On vuosi 2011, jolloin ystävämme ovat 27-vuotiaita. Max ja Liz ovat ajautuneet erilleen, mutta he kohtaavat toisensa vuosien jälkeen... Michael ja Maria ovat yhdessä ja heillä on kaksi ihanaa lasta.



Liz Parker tiesi olevansa hyvin onnellinen nainen juuri tällä hetkellä. Hän istui poikaystävänsä Beau Springin huvipurrella ja oli matkalla miehen perheen saarelle, Spring Islandiin, jonka Beaun suku oli omistanut jo monien vuosikymmenien ajan. He olivat seurustelleet melkein kaksi vuotta ja asuivat yhdessä, mutta eivät olleet menneet naimisiin. Beau olisi kyllä halunnut. Liz tahtoi silti vielä odottaa. Hänellä oli sellainen outo tunne, että kohta tapahtuisi jotain mikä mullistaisi hänen elämänsä. Beau oli varajohtajana suuressa Springin öljy-yhtiössä, jonka hänen isänsä omisti. Pian miehestä tulisi yhtiön virallinen omistaja, mutta Beaulla näytti olevan muita suunnitelmia. Hän halusi muusikoksi. Beau oli säveltänyt paljon lauluja ja osasi soittaa kitaraa. Beaun isä ei hyväksynyt miehen laulu-uraa, mutta Beau viis veisasi, vaikka isäukko olikin uhkaillut ja kiristellyt. Beau oli aikuinen mies ja sai tehdä mitä tahtoi. Liz kyllä ymmärsi. Beaun muusikkoura toi mieleen vanhoja tuskallisia muistoja, kuten Alex Whitmanin, pojan, joka oli ollut hänen hyvä ystävänsä, kun hän oli ollut viaton, 17-vuotias tyttö. Alex oli murhattu traagisesti. Lizillä oli ollut ja oli edelleen suuri salaisuus. Tuo salaisuus oli Max Evans, poika, joka oli avaruusolio, muukalainen Antar- nimiseltä planeetalta. Max oli ollut hänen ensirakkaus ja sisimmässään Liz rakasti poikaa yhä. Hän ei vain ollut nähnyt Maxia yli seitsemään vuoteen. Heidän tiensä olivat eronneet parikymppisinä, kun Max lähti Losiin toteuttamaan unelmiaan. Lizin vanhemmat kuolivat lumimyrskyssä Kanadassa, jossakin vuoristossa, kun nämä olivat olleet lomamatkalla. Se oli ollut hirveä shokki. Se oli tapahtunut muutamaa viikkoa myöhemmin Maxin lähdön jälkeen ja Liz oli ollut hyvin masentunut seuraavien kuukausien ajan. Ilman hänen parasta ystäväänsä Maria De Lucaa, hän ei olisi jaksanut. Liz hymyili hiukan ja kohotti kasvonsa aurinkoa kohti. Maria oli onnellinen. Hän oli naimisissa Michael Guerinin, pojan joka oli myös avaruusolio, kanssa ja heillä oli kaksi ihanaa lasta: Ashley ja Ashton, jotka olivat kolme ja kuusi vuotiaita. Heillä oli kaikilla voimia, mutta he osasivat hyvin kontrolloida niitä. Liz vilkaisi Beaua, joka seisoi kaatamassa juotavaa lasiinsa. Beau oli vaalea ja sinisilmäinen eikä oikein vastannut ulkonäöltään Lizin unelmamiestä. Liz oli aina pitänyt tummista ja salaperäisistä miehistä, kuten Maxkin oli ollut. Saisikohan hän enää koskaan tavata Maxia? Tuntea tätä lähellään? Liz pudisti päätään surullisena. Ei, Max ei ollut soitellut, ei liioin ilmoitellut oliko hän kunnossa. Liz oli odottanut. Hän oli valvonut monta yötä miettien, miksi Max oli hylännyt hänet. Jättänyt vain typerän viestin, jossa sanoi, että hän oi lähdössä toteuttamaan unelmiaan... Eikö Liz sitten kuulunut noihin unelmiin? Liz huokaisi ja haroi lyhyitä, tummia hiuksiaan. Hän oli leikannut ne pari vuotta sitten. Ne oli leikattu kerroksittain ja kihartuivat kivasti korvien ympärille ja toivat esiin sirot kasvot ja suuret tummat silmät.
-Olemme kohta perillä. Näetkö tuon suuren saaren? Siellä se on? Beau tuli hänen luokseen ja veti naisen kainaloonsa. Liz hymyili miehelle. Beau oli kiltti ja toisinaan huomaavainen, mutta joskus Liz oli huomannut joitain muutoksia miehessä heidän yhdessäolonsa aikana. Beau ärsyyntyi nopeasti, jos ei saanut haluamaansa ja tällä oli kausia, jolloin Liz mielellään olisi vältellyt miestä. Ja Beau tuli kummallisiin aikoihin kotiin. Liz ei uskaltanut kysellä mieheltä mitään, sillä tämä saattoi suuttua äkkiarvaamatta. Muuten Beau oli loistotyyppi.
-Alahan valmistautua. Olemme perillä, Beau hymyili ja Liz nyökkäsi. Viimein he kapusivat saarelle. Jack, joka oli Beaun ystävä, oli vienyt heidät sinne ja oli nyt lähdössä takaisin.
-Nähdään kahden viikon kuluttua tässä samassa paikkaa kahdeltatoista lauantaina, Beau antoi miehelle tarkan ajan ja tämä nyökkäsi ja poistui.
 

He kävelivät pientä polkua pitkin huvilalle päin. Beau moikkasi monia pihalla kyttääviä ihmisiä, jotka huutelivat tervehdyksensä iloisesti nähdessään tulijan. Beau ei kuitenkaan pysähtynyt juttelemaan, vaan he menivät suoraan Springien huvilalle. Beau kaivoi avaimen taskustaan ja avasi oven. Liz katseli ympärilleen tilavassa eteisessä ja riisui kenkänsä. Hän seurasi Beaua yläkertaan ja tuli suureen makuuhuoneeseen, missä oli parisänky. Ajatteliko Beau, että he nukkuisivat yhdessä..
Liz pudotti kassinsa lattialle ja silmäili huonetta. Se oli kaunis. Melkein kuin joka naisen unelma. Mutta se ei ollut Lizin tyyliä. Liz tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi loisteliaassa asunnossa eikä hän uskaltanut koskea mihinkään, sillä kaikki oli maksanut varmasti omaisuuden. Beau hääri jo ympäriinsä, tarkistaen kaappeja ja muuta ihan kuin olisi kuvitellut, että joku varas oli käynyt tutkimassa niitä.
-Käyn tarkistamassa alakerran. Ole kuin kotonasi, Beau suikkasi suukon Lizin poskelle ja hävisi. Liz huokaisi ja kokeili varovasti sänkyä. Se tuntui ainakin mukavan pehmeältä. Hän nousi levottomana ja meni ikkunaan, mistä avautui näkymä järvelle. Hän tuijotti peilityyntä pintaa ja auringon säteet loivat kultaisen kimmellyksen pinnalle. Kuin pohjalla olisi ollut miljoonia pieniä kultarahoja. Liz virnisti ja vetäytyi pois ikkunan luota. Täällä oli niin rauhallista. Maalaiselämä oli jotenkin aina kiehtonut Liziä, hän ei kuulunut suurkaupunkiin, vaikka olikin matkustellut Losissa, San Franciscossa ja kerran jopa New Yorkissa, mutta niissä oli liikaa ihmisiä, liian paljon melua ja autojen saasteita. Roswell ei ollut maalaiskaupunki, mutta hiljainen paikka se ainakin oli.
-Hei, muru! Mennäänkö rantaan? Täällä on kamalan kuuma, Beau huuteli alhaalta ja Liz ryntäsi saman tien Beaun luokse. He menivät rantaan käsi kädessä.

