Site hosted by Angelfire.com: Build your free website today!

Henkilöt: Max, Liz, Kip, Zach ...
Aika: 2007

Juoni aika pitkästi ^^ : Lizin isä on kuuluisa aarteiden etsijä. On vuosi 2007 ja Liz lähtee mukaan etsimään kuningas Philippen kadonnutta aarretta. Monet merirosvot ja kunnon miehet ovat etsineet sitä Intian Valtamereltä, mihin laiva upposi vuonna 1750, mutta kukaan ei ole löytänyt sitä…vielä. Lizin isä ei anna Lizin seikkailla oman päänsä mukaan ja hän ”palkkaa” Max Evansin huolehtimaan ainoasta tyttärestään.

Max ei ole avaruusolio, kuten juonesta varmaankin tajusitte.  He eivät myöskään tunne toisiaan eivätkä heidän taustansa ole tarinassa samanlaisia. Lizin vanhemmat ovat ihan erinäköisiä ja erilaisia kuin TV-sarjassa. Koettakaa kestää…

Palautetta SAA antaa!

P.s Gallahanin yliopisto ja jotkut paikat ovat ihan omakeksimiäni 

Kesä, vuosi 2007

Liz Parker katseli vihaisena isäänsä, joka istui työpöytänsä äärellä. Maailman kartta oli levitettynä hänen eteensä ja mies nojasi rennosti nahkatuoliaan vasten ja poltti ikivanhaa piippuaan. Vaikka Liz kuinka rakasti isäänsä, hän ei joskus ymmärtänyt tämän pakkomiellettä aarteisiin. Isä oli jo kohta 50-vuotias ja seilasi vieläkin laivalla, minkä hän oli itse miehistönsä kanssa kymmenisen vuotta sitten rakentanut. Isä oli tullut kuuluisaksi merenkävijöiden ja muiden ihmisten keskuudessa. Hän oli löytänyt monia kadonneita aarteita ja palauttanut ne oikeille omistajilleen tai museoihin ja saanut löytöpalkkioiksi niin paljon rahaa, että saattoi elättää itsensä ja tyttärensä. Lizin äiti oli kuollut leukemiaan, kun Liz oli ollut viisi vuotias.

Isä oli ottanut äidin kuoleman hyvin raskaasti ja pakottanut itsensä elämään vain pienen tyttärensä voimin. Lizistä oli tullut hyvin kaunis nuori nainen. Hän oli perinyt äitinsä tummat suuret silmät ja tummat, suorat hiukset, jotka valuivat lantioihin asti.

Hänellä oli hoikka vartalo ja pitkät, hoikat sääret. Isä oli joskus hyvin huolissaan tyttärestään. Hän oli ehkä vähän liian suojelevainen Liziä kohtaan. Miehet pitivät kauniista naisista eikä Liz ollut tavannut vielä Sitä Oikeaa. Zach olisi halunnut, että Liz olisi vakiintunut kunnon miehen kanssa, joka olisi pitänyt huolta naisesta lopun ikäänsä. Isä oli vain hieman vanhanaikainen. Sellaisia miehiä tapasi harvoin.

Liz asui yhä isänsä luona, paitsi silloin, kun opiskeli uudessa Gallahanin yliopistossa, Los. Angelesissa, missä hekin asuivat. Hän opiskeli lääkäriksi ja ensi syksynä alkaisi viimeinen vuosi. Liz olikin tehnyt töitä todella paljon. Loppukokeet olisivat edessä seuraavana vuonna, mutta niitä oli turha surra nyt, kun oli kesäloma. Sen sijaan hän oli huolissaan isästään.

Hän tiesi kyllä millaisia isän aarteenmetsästys-reissut olivat. Miehet innostuivat ryyppäämään ja rellestämään ja aarretta etsittiin ”siinä sivussa”. Ei siinä mitään. Miehet olivat miehiä, mutta Liz oli jo odottanut, että isä kyllästyisi koko puuhaan. Hän täyttäisi kesällä jo 50 vuotta!

-Isä, etkö voisi antaa koko asian olla? On muitakin, jotka voisivat etsiä tätä kadonnutta aarretta. Jos nyt mitään aarretta onkaan olemassa, Liz tokaisi ja Zach nojautui pöytää vasten.

