Päähenkilöt: kaikki + joitain sivuhenkilöitä

Ei liity mihinkään jaksoon!!

Deeb Valley on mun oma keksimä paikan nimi!!! Tämä on ihka ensimmäinen Roswell- ficcini!
 

Liz Parker, sievä tummahiuksinen tyttö, avasi hyräillen kotiovensa ja riisui päällysvaatteet yltään. Hän meni heti keittiöön, nappasi jääkaapista kylmän limsatölkin ja huomasi sitten kirjeen keittiön pöydälle, mihin oli kirjoitettu hänen nimen. Hämmästyneenä siitä, että joku kirjoitti hänelle, Liz otti kirjeen toiseen käteensä ja meni huoneeseensa. Hän istuutui sängylle risti-istuntaan ja laittoi juoman sivuun. Hän repäisi kuoren auki ja otti esiin kirjeen. Hän alkoi lukea ääneen. Kirjeessä luki näin:
 

Rakas Liz
Kun luet tätä kirjettä olen jo poissa. Ehkäpä ihmettelet miksi en jättänyt sinulle testamentissani mitään, mutta varmaankin tajuat kaiken, kun olet lukenut tämän. Annoin kirjeen asianajajalle ennen kuolemaani ja kehotin häntä antamaan kirjeen sinulle heti kuolemani jälkeen. Tiedäthän että omistin valtavan kartanon Deeb Valleyssa, missä asun? No, nyt sinä olet sen uusi omistaja mutta vasta kun olet täysi-ikäinen, saat asua siellä. Voit tietenkin käydä katsomassa paikkaa, mutta kartano kuuluu sinulle laillisesti vasta 21-vuotiaana!Varoitan sinua kuitenkin talon salaperäisyydestä ja siitä, että sinun ei kannattaisi asua siellä yksin. Älä kuitenkaan myy taloa! Joku suvussamme haluaa sen varmasti ellet sinä välitä siitä. Mutta välität varmaankin siitä, mitä kerron sinulle nyt. Olen piilottanut talon eri osiin paljon kultaisia korurasioita, missä on kasoittain kultarahoja. Setäsihän oli aikoinaan oikea "merirosvo", jos näin nyt voi sanoa. Annan kaikki kolikot sinulle ja voin taata, että siitä kertyy päälle miljoona dollaria. Mutta ensin sinun on löydettävä rasiat!

Onnea etsinnälle. Minä rakastan sinua.
Rakkaudella, tätisi Jacinda

Liz laski järkyttyneenä kirjeen sylinsä, mutta luki sen vielä uudestaan. Häntä huimasi. MILJOONA DOLLARIA!! Hänestähän tulisi maailman rikkaimpia ihmisiä, jos hän löytäisi rasiat. Oli niin tädin tapaista keksiä jotakin tällaista ja kertoa asiasta vasta paljon myöhemmin. Täti oli aina pitänyt kaikenlaisista arvoituksista. Hän olikin ollut valtavan hyvä kirjailija ja ansainnut miljoonia siinä missä Lizin setä Robkin. Rob oli kuollut jossakin kaukana Malesian saarilla, mutta mies oli saanut paljon hyvää aikaan. Ei Rob varsinaisesti ollut mikään merirosvo. Tämä etsi kaikenlaisia raha-aarteita ja yleensä löysi ne. Kaikkien maiden kuninkaat ottivat yhteyttä Robiin, jos he halusivat löytää jonkin kauan kadoksissa olleen aarteen. Rob ei ollut koskaan pettänyt ketään. Hän oli kohdannut vaarat pelotta ja taistellut pahoja miehiä vastaan kerran toisensa jälkeen. Rob oli ollut ehkä hieman ahne ja oli kerran tyhmyyksissään hyökännyt laivaan, joka kuljetti kultalastia jonnekin Iso- Britanniaan. Hän ryösti oman miehistönsä kanssa laivan ja vei kullan, mutta ei koskaan jäänyt kiinni. Kukaan muu kuin Jacinda ei tiennyt tästä ja Jacinda oli kertonut siitä Lizille. Liz hymyili. Rob oli ollutkin vähän merirosvon näköinen. Musta parta, mustat hiukset. Liz huokaisi. Kuinka hän pääsisi Deeb Valleyyn? Se sijaitsi Floridassa, satojen kilometrien päässä. Vanhemmat eivät lähtisi sinne mistään hinnasta eikä ollut edes varmaa laskisivatko he Liziäkään. Max Evans, Lizin poikaystävä oli ainoa toivo. Hänen oli kerrottava tästä Maxille. Liz ryntäsi saman tien puhelimeen ja pyöritti jo tutuksi käyneen numeron. Kohta Maxin äiti vastasi. - Evanseilla.
-Liz täällä hei. Saanko puhua Maxin kanssa? Liz kysyi.

-Tottakai. Odota hetki.MAX! PUHELU!Rouva Evans huusi ja kohta Liz kuuli tutun rakkaan äänen langan toisesta päästä. Max ei ollut mikään tavallinen poika vaikka näyttikin siltä.Hän oli avaruusolio ja hänellä oli erikoisia voimia.Liz oli rakastunut poikaan heti kun tämä oli pelastanut hänen henkensä vuosi sitten The Crashdown caféssa.
-Liz täällä hei. Et ikinä usko keneltä sain juuri kirjeen. Sinun on tultava tänne niin kerron kaiken. Soitan muillekin ja pohditaan tätä yhdessä, Liz sanoi innoissaan. Hän oli saanut loistavan idean!
-Hyvä on. Me tulemme, Maxin ääni oli hämmästynyt .He lopettivat puhelun.


 

Tuntia myöhemmin koko porukka oli kokoontunut yhteen Crahdwonin pöydistä. Liz tarjosi kaikille pirtelöt ja he joivat niitä samalla, kun Liz kertoi kirjeestä. Kun Liz oli puhunut loppuun, syntyi hiljaisuus.
-Vau! Miljoona dollaria! Onko tätisi hullu tai jotain? Isabel rypisti kulmiaan. Liz naurahti.
-Ei lainkaan. Hänellä on vain outo huumorintaju. Ja tämä voisi olla jännää. Ajatelkaa. Saataisiin asua ihan oikeassa kummitustalossa ja harrastaa samalla aarteen metsästystä.

Takaan, että jos te löydätte yhdenkin rasian, palkitsen teidät siitä, Lizin silmät välähtivät innostuneesti.
-Minä ainakin lähden mukaan. Tällaista tilaisuutta ei tule kuin kerran elämässä, Kyle hieroi käsiään ja näki jo silmissään kaikki ne kultakolikot...
-Tuleeko muita? Liz kysyi antaen katseensa kiertää pöydässä. Maria De Luca, hänen paras ystävänsä virnisti.
-Kai se on tultava. Eihän teitä nyt kaksin voi sinne taloon päästää ja minä kieltämättä kaipaan vaihtelua, Maria sanoi ja muut alkoivat pikkuhiljaa myöntyä.

-Koska me lähdetään, Max kysyi katsoen Liziä.
-Olisiko ensi viikonloppu mitään? Tultaisiin sitten sitä seuraavana viikonloppuna takaisin. Nythän on lomakin niin koulu ei ole esteenä, Liz ehdotti.
-Se sopii oikein hyvin. Mitä sinne otetaan mukaan? Maria kysyi kulmiaan rypistäen. Liz kohautti olkiaan.
-Mitä vain tarvitset. Tilaa on vaikka kuinka .Siellä ei ole ketään meidän lisäksi.Täti ei viitsinyt pitää henkilökuntaa sairastaessaan. Hänellä oli vain yksi taloudenhoitaja Rose, joka sitten tädin kuoltua lähti, Liz kertoi.
-No, tämä on nyt sovittu. Lähdemme perjantaiaamuna aika varhain, että ehdimme ajoissa Deeb valleyyn, Max sanoi.
Perjantaiaamuna satoi vettä. Liz katsoi ulos huokaisten ja manasi huonoa onnea.Pitikö juuri nyt sataa vettä? Eikö voisi olla aurinkoista...? Liz tarkisti vielä, että tavarat olivat mukana ja sulki sitten laukkunsa. Hän raahasi sen Crashdowniin ja jäi odottamaan muita. Kohta hän kuuli Maxin auton tööttäävän ja Liz nappasi laukkunsa.

-Heippa! Mä meen nyt! Liz huuteli vanhemmilleen ja nämä toivottivat hyvää matkaa. Liz meni ulos ja kapusi Maxin jeeppiin. Osa porukoista oli ahtautunut Marian autoon.
-Onko kaikki mukana? Max kysyi alkaen samalla peruuttaa pihasta niin, että pääsi kääntymään.
-Jees. Toivottavasti. Äiti kertoi, että täti aina säilytti avaintaan kuistin yhdessä kukkaruukussa, Liz sanoi.
-Aarteenmetsästys alkakoon!! Kyle huudahti riemuissaan.
Niinpä matka alkoi.

-Vau!Tätisi oli kyllä huippurikas, Kyle hengähti, kun he katselivat kartanoa, joka kohosi heidän edessään. Seinillä roikkuivat villiviinit, ikkunat olivat tiukasti kiinni ja paikka oli hiljainen. Öiseen aikaan se olisi varmasti aavemainen. Liz värähti, vaikka asteita oli ulkona lähemmäs 30. Sade oli loppunut kun he olivat saapuneet Floridaan. Nyt oli iltapäivä ja he olivat ihan väsyneitä pitkän ajomatkan jälkeen. Kyle taisi olla ainoa, joka puhkui intoa. Mutta poika näkikin mielessään kaikki ne kultakolikot, joita he mahdollisesti löytäisivät. Liziä huvitti. Kyle oli ahne. Sitä hän ei ollut tiennyt aiemmin, mutta täällä ollessaan he saisivat varmasti toisitaan esille joitakin puolia, mitä he eivät vielä tienneet. He menivät sisään kartanoon kaikkine kantamuksineen ja Liz löysi avaimen sieltä, missä täti oli kertonut sen olevan. Siitä oli aikaa kun hän oli käynyt täällä viimeksi. Oikeastaan hän ei edes pahemmin ollut pitänyt tästä paikasta.

-Missä me nukutaan? Max kysyi vilkuillen ympärilleen suuressa salissa. Katto kohosi korkeuksiin, seinillä oli vanhojen esi-isien kuvia ja lattialle oli jo kertynyt hiukan pölyä, mikä sai Marian aivastelemaan.
-Yläkerrassa on aina ollut vierashuoneet. Mennään katsomaan, Liz opasti heidät ylös.
-Karmea paikka. Miten tätisi on voinut nukkua täällä yksin? Maria kauhisteli. Liz kohautti olkiaan.
-Jacinda oli rohkea nainen. Hän ei pelännyt mörköjä eikä liioin varkaitakaan, vaikka tänne murtauduttiinkin monia kertoja, Liz paljasti. Maria valahti kalpeaksi.