-Tämä on upea paikka, Liz tokaisi ja Beau hymyili, katsellen häntä tummien lasiensa takaa.
-Hienoa, että pidät tästä. Voisimme viipyä täällä kauemminkin kuin kaksi viikkoa, mutta isäni tarvitsee apuani. Yhtiössä on liian kiire, Beau huokaisi eikä Liz sanonut mitään. Beau ja hän menivät uimaan viileään veteen ja hetken uituaan Liz palasi rantaan, mutta Beau ei. Liz katseli ympärilleen ja huomasi toisen huvilan aika lähellä oikeastaan. Siellä näytti olevankin joku, sillä ikkunoista loisti valoa. Liz tuijotti sitä ja samassa hänelle tuli voimakas tunne, että joku tuijotti häntä. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi tummiin pukeutuneen miehen huvilan luona, nojailemassa kuistin kaiteeseen. Liz nielaisi. Miksei hän ollut nähnyt miestä heti? Miehellä oli tummat, hieman kiharat, lyhyet hiukset, komeat kasvot, leveät hartiat, lihaksikkaat käsivarret, hoikka lantio ja hän oli jotain 180 cm. Aurinkolasit peittivät silmät ja mies oli vetänyt lippiksen osan kasvojensa suojaksi. Liz siristi silmiään. Kuka mies oli? Tässä oli jotain kammottavan tuttua, mutta Liz ei voinut ymmärtää mitä... Ehkä mies muistutti häntä Maxista... Tummat hiukset, komeat kasvot... Olikohan miehellä tummat silmät? Liz rypisti kulmiaan. Miksi se katseli häntä? Tai no, katselihan hänkin miestä... Liz ei saanut silmiään irti hänestä ja sitten mies liikahti ja nosti lippistä. Liz ei tuntenut tätä. Pettymys läikähti hänen sisällään. Se ei ollutkaan Max... Samassa hän kuitenkin järkyttyi. Mies otti aurinkolasit silmiltään ja lähti kävelemään häntä kohti. Kävelytyylissä oli jotain tuttua... Hymy oli sama ja silmät yhtä salaperäisen tummat kuin ennenkin. Mies tuijotti häntä silmiin ja sitten he seisoivat kasvokkain. He eivät pitkään aikaan sanoneet mitään.
-Max? Liz kuiskasi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Max oli tullut hakemaan hänet... Mutta mihin?

Max ei voinut uskoa silmiään kun hän huomasi Lizin rannalla vieraan miehen seurassa. Hänen sydämensä kiihdytti tahtia, mutta samalla pelko ja epätoivo palasivat. Kuinka hän voisi kohdata Lizin kun oli hylännyt tämän parikymppisenä typerien unelmiensa takia? Tosin hän oli saavuttanut unelmansa. Hän oli nyt FBI:N agentti, miesten joukossa, jotka olivat etsineet häntä monia vuosia sitten. Ainoa keino, joka lopettaisi miesten etsinnät, oli ollut liittyä joukkoon. Mutta Max olikin pitänyt agenttina olemisesta. Hän rakasti vaaroja ja hän oli voimiensa avulla taitavampia agentteja mitä Coltonin toimistolla vain oli. Max oli nyt lomalla. Hän oli selvittänyt pahan rikollisjutun, mikä koski pommeja ja hänen pomonsa oli pakottanut hänet viettämään lomaa jonnekin rauhalliseen paikkaan. Max oli raatanutkin 22-vuotiaasta viime päiviin saakka, pitämättä kunnon lomaa ollenkaan.
Ja nyt hän seisoi Lizin edessä. Hän ei ollut uskonut kohtaavansa Liziä tällä saarella. Eikä enää koskaan. Kaikki muistot tulvahtivat pintaan. Kaikki suudelmat. Kosketukset. Lupaukset. Kaikki. Hän ymmärtäisi kyllä, jos Liz ei voisikaan antaa anteeksi.

Max joutui paniikkiin. Liz itki taas hänen takiaan. Hän painoi hellästi kämmenensä Lizin pehmeää poskea vasten ja pyyhkäisi kyyneleen pois. Liz hymyili hiukan. He olivat unohtaneet kokonaan paikan ja ajan. Millään muulla ei ollut merkitystä. He olivat jälleen yhdessä.
-Max. Minulla on ollut kamala ikävä sinua, Liz nyyhkäisi ja ennen kuin hän ehti estää itseään, hän kapsahti Maxin kaulaan. Max puristi naista sylissään kuin ei aikoisi koskaan päästää irti. Liz oli jälleen hänen luonaan. hän saattoi tuntea pehmeät hiukset, naisellisen vartalon ja sileän ihon itseään vasten. Luoja kuinka hän oli kaivannut Liziä.
-Niin minullakin sinua. Et voi uskoa kuinka paljon, Max naurahti ja otti Lizin kasvot käsiensä väliin. Liz nielaisi.
-Todellako? Luulin, että olit unohtanut minut, Liz sanoi ja Max pudisti kiivaasti päätään.
-En voisi koskaan unohtaa sinua. Mutta minulla ei ollut koskaan aikaa ja sitten kun olisi ollut, en uskaltanutkaan soittaa sinulle, Max naurahti hieman häpeissään.

Yhtäkkiä joku kiskaisi Maxin pois Lizin luota. Liz älähti yllättyneenä, kun hänet työnnettiin sivuun. Joku iski Maxia kasvoihin ja Liz tajusi sen jonkun olevan Beau.
-Beau! Ei, lopeta! Liz kiljui ja ryntäsi tappelevien miesten väliin. Hän sai Beaun nyrkistä kasvoihinsa ja Max raivostui suunnattomasti.
-Katso nyt mitä sait aikaan! Beau kiivastui aivan kuin se olisi ollut Maxin syy. Beau huohotti raskaasti ja mulkoili vuoroin Liziä ja vuoroin Maxia. Max oli vetänyt Lizin suojelevasti selkänsä taakse.
-Sinä olet tekemisissä minun naiseni kanssa, senkin idiootti! Beau murisi kuin vihainen koira. Liz nielais ja hieroi yhä kivistävää poskeaan. Beau ei ollut koskaan ennen lyönyt häntä.
-Lyötkö sinä naista? Max kysyi silmät palaen.
-Minun piti lyödä sinua, ei Liziä. Tule tänne, Liz, Beau pyysi hellemmin ja Max vilkaisi Liziä, joka näytti neuvottomalta. Hän olisi halunnut jäädä Maxin luokse. Beau oli yhdentekevä ihminen. Liz ei ollut koskaan rakastanut miestä eikä tulisi koskaan rakastamaankaan. Hän rakasti Maxia. Siksi hän oli odottanut kaikki nämä vuodet. Hän oli tiennyt, että Max palaisi. Aavistanut.
-Liz, Beau katsoi naista ankarasti ja katseessa oli uhkaa jollaista hän ei ollut nähnyt aiemmin.
Liz siirtyi Beaun luokse ja katsoi pahoillaan Maxia, jonka katseesta näkyi tuskaa. Max luuli menettäneensä hänet. Mutta Liz olisi Maxin. Aina.
-Lähdetään. Ja varokin, jos kajoat vielä Liziin niin saat tuntea sen nahoissasi, Beau uhkaili ja kietoi kätensä omistavasti Lizin lantion ympärille. He kävelivät huvilalle ja Liz vilkuili taakseen. Max ei liikahtanut paikaltaan. Tuijotti vain heidän perään.

-Kuka tuo mies oli? Beau ärähti huvilalla. Liz hieroi käsivarttaan. Beau oli suutuksissaan puristanut liian lujaa.
-Max, Liz kuiskasi unelmoiva ilme kasvoillaan. Beaun leukapielet kiristyivät.
-Mistä sinä tunnet hänet? Beau kysyi.
-Menneisyydestä, Liz huokaisi ja katsoi Beaua.
-Minä rakastin häntä, Liz kuiskasi taas ja tunsi kyynelten kostavan silmänsä. Beau kirosi ja meni kaapille. Liz ei nähnyt mitä mies pisti suuhunsa, mutta tämä otti kourallisen tapletteja. Liz rypisti kulmiaan.
-Mitä sinä syöt? Liz kysyi. Beau nielaisi tapletit.
-Pidä huoli omista asioistasi. Ehkei ollut ollenkaan hyvä asia tulla tänne, Beau murahti ja meni yläkertaan. Liz lysähti keittiön pöydän ääreen ja hautasi kasvot käsiinsä. Max... Hän ei saanut ajatuksiaan irti Maxista. Hänen oli tavattava Max uudestaan. Liz ryntäsi ikkunaan ja näki Maxin istumassa rannalla. Hän vilkaisi yläkertaan vieviä portaita ja veti sitten takkinsa päälleen. Hän meni ulos ja käveli Maxin luokse.
-Max, Liz kuiskasi ja Max ponnahti seisomaan.
-Mitä sinä täällä teet? Oletko kunnossa? Max kysyi ja Liz nyökkäsi. Max laittoi kätensä Lizin poskelle, mustelman päälle, mutta Liz tarttui Maxia ranteesta.