-Mutta he eivät löytäisi sitä. Minä olen ainoa, joka pystyy siihen. Ja tämä aarre ON olemassa. Eräs historioitsija Cambridgen yliopistolta kertoi minulle tästä aarteesta ja tutkin vanhoja historian kirjoja. Eräässä vanhassa lehdessä kerrottiin, että kuningas Philippe oli matkalla Ranskasta Afrikkaan meriteitse, kun hänen laivansa upposi jossain päin Intian Valtamerta. Laiva oli täynnä jalokiviä, kultakolikoita ja vaikka mitä kalleuksia.


Philippen laiva upposi vuonna 1750 ja sen jälkeen ihmiset ympäri maailmaa ovat yrittäneet löytää tuota kadonnutta aarretta, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt siihen. Minä kykenen. Olen varma, että löydän sen, Zachin silmissä loisti kiilto, jota Liz ei ollut ennen nähnyt ja se huolestutti häntä.

-Isä, se on vain aarre muiden joukossa. Kannattaako sen takia vaarantaa henkeään? Jos olen kuullut oikein, kukaan ei ole koskaan palannut tältä matkalta, Liz sanoi ja Zach taputti tyttärensä kättä.

-Minä palaan. Älä huolehdi, kultaseni. Palaan ja tuon koko aarrelastin mukanani, Zach nousi ja laittoi piippunsa rasiaan. Hän käveli ikkunan luokse ja katseli ulos merenrantaan.

-Olen syntynyt merellä. Ehkä sen takia sydämeni haluaa aina merelle. En tahdo muunlaista elämää. Kaipaan meren aaltoja, meren tuoksuja, kaloja, laivassa nukkumista…, isä huokaisi ja kääntyi Lizin puoleen, joka istui hiljaa pöydän kulmalla.

-Et voi ymmärtää miltä tuntuu seilata halki maailman Sea Lordilla. Se on upea elämys ja sen haluaa tehdä aina uudestaan. Rakensin Sea Lordin aivan itse. Se on kestänyt hirmumyrskyt ja tulee kestämään vastedeskin. Minä lähden tälle matkalle, Zach päätti.

Liz huoahti. Jos isä oli jotain päättänyt niin hänen päätään ei enää kääntänyt mikään. Zach oli suuri mies, jolla oli leveät hartiat, lihaksikas vartalo, musta parta, joka peitti leuan, vihreät silmät ja tummat, kiharat hiukset. Hän oli yli 190 cm ja Liz oli pienenä ihaillut isäänsä ja kuvitellut hänen olean merirosvo, joka piti varkaat loitolla. He olivat aina olleet hyvin läheisiä toisilleen. Lizin kesästä tulisi surkea, jos isä seilaisi merellä. Sitten hän sai loistoidean!

-Isä, minä lähden mukaan. En ole koskaan ennen ollut merellä, mutta nyt aion lähteä mukaasi, Liz nousi innostuneena seisomaan ja isä katsoi häntä kuin hänelle olisi ilmestynyt kolme päätä!

-Mitä sinä oikein puhut? Et sinä voi tulla mukaani! Se on liian vaarallista. Ei, en anna sinun tehdä sitä, isän katse oli ankara. Liz oli peräänantamaton.

-Isä, minä olen jo iso tyttö. Osaan pitää huolen itsestäni. Olen aina osannut… tai, no joskus olet kyllä saanut pelastaa minut pulasta, mutta sinun on myönnettävä, että tulen toimeen yksinkin. Ei sinun tarvitse vahtia minua joka päivä, Lizin silmät loistivat innosta. Nyt hänelle ei tulisikaan tylsä kesä!

-Liz-kulta. Olet minun elämäni valo enkä halua, että sinulle sattuu jotain. En päästä sinua mukaan laivalle, mikä on täynnä miehiä ja vaaroja, Zach kielsi jyrkästi. Liz katsoi isäänsä anovasti.

