, joka näytti hyvin synkältä. Miehellä oli olallaan tuliterä ase.
-Vuodesta 2050. Tulevaisuudesta siis. Heillä oli juuri meneillään kolmas maailmansota, kun hän joutui tälle saarelle aivan yllättäin. Hän on kaiken aikaa pahantuulinen, Liz naurahti.
-Miten sinä ja Max jouduitte tänne? Piper kysyi, istuutuen vahvan puunrungon päälle. Liz istahti hänen viereensä. Hän katsoi rakastuneesti Maxia, joka jutteli vilkkaasti Leon kanssa.
-Max on…aika erikoinen poika. Hänellä on täällä tehtävä. Hämähäkki ilmestyi meidän luoksemme, Liz kertoi. Piperin naama venähti.

-Teidänkin? Tai siis… Piper vaikeni nolona. Liz kääntyi hänen puoleensa.
-Ilmestyikö teillekin hämähäkki. Olemme kysyneet muilta miten he joutuivat tänne, mutta he eivät muista. He tietävät vain sen, mitä olivat tekemässä sillä hetkellä, Liz sanoi.
-Me emme ole mitään tavallisia ihmisiä. Sen takia me olemme täällä. Meillä on varmaankin jokin tehtävä, Piper arveli.
-Hmmm… Keitä te sitten olette? Liz katsoi Piperia kysyvästi. Piper laski katseensa.

-En saisi kertoa sitä. Se on tavallaan salaisuus. Mutta me emme ole mitään tavallisia, Piper huokaisi. Hän tiesi jotenkin, että hän saattoi luottaa tähän nuoreen tyttöön.
-Me olemme noitia. Luulen, että meidän täytyy tuhota se Larne Cross. Kun kuulin siitä, tajusin miksi meidän täytyi tulla tänne saarelle, Piper kertoi.

-Vau…Max on avaruusolio. Hänelläkin on voimia. Minun on kerrottava tästä hänelle, Liz ponkaisi seisomaan, mutta Piper tarttui häntä käsivarresta.

-Odota vielä hiukan. Minulla on niin paljon kysyttävää. Jos teidänkin tehtävänne on tuhota Larne Cross niin meidän on varmaankin toimittava yhteistyössä. Onko sinullakin voimia? Toimivatko teidän voimanne täällä? Piper kyseli. Liz pudisti harmissaan päätään. Hän istahti takaisin Piperin viereen.
-Ei. En ymmärrä miksei Maxin voimat toimi. Minulla ei ole voimia. Olen vain tavallinen ihminen, jonka hengen Max pelasti voimillaan. Miten me voimme sitten taistella sitä otusta vastaan, jos teilläkään ei ole voimia? Liz ihmetteli ja Piper kohautti olkiaan. Samassa Phoebe pöllähti heidän luokseen innoissaan.

-Näettekö tuon naisen, jolla on tuo röyhelömekko. Kyselin mistä ajasta hän on, ja sain selville, että hän tulee vuodesta 1760. Voitteko kuvitella? Phoebe huokaili. Piper hymähti.
-En ihmettele enää mitään. Puhuitteko te muuten jotain ruuasta, Piper katsahti Liziin, joka hymyili ja nousi.

-Puhuimme. Voin tuoda teille sitä. Odottakaa hetki, Liz sanoi. Hän hävisi yhteen majoista ja tuli kohta paikalle vanhan naisen kanssa, joka katsoi heitä hiilenmustilla silmillään.

-Tässä on Nadja. Hän tulee vuodesta 1500. Hän on loistava kokki ja loihtii jos minkälaisia ruokia. Hän puhuu minulle vierasta kieltä. Ranskaa vahvasti murtaen. Mitä haluaisitte? Liz kysyi.

-Hampurilaisia ja ranskalaisia, Phoebe huokaisi. Liz virnisti.
-Ehei. Valitettavasti saatte tyytyä marjoihin tai erilaisiin kasveihin. Nadja tekee teille jotain, Liz sanoi ja viittoi jotakin ja Nadja nyökkäsi hymyillen. Hän sanoi jotain, mitä Piper ei ymmärtänyt ja poistui sitten majaansa.