-Kiva kun kerroit. Nyt mä en nuku öitäni ollenkaan, Maria parahti. Liz virnisti.
-Onhan meillä pojat apunamme. He kyllä nitistävät kaikki varkaat leikiten, Liz tokaisi ja vilkaisi Maxia ja Michaelia.
-Totta. Teidän ei tarvitse pelätä meidän seurassamme, Kyle rehvasteli ja kietoi kätensä Marian hartioiden ympärille. Maria virnisti ja pörrötti pojan tukkaa.

-Kyllä minä sen tiedän. Mun piti vaan varmistaa.
Liz avasi yhden huoneen oven ja katsahti sisään. Siellä oli kylmä ja Liz mietti kuinka he pystyivät nukkumaan täällä. Paikkahan oli kuin kellari. Siellä oli kaksi kahdet kerrossängyt ja pieni lipastolaatikko ja kaapit vaatteita varten.
-Nämä olivat vierashuoneita, Liz sanoi osoittaen ovia, joita oli käytävän molemmin puolin. Pojat kurkkasivat yhteen niistä ja päättivät ottaa sen. Tytöt menivät siihen mitä Liz oli ensin katsonut.
-Kamalan kylmää, Tess Harding, yksi muukalaisista valitti ja kietoi takkiaan tiukemmin ylleen. Liz meni kokeilemaan pattereita ja ne olivat ihan jääkylmät.

-Ei mikään ihme. Lämmitys on ollut koko tämän ajan pois päältä, Liz sanoi ja väänsi patteria.
-Eiköhän se nyt kohta lämmitä.
Maria istahti sängylle ja hypähti siinä pari kertaa.
-Tää on aika kiva. Minä haluun alapedin, Maria sanoi ja heitti reppunsa vastausta odottamatta sängylle. Tess viskasi kassinsa yläpedille ja Isabel toisen kerrossängyn alapedille. Liz huokaisi.
-Mä saan sit ton yläsängyn. Mennäänkö tutkimaan paikkoja, Liz kysyi ja muut suostuivat. He tulivat ulos poikien kanssa samaan aikaan.
-Joko me aletaan etsimään aarteita? Kyle halusi tietää.
-Ei vielä. Mnulla on ainakin kiljuva nälkä, Michael tokaisi ja niin he menivät alakerran suureen keittiöön.
-Vautsi. Tämähän on oikea unelmapaikka. Onko jääkaapit tyhjillään? Michael kysyi ja Kyle meni kurkkaamaan.
-Ehei. Täällä on vaikka mitä. Meidän ei tarvitse ostaa ruokaa ainakaan viikkoon, Kyle vastasi.
-Ei kai me nyt tänne asuunkaan jäädä, Isabel ihmetteli.

-Se oliskin nastaa. Vanhemmat olisi Roswellissa ja me täällä, Kyle keksi.
-Tosi nastaa joo. Mitä säkin osaisit tehdä? Ethän sä osaa laittaa ruokaakaan, Alex ihmetteli. Kyle virnisti.
-Se on naisten hommaa. Me voitaisiin tehdä kaikki miesten työt, Kyle tokaisi. Isabel kohotti kulmiaan.
-Ai niin kuin löhöillä vai? Isabel varmisti ja Kyle heitti häntä rätillä, mutta ei osunut.
-Iisisti nyt lapset. Eipäs riehuta. Me voidaan jakaa nämä hommat. Jos me tytöt nyt ensin tehdään ruoka niin te teette sitten huomenna. Menkää te lämmittään takkaa ja muuta, Maria hoputti ja pojat totteli Yö tuli aivan liian pian. Liz nukkui levottomasti. Hän kuunteli kaikkia ääniä. ulkona satoi taas. Sadepisarat osuivat ikkunaruutuun ja ukkonen jyrähti jossain kaukana. Liz veti peittoa tiukemmin päälleen. Ei hän ennen ollut ukkosta pelännyt. Tässä suuressa talossa kaikki oli vain jotenkin niin erilaista.
-Nukutteko te? Liz kuiskasi.

-En. Kuinka tässä metelissä voisi nukkua? Tessin ääni kuului läheltä. Liz melkein säpsähti sitä.
-Niinpä. Nukkuvatkohan pojat jo? Liz mietti.
-Otetaanko selvää? Tess nousi. Liz kavahti istumaan.
-Mitä sä meinaat? Liz kysyi vetäisten peiton syrjään.
-Käydä kattomassa poikia, Tess hiipi ovelle valkoinen yöpaita heiluen. Kuin kummitus... Liz nielaisi ja nousi ja seurasi Tessia käytävään. He kurkkasivat kumpaankin suuntaan ja menivät hiljaa sipsuttaen poikien ovelle. Tess nyökkäsi ja avasi oven, joka narisi hiljaa.
-Kummitus tulee, kuului Kylen pelästynyt ääni. Liz tirskahti tahtomattaan ja Tess virnisti.
-Hei, se on naurava kummitus, Kyle parahti ja veti peiton päälleen.
-Ole hiljaa, Michael tuhahti kärsimättömänä.

-Kuka siellä? Maxin uninen ääni kuului huoneesta.
-Pöö! Tess huudahti ja he tulivat sisään.
-Voi Taivas. Mitä te teette? Kyle älähti ja tuijotti lampun valossa tyttöjä, joiden mielestä tämä oli hirveän hauskaa.
-Tultiin kattoon oletteko te jo heränneet, Liz sanoi.
-Kamala ilma ulkona, Max tokaisi katsahtaen ulos. Salama halkaisi juuri taivaan ja äkkiä Max hengähti.
-Tulkaa katsomaan. Tuolla ulkona on joku joka katselee tänne päin, Max sanoi ja muut ryntäsivät ikkunaan.
-Missä? Ei me nähdä mitään, Alex ihmetteli kurkottaen Michaelin olan yli.
-Sä vaan kuvittelet. Täällä on muutenkin niin aavemaista että sinä näet jo harhoja, Michael haukotteli ja katsoi tyttöjä, jotka olivat valahtaneet kalpeiksi.

-Katso nyt, Max. Nyt tytötkin pelkäävät, Michael huokaisi ja Max katsoi heitä ja hymyili rauhoittavasti.
-Se oli ukkosen tekosia. Menkäähän nyt nukkumaan. Ei siellä mitään ole, Max sanoi ja Tess ja Liz vilkaisivat toisiaan epäröiden, mutta tottelivat kuitenkin. Käytävässä he pysähtyivät ja katsoivat toisiaan.
-Näkiköhän Max tosiaan jotain? Liz kysyi ääni vapisten.
-Mitä se olisi nähnyt? Jonkun haamunko? Tess ihmetteli.
-Äh. Ei haamuja ole olemassakaan. Tarkoitin vain jotain ihmistä. Jos joku vakoilee meitä. Teitä avaruusolentoja on vainottu ennenkin, Liz huomautti. Tess pyöräytti silmiään.
-Kukaan täällä jumalan selän takana ei edes tiedä meistä. Ja tuskin FBI kyykkisi tuolla pihamaalla tähän aikaan yöstä tällä ilmalla. Mennään nukkumaan niin kuin Max sanoi, Tess tokaisi ja niin he tekivät. Yölliset seikkailut saivat riittää tältä yöltä.

-Mikä teitä oikein vaiva? Te näytätte siltä kuin olisitte pitäneet jotkut hipat, Maria ihmetteli seuraavana aamuna kun porukka, varsinkin Tess ja Liz näyttivät siltä kuin kohta nukahtaisivat aamiaispöytään.
-Häh? Sanoitko sinä jotain? Liz säpsähti ja tuijotti Mariaa, joka huokaisi.
-Juu sanoinpa hyvinkin. Ihmettelin tässä itsekseni, että näytätte siltä kuin ette olisi nukkuneet ollenkaan, Maria vastasi katsoen kysyvästi Liziä, joka virnisti.
-No tota, meillä oli pikkuinen retki Tessin kanssa, Liz tokaisi ja pisti muroja suuhunsa, ettei voisi vastata enää Marian kysymyksiin, joita alkoi selvästi tulla lisää.
-Niin. Likat oli meidän huoneessa. Oli todella hauskaa, vai mitä tytöt? Kyle nikkasi silmäänsä ja Tess potkaisi poikaa jalkaan. -Aih, Kyle parahti ja hieroi kulmat kurtussa säärtään ja mulkoili Tessiä.
-Miksi sä noin teit? Kyle kivahti.

-Älä sä mee paljastaan kaikkea, Tess tokaisi.
-Mitä kaikkea? Isabelinkin mielenkiinto oli herännyt.
-Äh, me vaan käytiin kattomassa, että nukkuko pojat, kun me ei Tessin kanssa saatu unta ja silleen, Liz selosti.
-Jaa, Isabel pettyi. Hän oli odottanut vähintään kuulevansa jonkinlaisen kummitustarinan.
-Oikeestaan jotain jännääkin tapahtui, Alex sanoi ja Isabel katsoi kiinnostuneena poikaa.
-Kerro heti, Isabel siirtyi lähemmäs Alexia ja poika nielaisi.
-ööh... niin ...Joku katseli meitä ulkona. Siis ihan oikeasti. Siellä seisoi joku. Tai en minä sitä nähnyt, mutta Max näki, Alex valisti ja kaikki tuijottivat Maxia, joka huokaisi.

-Minähän näin vain harhoja. Itsehän te sanoitte, ettei täällä voisi olla ketään, Max kohautti olkiaan.
-No, olipas jännä juttu, Isabel tuhahti ja vei likaiset lautaset tiskialtaaseen. Hän kääntyi muiden puoleen.
-Se on sitten poikien vuoro tiskata, Isabel tokaisi.
-Mulla on vessa-hätä, Kyle pakeni paikalta ja muut tuijottivat hänen peräänsä.
-Hyvä ajatus. Mun täytyy pestä hampaatkin, Alex ponnahti seisomaan ja ennen kuin kukaan ehti estää, hän oli kadonnut. Max ja Michaelkin nousivat, mutta Isabel käytti taikavoimiaan ja liimasi pojat kengistään kiinni lattiaan. Liz, Maria ja Tess nauroivat.
-Te ette mene minnekään. Alex ja Kyle tekevät jotakin muuta, mutta TE ette livistä tästä, onko selvä? Isabel katsoi veljeään ja Michaelia murhaavasti.
-Kyllä sir, Michael suoristi selkänsä ja Maria tirskahti ja Michael mulkaisi häntä. Maria virnisti pojalle takaisin ja tytöt poistuivat keittiöstä. Isabelkin meinasi lähteä.