-Isä-kiltti. Et voi olla niin ankara. Mitä minä tekisin koko kesän? Monet ystäväni palaavat koteihinsa ja matkustelevat. Sinun on pakko ottaa minut mukaasi. En ole tiellä ja käyttäydyn kunnolla. ENKÄ aiheuta hankaluuksia. Isä, please, Liz aneli kuin pikkutyttö, joka tahtoi karkkia.

Zach haroi tummia hiuksiaan epätoivoisena. Hän olisi tahtonut tyttärensä mukaan, mutta matkalla tulisi vastaan kaikenlaisia vaaroja ja hän saisi kaiken aikaa olla sydän kurkussa, jos Liz olisi mukana. Mutta silti…

-Hyvä on. Pääset mukaan… Zach aloitti ja Liz kapsahti iloisesti huudahtaen isänsä kaulaan.

-Kunhan pysyttelet minun lähelläni. Etkä joudu hankaluuksiin. Pysyt kaukana niistä miehistä ja teet mitä käsken. Sinä olet jo 22-vuotias, mutta olet silti minun tyttäreni ja minä olen laivan kapteeni, isän katse oli ankara ja Liz nyökkäili.

-Kyllä kyllä… Teen kaiken mitä haluat. Voin vaikka kokata keittiössä. Olenhan hyvä ruuanlaitossa, Liz ehdotti ja Zach nyökkäsi tyytyväisenä.

-Se pitää sinut poissa hankaluuksista. Menehän nyt. Minulla on vielä asioita tutkittavani, Zach sanoi ja Liz ryntäsi ulos huoneesta. Odotus täytti hänet riemulla. Pian hän pääsisi Sea Lordille. Hän oli nähnyt sen monta kertaa, mutta ei ollut koskaan matkannut sillä.

Opiskelu ja ystävät olivat vieneet kaiken hänen aikansa. Liz alkoi miettiä, mitä ottaisi matkalle mukaan. He olisivat siellä varmaankin kauan aikaa ja Lizin oli varauduttava kaikkeen. Hyräillen hän alkoi pakata kamppeita kahteen suureen kassiin. Matkasta tulisi hänen elämänsä seikkailu!

 

 

Liz ei voinut uskoa onneaan. Nyt hän oli matkalla laivalle. Zach pujotteli autoaan liikenteen läpi satamaan ja pysäköi autonsa parkkipaikalle. Aurinko paahtoi kirkkaansiniseltä taivaalta.

Autossa oli paahtavan kuuma ja Liz oli helpottunut, kun he nousivat raikkaaseen ulkoilmaan. Hän laittoi aurinkolasit silmilleen ja huitaisi hiuksensa selän taakse. Zach ojensi hänelle toisen hänen matkalaukuistaan ja kantoi itse kaksi muuta. Hän johdatti Lizin Sea Lordille. Palava jännitys kipristeli vatsasssa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän tuskin pysyi nahoissaan.

Sea Lordille oli saapunut jo muutamia miehiä, jotka iloisina tervehtivät kapteeniaan ja Liziä. Liz katseli ympärilleen. Kansi oli suuri ja purjeita ei oltu vielä nostettu. Laiva oli rakennettu puusta ja omin käsin. Se oli ihan eri tyyliä kuin ne hienot matkustajalaivat, jotka seilasivat joidenkin tiettyjen kaupunkien väliä. Zach johdatti hänet alas pieniin hytteihin.

-Jaat hyttisi minun ja yhden miehen kanssa. Me olemme hyviä ystäviä. Max asuu Roswellissa asti ja käy lomillaan täällä niin usein kuin mahdollista. Hän oli mukana tämän laivan rakennusprojektissa ja on ollut mukana monilla aarteenmetsästysmatkoilla. Sillä miehellä on kokemusta, Zach tokaisi ja laski kassit lattialle. Liz rypisti kulmiaan.

-Mitä hän tekee työkseen? Liz kysyi. Hän istahti pehmeälle sängylle. Hytti oli aika pieni ja siellä oli kahdet kerrossängyt.