-Nadja on ystävällinen nainen. Eräs toinen ranskalainen kertoi, että hän oli nukkumassa, kun herätessään, hän huomasi olevansakin täällä. Aika kamalaa, eikö? Liz kysyi. Phoebe värähti.
-Tosiaan, hän mutisi. Vihdoin Nadja palasi majasta korin kanssa, missä oli tuhansia marjoja ja erivärisiä lehtiä. Kaikki kerääntyivät syömään ja juttelemaan. Osa puhui vierasta kieltä, mutta he ymmärsivät toisiaan käsimerkkien avulla. Nauru raukui, mutta kaikkien päällimmäisenä huoleena oli, pääsisivätkö he koskaan pois tältä saarelta.


Seuraavan yön Piper nukkui sikeästi riippumatossa Leon kanssa. Leo piteli häntä kainalossaan ja hänen päänsä lepäsi miehen vahvalla rintakehällä. Heillä oli pieni peitto, mikä oli tehty jonkin eläimen nahasta. Se oli sopivan lämmintä, sillä yöllä oli hyvinkin kuumaa. Aamulla ihmiset alkoivat heräillä jo aikaisin. Leo poistui varhain Piperin luota, mutta hän oli liian uninen noustakseen. Hän heräsi vasta siihen, kun joku ravisteli häntä.

-Piper! Et voi nukkua koko päivää, Phoeben kärsimätön ääni kantautui hänen sekavan unensa läpi. Piper mutisi kiukkuisena ja yritti huitaista Phoeben käden pois, mutta ravistelu jatkui. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi siskoaan.

-Aloin jo ajatella, että olit kuollut, kun et edes liikahtanut. Me muut olemme jo syöneet ja käyneet pesulla. Luulen, että sinäkin haluat pestä itsesi, Phoebe tokaisi ja Piper yritti nousta. Mutta hän ei ollutkaan omassa sängyssään, kuten oli luullut. Riippumatto keikahti uhkaavasti ja samassa Piper oli rähmällään maassa. Phoebe purskahti nauruun.

-Hyvin hauskaa! Katsotaan miltä tuntuu, kun sinä putoat, Piper marisi ja kömpi pystyyn, vaatteitaan puhdistaen. Phoebe sipaisi hänen sotkuisia hiuksiaan.

-Voi Piper - kulta… Ehdottaisin pesua ja aamiaista niin sitten tuntuu paremmalta, Phoebe arveli ja hävisi majasta, jonka hän jakoi Colen, Leon, siskojensa, Lizin ja Maxin kanssa. Prue ilmestyi samassa hänen luokseen, raikkaana pesun jäljiltä.

-Oi! Sinun on päästävä uimaan! Se on aivaan taivaallisen lämmintä ja ihanaa! En ole pitkään aikaan uinutkaan alasti, Prue huokaili. Piperin silmät levisivät.

-A-alasti? Mutta entä miehet? Piper kysyi. Prue huitaisi kättään.
-Miehet uivat toisella joella. Tai sama jokihan se on, mutta se on niin suuri, että he ovat jakaneet sen puoliksi. Koirat vartioivat meitä, Prue kertoi. Piper tuhahti.

-Luuletko, että uisin jonkun koiran läheisyydessä. Ne eivät ole mitään aivottomia otuksia, Piper huoahti.