-Ei, Beau ihmettelee muuten miten mustelmani parani niin nopeasti, Liz sanoi ja Max laski kätensä huokaisten.
-Oletko naimisissa hänen kanssaan? Max kysyi tuskaisena.
-En. En ole halunnut mennä. Beau halusi. Minä tahdoin odottaa, Liz hymyili ja Max huokaisi helpotuksesta.
-Sittenhän ei ole mitään hätää enää, Max veti Lizin syliinsä ja painoi huulensa Lizin huulille. Liz kietoi kätensä Maxin kaulan ympärille ja antautui intohimoiseen suudelmaan, jonka hän oli saanut tuntea päivää ennen Maxin lähtöä... Suudelma jatkui ja jatkui... kunnes Max irrottautui hengästyneenä.
-Liz, olet silti Beaun kanssa yhdessä. Me emme saa, Max silitti Lizin hiuksia ja hamuili sitten huulillaan Lizin kaulaa.
-Beau ei ole täällä, Liz kuiskasi ja he suutelivat jälleen. Voi, miten Max oli kaivannut Lizin suudelmia. Kosketuksia. Hän oli luullut kuolevansa ilman Liziä. Työ oli ollut ainoa keino unohtaa...
-Meidän on tavattava yöllä. Tule huvilalleni yhden aikaan, Max mutisi Lizin korvaa vasten ja ihanat pikku väristykset kulkivat pitkin Lizin selkää.
-Minä tulen, Liz vastasi. Sitten hän irrottautui Maxin syleilystä ja juoksi takaisin Springin huvilalle.
 

Liz odotti Beaun nukahtamista kärsimättömänä. Oli pimeää ja tuuli kuiskaili ulkona. Beau oli ryypännyt illalla vaikka ei tehnyt niin koskaan ennen, sillä mies oli aina sanonut inhoavansa olutta. Oikeastaan se olikin nyt hyvä juttu, sillä Liz pääsisi livahtamaan aikaisemmin. Beaua oli kismittänyt Maxin ilmestyminen ja Liz oli leijaillut pilvissä. Max vaikutti jotenkin voimakkaammalta, miehisemmältä, komeammalta ja kaikin puolin ihanammalta. Tosin olihan Liz rakastanut Maxia kymmenen vuotta sittenkin eivätkä hänen tunteensa olleet haalistuneet. Liz havahtui kun hän kuuli Beaun hengittävän raskaasti. Mies nukkui jo. Liz veti peiton syrjään, kiskoi hiljaa farkut jalkaansa ja nappasi takkinsa tuolilta, mihin oli sen jättänyt. Sitten hän hiipi ulos huoneesta. Hän oli kompastua kaljapulloon, mikä lojui lattialla ja pullo lähti vierimään alas portaita kamalla ryminällä. Liz sulki silmänsä henkeään pidätellen ja odotti Beaun ryntäävän ulos tarkistamaan mistä meteli oli lähtöisin. Ovi kuitenkin pysyi kiinni. Liz huokaisi ja miltei ryntäsi alakertaan ja ovesta ulos tuuliseen ilmaan. Liz kietoi takkinsa tiukemmin ympärilleen ja katseli ympärilleen pimeässä illassa. Kello läheni yhtä. Max seisoi ison puun suojissa ja Liz oli kiljaista säikähdyksestä, kun mies tuli esiin varjoista. Max sulki suudelmalla hänen suunsa ja Liz painui helpottuneena miestä vasten.
-Tule, Max kuiskasi ja veti Lizin mukanaan metsään. Pöllö huhuili jossain ja jokin lintu lehahti lentoon aivan läheltä. Liz ei olisi koskaan tullut metsään yksin, mutta Maxin kanssa hän tunsi olevansa turvassa. He sapuivat jollekin autiolle mökille, jossa ei ollut kattoa juuri ollenkaan ja laudat irtoilivat seinistä. Kuin kummitustalo...
-Kenen tämä talo on? Liz kysyi katsoen ympärilleen kuihtuneessa paikassa. Kukatkaan eivät tuntuneet kasvavan ihan kuin nekin olisivat pelänneet paikkaa.
-Löysin tämän vaellusreissullani, Max hymyili ja he työntyivät sisään rikkinäisestä ovesta. Max otti taskulampun taskustaan ja laittoi sen päälle. Liz hengähti kauhusta, kun rotta vilahti hänen jalkojensa ohitse. Max valaisi lampullaan Lizin kasvoja.
-Pelkäätkö sinä? Max kiusoitteli ja Liz kohotti leukaansa.
-En tietenkään. Nukkuisin vaikka yöni täällä, Lizin silmät vilkkuivat naurusta. Max hymyili, veti naisen lähelleen ja he menivät istumaan seinää vasten. Max laittoi lampun syliinsä ja katsoi Liziä.
-Pääsitkö livahtamaan Beaun huomaamatta? Max kysyi ja Liz nyökkäsi ja kertoi "pakomatkastaan". Max nauroi.
-Mitä olisit keksinyt tekosyyksi, jos Beau olisi herännyt?
-Olisin sanonut, että menen vessaan. Se on aina hyvä syy, Liz vakuutti. Hetken he olivat hiljaa.
-Max? Mikset koskaan soittanut? Liz kuiskasi sitten. Tuntui kipeältä muistella menneitä, mutta Liz halusi saada vastauksia. He olivat sentään kokeneet yhdessä kaikenlaista ja olisi kamalaa heittää yhteiset kokemukset tuosta noin vain menemään. Max ei vastannut heti vaan nojasi päätään seinään ja Liz näki Maxin silmien tuskastuvan.

-Olen hirveän pahoillani, vaikka se ei varmaankaan korvaa aiheuttamaani surua. Isabelin kuoleman jälkeen, en pystynyt asettumaan aloilleni. Halusin kostaa FBI:lle tuskasta, jonka he aiheuttivat meille kaikille. Halusin vain tuhota kaikki. Tunsin viiltävää surua, sillä Isabel oli ainoa sukulaiseni. Vanhempieni menettäminen oli jo paha juttu. Liityin Losissa FBI:n erikoisryhmään ja aioin sitä kautta pyrkiä Roswellin FBI:n. En koskaan päässyt toteuttamaan sitä mitä halusin, mutta löysin itselleni pysyvän ammatin, Max kertoi hiljaa. Liz ällistyi.
-Oletko SINÄ FBI:ssa töissä? Liz kysyi ja Max hymähti.
-Kuulostaa hiukan oudolta. He jahtasivat minua koko elämäni ajan. Mutta kun olen liittynyt heihin, he ovat jättäneet minut rauhaan. Ja roistojen kiinni saaminen on nautinnollista. Kun minulla oli vaikeaa, menin ampumaan ampumaradalle Losissa. Se auttoi heltymään tuskaani, Max kertoi. Liz huokaisi.
-Michaelkin ihmetteli aina, että mihin sinä katosit. Yhdessä vaiheessa Michael aikoi lähteä etsimään sinua, mutta sitten Maria sai Ashtonin ja se tyssäsi siihen, Liz kertoi ja Maxin ilme kirkastui. Hän kääntyi Lizin puoleen.
-Onko Marialla ja Michaelilla lapsia? Max kysyi ja Liz nyökkäsi hymyillen.
-Ashley, joka on täyttänyt kolme vuotta ja Ashton, joka on kuusi, Liz sanoi ja Max huokaisi.
-Olen jäänyt paljosta paitsi, Max sanoi ja he istuivat kauan aikaa hiljaa muistellen menneitä aikoja tuulen ujeltaessa talon nurkissa.