-Hän on arkeologi, joka tutkii muinaisten aikakausien ajanjaksoja, Zach vastasi ja Liz nyökkäsi. Se oli varmasti hyvin mielenkiintoista. Muinaisten esineiden etsiminen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. Liz alkoi purkaa vaatteita hyllyyn ja laittoi sitten tyhjät kassit sängyn alle. Samassa ovi tempaistiin auki ja pitkä, hoikka mies astahti sisään. Miehellä oli tummat, kiharat hiukset ja aivan ihanan tummat silmät. Hän oli lihaksikas, hoikka ja hieman yli 180 cm.

Mies oli varmasti Max.

-Hei! Zach ja mies halasivat innoissaan toistensa näkemisestä. Max laski kassinsa lattialle ja hymyili leveästi.

-Mitä kuuluu? Ei olla nähty aikoihin. En voinut uskoa sinua, kun kirjoitit siitä aarteesta. Oletko nyt ihan tosissasi sen kanssa? Max kysyi ja Zach nyökkäsi.

-Kyllä olen. Olen ollut nyt liian kauan kotosalla ja kaipaan seikkailua elämääni. Max, saanko esitellä tyttäreni Lizin, Zach väistyi syrjään ja Max näki naisen, joka juuri nousi sängyltä. Nainen ojensi kätensä Maxille, joka tarttui siihen hymyillen.

-Jaahas. Saan viimein tavata kuuluisan Liz Parkerin. Isäsi ei muusta puhukaan. Tuntuu kuin tuntisin sinut. Minä olen Max Evans, mies kertoi häkeltyneelle Lizille. Miehen silmät vetivät automaattisesti puoleensa. Mies oli aivan upea ilmestys. Aivan kuin unelma…

-Se-sehän on mukavaa. Minäkin olen kuullut sinusta, mutta en niin paljoa, Liz tokaisi ja Max virnisti. Mies oli varmaan noin 30-vuotias. Heillä oli melkein kahdeksan vuotta ikäeroa, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Liz oli jo menettänyt sydämensä miehelle.

-Max katsoo perääsi aina kun minä en ehdi. Luotan Maxiin täydellisesti ja siksi lasken henkesi hänen käsiinsä, Zach hymyili. Liz irrotti lopulta kätensä Maxin käden puristuksesta. Max kohotti kulmiaan.

-Toivottavasti et ole kovin hankala tapaus. En ehdi juosta perässäsi koko matkaa, Max sanoi ja Liz tuhahti.

-Minun perääni ei tarvitse katsoa ollenkaan. Osaan varsin hyvin pitää huolta itsestäni, Liz tokaisi tuohtuneena. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä, että Max tulisi hänelle lapsenvahdiksi. Max katsoi Liziä.

-Ehkäpä. Mutta sen mitä isäsi on kertonut sinusta, niin en oikein usko, Max sanoi ja Liz vilkaisi kysyvästi isäänsä. Mitä isä oli sitten kertonut? Liz ei ehkä halunnut edes tietää… Hän lähti huoneesta ja meni kannelle. Laivan purjeet oli jo nostettu ja isä asettui jonkin ajan kuluttua ohjaamoon. Liz nojasi laivan reilinkiä vasten ja katseli loittonevaa satamaa. Tässä sitä sitten mentiin. Kohti seikkailua. Kohti tuntematonta…

Liz huokaisi ja laski katseensa lainehtivaan mereen. Vaahtopäät löivät vasten laivaa. Liz ei pitänyt myrskyistä. Hän voi aina pahoin joutuessaan joihinkin huvipuiston laitteisiinkin. Onneksi hän oli varautunut pahoinvointitabletteihin. Yhtäkkiä joku lennähti hänen olkapäälle ja Liz hätkähti rajusti. Hän vilkaisi sivulleen ja näki papukaijan. Ihan kuin se olisi virnistellyt hänelle. Liz tuijotti sitä. Se oli vihreän värinen ja melkein Lizin pään kokoinen.

-Kuka sinä olet? Liz ihmetteli ja rapsutti sitä korvan takaa.

-Keksi, se parkaisi ja Liz tyrmistyi. Puhuva papukaija. Se oli kuin jostain elokuvasta. Miksi kaikki papukaijat hokivat vain keksiä…?

-Keksikö? Onpa sinut raukka surkealla nimellä kastettu, Liz naurahti. Se katsoi häntä pää kallellaan.