-Tiedän sen. Mutta mitä ne muka sinulle tekisivät? Mene nyt… Miehet ovat metsästämässä meille ruokaa. Jotain hyvää lihaa. Saat kylpeä rauhassa, Prue sanoi ja Piper lähti lopulta. Hän nappasi pesutarvikkeet, eläimen nahasta tehdyn pyyhkeen ja jotain ihme ainetta. Joku kertoi hänelle, että se oli tarkoitettu pesua varten. Piper ei halunnut edes tietää mitä se oli. Hän meni joen luokse ja riisuutui nopeasti. Vesi oli todellakin lämmintä. Hän uiskenteli onnellisena, kellui veden pinnalla ja pesi hiuksensa. Taivas oli uskomattoman sininen, melkein epätodellinen. Hän katseli sitä lumoutuneena, kelluessaan selällään. Yhtäkkiä veden pinta särkyi ja hän kuuli jonkun astelevan luokseen. Piper ponkaisi pelästyneenä seisomaan, mutta kohtasi sitten Leon katseen. Piper hymyili ja astahti eteenpäin.

-Leo? Mitä sinä täällä teet? Tämä on meidän naisten puoli, Piper sanoi. Leo veti hänet kosteaa, alastonta vartaloaan vasten.
-Palasimme juuri metsästysretkeltä. Saimme pari isoa liskoa. Liskon liha on kuulemma hyvää, Leo tokaisi ja painoi huulensa Piperin huulille. Piper kietoi kätensä miehensä kaulan ympärille ja antautui intohimoiseen suudelmaan. Leo kädet sivelivät hänen hiuksiaan ja lipuivat alemmas, lantioita pitkin. Piper painautui tiukemmin Leoa vasten, mutta irrottautuikin äkkiä.

-Joku voi nähdä meidät, Piper hengähti. Hänen katseensa viivähti hiljaisessa maisemassa. Tuntui kuin he olisivat äkkiä jääneet kahden. Leo pudisti päätään ja otti Piperin kasvot käsiensä väliin.
-Ei. Hätistin Jovachot pois. Olemme ihan kahdestaan, Leo kuiskasi ja he suutelivat jälleen. Piper ei ollut koskaan rakastellut joessa. Se oli ihanaa. Leo oli hellä, rakastava eikä mikään olisi erottanut heitä toisistaan.

 

-Missä Piper ja Leo ovat? Liz kysyi, kun kaikki alkoivat kerääntyä ruualle. Phoebe vilkaisi joelle.

-Piper meni ainakin kylpemään, hän tokaisi. Liz rypisti kulmiaan.
-Joki ei ole ihan turvallinen paikka, vaikka mitään ei olekaan sattunut meidän täällä olomme aikana. Siellä asustaa isoja ruskeita olentoja, rockeja, Liz kertoi. Phoebea värisytti.
-Me taisimme törmätä jo sellaiseen. Toivottavasti Leolla ja Piperilla on kaikki hyvin, Phoebe sanoi huolissaan. Liz laski lehdellä olevat marjat käsistään.

-Pitäisikö mennä katsomaan? hän kysyi. Samassa Phoebe huomasi kuinka Leo ja Piper palasivat nuotiolle käsi kädessä.
-Tuskin, Phoebe tuhahti. Liz kääntyi ympäri ja hymyili heidät nähdessään.

-Aloin jo huolestua, Liz sanoi. Piper pyyhkäisi märkiä hiuksiaan kuumottavilta kasvoiltaan.

-Ei hätää. Meillä tuota… oli muuta tekemistä, Piper mutisi ja Lizin tummat silmät alkoivat tuikkia.

-No, hyvä sitten. Jätimme teillekin lihaa, Liz sanoi ja nyökäytti päätään nuotion äärellä oleviin lihoihin. Piperin mielestä liha maistui aika hyvältä. Se oli sitkeää, mutta hyvänmakuista. Leo etsiytyi Colen ja Maxin ja parin muun miehen seuraan ja Piper jutteli Lizin kanssa. Prue oli erittäin kiinnostunut eräästä komeasta miehestä, jonka vierellä hän nytkin istui, kuuntelemassa keskittyneesti jotakin mitä mies puhui.

-Kuka tuo Pruen seurassa oleva tyyppi on? Piper kysyi, kulmiaan rypistäen. Liz kohotti katseensa.

-Aa… Tom. Hän on meidän ajastamme ja asuu Texasissa. Hänellä on semmoinen kiva cowboy-hattu, mutta hän käyttää sitä harvoin, koska se on niin kuuma, Liz kertoi.