-Hei, sisko. Ajattelitko sinä ollenkaan päästää meitä irti tästä? Minä meinaan, että on aika hankalaa pestä astioita kun jalat on kiinni lattiassa, Max sanoi ja Isabel heilautti kättään ja pojat olivat irti. Hän meni ulos ja lukitsi pojat keittiöön.
-Ei lukot meitä estä! Michael huusi, mutta pojat alkoivat kuuliaisesti tiskaamaan. Jonkunhan ne oli kuitenkin tiskattava.
-Missä ne kaksi karkulaista on? Isabel kysyi tytöiltä.
-Lukitsi itsensä vessaan. He eivät uskalla tulla sieltä pois ennen kuin tiskit on tiskattu, Maria virnisti. Isabel pudisti päätään.
-Koska me aletaan etsimään niitä aarteita? Mä vaan ajattelin sitä, että eihän me nyt voida täällä ikuisuuksia loikoilla, Tess kysyi.
-Ei niin. Me voitaisiin oikeastaan aloittaa jo tänään, Liz arveli. Kyle ilmestyi innostuneena olohuoneeseen.
-Puhuko joku jotain aarteista? Kyle kysyi silmät loistaen.
-Sun palkasta vähennetään puolet, koska sä livistit tiskaamisesta, Isabel tokaisi ja Kylen naama venähti.
-Eihän? Ette te voi! Minä olen köyhä opiskelija, ette te voi tehdä näin muille, Kyle kauhisteli ja tytöt virnistivät.
-Mitä sä lupaat tehdä palkkasi eteen? Liz kysyi silmät nauraen.
-Noo...Miten olisi etsiä aarteita? Kyle ehdotti, mutta tytöt pudistivat päätään.
-No, mä vaikka tiskaan seuraavat puoli vuotta astioita jos mä vaan saan sen määrän mikä sovittiin, Kyle aneli ja tytöt nyökkäsivät.
-Sovittu, Isabel kätteli Kyleä, joka lopulta tajusi mitä oli sanonut.
-Ja Alex auttaa minua! Kyle huudahti, kun poika tuli vihellellen heidän luokseen. Tämä pysähtyi ja rypisti kulmiaan.
-Autan missä? Alex kysyi varovasti.
-Tiskaat puoli vuotta Kylen kanss astioita. Meidän likasia astioita, Lizin silmät välähtivät.
-Voi, ei! Kyle, mitä sä menit lupaamaan?

Yhtäkkiä yläkerrasta kuului valtava rysähdys, joka ravisutteli taloa. Tytöt kiljaisivat kauhusta ja Tess takertui Kyleen silmät selällään. Max ja Michael ryntäsivät heidän luokseen.
-Mikä se oli? Max kysyi.
-Maanjäristys, Tess vinkaisi.
-Ei täällä ole maanjäristyksiä, Liz pudisti päätään.
-Mennään katsomaan, Max päätti.
-Sherlock Holmes ratkaisee, Alex julisti ja kietoi kätensä Isabelin hartioiden ympärille.
-Minun sankarini, Isabel takertui Alexiin ja porukka lähti hiipimään yläkertaan.

Max johdatti heidät yläkertaan, Liz heti kannoillaan. He pitivät toisiaan kädestä. Max laittoi sormen huulilleen.
-Shh. Ihan hiljaa, Max suhahti ja muut nyökkäilivät. Kun he tulivat käytävään, he eivät nähneet ketään.
-Kummallista. Eikö se täältä tullut? Michael ihmetteli.
Max nyökkäsi. Jos se tuli jostain huoneesta, Liz ehdotti. Max rypisti kulmiaan.
-Katsokaa! Isabel huudahti osoittaen yhtä käytävää hänen oikealta puolelta. Kaikki ryntäsivät Isabelin luokse.
-Toi haarniskaäijä on kaatunut, Isabel henkäisi.
Maxin kulmat lennähtivät ylös.

-Kuka sen on voinut kaataa? Max kysyi.
-Sitähän me tässä ihmetellään, Tess tokaisi pidellen Kylea kädestä.
-Oletko varma, ettei täällä ole muita kuin me? Alex kysyi Liziltä, joka nyökkäsi.
-Ihan 100 %:n varma. Jacinda- täti mainitsi sen kirjeessä. En ymmärrä. Ei tuo ole kuitenkaan itsestään voinut kaatua, Liz sanoi ja he olivat hetken hiljaa. Samassa alkoi ylhäältä kuulua kammottavaa naurua ja kaikki säpsähtivät. Nauru jatkui ja muuttui niin karmeaksi, että he kaikki juoksivat kauhuissaan alakertaan ja ovesta ulos.
-Mi- mikä hitto se oli? Maria huohotti nojaten polviinsa ja katsoen muiden kalpeita kasvoja.
-Joku nauroi, Isabel kuiskasi.

-Kuka? Pelleilikö joku teistä? Alex kysyi ja muut mulkaisivat häntä.
-Ei kai me nyt sellaista tehtäisi. Sen haarniskamiehen kaatuminen oli jo tarpeeksi pelottavaa, Isabel tuhahti.
-Miten me voidaan etsiä sitä aarretta, jos tuolla kummittelee? Kyle kysyi vilkuillen kartanon ikkunoita.
-No, kummitus se ei ainakaan ole. Ne eivät liiku päivisin, Max järkeili. muut huokaisivat miltei helpotuksesta.
-Aivan. Tossa on ideaa. Mutta kuka meitä sitten haluaa pelotella ellei kummitukset? Maria ihmetteli.
-Otetaan selvää, Michael päätti.

-Joo. Kerrankin saadaan ratkaista oikea arvoitus, Kyle intoili.
-Mutta entäs se aarteenmetsästys sitten? Alex halusi tietää ja he vaikenivat hetkeksi.
-Etsitään aarteita samalla kun tutkitaan ympäristöä. Jossain vaiheessa sen pelottelijan on tultava esiin, Max päätti ja muut suostuivat. He menivät ovelle ja Liz kokeili sitä, mutta se ei auennut. Hän kääntyi muiden puoleen.
-Kuka tollo sulki oven? Liz kysyi. Kyle punastui.
-Se meni kiinni ja minä luulin, että teillä on avain, Kyle puolustautui. Michael huokaisi.
-Mitäs nyt? Jonkun on kai kiivettävä jostain ikkunasta sisään ja mentävä sitä kautta avaamaan oven, Michael päätti.
-Hei, haloo?! Ette te turhaan mitään avaruusolioita ole! Teillä on niitä ihmeellisiä voimiakin. Käyttäkää niitä, Maria muistutti ja Michael läimäytti otsaansa.
-Tietysti. Kiitos, rakas ystäväni, Michael halasi Mariaa. Lopulta he pääsivät sisään.
-Nyt aletaan etsiä niitä aarteita vaikka kaikenmaailman kummitukset hyökkäisivät kimppuumme. OK? Liz sanoi ja muille se sopi.

-Mä keksin, mistä voidaan aloittaa. Mennään käymään kirjastossa. Sieltä voisi löytyä tämän kartanon pohjapiirrokset, että voidaan hahmotella, mistä etsiä, Liz sanoi ja Max rutisti tyttöä.
-Nerokasta. Missä se kirjasto on? Max kysyi. Liz lähti näyttämään tietä ja kohta he tulivat kirjaston ovelle, mikä sijaitsi alakerrassa, lähellä ruokasalin ovea. Max avasi oven. Siellä oli tunkkainen ilma, kun kukaan ei ollut tuulettanut muutamaan viikkoon. Max meni istumaan nahkatuolille, työpöydän ääreen.

-Setä viihtyi täällä aina kun ei ollut matkoilla. Täällä on kauheasti biologiaan ja maantietoon liittyvää tietoa ja paljon erilaisia tietosanakirjoja. Rob keräsi niitä, Liz muisteli ja Kyle pyöräytti silmiään.
-Mitä järkeä on tietosanakirjojen keräilemisessä?
-No, jos sulta kysytään niin ei varmasti mitään. Sinultahan puuttuu kokonaan tämä sivistyssanasto päästäsi, Maria laukaisi ja Kyle mottasi Mariaa lähimmällä kirjalla päähän.

-AI! Maria älähti ja piiloutui Michaelin selän taakse.
-Auta mua! Toi kiusaa, Maria hengähti ja Michael virnisti muttei tehnyt elettäkään auttaakseen.
-Hei, tulkaa katsomaan! Max huudahti ja he ryntäsivät pojan luokse, joka oli kohottautunut pöydän ylle.
-Mitä siellä on? Isabel kysyi kiinnostuneena.
-Jokin lappunen. Siinä lukee jotain. Kuunnelkaa.

Siellä varjot nurkkiin jää
Ei valo yllä pimeään
EI kuunsäteet paista ikkunaan
Rojut peittää pölyisen lattian
Mihin kolikot piilotettu on?
Siis ota selvää,
mutta varo!
Voi joku tulla sen ensin nappaamaan,
Max katsoi tyrmistyneenä toisia ja antoi katseensa pysähtyä Lizissä.
-Mitä ihmettä sun tätisi nyt meinaa? Max kysyi.

-En tiedä. Noista arvoituksista ei puhuttu mitään, Liz rypisti kulmiaan. Kyle tuhahti.
-Tää koko paikka on jo mysteeri. Sun tätisi taisi olla vähän vinksahtanut päästään, Kyle tokaisi ja Liz mulkaisi poikaa.
-Eikä ollut. Jacinda kirjoitti jännitysromaaneja, kuten tiedätte ja arvoitukset olivat aina osa hänen elämäänsä. Nyt hän sai kerrankin omaan elämäänsä vähän hupia, Liz naurahti ja irrotti lapun pöydältä. Se oli ollut teipattuna.
-Mikä tällainen paikka täällä muka on? Liz mietti ääneen.
-Aletaan mennä kerros kerrokselta läpi ja tutkitaan KAIKKI huoneet. Siten se selviää, Alex päätteli.

-Nyt mulla välähti. Mä tiedän mistä huoneesta tossa lapussa tarkoitettiin. Tulkaa, Liz innostui ja he menivät Lizin perässä ylimpään kerrokseen. Liz vei heidät viimeiselle ovelle, joka oli lukossa. Liz huokaisi.
-Mitäs nyt? Liz kysyi. Max hymyili.