-Haista p***a, se rääkäisi ja Liz tukahdutti naurunpyrskähdyksen. Kenen papukaija oli? Samassa Max ilmestyi hänen toiselle puolelle.

-Olet näemmä tutustunut Keksiin, Max sanoi ja katsoi Liziä.

-Siis sen nimi on todella Keksi? Liz oli ällistynyt. Max kohautti olkiaan.

-Se hoki sitä koko ajan ja ajattelin, että se nimi sopii sille. On se oppinut joitain muitakin sanoja jo, Maxin silmissä välähti nauru. Hän oli siis kuullut papukaijansa kiroilevan.

-Sinäkö olet opettanut sitä? Liz kysyi.

-En minä… Täällä ollessa kuulee vaikka mitä. Papukaijat ovat viisaita eläimiä. Ostin tuon Australiasta, Max kertoi. Liz hymyili.

-Eikö ole aika harvinaista, että papukaijat osaavat puhua? Liz kysyi ja Max pudisti päätään.

-Ei. Jos olet joskus kuullut Amazonin papukaijoista niin siellä ne osaavat kaikkein parhaiten puhua. Tuo on aleksanterinpapukaija. Se polveutuu varmaankin jostakin Amazonin papukaijasta, Max sanoi.

-Nyt olen taas viisaampi. Uskotko sinä, että Zach löytää sen aarteen? Liz kysyi sitten ja katsoi Maxia. Max kohautti olkiaan ja nojasi selkäänsä reilinkiin.

-Voi se olla mahdollistakin. Isäsi on maailman parhaita aarteenmetsästäjiä, Max tokaisi ja Liz hymyili.

-Olen kuullut ja olen samaa mieltä siitä, mutta silti… Tätä aarretta ovat etsineet kaikki vuodesta 1750 alkaen. En oikein usko, että Zachilla on mahdollisuus löytää tätä, Liz huokaisi.

-Se nähdään sitten. Me matkaamme Intian Valtamerelle ja poikkeamme ehkä Madagaskarin saarella. Siellä on joitain hyviä kaivauksia. Aion etsiä muinaisjäänteitä ja tutkia niitä. Minulla on meneillään 1500-luvun projekti. Tällä matkalla saan sen ehkä valmiiksi, Max venytteli jäseniään ja Liz katseli ihaillen Maxin lihaksikasta vartaloa.

-Keitä tällä laivalla on mukana? Liz siirsi katseensa miehistöön. Hän oli nähnyt jonkun miehen, jolla oli vain yksi silmä ja toinen silmä oli peitetty mustalla lapulla. Lizille tuli mieleen vanhat merirosvotarinat. Osa miehistön jäsenistä oli ihan normaalin näköisiä, mutta oli joukossa muutama vähän epäilyttävän näköinenkin tyyppi.

-Pysy kaukana Budista ja Rossista. He ovat epäluotettavia. Minusta. Mutta isäsi taitaa luottaa heihin omalla tavallaan. Sinuna en menisi heidän lähelleen, Max sanoi vakavana. Liz rypisti kulmiaan.

-Kuka on Bud ja kuka Ross? Liz ihmetteli ja Max nyökäytti päätään kohti kahta merimiestä, jotka seisoivat tuijottamassa heitä lähellä yhtä mastoa. Liz käänsi katseensa pois. Kyllä hän nyt tunnistaisi miehet. Max sipaisi häntä käsivarresta.

-Osa miehistä on ihan mukavia ja heitä sinun ei tarvitse pelätä. Voit tarpeen vaatiessa pyytää apua minulta. Olen aina käytettävissä, Max hymyili ja vilkaisi sitten kelloa.

-Minun on parasta mennä jatkamaan työtäni. Jos on asiaa niin tule käymään. Olen isäsi toimistohytissä, Max kertoi ja jätti Lizin yksin Keksin kanssa. Liz ei saanut kauaa olla yksin, kun hyvin komea nuorukainen käveli hänen luokseen pitkin keinuvin askelin. Liz katseli miestä. Tällä oli vaaleat hiukset, siniset silmät, hoikka, lihaksikas vartalo ja hän oli yli 180 cm. Mies hymyili.

-Hei. Kuka sinä olet?