-Hmm… Oikea karjapaimen. Mielenkiintoista, Piper hymähti. He juttelivat pitkään. Piper kuunteli kiinnostuneena Lizin kertomusta siitä kuinka hän ja Max olivat rakastuneet.

-…Alexin kuolema oli kova juttu. Se oli aivan kamalaa. Isabelista se tuntui kaikkein pahimmalta, koska hän oli alkanut juuri rakastua poikaan. Alex oli todella mukava. Toivon todella, etten näe Tessiä enää ikinä, Liz huokaisi ja haroi väsyneesti tummia hiuksiaan.
-Sinulla on ollut aika rankkaa. Oletteko te nyt sitten Maxin kanssa taas yhdessä? Piper kysyi ja Liz nyökkäsi ja hymy palasi hänen huulilleen.

-Max on aivan ihana. Minusta on välillä tuskallista ajatella, kuinka Max makasi Tessin kanssa, mutta yritän sopeutua siihen. Ilman parasta ystävääni en olisi päässyt tästä kaikesta yli, Liz sanoi vakavana. Piper nyökkäsi ja hänen katseensa pyyhkäisi Phoebessa ja Pruessa.

-Enkä minä tiedä mitä tekisin ilman siskojani, Piper sanoi lempeyttä äänessään. Liz katsoi häntä.

-Kauanko te olette tienneet noituudestanne? hän kysyi.
-Parisen vuotta. Saimme tietää, kun isoäitimme kuoli. Emme oikeastaan ole olleet nuorempina kovinkaan läheisiä toisillemme. Prue ja Phoebe varsinkaan. He olivat jatkuvasti toistensa kimpussa ja minä olin tavallaan niin kuin välikätenä. Sitten kun demonit ilmestyivät meidän elämäämme ja meidän oli pakko pitää huolta toisistamme, meistä tuli läheisempiä ja aloimme pikkuhiljaa ymmärtämään, ettemme pärjäisi ilman toisiamme, Piper sanoi. Liz nyökkäsi.

-Entä Leo? Koska tapasit hänet? Liz kysyi uteliaana. Piperin silmiin syttyi rakastunut katse.

-Hän on meidän valontuojamme. Vähän niin kuin suojelusenkeli. Rakastuin häneen ja hän minuun. Vaikka se olikin sääntöjen vastaista. Leo on kuollut. Hän sai vain uuden tilaisuuden elää ja suojella viattomia. Hänen pomonsa eivät aluksi pitäneet siitä, että olimme yhdessä ja he leikkasivat Leolta siivet, mutta Leo sai ne takaisin ja sitten me menimme monien selkkausten jälkeen naimisiin. Se ei ole mikään tavallinen rakkaustarina, Piper puhui hiljaa, jotta kukaan muu ei kuulisi heitä. Liz hymyili.

-Olemme molemmat kokeneet enemmän kuin monet muut, Liz tokaisi ja Piper nyökkäsi.

Päivä oli rauhallinen. He uivat, söivät ja juttelivat ihmisten kanssa. Viikko kului eikä mitään tapahtunut. Piper alkoi olla jo kyllästynyt marjoihin ja lehtiin. Onneksi he saivat syödäkseen välillä jonkin eläimen lihaa. Hän kaipasi P3:a. Hänen oma ravintolansa kärsisi, jos hän ei pian pääsisi kotiin avaamaan sitä. Piper asteli edestakaisin joen rannalla. Lähistöllä ei ollut muita. Oli hiljaista. Jostain kaukaa kuului lintujen sirkutusta ja eläinten karjahduksia. Olisi kamalaa jäädä tänne loukkuun loppuiäksi, Piper ajatteli värähtäen. Hän istahti lopulta yhdelle pienelle kivelle ja kuljetti hiekkaa sormiensa läpi. Hiekka oli lämmintä, melkein liian kuumaa, että olisi pystynyt kulkemaan siinä paljain jaloin. Piper painoi kädet sivuilleen ja kohotti kasvonsa aurinkoon. Hän oli ainakin saanut loistavan rusketuksen täällä ollessaan. Toivottavasti se tulisi pysymään kotiin tullessa. Yhtäkkiä hän älähti kivusta. Hän katsahti oikeaan käteensä ja näki siinä pienen, inhottavan näköisen ötökän, joka oli purrut häntä. Piper huitaisi sen pois ja veti sitten kädet syliinsä. Hän inhosi kaikkia ötököitä, liskoja ja hämähäkkiä ja täällä niitä vilisi enemmän kuin missään muualla. Ja ne olivat omituisen näköisiäkin. Sellaisia ei onneksi tulisi olemaan kotona, jos he nyt sinne koskaan pääsisivät. Piper nousi huokaisten ja lähti astelemaan leiriä kohti.