-Onhan meillä voimia. Joko te unohditte? Max laittoi kätensä lukon päälle ja hänen kätensä alkoi hehkua keltaista valoa. Lukko napsahti auki.
-Olet loistava, Liz puristi Maxin käsivartta ja Max kietoi käsivartensa Lizin hartioiden ympärille. He menivät sisään ja Maria alkoi yskiä. Pölyä oli aivan mielettömästi. Siellä haisi tunkkaiselle ja ikkunoita ei ollut ollenkaan, joten täällä ei voitu koskaan tuulettaa. Rojua oli kyllä mielettömästi. Lattiaa tuskin näki. laatikoita oli pinottu seinien viereen ja osa tavaroista oli laitettu sinne. Mutta se ei tuntunut auttavan. Liz loikki tavaroiden yli ja pysähtyi suuren arkun eteen. Hän kokeili avata sitä. Kansa ei liikahtanutkaan.
-Hei, teidän voimianne tarvitaan taas, Liz huudahti ja Max harppoi hänen luokseen. Hän teki saman tempun arkun lukolle kuin äsken ovelle. Kohta arkku aukeni natisten. Liz astahti kauhistuneena taaksepäin. Sinne oli laitettu kasa kuolleita rottia. Max tarttui Liziä kädestä ja katsoi tuhkanharmaata tyttöä.

-Mitä siellä on? aarteitako? Kyle kysyi kiinnostuneena ja tuli heidän luokseen. Hän irvisti nähdessään rotat.
-Joku pilailee meidän kustannuksella, Kyle tuhahti. Hän huomasi Marian ja Tessin tulevan heitä kohti.
-Älkää tulko. Tämä ei ole kaunis näky. Ellette sitten ole kiinnostuneita rotista? Kyle tokaisi ja Maria irvisti inhosta ja perääntyi miltei ovelle saakka. Samassa hän kiljaisi kun jokin lennähti häntä kohti. Se lepatteli Marian pään päällä.
-Ottakaa se pois! Maria kiljui ja Michael huitaisi lepakkoa kerran ja se häipyi. Maria valahti vapisten Michaelia vasten ja Michael kietoi kätensä tiukasti Marian ympärille.
-Ei täällä mitään ole, Isabel hengähti värähtäen. Paikka oli kamala. Kuin tätä ei olisi käytetty moneen vuoteen.
Alex nojasi seinään ja huokaisi. Äkkiä seinä alkoi liukua ja Alex katosi näkyvistä.
-Alex! Isabel huudahti kauhistuneena ja ryntäsi seinän luokse. Muutkin tulivat hänen luokseen. MAx tunnusteli seinää, mutta ei huomannut mitään erikoista.

-Mihin Alex katosi? Liz kysyi silmät pyöreinä. Hän ei osannut koskaan odottaa, että täällä voisi olla salainen käytävä.
-Alex?! Alex, vastaa! Maria alkoi huutaa ja he jyskyttivät seinää. Ääntäkään ei kuulunut.
-Voi, ei. Seinä söi Alexin. Nyt en näe häntä enää koskaan, Isabel nyyhkytti ja Michael kietoi lohduttavana käsivartensa Isabelin ympärille. Maria tunsi samassa kuinka jokin tiili seinästä oli hiukan omituinen. Hän työnsi sitä ja samassa seinä alkoi avautua. Kyle kiskaisi Marian alta pois tai hän olisi liukunut sisään. Alex oli siellä tuijottamassa pientä rasiaa jalkojensa juuressa.
-ALEX! Isabel kiljahti ja ryntäsi pojan kaulaan.

-Luulin sinun kuolleen, Isabel roikkui pojassa ja hämmentynyt Alex syleili tyttöä.
-Enhän minä. Mutta katsokaapa mitä täällä on, Alex irrottautui lopulta Isabelin rutistuksesta. Muut tulivat hänen luokseen. Liz nosti rasian syliinsä. Hän avasi sen.
-Me löysimme osan rahoista! Liz huudahti riemusta ja Max kaappasi tytön syliinsä.
-Loistavaa! Mennään pois tästä paikasta, Max naurahti ja suukotti Liziä huulille. Liz puristi rasiaa sylissään ja he poistuivat ullakolta.

Liz ja kumppanit menivät olohuoneeseen. Takkatuli räiskyi ja pieni vesisade iski ikkunaruutua vasten. Muuten oli niin hiljaista, että Liz saattoi melkein kuulla sydämensä hakkaavan. Hänen kätensä vapisivat hiukan, kun hän avasi rasiaa. Kyle oli kyykistynyt hänen eteensä innostunut katse silmissään ja muut olivat kerääntyneet heidän ympärilleen. Liz nuolaisi kuivia huuliaan ja vilkaisi muita. Kyle liikahti kärsimättömästi.
-Avaa se, Kyle hoputti ja Liz veti syvään henkeä ja avasi kannen. Kaikki henkäisivät ihastuksesta. Rasiassa oli PALJON kolikoita ja ne kimaltelivat. Kyle päästi riemun kiljahduksen ja halasi Liziä onnellisena niin, että Liz oli pudottaa rasian sylistään.
-Ihanaa! Noin paljon rahaa, Kyle hihkui kuin pikkupoika. Liz pudisti tyrmistyneenä päätään. Näky oli kyllä aivan uskomaton. Max hymyili hänelle Kylen takaa ja Liz vastasi hymyyn. He olivat tehneet loistavan löydön.
-Hei, mikä paperi tuolta pilkistää? Alex kysyi ihmeissään ja veti paperin kolikoiden alta pois. Se oli rypistynyt ja tahriintunut musteesta. Alex ojensi sen Lizille, joka alkoi lukea ääneen.
-Onnea, olette löytäneet ensimmäisen rasian! Mutta vielä on jäljellä neljä. Tässä on seuraava vihje:

Siellä tuhannet kukat kukkii
Valon säteet hehkuvat lämpimämmin
Madot mullassa myllertää
Tuoksut täyttää tilan tään
Ehkäpä keksitte vastauksen
Siis menkää ja rasia käsiinne etsikää!
Liz kohotti katseensa paperista ja naurahti.
-Jaaha. Taidan tietää mistä paikasta on kysymys, Liz nousi ja Kyle katsoi tyttöä kulmiaan kurtistaen.
-Mistä?

-Hölmö, etkö tajunnut? Kasvihuone, Tess valisti ja Kylen silmät alkoivat loistaa. Kyle unohti rasian ja he ryntäsivät ulos. Kasvihuone sijaitsi kartanon sivustalla ja se oli lukossa. Liz huomasi kukkaruukun väärinpäin ja nosti sitä. Siellä oli avain.
-Kätevää, Isabel tokaisi ja Liz virnisti. Hän avasi oven ja he menivät sisään. Siellä oli outo haju, mutta siihen tottui nopeasti.
-Huh, kun täällä on kuuma, Maria kauhisteli. Tess vilkuili ympärilleen kasveja täynnä olevassa huoneessa.
-Mistä me muka osataan hakea sitä täältä? Tess ihmetteli ja Liz kohautti olkiaan.
-Aletaan möyhiin kasveja, Liz tokaisi ja kaikki ryhtyivät toimeen.

Tunnin kuluttua he eivät olleet löytäneet vielä mitään.
-Ehkä tätisi huijasi meitä, Kyle huomautti istuen maassa suuren kaktuksen vieressä.
-En usko. Me emme vain tajunneet vihjettä, Liz sanoi ja kaivoi paperin taskustaan. Hän luki sen ääneen vielä kerran.
-Jospa se on maassa. Olisiko madot hyvä vihje? Isabel ehdotti ja Kyle nousi nopeasti ja alkoi painella maata. Kaikki alkoivat hullunlailla kontata ympäriinsä.

-Tämä on sairasta. Jos joku näkisi meidät täällä, joutuisimme pöpilään, Tess arveli pyyhkien otsastaan hikikarpaloita. Liz joka konttasi hänen lähellään, irvisti.
-Onneksi kukaan ei näe meitä, Liz sanoi ja istahti hetkeksi. Tess iski polvensa samassa johonkin ja älähti kivusta.
-Mikä siinä oli? Tess ihmetteli ja Liz kömpi hänen luokseen. Hän huomasi kahvan.
-Hei, kaverit! Liz huusi riemuissaan ja kaikki syöksähtivät heidän luokseen.
-Jippii! Me löysimme sen, Kyle hehkutti ja hän alkoi aukaista luukkua. Se aukenikin. Siellä oli syvä kuoppa. Niin syvä ja pimeä, että sinne oli mentävä itse.

-Minä menen, Kyle sanoi heti ja oli jo menossa. Muut jäivät kärsimättöminä odottamaan.
-Täällä se on! Kyle huusi ja ojensi heille ruosteista rasiaa. Aivan kuin se olisi ollut siellä kauan. Kyle veti itsensä ylös.
-Hyi, oletpa sinä pölyinen, Tess meni kauemmaksi, mutta Kyle tuskin huomasi sitä.
-Mennään sisälle kartanoon, Max sanoi ja he juoksivat sisään.
-Kyle, mihin sinä jätit sen yhden rasian? Tess kysyi sisällä, kun he olivat taas kokoontuneet olohuoneeseen. Kyle katsoi hädissään ympärilleen. Rasiaa ei näkynyt.
-Tuohon maahan. Voi ei, joku on varastanut sen!

-Kyle, pitikö sinun olla niin tyhmä? Maria äyskähti, kun he olivat penkoneet olohuoneen ylösalaisin. Kyle haroi hiuksiaan harmissaan ja katseli ympärilleen.
-Miksi sinä minua aina syytät? Rasia oli Lizin vastuulla, Kyle tuhahti ja lysähti sohvalle istumaan. Liz huokaisi.
-Se jäi lattialle, kun menimme tutkimaan sitä toista vihjettä. Ei se ollut kenenkään syy. Joku on napannut sen sillä välin, kun olimme kasvihuoneessa, Liz arveli ja katsoi Maxia, joka kohotti kulmiaan.
-Varasko? Kuka täällä olisi, paitsi me? Max katsoi jokaista. He olivat kaikki hetken vaiti.
-Entä se tyyppi joka nauroi? Tai se jonka näit yöllä ulkona? Tess kysyi Maxilta ja tämä näytti epäilevältä.
-Ehei, en usko kummituksiin, Max naurahti.

-Jos avaruusolioitakin on, niin on kummituksiakin, Maria päätteli ja Kyle pyöräytti silmiään.
-Se on joku lihaa ja verta oleva ihminen, joka tahtoo leikkiä meidän kustannuksellamme, Kyle nousi vihaisena.
-Mihin sinä menet? Tess kysyi, ponkaisten seisomaan.
-Nappaamaan sen idiootin, Kyle katsahti taakseen. Tess vilkaisi muita ja pinkaisi Kylen perään.
-Emme me voi tähän jäädä. Tästä tulee hauskaa, Alex innostui ja niin kaikki seurasivat Kylea ja Tessia yläkertaan. Tällä kertaa Liz piteli rasiaa sylissään. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kun he menivät kolmanteen kerrokseen, missä oli yhä se kaatunut haarniska. Liz värähti. Kuka täällä oikein oli ja mitä se tahtoi heistä?