-Liz Parker, Liz vastasi.

-Ääliö! Keksi sirkutti ja lehahti Lizin olkapäältä pois. Mies mulkoili sitä ja hymyili sitten Lizille.

-Älä välitä tuon puheista. Minä olen Kip Tenner, mies tokaisi ja katsoi häntä päästä varpaisiin.

-Olet kaunis. Miksi isäsi otti sinut mukaan tälle matkalle? Kip kysyi sitten. Liz liikahti vaivautuneena miehen tutkivan katseen alla.

-Tuota.. Minä halusin mukaan. En ole koskaan ennen matkustanut tällä laivalla, Liz tunnusti ja Kip nyökkäsi ymmärtäväisesti. Lizin mielestä Kipissä oli jotain epäluotettavaa. Tämä oli varmaankin jotain 25-vuotias.

-Miksi SINÄ olet mukana tällä laivalla? Liz halusi puolestaan tietää.

-Aarteen takia tietenkin. Miehistön jäsenet saavat aina osan palkkiosta, Kip nojasi rennosti reilinkiin ja hymyili.

-Sinäkin voit saada osan palkkiosta, jos teet töitä aarteen eteen, Kip tokaisi ja Liz kohautti olkiaan.

-En minä tullut aarteen takia. Halusin saada elämääni hiukan jännitystä ja kokemusta. Kokemukseni rajoittuu yleensä Losin ympäristöön, Liz naurahti.

-Sitten ymmärränkin sinua, Kip virnisti.

 

Liz vaelsi ympäri laivaa tutustumassa miehiin, kysellen laivasta. Miehet olivat hyvin kiinnostuneita hänestä ja heillä oli siihen kaksi syytä. Yksi, koska hän oli kaunis ja toinen, koska hän oli kapteenin tytär. Osa porukasta oli aika vanhoja ja heidän kanssaan Liz tuli toimeen paremmin, kun saattoi puhua heille kuin lapsenlapsi isoisälleen.

Lizistä ajatus oli kiehtova. Hän tuijotti pitkät tovit kauas merelle ja tutkaili kaukoputkella saaria. Maxia ei näkynyt, vaikka Liz olisikin tahtonut jutella miehen kanssa tai sitten vain tuntea mies lähellään. Max oli niin uskomattoman komea. Tällä oli upeat silmät. Niin tummat, niin salaperäiset. Liz hymyili unelmoivasti. Olisi ihanaa, jos Max olisi kiinnostunut hänestä edes hiukkasen. Jos Max katselisi häntä yhtä palavasti kuin nuo toiset miehet, niin Liz antaisi Maxin tehdä niin.

Hänen sydämensä alkoi aina jyskyttää Maxin läheisyydessä ja ihoa alkoi kihelmöimään. Olikohan hän ihastunut Maxiin? Liz kumartui katsomaan merta. Aallot paiskoivat vaahtopäitään laivaa vasten ja Liz tunsi laivan keinunnan. Hän ei ainakaan vielä voinut pahoin. Liz vilkaisi kelloaan. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja miehistö tahtoi varmaankin ruokaa. Siispä hänen oli parasta lähteä tekemään sitä.

Liz meni kannen alle pieneen viihtyisään keittiöön. Siellä oli puupöytä, minkä ympärille mahtui hätinä kuusi miestä syömään. He olivatkin jakaneet ruokavuorot. Liz etsi jääkaapista ja kaapeista ainekset ja alkoi kokata.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut loppuun asti hyvin. Yhtäkkiä laiva keinahti ilkeästi ja Liz läikytti rasvaa hellalle. Se syttyi palamaan. Liz parahti ja perääntyi kauhuissaan. Liekki leimahti korkealle ja hipoi kattoa. Laiva oli puuta. Se voisi syttyä kokonaan tuleen.

-Tulipalo! Tulipalo! Syyllinen keittiössä, Keksi kirkui ja miehet ryntäsivät alakertaan kuin aikoisivat taistella tulta vastaan. Zachilla oli palosammutin ja hän suihkutti sitä tulta kohti. Liz oli perääntynyt kasvot valkoisina seinää kohden. Kun palo oli sammutettu kaikkien katseet kääntyivät Liziin.