Liz ja Max menettivät ajantajun. He eivät huomanneet kuinka aurinko nousi ja lämmitti heidän kylmiä jäseniään. He muistelivat menneitä. Vaaroja mihin he olivat joutuneet, suudelmia, joita he olivat vaihtaneet, kosketuksia, surullisia asioita, iloisia asioita, kaikkea... Liz ei olisi halunnut ajatella Tessia, tyttöä, joka oli melkein tuhonnut heidän rakkautensa ja murhannut hänen hyvän ystävänsä Alexin. Mutta he kävivät kaiken läpi uudelleen. Se oli kuin hyvää terapiaa molemmille. Yhtäkkiä Liz säpsähti kun hän kuuli ulkoa askelia.
-Joku on tulossa, Liz hengähti ja Max nousi. Hän veti Lizin pystyyn ja he hiipivät ovelle. Max laittoi sormen huulilleen ja yritti kuunnella. Askeleet pysähtyivät ja tulivat sitten päättäväisinä oven taakse. Sitten se riuhtaistiin auki ja Liz tuijotti suoraan Beaun raivoisiin silmiin. Max astahti vaistomaisesti Lizin eteen.
-SINÄ! Minä arvasin sen! Tiesin heti, kun huomasin Lizin kadonneen, että hän on SINUN kanssasi, Beaun rinta kohoili kiivaasti ja silmät salamoivat. Mies otti askeleen eteenpäin ja mulkoili Maxia. Jos katse olisi voinut tappaa, Max olisi kuollut samantien.
-Rauhoitu, Beau! Mitään ei ole tapahtunut, Liz astui esiin Maxin selän takaa ja Beau tuhahti.
-Ehkä ei, mutta pian tapahtuu, jos minä en nopeasti vie sinua pois täältä, Beau tarrasi vihaisena Liziä käsivarresta ja alkoi raahata ulos niin, että Liz oli kaatua.

-Beau! Päästä irti! Liz tempaisi ranteensa vapaaksi ja hieroi sitä. Beau katsoi varoittavasti Maxiin, joka astahti taas lähemmäs Liziä.
-Älä sinä sekaannu meidän elämäämme. Me olemme menossa naimisiin, etkä sinä saa pilata sitä, Beau karjui.
-Emmekä ole! Beau, kuuntele minua. Minä EN rakasta sinua. En nyt enkä koskaan. Minä rakastan Maxia, Liz katsoi suoraan Maxin tyrmistyneisiin silmiin. Hän veti syvään henkeä ja jatkoi :- Olen aina rakastanut, Liz kuiskasi ja lähti nopeasti tarpomaan eteenpäin, vilkaisemattakaan taakseen.
-Voihan helvetti! Beau raivosi ja hyökkäsi Maxin kimppuun. Liz kuuli rysähdyksen ja kääntyi. Maxin kasvoilla oli ollu niin tyrmistynyt ilme, että Liz pelkäsi jo pahinta. Eikö mies rakastanut häntä? Oliko hän sanonut kaiken tuon turhaan? Liz ei jäänyt pohtimaan sitä, vaan ryntäsi miesten luokse. Nämä tappelivat jo toistamiseen. Beau oli Maxin päällä ja iski tätä kasvoihin Max yritti estää, mutta ei kyllin kyennyt torjumaan iskuja.
-Beau! Lopeta, Liz kiljui ja alkoi kiskoa Beaua pois Maxin kimpusta. Max alkoi olla jo tajuton. Liz puri huultaan ja kiskoi kaikin voimin. Beau suuttui ja hyökkäsi vuorostaan Lizin kimppuun. Hän painoi huulensa rajusti Lizin huulille ja Liz maistoi veren maun. Hän pyristeli irti. Beau huohotti ja katsoi Liziä silmät palaen.

-Liz, etkö sinä ymmärrä. Minä rakastan sinua. Max ei rakasta. Minun kanssani sinä saisit onnellisen elämän. Minä olen rikaskin. Saisimme paljon lapsia, eläisimme loistotaloissa ja saisit ihan mitä vain haluat, Beau puhui kiivaasti ja Liz kykeni vain tuijottamaan. Beaun paino oli rusentavaa ja oli salpata häneltä hengityksen. Max kömpi jo jaloilleen ja tempaisi Beaun pois Lizin päältä. Beau aikoi hyökätä uudestaan Maxin kimppuun, mutta Max tarttui kätevästi Beaua käsivarresta, taittoi sen taakse ja kamppasi tämän. Beau ei ehtinyt nousta, kun Max istuutui kahareisin Beaun päälle. Liz tuijotti Maxia silmiin. Maxin silmä oli mustana ja huuli oli haljennut.
-Liz, lähde. Minä selvitän tämän, Max sanoi hiljaa. Liz pudisti päätään.
-Ei, Beau tappaa sinut, Liz henkäisi. Maxin silmissä välähti.
-Sinun on vain luotettava minuun, Max sanoi hiljaa ja Liz nyökkäsi. Nainen nousi ja lähti hieman vapisevin jaloin. Ihan kuin jokin olento olisi riivannut Beaun. Mies oli joutunut raivon valtaan. Liz ei ollut koskaan ennen nähnyt miestä yhtä vauhkona. Liz pudisti päätään ja vilkuili taakseen. häntä pelotti Maxin puolesta. Beau oli vaarallinen.

Liz odotti kauan Beaun huvilan kuistilla ja viimein miehet tulivat rinnakkain. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Max ei katsonut Liziä vaan meni omalle huvilalleen. Liz nousi hätääntyneenä. Mitä miehet olivat sopineet? Liz katsoi Beaua, joka ei sanonut mitään, vaan marssi sisälle ovet paukkuen. Liz rojahti tuolille ja tuijotti epätoivoisena huvilalle, mihin Max oli kadonnut. Oliko kaikki heidän välillään nyt ohi? Aikoiko Max luovuttaa hänet Beaulle? Liz nousi kiivaasti, vilkaisi ovea kohti ja lähti kävelemään johonkin. Hän ei halunnut puhua kummankaan kanssa. Jos Max olikin sopinut Beaun kanssa, että Beau saisi hänet, niin hän ei koskaan menisi Beaun kanssa naimisiin. Hän eläisi vanhana piikana ja muistelisi vain Maxia... Liz pyyhkäisi kyyneleitään ja toivoi olevansa jossain kaukana missä unelmat toteutuisivat eikä tarvitsisi aina kärsiä...

Liz palasi huvilalle vasta iltamyöhään väsyneenä. Hän riisuutui ja kömpi sänkyyn. Beaua ei näkynyt missään eikä Liz välittänyt missä mies oli. Kunhan ei tullut hänen sänkyynsä. Liz käpertyi ihan pieneksi. Max... Hän kaipasi Maxin kosketuksia, suudelmia, ihanaa hymyä... Hän kaipasi Maxia. Liz tunsi kyynelten valuvan poskilleen ja nukahti levottomaan uneen.

Hän heräsi yöllä kamalaan meteliin. Liz nousi tajuamatta mitä tapahtui. Ihan kuin alhaalla tapeltaisiin? Eikai taas Max ja Beau? Liz veti peiton syrjään ja kiskoi vaatteita päälleen. Samassa kuului laukaisu ja toinenkin. Liz jähmettyi ja valahti kalpeaksi. Joku ampui... Ketä ammuttiin? Liz ryntäsi portaisiin ja miltei lensi alakertaan. Joku mies juoksi juuri ulos ovesta, mutta Liz ei nähnyt kasvoja. Hän nielaisi ja sytytti valot. Liz kiljaisi kauhusta. Se mitä hän näki sai veren hyytymään. Beau makasi verilammikossa lattialla. Päässä oli kammottava reikä ja siitä pulppusi verta sileälle pinnalle. Liz tunsi voivansa pahoin. Hän ryntäsi Beaun ohitse hätääntyneenä pimeään yöhön ja naapuri huvilalle. Hän soitti ovikelloa ja kului muutama minuutti ennen kuin Max tuli unenpöpperöisenä avaamaan oven.
-Max! Max... Beau! Hän... Liz takelteli. Kasvot olivat tuhkanharmaat. Max tarttui Liziä käsivarsista. Hän oli nyt täysin hereillä.
-Mitä on tapahtunut? Vedä syvään henkeä ja kerro, Max sanoi. Liz totteli.
-Beau on murhattu.