-Hajaannutaan. Meillä on paremmat mahdollisuudet löytää se tyyppi, Michael ehdotti ja muille se sopi. He menivät pareittain eri kerroksiin tutkimaan paikkoja. Tess ja Kyle jäivät ylös.
-Tämä ei ehkä ole hyvä idea, Tess hengähti, pitäen Kylea tiukasti kädestä kiinni.
-Ole vain lähelläni niin kaikki sujuu hyvin, Kyle hymyili valloittavasti ja veti tytön kainaloonsa. Tess kikatti.
-Tämä on kuin jostain kauhutarinasta. Kummituksia, avaruusolioita, kadonneita aarteita... Tess dramatisoi.
-Juuri niin. Tehän niitä avaruusolioita olette, Kyle rutisti tyttöä. Samassa Tess jäykistyi.
-Mikä se oli? hän hengähti ja Kyle rypisti kulmiaan.
-Mikä? Kyle kysyi ymmällään. Tess tarttui Kylea käsivarresta.
-Se ääni. Se tuli jostain. Kuin joku olisi henkäillyt, Tessin silmät levisivät.
-Etkö sinä kuule sitä? Tess intti. Kyle kauhistui.

-Se tulee tuosta huoneesta. Nyt minä kuulen sen. Aivan kuin... he katsoivat toisiaan.
-Siellä rakasteltaisiin, he sanoivat yhteen ääneen ja alkoivat nauraa hervottomina. Ääni lakkasi. Kyle tarttui Tessia kädestä ja he ryntäsivät käytävää pitkin alakertaan eivätkä nähneet kuinka ovi avautui naristen itsestään. Kuka huoneessa loppujen lopuksi oli?

Max ja Liz kävelivät hiljaa toisen kerroksen käytävää pitkin. Ääntäkään ei kuulunut. Oli ihan hiljaista. Liz ei ollut kuvitellut tätä ihan tällaiseksi lomaksi. Hän oli ajatellut löytävänsä helposti rahat ja he olisivat voineet lähteä kotiin. Mutta kaikki ei käynytkään yhtä helposti kuin hän oli suunnitellut.

-Tämä on turhaa. Emme me löydä sitä rasiaa näistä huoneista enää koskaan, Liz huokaisi. Max puristi häntä hellästi olkapäästä.
-Älä sure. Kyllä kaikki vielä järjestyy. Etkö sinä jo avaa tuota rasiaa? Max nyökkäsi hänen sylissään olevaa rasiaa kohti. Liz pudisti päätään.
-Vasta kun olemme taas yhdessä, Liz sanoi.

Samaan aikaan Maria ja Michael penkoivat tavaroita ullakolla. Sieltä he olivat löytäneet ensimmäisen rasiankin. Maria istahti hetekalle, joka lojui aika kehnon näköisenä eräässä nurkassa. Se kuitenkin romahti hänen altaan ja Maria putosi lautojen sekaan. Michael alkoi nauraa, kun hän näki parin sätkiviä sääriä.

-Michael! Auta minut alas, äläkä hirnu! Maria kiivastui ja Michael teki työtä käskettyä.
-Kiitos, Maria mulkaisi yhä pärskivää poikaa ja iski tätä laudanpätkällä käsivarteen.
-Aih, väkivaltainen nainen, Michael hieraisi käsivarttaan.
-Aletaan penkoa sitä hiton rasiaa ennen kuin minä menetän hermoni!

-Etsitäänkö me siis sitä kummitusta vai rasiaa? Alex kysyi ja Isabel huoahti. Hän haroi vaaleita hiuksiaan ja Alex yritti kovasti olla katsomatta häneen.
-Varmaan kumpaakin. Tosin rasian löytäminen ilman pienintäkään vihjettä TÄSTÄ talosta on sulaa hulluutta. Talossa on ainakin sata huonetta ja kolme kerrosta. Emme löydä rasiaa, mutta sen kummituksen voimme ehkä löytää, Isabel tokaisi ja Alex vilkuili ympärilleen hämärässä käytävässä. He olivat alakerrassa eikä Alex uskonut rasian olevan siellä. Kummitus oli vienyt sen johonkin parempaan paikkaan missä se olisi varmassa tallessa. Isabel tarttui Alexia kädestä ja Alex tunsi lämmön huokuvan sisimpäänsä. Isabelin seurassa hän tekisi vaikka mitä. Hän tekisi mitä tahansa Isabelin puolesta. Alex hymyili hiukan. Isabel oli seksikäs, vaikka olikin hieman pölyinen ja hänellä oli kasvoissaan multaa, kun he olivat ryömineet kasvihuoneessa. Mutta tyylikkyys säilyi Izyssä aina.
-Minulla on nälkä, Alex tokaisi ja Isabel naurahti.

-Nälkä? Kuinka sinä voit ajatella ruokaa juuri nyt? Isabel ihmetteli. Alex virnisti. Hän yritti ajatella mitä tahansa muuta paitsi sitä, että Isabel oli vain muutaman sentin päässä hänestä. Hän voisi koska tahansa koskettaa Isabelia, mutta ei uskaltanut tehdä sitä. Isabel ei välttämättä ollut kiinnostunut hänestä, vaikka he olivatkin täällä nyt yhdessä. Jos Max ei olisi halunnut Liziä parikseen tai Michael Mariaa, Isabel olisi voinut olla kumman tahansa kanssa jossakin päin taloa juuri sillä hetkellä. Äh, älä turhaan kiduta itseäsi Alex, poika sätti itseään.

-Palataanko takaisin alakertaan ja laaditaan jokin parempi suunnitelma? Liz kysyi levottomana. Max veti tytön lähelleen ja kosketti silkinpehmeitä hiuksia. Liz kohotti kasvonsa Maxiin ja poika hymyili hänelle. Lizistä oli ihanaa olla niin lähellä poikaa. Tuntea tämän vartalon lämmön omaansa vasten. Kunpa Max suutelisi minua, Liz ajatteli. Ihan kuin Max olisi kuullut hänen äänettömän pyyntönsä, sillä Max kietoi hellästi kätensä hänen niskaansa ja kumartui laittamaan lämpimät huulensa Lizin huulille. Liz oli tiputtaa rasian kädestään. Hän tyytyi kietomaan vain toisen kätensä Maxin vartalon ympärille ja he painautuivat tiiviisti toisiinsa, hengittäen samaa ilmaa. Liz oli täysin turvassa Maxin sylissä. Maxin lähellä. Kohta he irrottautuivat ja Max katsoi Liziä tummilla, ihanilla silmillään. Liz olisi voinut tuijottaa niitä vaikka kuinka kauan.
-Palataan vain alakertaan, Max palasi Lizin kysymykseen ja Liz nyökkäsi. He kääntyivät ja kulkivat nopeasti alakertaan vieville portaille. Yhtäkkiä, kun he kääntyivät kulmasta, he törmäsivät joihinkin. Liz älähti yllättyneenä ja oli kaatua, mutta Maxin nopea reaktio esti häntä lentämästä selälleen.
-Te! Kyle huudahti helpottuneena, kun hän tunnisti Lizin ja Maxin. Max huoahti ja katsoi Kylea ja Tessia. Tess näytti säikähtäneeltä.
-Luulimme teitä kummituksiksi. Kuulimme vain askeleenne, Tessiä värisytti. Max hymyili pahoillaan.
-Anteeksi. Onneksi me emme kuulleet mitään, Max tokaisi.
-Me ajattelimme palata alakertaan. Missä Alex, Isabel, Maria ja Michael ovat? Liz kysyi ja Kyle kohautti olkiaan.
-Jossain täällä. Ehkä he tulevat kohtapuoleen, Kyle vastasi ja he palasivat yhdessä alakertaan.

Michael sulki ullakon oven takanaan ja veti Marian lähelleen.
-Meillä olisi parempaakin tekemistä kuin penkoa kadonnutta rasiaa, Michael tuhahti ja Maria katsoi poikaa.
-Olet aivan oikeassa. Voisimme vaikka alkajaisiksi suudella…Marian ääni hiipui kun Michael painoi huulensa vaativina Marian huulille. Maria äännähti mielihyvästä ja painautui kiinni Michaelin vartalon lämpöön. Michael sysäsi hänet kuitenkin irti itsestään.
-Ei täällä pölyisässä ullakonkerroksessa. Mennään johonkin muualle, Michael tokaisi ja Maria pudisti päätään kärsimättömänä.
-Mitä toista paikkaa me muka tarvitsisimme? En ole mikään prinsessa. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. Haluan vain sinut, Maria veti pojan uudelleen lähelleen, mutta kohta he kavahtivat kauemmaksi, kun jostain kuului kammottava rysähdys. Maria ja Michael vilkaisivat toisiinsa.
-Se sama haarniska, Maria kuiskasi. Michael rypisti kulmiaan.

-Emme me nostaneet sitä pystyyn, Michael muistutti ja Maria kalpeni.
-Onko täällä jossain toinenkin haarniska? Maria kysyi ja Michael kohautti olkiaan.
-En tiedä. Kysytään Liziltä. Ehkä voisimme mennä alakertaan. Sitä rasiaa emme löydä kuitenkaan, joten miksi tuhlata aikaa sellaiseen? Michael tarttui tyttöä kädestä ja he lähtivät alakertaan, mihin muut olivatkin jo kokoontuneet.
-Kuulitteko te sen rysähdyksen? Michael kysyi ja Max nyökkäsi.
-Kuulimme. Mietimme juuri, että mistä se olisi voinut tulla. Ja mikä sen aiheutti? Max pohti. Kaikki olivat hetken hiljaa.
-Täällä on kaadettavaa vaikka kuinka. Se voi tulla jostain huoneesta, Liz ehdotti hieman värisevällä äänellä. Kaikkein mieluiten hän olisi mennyt kotiin. Ilta alkoi hämärtyä ja varjot hiipivät nurkkiin. Sade oli lakannut ja tuli alkoi hiipua takassa. Max meni sytyttämään voimillaan tulta takkaan ja katsoi sitten muita.
-Nyt mennään syömään jotain. Tyhjällä vatsalla ei voi edes ajatella, Max tokaisi ja muille se sopi.

Tessistä tämä ei ollut enää hauskaa. Kylen kanssa hiippaileminen käytävillä oli ollut mielenkiintoista ja pojan seurassa hän tunsi olonsa turvalliseksi, mutta nyt kaikki alkoi mennä jo liian pitkälle. Nyt oli yö ja hän ei saanut unta. Liz, Isabel ja Maria varmaankin jo nukkuivat. Hän ei käsittänyt kuinka he saivat unta niin nopeasti vaikka hän olikin hermoraunio. Hän katseli pimeään ja säpsähti, kun hän kuuli laahustavia askeleita yläpuoleltaan. Sydän kylmänä hän odotti, että äänet kuuluisivat taas. Ja siinä ne olivatkin. Laahustavat askeleet aivan kuin joku olisi kävellyt tai vielä pahempaa, raahannut jotain. Tessiä puistatti ja hän veti peiton päänsä yli ja yritti estää itseään vapisematta. Kunpa se jokin lopettaisi. Jättäisi heidät rauhaan. Tess sulki tiukasti silmänsä ja sulki korvansa ja nukahti. Ihme kyllä.