-Lähdetään kävelylle, Liz ilmestyi hänen luokseen. Piper rypisti kulmiaan.

-Eikö se ole liian vaarallista? Piper kysyi. Liz pudisti päätään.
-Tiedän reitin, missä olen saanut rauhassa kävellä. Kukaan ei ole koskaan ennen hyökännyt kimppuuni, Liz naurahti. He kääntyivät ja lähtivät astelemaan pientä polkua pitkin, joka kiemurteli eriskummallisten puiden seassa. Piper tunsi olonsa hiukan heikoksi ja arveli tunteen johtuvan vain kuumuudesta. Hänen pitäisi juoda enemmän. Piper asteli Lizin takana ja mietti minne tyttö häntä vei. Miksi kaikki näyttää niin sumuiselta? Piper ihmetteli. Hän näki kaiken kahtena ja yhtäkkiä hänen tuli kamalan kylmä. Piperia huimasi. Mitä hänelle oli tapahtumassa? Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, kun hän tuupertui maahan.

-Piper? Liz kuuli tömähdyksen ja käännähti ympäri. Hän näki ystävänsä makaamassa melkein elottoman näköisenä polulla.
-EI! Piper! Liz huusi ja juoksi takaisin naisen luokse. Piperin otsa oli tulikuuma. Liz puri epätoivoisena huultaan ja päätti sitten hakea leiristä apua. Hän peitti Piperin lehdillä, hirviöiden varalta ja juoksi sitten leiriin.

-APUA! Piper on sairas! Liz huusi hätääntyneenä. Leo ilmestyi jostain hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista.
-Missä hän on? Leo kysyi. Liz nielaisi ja osoitteli sormellaan polkua kohti. Leo seurasi sitä ja oli törmätä Piperiin. Hän siirsi lehdet syrjään ja nosti velton, tulikuuman naisen käsivarsilleen. Piper oli luonnottoman kalpea. Leo asteli rivakoin asteli takaisin leiriin ja ihmiset kerääntyivät heidän ympärilleen, kun Leo laski Piperin maahan.

-Piper, Phoebe kauhistui ja laskeutui polviensa varaan siskonsa viereen. Prue oli kalpea kasvoiltaan.
-Onko kukaan täällä lääkäri? Leo kysyi. Hän manasi itsekseen, kun hänen voimansa eivät toimineet. Hän olisi niillä voinut pelastaa Piperin. Samassa joukosta erkani mies, joka oli hyvin laiha ja vanha ja varmaan 1700-luvulta. Mies katsoi Leoa.
-Se on Har’hea, mies sanoi. Leo rypisti kulmiaan.

-Mikä? Hän ihmetteli. Jovacho, koira, joka oli auttanut heidän Ihmiskylään, tuli heidän luokseen.
-Har’ hea on myrkyllisin saaren eläimistä. Sen purema tappaa. Ainoastaan vahvat ihmiset säilyvät siitä hengissä, Jovacho kertoi. Leo tarttui Piperin käteen.

-Ole vahva, Leo kuiskasi ja puristi epätoivoisena Piperin kuumia sormia.