Max veti takkia nopeasti päälleen ja he juoksivat takaisin huvilalle. Liz ei kyennyt katsomaan Beaun ruumista. Max veti Lizin syliinsä ja hautasi kasvonsa naisen hiuksiin. Hän tunsi kuinka Liz vapisi. Max oli ollut itsekin järkyttynyt ensimmäisen löytämänsä ruumiin jälkeen. Hän oli nähnyt jopa painajaisia. Lempeästi Max työnsi Lizin käden mitan päähän itsestään. Hän katsoi tiukasti naisen kauhun täyttämiin silmiin.
-Liz. Kuuntele nyt minua. Sinun on pysyttävä rauhallisena. En voi enää pelastaa Beaua. Sinä tiedät, että tekisin sen jos pystyisin. Meidän on kutsuttava apua. Mene soittamaan poliisille ja minä etsin sitä murhaajaa. Ehkä hän on vielä talossa, Max sanoi. Liz tarrautui Maxiin.
-Ei. Hän ei ole täällä. Näin kuinka hän ryntäsi ulos ovesta, kun tulin alakertaan. Se mies on jo kaukana, Liz kuiskasi. Max katsoi naista järkyttyneenä. Tämä oli ollut alttiina vaaralle. Jos se murhaaja olisikin ampunut pelästyksessään Liziä, Max ei olisi tiennyt mitä tehdä. Hän ei kuitenkaan saanut joutua paniikkiin. Oli pidettävä huolta Lizistä.

-Mutta minä tutkin paikan, mene sinä soittamaan, Max sanoi ja Liz nyökkäsi. Hän hoippuroi puhelimeen. Lizin sydän hakkasi kuin hullu. Hän oli kuitenkin välittänyt Beauasta, sillä Beaun kuolema teki kipeää. Liz veti syvään henkeä ja näppäili poliisien numeron. Kohta rauhallinen naisen ääni vastasi ja Liz alkoi selittää hieman sekavana tapahtumia.
-Oletko sinä yksin? nainen kysyi.
-En. Max on täällä, Liz sanoi. Eihän nainen edes tiennyt kuka Max oli, mutta sen tämä ymmärsi, että Liz oli turvallisissa käsissä. Apua luvattiin lähettää pian. Liz jäi tuijottamaan seinää ja tunsi kyynelten tahrivan poskensa. Hän tunsi kammottavaa kuvotuksen tunnetta ja ryntäsi kylpyhuoneeseen. Hän oksensi ja piteli vatsaansa. Nyyhkyttäen hän käpertyi vessan kylmälle lattialle eikä edes kuullut poliisipillien ulinaa. Hän säpsähti vasta, kun Max kosketti häntä olkapäälle huolestuneena.
-Liz, Max kuiskasi ja Liz takertui mieheen kuin hengenhädässä. Kyyneleet virtasivat poskille. Max tunsi sydämensä puristuvan kokoon, kun hän katseli Lizin tuskaa. Voi, kunpa hän olisi kyennyt pelastamaan Beaun.
-Olen pahoillani, että käyttäydyn kuin idiootti, Liz nikotteli ja Max pudisti surullisesti hymyillen päätään ja painoi kämmenensä Lizin kosteille poskille.
-Älä koskaan pyydä anteeksi, että itket. Et ole mikään kone, jolla ei ole tunteita, Max sanoi ja Liz hymyili hiukan.
-Minä sanoin kamalia asioita Beaulle enkä saanut korjata niitä. Sanoin, etten rakasta häntä, Liz nyyhkäisi tuskaisena.
-Rakastatko sinä sitten? Max kysyi silmät tummina. Liz katsoi Maxia silmiin.
-En sillain kuten sinua, Liz kuiskasi ja Max suuteli Liziä intohimoisesti. Heidät keskeytti poliisin rykäisy. Liz ja Max irrottautuivat hiukan noloina. Liz pyyhki poskiaan.

-Anteeksi, että häiritsen, mutta tarvitsisin sinun lausuntosi tapahtuneesta. Sinähän olit Beaun tyttöystävä? poliisi kysyi ja Liz nyökkäsi. Poliisi kirjoitti jotain ylös.
-Missä sinä olit murhan aikana? poliisi kysyi kohottamatta katsettaan.
-Nukkumassa. Heräsin kamalaan meteliin ja lähdin katsomaan kun kuulin laukauksia. Kun tulin alas joku mies juoksi ulos ovesta ja Beau lojui lattialla, Liz värähti sitä näkyä. Poliisi katsoi vakavana Liziä.
-Näitkö sinä sitä miestä?
-En, minä… Hän oli jo menossa, mutta näin, että mies oli hoikka ja sillä oli mustat hiukset ja aika pitkät takaapäin, Liz kertoi ja poliisi teki muistiinpanoja.
-Vai niin. Olitko sinä ja Beau riidelleet jostain? Oletko sinä huomannut Beaun käytöksessä mitään outoa? poliisi kysyi ja Liz rypisti kulmiaan.
-Beau suuttui aika äkkiä ja menetti malttinsa, jos ei saanut haluamaansa nopeasti. Hän viipyi aina aika myöhään ulkona, mutta en kysellyt sitä koskaan tarkasti, koska emme ole naimisissa, Liz kertoi. Poliisi nyökkäsi.
-Ajattelin vain, koska Beau käytti huumeita, poliisi sanoi ja Lizin silmät levisivät.
-Huumeita? Kuinka? En minä ole huomannut mi… Ei, kun hetkinen. Kerran täällä ollessamme huomasin, kun Beau söi monta tablettia kerralla, mutta en udellut siitä mitään tai Beau olisi hermostunut, Liz kertoi. Poliisi sulki lehtiönsä.
-Selvä. Kiitos. Suosittelisin, että lähtisitte täältä. Se murhaaja saattaa palata ja varsinkin, kun näit hänet, poliisi sanoi. Liz pelästyi.
-Mutta, en minä nähnyt häntä kokonaan. Vain takaapäin, Liz kielsi. Poliisi kohautti olkiaan.
-Ei murjaaja sitä tiedä, poliisi nyökkäsi heille ja lähti. Max katsoi kiukkuisena poliisin perään.
-Ei hänelläkään ole mitään järkeä, kun täytyy pelästyttää sinua lisää, Max mutisi ja auttoi Lizin ylös. Liz oli väsynyt ja vielä shokissa.
-Menemme minun ystäväni huvilalle, Max sanoi ja Lizillä ei ollut mitään sitä vastaan.

Liz tuskin muisti kuinka oli selvinnyt huvilalle. Kaikki voima tuntui kadonneen hänestä yön aikana. Aamu jo sarasti, mutta Liz käpertyi peiton alle ja vaipui levottomaan uneen unitablettien ansiosta. Max oli hänen vierellään, pitämässä hänestä kiinni, kun hän yöllä heräsi kamalaan painajaiseen. Liz nyyhkytti ja painautui Maxin lämpimään syliin. Max silitti Lizin hiuksia ja mutisi jotain lempeää. Liz katsoi Maxia.
-Pidä minusta kiinni, Liz pyysi ja Max kietoi tiukemmin kätensä Lizin ympärille. He alkoivat suudella ja kohta he alkoivat epätoivoisesti repiä vaatteita toistensa päältä. Liz halusi unohtaa painajaismaisen yön ja antautua Maxin hyväiltäväksi ja rakasteltavaksi. He kierivät sängyllä, vartalot kiedottuina toistensa ympärille, suudellen ja hyväillen. Liz ei koskaan unohtaisi sitä hetkeä. Hän muistaisi aina Maxin suudelmat, kosketukset, hymyn. Kaiken sen lämmön ja intohimon, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Liz heräsi Maxin kuiskaukseen. Mies loikoili ylävartalo paljaana hänen vierellään ja Liz hymyili, siirtyen vatsalleen.
-Nukuitko hyvin? Max kuiskasi ja Liz nyökkäsi. Max tarjosi hänelle mukia, missä oli teetä.
-Kiitos, Liz hörppi pienin kulauksin teetään ja katseli kulmiensa alta Maxia, joka tuijotti takaisin.
-Kaduttaako sinua viime yö? Max kysyi hiljaa ja Liz pudisti päätään hiukset hulmuten.
-Ei. Ajankohta olisi ehkä saanut olla toinen. Olin kai vielä vähän shokissa, Liz huokaisi ja Max suuteli häntä lujasti. Liz painautui miestä vasten. Max hyväili kädellään naisen hiuksia.
-Mennään suihkuun, Max kuiskasi. Liz laski mukin yöpöydälle ja Max nosti hänet syliinsä ja kantoi vaivatta alakerran kylpyhuoneeseen.
-Tavarani ovat vielä Springin huvilalla, Liz sanoi hiljaa, kun hän nojasi Maxiin veden valuessa heidän hikisille vartaloilleen. Max kohotti katseensa Liziin.
-Minä voin hakea ne, Max sanoi, mutta Liz pudisti päätään.
-Ei, anna minun tehdä se, Liz pyysi ja Max nyökkäsi ymmärtävästi. Hän suuteli vielä Liziä ja he pesivät hiuksensa ja poistuivat.