Maxin ajatukset eivät liikkuneet hiiviskelevissä kummituksissa tai kadonneessa rasiassa. Hänen ajatuksensa vaelsivat Lizissä. Lizin pehmeissä huulissa. Lizin sileässä ihossa ja kauniissa hiuksissa. Lizin upeassa vartalossa. Max oli laittanut kätensä niskansa taakse ja katseli puista kattoa. Kylen hiljainen kuorsaus kantautui hänen korviinsa ja Michaelin ja Alexin tasainen hengitys kertoi poikien nukahtaneen. Max ei saanut unta. Hän ei ollut väsynyt. Liz oli vastannut hänen suudelmaansa melkein yhtä innokkaasti eikä hän ollut kuvitellut sitä. Se oli tuntunut hyvältä. Melkein liian hyvältä ollakseen totta. Max ei olisi koskaan kuvitellut, että Liz olisi kiinnostunut hänestä. Avaruusoliosta, joka tuskin tiesi kuka oli oikeasti. Jonakin päivänä hän palaisi omalle planeetalleen ja unohtaisi elämänsä Maassa. Jättäisi Lizin ja särkisi tämän sydämen. Hän ei halunnut satuttaa tyttöä. Hän välitti Lizistä. Ei niin kuin veli välitti siskosta vaan kuin poika välitti tytöstä. Ehkä se oli ihastumista. Ehkä se oli jotain muuta, mutta sen hän tiesi, että se oli jotain ainutlaatuista eikä sitä saanut heittää hukkaan. Niiden ajatusten vallassa Max nukahti.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena eikä eilisestä sateesta ollut tietoakaan. Liz oli aikainen ja lähti ulos kävelemään. Ruoho oli märkä sateen jäljiltä ja puista tippui vettä. Kaikkialla oli hiljaista, ainoastaan jostain kuului kaukainen lintujen viserrys. Liz katseli ympärilleen ja käveli kauemmas. Polku kiemurteli rantaan ja Liz tunsi pehmeän hiekan paljaiden varpaidensa alla. Hän katseli merelle, joka oli tyyni ja rauhallinen. Yksikään pilvenhattara ei lipunut auringon ohi. Liz tunsi lämmön ihollaan ja kasvoillaan ja nautti elämästä. Tällaista rauhaa hän rakasti. Hän olisikin voinut muuttaa kartanoon, kun lähellä oli tämän kaltainen ranta ja ympäristö oli lumoava, mutta hän ei halunnut asua yksin suuressa talossa. Paitsi jos hän isona perustaisi perheen ja saisi kymmenen lasta. Jos hän naisi rikkaan miehen niin hän voisi harkita asiaa. Mutta rikkaan miehen naiminen ei kuulunut hänen ajatuksiinsa. Hän halusi Maxin. Poika oli kaikki mitä Liz tarvitsi. Max oli hänen tulevaisuutensa. Hän ehkä lähtisi jonain päivänä avaruuteen, mutta se saattoi tapahtua kymmenien vuosien päästä tai sitten he eivät koskaan saisi selville miten muukalaiset pääsisivät kotiinsa. Ajatus kiehtoi, mutta Liz ei saanut olla epäitsekäs. Michael, Tess, Max ja Isabel halusivat kipeästi kotiin omien kaltaisiensa luokse eikä heidän paikkansa ollut maassa, missä FBI jahtasi heitä ja he saivat elää jatkuvassa pelossa. Liz huokaisi ja jatkoi kävelemistä. Hän saapui pian jonkin autiolta vaikuttavan mökin luokse, mitä ympäröi aita. Hän lähestyi sitä uteliaana. Hän ei aikaisemmin ollut nähnyt muita ihmisiä näillä main. Kun he olivat saapuneet kaupunkiin vain muutamissa mökeissä oltiin asuttu ja osa oli jäänyt tyhjilleen. Liz siristeli silmiään auringon valossa ja astahti etäämmäs, kun hän kuuli aseen naksahduksen. Hän jäykistyi ja nielaisi.

-Kuka te olette? kiivas ääni kuului hänen takaansa ja Liz kääntyi hitaasti. Hän näki vanhan naisen pitelevän asetta ja suuri, musta koira murisi tämän vierellä. Liz tunsi sydämensä alkavan jyskyttää.
-Olen Liz Parker, hän hengähti. Nainen rypisti kulmiaan eikä tunnistanut nimeä. Hän heilautti asettaan.
-Mitä teet täällä? Tämä ranta on yksityinen. Minä omistan sen, nainen sanoi ja Liz veti syvään henkeä.
-Olen pahoillani. En tiennyt sitä Olen vierailulla tuolla kartanossa, Liz kertoi. Häntä pelotti.
-Et voi. Talo on ollut kaksi viikkoa tyhjillään. Sen omistaja kuoli, nainen kertoi ja osoitti aseellaan suoraan Liziä rintaan. Liz vapisi. Hän huomasi Maxin ja Michaelin, jotka olivat piiloutuneet yhteen pensaaseen ja tarkkailivat tilannetta. Miten nämä olivat tänne tulleet? Liz käänsi taas katseensa naiseen.

-Olen tuon omistajan siskon tytär, Liz selitti hiukan epätoivoisena. Nainen ällistyi ja laski asettaan.
-Jacindan siskon tytär? Liz? Se Liz? Olen hirveän pahoillani. Tulkaa sisään. Tarjoan teetä. Olen pahoillani, Nainen hoki ja Liz hämmästyi todella. Mistä nainen tunsi hänet? Sanoihan hän äsken nimensä joten miksi nainen ei sitten tajunnut sitä siitä? Nainen tarttui Liziä käsikynkästä ja hymyili.
-Minä olen Rita Carter. Olin Jacindan hyvä ystävä ja ainoa naapuri. Hän puhui teistä lakkaamatta, nainen kertoi. Liz loi viimeisen silmäyksen Maxiin ja Michaeliin ja meni Ritan perässä sisälle taloon.

Tunsimme Jacindan kanssa toisemme jo kouluajoista lähtien. Aluksi asuin hänen luonaan, mutta sitten tapasin Davidin- edesmenneen mieheni - ja muutimme pois kaupungista. Sitten kun David kuoli viisi vuotta sitten sydänkohtaukseen, muutin tähän taloon, Rita selosti ja ojensi kahvikupin Lizille. Liz alkoi jo rentoutua. Nainen oli aika iäkäs. Liz huomasi sen vasta nyt. Vaaleat hiukset olivat alkaneet harmaantua ja hän kulki hieman huonosti, aristaen oikeaa jalkaansa. Mutta hän puhui lakkaamatta. Kaikesta mitä hänelle oli vuosien varrella tapahtunut ja Liz kuunteli kiinnostuneena. Rita oli selvästi yksinäinen nyt, kun Jacinda oli kuollut. Liz katsoi suurta dobermannia -Aaronia- joka makasi lattialla silmät ummessa, mutta korvat höröllä. Liz jutteli vanhan rouvan kanssa parisen tuntia ja kertoi sitten, että hänen oli mentävä takaisin ystäviensä luokse.
-Metsästämme aarteita. Täti jätti minulle miljoona dollaria. Lupasin jakaa sen puoliksi ystävieni kanssa, koska he auttavat hommassa, Liz hymyili ja Rita ällistyi.
-Miljoona dollaria? Vau, se on suuri summa rahaa. Käykääpä vielä jossain vaiheessa tervehtimässä minua. Täällä on niin yksinäistä, Rita totesi ja Liz lupasi heidän tulevan. Sitten hän lähti. Max ja Michael olivat menneet takaisin kartanoon ja Liz löysi kaikki aamiaispöydästä. Max katsoi häneen, kun hän tuli sisään.

-Oletko kunnossa? Max kysyi ja Liz nyökkäsi hymyillen. Hän istahti pöydän päähän Marian ja Isabelin väliin. Maria kurkotti eteenpäin.
-Kuka sinua aseella uhkasi? hän kysyi kiinnostuneena ja Liz kertoi koko jutun. Michael tuhahti.
-Vanhukset ovat vähän höperöitä. Säilyttää nyt asetta talossaan, Michael tokaisi ja Liz kohautti olkiaan.
-Ehkä sinullakin on ase sitten kun asut yksin jossain vanhassa talossa ja pelkäät roistoja kuollaksesi, Liz tokaisi ja Michael pyöräytti silmiään.
-En tarvitse asetta, kun minä hallitsen voimani. Emmekä me ole enää täällä, kun olen iäkäs vanhus, Michael tokaisi ja synkkä hiljaisuus laskeutui pöytään, kun kaikki ajattelivat muukalaisten paluuta kotiin. Liz ei tahtonut ajatella sitä enää. Hän ei halunnut koskaan luopua Maxista.
-Hei, miten olisi aarteenetsintää tänään? Alex kysyi pirteästi ja Liz nyökkäsi.
-Tottakai. Meidän on löydettävä ne rasiat mitä pikemmin. En pidä tämän talon kummituksesta, Liz huoahti ja muut olivat samaa mieltä.
-Mikä sen viimeisimmän rasian vihje olikaan? Tess kysyi, aamiaisen jälkeen, kun he olivat kokoontuneet olohuoneeseen. Jälleen kerran. Liz kaivoi rypistyneen paperin palan taskustaan ja alkoi lukea:

Tämä kaikkein vaikein löytää on
Voi taival olla toivoton
Sinulla täytyy olla hyvä pää
Jos aiot löytää sä tän
Annan pari vihjettä mukavaa:
et ehkä koskaan tule tätä löytämään
Vain minä tiesin paikasta tästä
Siellä kuljeskelin pimeässä
Joko alkaa aivot raksuttaa?
Kultakolikkoja lähemmäs pääset vaan

-Mitä hittoa tuo nyt oli? Kuljeskelin pimeässä…? Kyle tuijotti Liziä tyrmistyneenä. Liz rypisti kulmiaan.
-Täti siis tiesi vain tästä paikasta. Joku salakäytävä? Liz ihmetteli. Max innostui.
-Se voisi olla, Max sanoi ja Michaelkin nyökkäsi.
-Totta. Nyt vain täytyy taas etsiä se salakäytävä. Tämä alkaa maistua jo puulta, Michael mutisi ja punnersi itsensä ylös. Alex alkoi olla samaa mieltä. Mariaa ei yhtään kiinnostanut pölyisten käytävien tutkiminen.
-Äh, aletaan hommiin, niin päästään tästäkin riesasta, Kyle pomppasi pystyyn ja kiskoi Tessin mukanaan.
He hajaantuivat taas eri kerroksiin ja alloittivat perinpohjaisen etsintänsä.
-Tätisi taisi olla aika erikoinen ihminen, Max tokaisi, kun he kapusivat kolmanteen kerrokseen. Liz hymyili hiukan ja tarttui Maxia kädestä.
-Olihan hän omalla tavallaan. Mutta minä pidin hänestä valtavasti. Hän kertoi aina meidän ollessa yhdessä kaikenlaisia tarinoita, varsinkin kun olin pieni ja minä lumouduin niistä, Liz huoakaisi.
-Tädillesi on hyvin tyypillistä keksiä jotain niin salaperäistä kuin aarteenmetsästys. Rasioiden piilottaminen ja arvoitusten keksiminen mahtoi olla hauskaa puuhaa, Max arveli ja Liz nyökkäsi.
-Tässä kartanossa on varmaankin hirveän paljon salakäytäviä. Me saatamme löytää paljon muita käytäviä, mutta emme juuri sitä, Liz sanoi.

-Aarteenmetsästys alkaa käydä hermoilleni, Maria mutisi, tutkiessaan pala palalta kartanon tiiliseinämää. Michael oli käytävän toisella puolella, polvillaan ja kohottautui hiukan ylöspäin.
-Jos tästä ei olisi palkkana aikamoista summaa rahaa, en ryhtyisi enää tähän, Michael huoahti ja nousi kokonaan seisomaan. Hän nojasi seinään ja yhtäkkiä seinä alkoi liikkua taaksepäin.
-Michael! Maria riemastui. Michael siirtyi syrjään ja katsoi ammottavaa, pimeää aukkoa.
-Pitäisikö mennä kertomaan muille? Maria kysyi. Michael vilkaisi häntä.
-Ei. Etsitään sitä ensin itse, Michael tarttui Mariaa kädestä ja he menivät pimeään käytävään. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja he jäivät seisomaan säkkipimeään.

-Onko sinulla taskulamppua? Maria halusi tietää.
-Enpä tajunnut ottaa mukaan, Michael manasi hiljaa. He astelivat varovasti eteenpäin. Yhtäkkiä maa laskeutui jyrkästi alaspäin ja Maria kompastui, vetäen Michaelin mukanaan. He luisuivat hetken ja jysähtivät sitten seinää päin.
-Auts, Maria voihkaisi. Hän hieraisi päätään ja kömpi ylös Michaelin kanssa.
-Oletko kunnossa? Michael kysyi. Ääni kaikui aavemaisesti ja Mariaa värisytti.
-O-olen, Maria tokaisi. Michael tarttui uudestaan tytön käteen ja he jatkoivat matkaa. Käytävä kiemurteli ja jokin vilahti Marian jalkojen juuresta. Rotta…Maria kiljahti ja miltei pomppasi Michaelin syliin.
-Mitä? Mitä nyt? Michael kyseli. Maria nolostui.

-Äh…Se oli vain rotta, Maria mutisi ja Michael tuhahti. He jatkoivat matkaa.
Käytävä kapeni ja vietti taas jyrkästi alaspäin, mutta nyt he osasivat varautua eivätkä lentäneet niin pahasti. Sitten he tulivat suureen luolantapaiseen tilaan. Maria tuijotti typertyneenä eteensä. Siellä oli pöytä, missä oli pieni rasia ja kirje sen rasian vierellä. Käytävä jatkui siitä luolasta eteenpäin. Michael ja Maria olivat tottuneet jo pimeyteen ja he menivät pöydän luokse. Siihen oli jätetty myös taskulamppu, joka toimi. Michael sytytti sen ja otti kirjeen käteensä. Juuri kun hän oli avaamassa sitä, Maria tarttui häntä käsivarresta.
-Ehkä olisi parempi antaa Lizin lukea se? Maria sanoi ja Michael työnsi kirjeen taskuunsa ja ojensi rasian Marialle. He jatkoivat matkaa. Yhtäkkiä taskulamppu sammui ja he jäivät taa pimeyteen. Samassa jokin tarttui Mariaa käsivarresta ja rasia riuhtaistiin hänen kädestään. Maria kiljahti. Kylmä ilmavirta osui Mariaa kasvoihin. Hän yritti saada rasian takaisin, mutta ei pystynyt tarttumaan mihinkään. Se joku oli jo kadonnut.
-Maria?! Mitä tapahtui? Michael kysyi huolissaan. Maria oli tyrmistynyt.
-Joku vei rasian, Maria kuiskasi. Michael kirosi.

-Ei helvetti! Sinä pelleilet. Kuka sen olisi vienyt? Michael ihmetteli. Mariaa värisytti.
-En tiedä. En saanut otetta siihen tyyppiin ja sitten tunsin ilmavirran kasvoillani. Jos se oli…se kummitus? Maria kauhistui. Michael tuhahti.
-Hah! Niin varmaan. Kummitukset eivät voi tarttua rasiaan. Mennään kertomaan muille tästä. Tämän käytävän on päätyttävä joskus, Michael tokaisi ja he juoksivat loppumatkan ja sitten se tosiaan loppui. Michael etsi jotain millä saisi oven auki ja se aukenikin. He päätyivät olohuoneeseen, takan kautta. Liz kiljahti, kun näki takan aukeavan ja Max pomppasi pystyyn, käsi koholla. He olivat juuri saapuneet olohuoneeseen, kun etsintä ei ollut tuottanut tulosta.

-Me täällä vain olemme, Michael huudahti ja Max laski kätensä ja he ryntäsivät Marian ja Michaelin luo.
-Löysittekö te sen? Max kysyi ja Michael nyökkäsi.
-Löysimme, mutta menetimme taas. Kirje on kuitenkin meillä, Michael otti sen taskustaan ja ojensi Lizille. Liz katsoi heitä.
-Miten niin menetitte? hän ihmetteli ja Maria kertoi kaiken.
-Voi pahus! Mitä me nyt teemme?

-Me olemme menettäneet nyt kaksi rasiaa. Yksi on tallella ja viimeinen löytämättä. Miten me saamme ne kaksi takaisin, Kyle huolehti ja Liz kohautti olkiaan.
-Täällä on joku, joka haluaa meidän löytävän rasiat ja varastaa ne sitten itselleen, Liz totesi. Tess värähti.
-Me voisimme lopettaa tämän aarteenmetsästyksen tähän ja lähteä kotiin, Tess sanoi ja Kyle mulkaisi häntä.
-Minä tahdon ne rasiat takaisin, koska haluan ne rahat, Kyle huomautti ja Tess kohautti olkiaan.
-Miten vain, Tess mutisi.
-Se tyyppi joko jäi sinne käytävään tai sitten se palasi sitä reittiä, mistä me tulimme, Maria arveli.
-Meidän täytyy tutkia se käytävä, Max sanoi.
-Luetaan ensin tuo kirje ja etsitään se viimeinen rasia. Sitten voimme etsiä niitä kahta muuta, Liz ehdotti ja otti kirjeen taskustaan. Hän repäisi sen auki ja alkoi lukea.

Rakas, Liz. Olet nyt löytänyt kaikki edelliset rasiat ja sinulla on viimeinen enää jäljellä. Olet ehkä kyllästynyt jo etsimään niitä arvoitusten avulla, joten nyt helpotan sinua. Viimeinen rasia löytyy työhuoneestani, missä aina kirjotin kirjoja. Muuta vihjettä en anna. Onnittelen sinua jo valmiiksi suuren rahasumman omistamisesta.
Rakkain terveisin, Jacinda-tätisi

-Mahtavaa, Kyle huudahti.
-Missä tätisi työhuone on? Max kysyi ja Liz nousi.
-Minä näytän, hän vastasi ja yhdessä he menivät alakerran isoon, valoisaan työhuoneeseen. Siellä oli pöytä, jonka takana oli pehmustettu nojatuoli, kirjahylly oli vasemmalla ja ikkuna pöydän ja tuolin takana ja siitä tulvi valoa huoneeseen. Liz asteli työpöydän luokse ja istahti nojatuoliin. Hän aukoi kaappeja, mutta ei löytänyt niistä rasiaa. Muutkin alkoivat etsiä kirjahyllystä. Liz koputti yhden laatikon pohjaa. Se oli oudon ontto. Liz rypisti kulmiaan ja nosti laatikon pöydälle. Hän kokeili joka kulmasta ja viimein laatikko aukeni. Sen sisältä paljastui aika iso tila ja siellähän rasiakin oli.
-Hei, kaverit! Minä löysin sen! Liz huudahti ja muut ryntäsivät hänen luokseen. Liz nosti rasian pöydälle ja avasi sen. Siellä rahat olivat eikä siellä tällä kertaa ollut minkäänlaista kirjettä. Kyle henkäisi.

-Me olemme loistavia! Nyt vain etsimme ne muut rasiat, Kyle riemuitsi.
-Siinä vasta pulma onkin. Mistä me osaamme etsiä niitä? Se joka rasiat varasti, on varmaankin pistänyt ne talteen, Maria huoahti.
-Jotkut menevät siihen käytävään ja etsivät sieltä ja toiset muualta, Max sanoi.
-Minä en enää siihen käytävään tule, Maria värähti.

-Minä voin tulla, Tess ja Liz sanoivat yhteen ääneen. Kyle ja Max vilkaisivat toisiaan.
-Ei tyttöjä voi sinne kaksin päästää. Me tulemme mukaan, Max päätti. Michael, Maria, Isabel ja Alex saivat tutkia taas kerroksia. Max otti taskulampun mukaansa ja sitten Kyle, Tess, Liz ja hän menivät käytävään, minkä Michael ja Maria olivat löytäneet. Michael näytti miten hän pääsi sinne ja kun he neljä menivät sisään, ovi sulkeutui heidän takanaan. He joutuivat säkkipimeään ja Max sytytti taskulampun. Käytävällä ei ollut mitään. Se kiemurteli ja vietti äkkiä alaspäin, mihin he olivat varautuneet, koska Michael oli varoittanut heitä siitä. Samassa tuli kaksoishaara.
-Kummasta nyt? Tästä Michael ei puhunut, Liz ihmetteli.
-Ehkä he eivät huomanneet, koska heillä ei ollut taskulamppua, Max ehdotti.
-Hajaannutaan, Kyle ehdotti.