Liz katseli olohuoneen lattiaa. Siinä oli vielä veritahroja, jotka Beau oli aiheuttanut. Liz polvistui ja painoi päänsä leukaansa vasten.
-Olen niin pahoillani, Beau, Liz kuiskasi ja nousi silmät sumeina. Hän tarttui laukkuihinsa, kunnes muisti jättäneensä vessaan hammasharjansa. Hän meni sinne ja kiljaisi kauhusta. Koko vessa oli käännetty raivon vallassa ylösalaisin ja rikkinäisessä peilissä oli teksti: Häivy saarelta tai sinun käy kuten kultapojusi! Liz otti tukea seinästä ja nielaisi. Kuka sairas tyyppi teki tällaista? Liz painoi kädellään sydänalaansa ja sulki silmänsä. Mitä Beaulla oli ollut tekeillä? Oliko joku etsinyt jotain ja raivostunut, kun ei ollut löytänyt mitään? Samassa Liz huomasi lattialla paperinpalan. Hän poimi sen käteensä ja huomasi siihen kirjoitetun viestin :-Troy, jos et hanki huumeita minulle, et saa mitään vastalahjaksi. Muuta siinä ei ollut. Liz rypisti kulmiaan. Huumeista oli ollut koko tä- män ajan kysymys. Siksi huone oli pengottu. Beaulla oli huumeita, eikä tämä ollut antanut niitä kenellekään. Mutta kuka hitto oli Troy? Liz laittoi lapun taskuunsa ja nappasi hammasharjansa varoen katsomasta uhkausviestiä. Hän meni nopeasti ulos kuin peläten murhaajan olevan vielä talossa. Max odotti jo kärsimättömänä kuistilla ja katsoi Liziä. Naisen kasvot olivat kalpeat ja Max huolestui heti. Hän tarttui Liziä käsivarresta.
-Mitä on tapahtunut? hän kysyi. Liz viittoili sisälle.
-Vessaan on murtauduttu. Tule katsomaan, Liz sanoi. Max ällistyi, mutta seurasi Liziä.
-Vessaan? Eihän siellä ole arvoesineitä, Max sanoi. He pysähtyivät vessan ovelle ja Max hengähti nähdessään heitä odottavan näyn.
-Jumalauta! Jollakin on nyt varmasti todella hauskaa, Max kirosi ja vilkaisi ympärilleen.
-Ei kai tyyppi ole vielä talossa? Max kysyi ja otti aseensa esille. Beaun murhan jälkeen hän ei aikonut luopua aseesta. Liz tarttui Maxia kädestä ja he lähtivät yhdessä tutkimaan aution kuuloista huvilaa. Max ei löytänyt ketään. Samassa Liz muisti lapun ja näytti sitä Maxille. Mies tutki sitä.
-Mistä tässä on kysymys? Haluaako tämä Troy huumeita? Max kysyi ja Liz nyökkäsi.
-Jossain täällä huumeiden on pakko olla, koska se tyyppi kolusi vessan. Näin jonkun purkin Beaulla keittiössä. Minä tarkistan sieltä ja sinä makuuhuoneesta, Liz sanoi. Max pysäytti Lizin.

-Nukuitteko te yhdessä? Max kysyi ja Liz naurahti.
-Kuinka sinä voit ajatella sellaista nyt? Ei, me emme nukkuneet sillain, Liz lähti alakertaan ja meni keittiöön. Siellä tuntuivat kaikki olevan kohdallaan. Kummallista. Olikohan mies kuullut heidän tulonsa ja paennut hetkeä aiemmin? Liz availi kaappeja ja tutki purkkeja ja purnukoita. Yhtäkkiä hänen sormiinsa osui pieni purkki, jonka sisällä oli valkoisia tabletteja. Liz rypisti kulmiaan ja tutki samalla kaapin sisällön uudestaan. Hän löysi ison pussillisen kokaiinia, valkoista jauhetta. Liz vain tuijotti sitä. Beau tosiaan oli huumekauppias… joka itse käytti huumeita. Yhtäkkiä Liz kuuli takaansa askeleita.
-Max, minä löysin huumeet… Lizin lause jäi puolitiehen, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. Liz kaatui lattialle, iskien päänsä kaapin oveen. Hetken silmissä pyöri tähtiä. Huumepussi putosi lattialle, samoin purkki ja ne aukesivat ja kaikki huumeet kaatuivat. Hyökkääjä yritti kuristaa Liziä ja Liz yritti jollain tavoin saada henkeä. Hän tuijotti hyökkääjää suoraan tämän jäänsinisiin silmiin. Ihan kuin katsoisi kuolemaa läheltä… Liz yritti nieleksiä. Miehen peukalo painoi hänen kaulavaltimoaan ja Liz muuttui harmaaksi kasvoiltaan. Max, missä sinä olet? Hän tarttui tyyppiä käsivarteen ja koetti siirtää sitä, mutta ote oli luja ja mies oli vahva. Tämän suu oli inhottavassa virneessä. Aivan kuin tämä olisi nauttinut hänen tappamisestaan. Kaikki alkoi vähitellen hämärtyä. Max, minä rakastan sinua… Se oli Lizin viimeinen lause ennen kuin hän vaipui sysimustaan pimeyteen.

Max tutki yläkerran huoneita. Kaikki oli moitteettomasti paikoillaan, mitään ei oltu pengottu. Max huokaisi ja kiskoi laatikoita Beaun ja Lizin makuuhuoneesta. Hän varoi katsomasta sänkyä. Siinä Liz ja Beau olivat maanneet vierekkäin. Liz oli sanonut, että he eivät olleet rakastelleet ja siihen sanaan Maxin oli uskottava. Äkkiä Max kuuli rysähdyksen alakerrasta ja hänelle tuli kiire. Hän kaivoi aseen taskustaan ja pinkoi portaat alas kamalla vauhdilla. Kammottava näky kohtasi häntä alakerrassa. Joku mies oli kuristamassa Liziä ja huumeet olivat levinneet heidän lähelleen.
-Seis! Lopeta heti tai tapan sinut, Max jyrisi ja ase osoitti suoraan miehen kasvoihin. Mies nousi hitaasti ja jätti elottoman Lizin makaamaan maahan. Maxin sydän jyskytti pelosta. Oliko Liz kuollut? Oliko kaikki liian myöhäistä? Mies katsoi häntä tyytyväisenä, kädet kohotettuina.
-Typysi on kuollut, mies sanoi ja Max aikoi jo ampua miehen siihen paikkaan. Hän katsahti Liziin ja tunsi sydämensä hakkaavan. Liz… Mitä hän tekisi ilman Liziä? Samassa mies otti aseen taskustaan ja tähtäsi Maxia. Max tajusi vaaran ja ehti väistään ennen kuin luoti lensi häneen. Mies pääsi kuitenkin karkuun.

Max kumartui Lizin puoleen käsi täristen. Hän kokeili naisen pulssia ja tunsi kuinka se sykki hei- kosti. Syvään huokaisten hän avasi paidan ylimmät napit ja antoi hengityksen kulkea vapaasti. Lizin silmät olivat kiinni ja kaulassa oli kaksi sinipunaista sormenjälkeä. Max laittoi kätensä mustelmille ja ne hävisivät. Hän nosti varovasti Lizin syliinsä ja kantoi tämän olohuoneen sohvalle. Hän haki huumeet ja laittoi ne taskuunsa ja meni takaisin Lizin luokse. Hän katseli Liziä pitkään. Nainen näytti kalpealta ja hauraalta ja Maxin valtasi kipeä tunne saada suojella Liziä kaikelta pahuudelta. Hän halusi tuntea Lizin taas lähellään. Max tuskin ajatteli murhaajaa sillä hetkellä. Kaikkein parasta nyt oli, että Liz selviäisi tästä.