-Menkää te pojat tuolta, niin me menemme tuosta toisesta Lizin kanssa, Tess ehdotti.
-Ei se taida olla hyvä idea. Teillä ei ole taskulamppua, Max sanoi. Tess otti pienen lampun taskustaan.
-Onpas. Menkää nyt! Onhan meillä kännykät. Soitetaan, jos ollaan pulassa, Tess sanoi ja lopulta Max suostui. Tess ja Liz menivät oikean puoleiseen käytävään. Tessin taskulampun valo oli puolet pienempi kuin Maxin, mutta se ei haitannut heidän liikkumistaan. Samassa he tulivat pieneen luolaan. Ei siihen mihin Maria ja Michael olivat tulleet, vaan johonkin toiseen. Siellä oli sänky ja pieni lipastolaatikko, mutta ei ketään. Tess asteli lipastolaatikolle ja availi niitä.
-Liz! Tess hengähti ja Liz ryntäsi hänen luokseen. He tuijottivat kahta kadonnutta rasiaa ja vilkaisivat toisiaan riemastuneina.
-Me löysimme ne! Tess halasi Liziä ja otti rasiat laatikosta. Yhtäkkiä joku iski jollain Tessiä päähän ja tyttö lyyhistyi lattialle, pudottaen rasita kädestään. Liz kiljahti, mutta ei ehtinyt kääntyä, kun joku iski hänetkin tajuttomaksi.

-Me päädyimme sinne, minne Maria ja Michaelkin. Minnehän tytöt päätyivät? Kyle pohti.
-Palataan takaisin ja esitään heidät, Max ehdotti ja niin he tekivät. Max ja Kyle saapuivat samaan luolaan, mihin Tess ja Liz aiemmin, mutta tyttöjä ei näkynyt siellä.

-Missähän he ovat? Max ihmetteli.
-Katso, käytävä jatkuu! Ei se tähän pääty, Kyle sanoi ja he jatkoivat matkaa. Samassa seinä tuli vastaan ja Max tunnusteli sen viileää pintaa. Sitten hänen kätensä osui johonkin vipuun ja se aukeni naristen. He tulivat jonkinlaiseen huoneeseen. Max ei ollut uskoa silmiään, kun hän huomasi jonkun miehen, joka laittoi juuri tajutonta Liziä johonkin luukkuun.
-HEI! Max huudahti vihaisena. Mies kääntyi ja Max tuijotti suoraan jäänsinisiin silmiin. Mies näytti pelästyvän ja aikoi sysätä Lizin alas ja hypätä itse perässä, mutta Kyle ja Max ryntäsivät hänen kimppuunsa. Mies aikoi karkuun, mutta jäi poikien alle.
-Mitä sinä olet tehnyt Lizille ja Tessille? Kyle huusi.
-He olivat minun tielläni. Kuten te kaikki! Miksi teidän oli yritettävä löytää kadonneita rasioita? Mies tivasi, nousten seisomaan. Max meni Lizin luokse, joka makasi silmät ummessa aukon vieressä.
-Missä se toinen tyttö on? Max kysyi mieheltä.
-Minä ehdin jo pudottaa hänet tuonne, mies nyökäytti aukkoa kohti ja Kyle ampaisi miehen kimppuun uudestaan aikoen lyödä häntä, mutta Max pysäytti hänet.
-Rauhoitu, Kyle. Hae Tess alhaalta. Minä vahdin Liziä, Max sanoi ja Kyle nyökkäsi. Hän otti Maxilta taskulampun ja valaisi aukkoa. Se johti…Ulos. Kyle hyppäsi alas ja onnistui putoamaan juuri Tessin viereen, joka makasi tajuttomana maassa.
-Tess…Kuuletko minua? Kyle kysyi huolissaan, nostaen tytön pään syliinsä. Tessin silmät eivät värähtäneetkään. Kyle näytti neuvottomalta.
-Oletteko kunnossa? Max huusi.

-Tess ei ole, mutta minä olen! Miten saan hänet ylös? Kyle huusi. Max oli hetken hiljaa.
-Mihin tuolta pääsee? Max kysyi mieheltä, joka ei liikahtanutkaan. Mies huokaisi.
-Pihaan, mies vastasi lyhyesti ja Max huusi sen Kylelle. Kyle nyökkäsi ja nosti Tessin syliinsä.
-Me lähdemme sitten sinne ja menemme sisälle, Kyle sanoi. Hän kantoi Tessin pihaan ja siitä sisälle. Onneksi ovi oli auki ja Kyle pääsi itse sisään.
-Mitä on tapahtunut? Alex huudahti, heidän tullessa olohuoneeseen. Muut olivat jo huolissaan. Kyle kertoi lyhyesti koko jutun.
-Voi taivas! Isabel parahti.
-Mennään auttamaan Maxia ja Liziä, Michael sanoi ja pomppasi seisomaan.
-Minä jään tänne Tessin luokse, Kyle sanoi, silittäen tytön kylmää poskea. Michael huoahti ja asteli Kylen ja Tessin luokse. Hän kokeili Tessin takaraivoa ja löysi kuhmun. Hän painoi kätensä kuhmun päälle ja paransi sen. Tess räpytteli pian silmiään ja tuijotti suoraan Kylen huolestuneisiin silmiin.

-Kyle? Mitä tapahtui? Tess yritti nousta, mutta jalat tuntuivat huterilta. Kyle hymyili ja tuki tyttöä.
-Etkö sinä muista? Kyle kysyi ja Tess rypisti kulmiaan.
-Muistan minä jotakin. Minut kolkattiin. Missä Liz on? Tess ihmetteli ja Kyle kertoi kaiken.
-Minun on parasta viedä teidät siihen huoneeseen, Kyle sanoi. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut tehdä sitä, sillä Max saapui pian tukien Liziä. Mies tuli heidän jäljessä rasioiden kanssa. Kaikki tuijottivat heitä.
-Tämä alkaa vaikuttamaan todella oudolta, Isabel mutisi.
-Liz? Oletko kunnossa? Maria kysyi huolissaan. Liz nyökkäsi ja istahti sohvalle parhaan ystävänsä viereen. Max jäi seisomaan ja katsoi miestä, joka näytti katuvalta.
-Tässä on Fred Novak. Hän on kaiken tämän takana, Max kertoi. Kaikki tuijottivat miestä, joka ei pystynyt katsomaan ketään silmiin, vaan tuijotti kengän kärkiään.

-Olen kamalan pahoillani. En tiedä miten selittäisin tämän kaiken, Fred huokaisi ja kohotti viimein katseensa. Max katsoi suoraan miestä silmiin.
-Jospa aloittaisit kertomalla mitä sinä teet täällä. Tämä talo on Lizin, Max sanoi. Fred siirsi katseensa Liziin ja huokaisi.
-Asettauduin tänne eräänä myrskyisenä päivänä. Sade ja rajuilma yllättivät minut ja halusin suojaan. Olin kuullut, että tämä talo oli tyhjillään, sillä sen omistaja oli kuollut ja ajattelin jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin mahdollista. Sitten rajuilma meni ohitse, mutta en jotenkin päässyt lähtemään ja sitten tekin putkahditte tänne. Se pilasi kaiken. Kuulin teidän keskustelevan aarteenmetsästyksestä ja idea syntyi päähäni. Aioin varastaa jokaisen rasian, jonka saisin käsiini, mutta tilanne jotenkin riistäytyi käsistäni. Kaiken päälle oli mukava kummitella teille, mutta sitten aloin tajuta, että se saattaisi ajaa teidät tiehenne, ettekä te löytäisikään rasioita. Niinpä päätin odottaa, että olisitte löytäneet ne ja sitten olisin vasta pelotellut teitä. Mutta sitten nuo kaksi tyttöä ilmestyivät piilopaikkaani ja löysivät ne rasiat ja minun oli pakko lyödä heidät tajuttomaksi tai he olisivat napanneet ne. En kuitenkaan tajunnut jääväni kiinni. Lupaan antaa rasiat takaisin, jos ette nosta syytettä. Minulla on vaimo ja kaksi lasta kotona Kanadassa. Olin vain läpikulkumatkalla. En enää koskaan tee tällaista. Se oli vaarantaa minun tulevaisuuteni, Fred lopetti. Syntyi hiljaisuus, joka ei kestänyt kauaa.
-Aikamoinen tarina, Kyle totesi ja Fred virnisti.

-Hyvä on. Emme nosta syytettä, kunhan annat nyt heti nuo rasiat takaisin, Max lupasi.
-Emmekö? Kyle ihmetteli. Tess pukkasi poikaa kylkeen ja tämä vaikeni. Fred oli yhtä hymyä. Hän ojensi rasiat Lizille.
-Voi, kiitos! Ette tiedä kuinka hyviä ihmisiä te olette, Fred huoahti ja Liz hymyili.
-Kiitos itsellesi. Kuka tahansa ei olisi palauttanut näitä näin helposti, Liz tokaisi.

Tunnin kuluttua mies lähti, kun hän oli juonut ensin kahvit. Liz ja muut kokoontuivat olohuoneeseen ja rasiat laitettiin heidän keskelleen.
-Nyt jaamme nuo rahat. Jokainen saa 125000 dollaria, Liz sanoi ja Kyle päästi riemunhuudon.
-Onko se reilua? Rahat kuuluvat oikeasti sinulle. Vanhempasi eivät pidä siitä, jos annat kaikki rahat meille, Max sanoi ja Kyle mulkaisi poikaa.
-Ole hiljaa, Kyle suhahti. Liz hymyili.

-Puhuin vanhempieni kanssa. Te ansaitsette nuo rahat. Ilman teitä en olisi löytänyt läheskään kaikkia yksin, Liz sanoi ja Kyle nyökkäsi.
-Sitä mieltä minäkin olen, Kyle sanoi ja Liz pudisti hymyillen päätään. He jakoivat rahat ja ne laitettiin hyvään talteen.
-Nyt voimme kai lähteä kotiin, Tess sanoi illalla, kunhe löhösivät sohvalla ja katselivat TV:stä jotain lännenelokuvaa.
-Huomenna olisi kai hyvä? Max ehdotti ja muilla ei ollut mitään sitä vastaan.
-Olihan aikamoinen seikkailu, Kyle huokaisi ja puristi Tessiä sylissään. Tess virnisti ja suuteli Kylea lempeästi huulille.
-Totta. Toista tämän kaltaista tuskin tulee koskaan, Tess huokaili ja painoi päänsä Kylen vahvaa rintaa vasten.
-Kenellä on nälkä? Michael kysyi, pidellen Mariaa lähellään.

-Minulla tottakai, Alex vastasi. Isabel huoahti ja tarttui poikaan.
-Älä yritä karata. Kenelläkään ei ole nälkä. Me söimme pari tuntia sitten, Isabel tokaisi ja Alex virnisti.
-Minun pitäisi soittaa kotiin, Liz mutisi. Max puristi tytön tiukemmin kainaloonsa.
-Hoidetaan se myöhemmin, Max tokaisi. Pikkuhiljaa he hiljenivät ja keskittyivät elokuvan hurjiin sotasankareihin, unohtaen melkein itsekin, että he olivat jonkinlaisia
sankareita omassa elämässään.

- Loppu -