Liz heräsi vasta paljon myöhemmin, kun aurinko jo laski ja taivas hehkui punertavana. Max oli kantanut hänet ystävänsä huvilalle. Hän makasi sängyssä ja Max nukkui hänen vierellään. Kuin- ka hän sänkyyn oli päässyt? Mitä oli tapahtunut? Liz nousi kyynärpäidensä varaan. Päätä särki ja kaula oli hieman arka. Samassa hän muisti ja kalpeni. Hän muisti kuinka joku oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja alkanut kuristaa häntä. Hän muisti löytäneensä huumeet ja kuinka vessa oli pengottu. Missä murhaaja oli? Oliko Max saanut hänet kiinni? Liz pudisti päätään ja voihkaisi. Miksi sitä särki niin hirveästi? Max heräsi kun hän aikoi nousta ja ponnahti nopeasti istumaan helpotuksen ilme kasvoillaan.
-Sinä heräsit, Max syleili lujasti Liziä ja Liz kietoi kätensä Maxin hartioiden ympärille.
-Oletko kunnossa? Max kysyi silittäen Lizin hieman sekaisia hiuksia. Liz nyökkäsi ja pyyhkäisi kasvojaan.
-Olen. Minulla on vain kamala päänsärky, Liz huokaisi. Max kosketti hänen takaraivoaan ja tunsi kuhmun kätensä alla. Liz värähti. Max paransi sen ja Lizin päänsärky helpotti. Liz hymyili.
-Kiitos, Max, Liz sanoi ja Max sipaisi Lizin poskea.
-Älä turhaan kiittele. Et arvaakaan kuinka minä säikähdin, kun näin sinut lattialla ja se mies kuristi sinua, Max kuiskasi ja otti Lizin kasvot käsiensä väliin. Hän katsoi Liziä syvälle silmiin.
-Tämän jälkeen sinä kuljet tiiviisti minun lähelläni, Max päätti ja suuteli Liziä miltei liian lujaa. Mutta Liz ei välittänyt siitä. Oli helpottavaa tuntea elävänsä.

Osaatko sinä nyt sanoa miltä se mies näytti? Max kysyi, kun he pitkän ajan jälkeen loikoilivat sylikkäin sängyllä. Max painoi Liziä rintaansa vasten ja tunsi tämän lämpimän hengityksen ihollaan.
-Näin. Hänellä oli jäänsiniset silmät, miltei mustat tuuheat kulmakarvat, mustat silmänaluset ja pitkät tummat ripset, mikä on harvinaista miehellä, Liz kertoi ja kohotti hieman kasvojaan. Max näytti mietteliäältä.
-Tuntisitko sinä hänet, jos näkisit kuvan? Max kysyi ja Liz nyökkäsi.
-Missä tahansa. Painoin kasvot niin tiukasti mieleeni, että ne kummittelevat minulla unissakin, Liz huokaisi ja Max huolestui.
-Näitkö sinä painajaisia hänestä? Max kysyi kulmiaan kurtistaen. Liz nyökkäsi. Häntä kadutti, että oli mennyt paljastamaan sen Maxille. Miehestä oli tullut liian huolehtivainen.
-Joo, mutta en usko näkevinäni enää, Liz sanoi, mutta Max näytti epäilevältä.
-Onko sinulla nälkä? Minä ainakin kuolen nälkään ellen saa kohta ruokaa, Liz sanoi pirteästi ja nousi ennen kuin Max ehti estää. Hän kömpi itsekin ylös ja veti farkut jalkaansa. Liz kietoi itsensä kylpytakkiin, mikä oli liian suuri hänelle. He menivät keittiöön ja Liz teki munakasta ja laittoi sekaan makkaranpaloja. He joivat siideriä, jota Max löysi jääkaapista.
-Tuntuu kuin en olisi syönyt ikuisuuksiin, Liz naurahti ahmiessaan munakasta suuhunsa. Max virnisti ja kulautti loput siideristä suuhunsa.
-Sama vika. Haluatko lähteä tämän jälkeen rannalle kävelemään? Siellä on upea ilma, Max ehdotti ja Liz suostui heti. Ehkä Liz unohtaisi Beaun, jos saisi muuta tekemistä. Mies nimittäin kummitteli yhä hänen mielessään, vaikka hän rakastikin Maxia.
-Ilmoittivatko poliisit muuten Beaun vanhemmille tämän kuolemasta? Liz kysyi hiljaa, kun he kävelivät käsi kädessä rantahietikolla. Pehmeä hiekka peitti aika ajoin Lizin ja Maxin varpaat. Se oli lämmintä, vaikka oli ilta. Meri lainehti ja kuiskaili käsittämättömiä sanoja. Taivas oli kaunis. Kuin se ei olisi ollut todellinen.

-Ilmoittivat. Joudut ehkä puhumaan Springien kanssa vielä kun palaat, mutta nyt et saa ajatella mitään ikäviä asioita. Olet vain minun ja tahdon, että olet onnellinen, Max pysähtyi ja veti naisen syliinsä. Liz painoi päänsä Maxin leveää rintakehää vasten ja huokaisi hymyillen.
-Minä olen onnellinen kaikesta huolimatta ja se johtuu täysin siitä, kun saan olla sinun kanssasi. Jos sinä et olisi täällä en ehkä olisi enää elossakaan. Liz sanoi. Max painoi huulensa hellästi Lizin huulille. Hän katsoi syvälle Lizin tummiin silmiin.
-Älä edes ajattele sellaista. Sinun on unohdettava kaikki, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Muistatko, kun henkeämme uhattiin monet kerrat nuoruudessamme? Emme me kyllä vähästä säikähdä, Max hymähti ja siveli peukalollaan Lizin poskiluiden kaaria.
-Emme niin. Me olemme rohkeita ja vahvoja. Yhdessä, Liz kuiskasi ja he suutelivat jälleen.

Aurinko oli jo kauan sitten laskenut mailleen ja pimeys oli kietoutunut heidän ympärilleen. Max ja Liz tuskin huomasivat sitä. He makasivat sylikkäin hiekalla ja vaatteet lojuivat unohdettuina vieressä. Liz tunsi leijailevansa pilvissä. Tällaistä tunnetta hän ei ollut koskaan kokenut kenenkään muun kuin Maxin kanssa. Ennen lähtöään he olivat rakastelleet vain muutaman kerran. Liz oli aluksi pelännyt tulevansa raskaaksi, mutta niin ei ollut käynyt. Toisaalta, hän olisi halunnut lasta kipeästi. Yksi syy oli, koska se olisi ollut muisto Maxista, kun mies oli lähtenyt ja jättänyt hänet yksin kylmään maailmaan. Mitenköhän Maria ja Michael pärjäsivät? Heidän oli mentävä Guerinien luokse, kun he saapuisivat Roswelliin. Maxin oli pakko tulla hänen kanssaan. Liz ei kestäisi enää hetkeäkään, jos hänen pitäisi olla erossa miehestä. Liz silitti etusormellaan Maxin rintaa, piirtäen siihen pieniä ympyröitä. Sirkat visersivät heinikossa ja jossain lauloi lintu. Täällä oli niin rauhallista ihan toisenlaista kuin mitä Lizin sydämessä oli. Liz hymyili. Hänen sydämensä oli ollut hiukan hukassa. Ensin se oli ihastunut Kyleen. Kun Max oli tullut kuvioihin, hän oli ihastunut tähän. Sitten Max oli lähtenyt ja hän oli iskenyt silmänsä Beauun. Nyt Beau oli kuollut ja Max oli jälleen palannut. Lizin sydän tiesi kuitenkin, että hän rakasti Maxia. Niin paljon kuin ihminen vain kykeni rakastamaan. Mikään ei muuttaisi hänen tunteitaan. Ei mikään.
-Pitäisikö meidän mennä sänkyyn? Sinä tunnut kylmältä, Max kysyi unisesti. Mies taisi itse haluta nukkumaan. Lizillä ei ollut kylmä ollenkaan vaan hän hehkui sisältä asti.
-Sopii minulle, Liz vastasi ja he nousivat ja vetivät vaatteet mukaansa. Ennen kuin Liz tajusikaan he olivat lämpimien lakanoiden välissä ja Max hengitti tasaisesti hänen vieressään.

Liz lähti varhain aamulla kävelemään. Hän oli nukkunut huonosti kun murhaajan kuva kummitteli hänen mielessään aivan kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli valvonut herättyään aamu kolmesta lähtien. Liz hieraisi kasvojaan ja kohotti katseensa lämpimään aurinkoon. Max oli jäänyt nukkumaan eikä se ollut häirinnyt Liziä ollenkaan. Hän ei ollutkaan ehtinyt tutkia saarta vielä ollenkaan. Ihmiset olivat kuulleet murhasta ja minne hän menikin, he pälyilivät häntä aivan kuin HÄN olisi ollut syyllinen Beaun murhaan. Liz puristi kätensä nyrkkiin. Kuinka he saattoivat edes ajatella sellaista. Hän oli pitänyt Beausta. Ei rakastanut, mutta Beau oli ollut osa hänen elämäänsä. Liz astui sisään saaren ainoaan kauppaan. Siellä seisoi kassalla vanhahko mies, joka jutteli juuri jonkun hienon ladyn kanssa. He vilkaisivat Liziä ja jäivät tuijottamaan. Liz ei ollut
huomaavinaankaan. Hän meni hakemaan jäätelöpakkauksen, mansikoita ja pari uutta siideripulloa. He saisivat herkutella oikein kunnolla sinä päivänä, Liz ajatteli hymyillen. Onneksi lady oli jo häipynyt ja Liz asetteli ostoksiaan kassalle. Vanhahko mies oli haljeta uteliaisuudesta. Tämä halusi selvästi kipeästi tietää mitä oli tapahtunut hänen ja Beaun välillä.

-Kuka sinä olet? mies kysyi lopulta. Liz kohotti katseensa rahapussistaan.
-Liz, Liz vastasi yksinkertaisesti ja ojensi miehelle rahaa. Mutta mies tuskin huomasi niitä. Hän tuijotti niin intensiivisesti Liziä, joka alkoi hermostua.
-Oletko sinä se Beaun tyttö? Kuulin, että sinä olit murhailtana samassa talossa. Näitkö sinä murhaajaa? mies uteli. Liziä ei huvittanut vastata.
-Et ole mikään poliisi. Minun ei tarvitse vastata kysymyksiisi, Liz vastasi lyhyesti ja tyrkytti rahoja miehelle, joka otti ne huokaisten. Liz laittoi ostoksensa muovikassiin ja poistui niin tyynesti kaupasta kuin osasi. Hän käveli ripeästi takaisin huvilalle. Liz oli unohtanut avaimensa huvilalle, joten hänen piti koputtaa. Mutta Max ei tullut avaamaan. Missä mies oli? Liz laski kassit kuistille ja kiersi taloa. Hänen oli päästävä sisälle. Liz haroi hiuksiaan ja huomasi avonaisen ikkunan aika matalalla. Hän ylettyisi siihen. Liz punnersi itsensä ikkunalaudalle ja kapusi sisään. Talo vaikutti hiljaiselta. Hän rypisti kulmiaan.
-Max! Missä sinä olet? Liz huhuili mennessään olohuoneeseen. Samassa hän kiljaisi kauhusta. Max makasi sidottuna lattialla ja yritti riuhtoa itseään vapaaksi. Hän pudisti Lizille kiivaasti päätään, kun Liz tuli lähemmäksi.
-Miten sinä olet joutunut siihen? Liz kysyi hädissään, kyykistyen, aikomuksena avata Maxin siteet. Äkkiä joku laittoi kätensä Lizin olkapäälle ja Liz pomppasi säikähtäneenä seisomaan. Hän katsoi peloissaan niihin samoihin jäänsinisiin silmiin, jotka olivat tuijottaneet häntä miehen yrittäessä kuristaa häntä. Liz nielaisi. Mies oli tarttunut häntä käsivarresta ja kaivoi nyt hymyillen
asettaan esille. Liz ei saanut silmiään irti miehen silmistä. Ne tuntuivat kietovan pauloihin, vievän alas kylmään syvyyteen. Ne olivat kuin tyhjät aukot, mistä elämä oli kadonnut.
-Hei, me tapaamme jälleen. Olet aika sitkeä yksilö. Luulin tappaneeni sinut jo eilen, mies nauroi sairaan naurua, mutta muuttui äkkiä vakavaksi.
-Nyt joudun tappamaan sinut uudestaan. Ensin poikaystäväsi ja sitten sinä. Tosin me pidämme vähän hauskaa ennen kohtalokasta hetkeäsi, mies nikkasi silmää. Liziä värisytti. Hän vilkaisi Maxia, joka tempoi vimmatusti. Miksei mies käyttänyt voimiaan? Liz ajatteli kuumeisesti. Roisto tempaisi hänet lähelleen niin, että Liz tunsi hänen pahanhajuisen hengityksensä.
-Kultapojusi murhaaminen oli nautinnollista. Nautin yhtä paljon teidän tappamisestanne. Taisit aika pian toipua Beaun menetyksestä vai mitä? mies nauroi ja painoi huulensa Lizin huulille. Liz vingahti ja yritti pyristellä irti, mutta hän oli rautaisessa otteessa. He kaatuivat lattialle ja Liz tunsi aseen kylkeään vasten. Hän tuskin hengitti. Korvissa surisi ja silmät tuntuivat sumentuvan. Sa- massa joku tempaisi raivoisasti miehen Lizin päältä ja Liz saattoi jälleen hengittää. Max oli päässyt vapaaksi.
-Kuinka sinä? mies kysyi hengästyneenä. Max oli potkaissut aseen miehen ulottumattomiin ja piteli nyt omaa asettaan tuijottaen miehen silmiin. Liz ei ollut koskaan nähnyt Maxia yhtä kiukkuisena.
-Liz, mene soittamaan poliisille ja pyydä heitä tulemaan tänne, Max sanoi katsomatta Liziä. Liz nousi vapiseville jaloilleen ja ryntäsi puhelimeen. Apujoukkoja luvattiin lähettää. Liz palasi takaisin olohuoneeseen. Mies istui kädet taskussa sohvalla ja Max seisoi jalat harallaan miehen edessä ase kohotettuna edelleen.
-Oletko kunnossa? Max kysyi Liziltä kun kuuli tämän tulevan huoneeseen.
-Olen. Poliisit ovat tulossa, Liz sanoi ja Max nyökkäsi.

Parin tunnin kuluttua tuntui kuin kaikki olisi ollut pelkkää pahaa painajaista. Max ja Liz söivät keittiössä sulanutta jäätelöä ja mansikoita. Poliisit olivat vain puolituntia sitten lähteneet Steven Sanders mukanaan ja Liz oli helpottunut, että murhaaja saatiin kiinni. Troya, joka oli ostanut mieheltä huumeita, etsittiin edelleen, mutta Liz ja Max olivat varmoja, että he eivät koskaan löytäisi miestä. Se nyt ei vaikuttanut heihin mitenkään.
-Olipas aikamoinen loma, Max naurahti ja nojasi tuolinsa selkänojaan. Liz virnisti ja nuolaisi lusikastaan viimeiset jäätelöjämät.
-Älä muuta sano. Mitä sinä aiot nyt? Palaatko sinä takaisin Losiin? Liz kysyi hiljaa. Hän ei kestäisi jos Max taas jättäisi hänet. Max katsoi häntä silmiin.
-En jos se on minusta kiinni. Minä rakastan sinua. Vuodet ilman sinua olivat helvetillisiä enkä halua kokea samaa enää koskaan. Ajattelin palata takaisin Roswelliin ja hakea apulaissheriffin paikkaa. Siinäkin tienaa ihan hyvin, Max tokaisi. Lizin silmät alkoivat loistaa ja tämä ponkaisi ylös tuolistaan ja ryntäsi Maxin syliin. He suutelivat intohimoisesti.
-Ihanaa! Tätä olen toivonut koko elämäni, Liz hengähti. Max puristi naista itseään vasten.
-Tuletko vaimokseni? Max kysyi karheana ja Liz nyökkäsi.
-Tulen. Emme ole enää koskaan erossa toisistamme, Liz päätti ja he uppoutuivat uuteen suudelmaan. Max maistoi paitsi rakkauden, myös mansikoita ja jäätelöä suudellessaan Lizin huulia. Mikään ei saisi häntä enää luopumaan Lizistä. He olisivat yhdessä aina ja ikuisesti.

- Loppu -