-Yrititkö polttaa koko laivan? Minä luulin, että sinä pidit tästä, Zach pilaili, mutta vakavoitui, kun näki Lizin kalpeat kasvot. Max ilmestyi hytistään heidän luokseen.

-Mitä tapahtui? Max kysyi ja haistoi samassa savun.

-Liz poltti jotain. Mutta saimme pelastettua laivan, Zach rauhoitteli ja hätisteli miehet töihin. Liz vapisi hieman ja Max auttoi naisen istumaan.

-Rauhoitu. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, Max pyyhkäisi Lizin tummat hiukset korvien taakse. Liz naurahti surkeana.

-Olen oikea ääliö, Liz mutisi pää painuksissa, mutta Max kohotti hänen leukaansa ja Lizin oli kohdattava Maxin tummat silmät. Mies hymyili.

-Etkä ole. Kaikille sattuu aina jotain. Onneksi sinulle ei tapahtunut mitään, Max totesi. Liz nielaisi.

-Olisitko sinä välittänyt siitä? Liz kysyi, mutta ei ehtinyt saada vastausta, kun Kip ilmestyi heidän luokseen ja vilkaisi Maxia ja sitten Liziä. Max perääntyi ja Lizistä tuntui kuin hän olisi jäänyt ihan yksin.

-Kuulin tulipalosta. Olin nukkumassa kannella eikä kukaan herättänyt minua. Oletko okei? Kip kysyi ja katsoi suoraan Liziä sinisillä silmillään. Max mulkoili miestä ja Kip mulkoili takaisin. He eivät näköjään pidä toisistaan, Liz ajatteli.

-Olen kunnossa. Toivottavasti koko ruoka ei mennyt pilalle, Liz tokaisi ja hänen onnekseen niin ei ollut käynyt. Osa vain oli kärähtänyt, mutta miehet söivät tyytyväisenä.

Aikamoinen päivä, Liz ajatteli kömpiessään lämpimän peiton alle sänkyynsä. Max luki jotain omassa sängyssään ja Liz yritti pienessä lampun valossa nähdä Maxin piirteitä. Mies oli aivan ihana ja komea. Miksi Max ei pitänyt Kipistä? Kip oli ihan ok, mutta jokin häiritsi Liziä hänessä. Ehkä se jokin häiritsi myös Maxia.

Liz käänsi kylkeä ja tuijotti vuorostaan seinää. Hänelle oli tapahtunut tänä päivänä enemmän kuin elämänsä aikana yhteensä. Liz hymyili pimeälle. Hän oli tavannut Maxin. Hurmaavan miehen, joka ei välittänyt vain itsestään. Ihan kuin Max olisi ollut hiukan kiinnostunut hänestä. Vai oliko hän vain kuvitellut kaiken?

Liz huoahti hiljaa. Sitten oli vielä Kip… ja se papukaija. Nyt se nukkui orrellaan heidän hytissä pää siipien välissä. Zachin kuorsaus kantautui hänen korviinsa. Zach vaihtoi ohjauksen paikkaa erään varakapteeni Frank Danielsin kanssa. Eihän kukaan jaksanut yksin ohjata laivaa aamusta iltaan. Liz sulki silmänsä. Uni ei tullut, sillä kaikki oli liian jännittävää. Lopulta hän kuitenkin nukahti levottomaan uneen ja laivan tasaiseen keinuntaan.

Yöllä hän heräsi äkkiä. Ihan kuin ovi olisi narahtanut. Liz nousi hiljaa ja heitti peiton syrjään. Hän sujautti aamutossunsa jalkoihinsa ja hiipi ovelle. Zachia ei näkynyt. Hän livahti käytävään ja suuntasi kulkunsa portaita kohti ja siitä ulos. Taivas oli tuhansien tähtien peittämä ja meri avautui tyynenä hänen edessään. Liz jäi lumoutuneena paikoilleen ja katseli edessä avautuvaa näkymää. Saaria ei näkynyt missään. He olivat aavalla merellä eikä tuulikaan edes ollut kova. Liz asteli hiljaa laivan reilingille ja kumartui katsoman veteen. Musta syvä meri ei houkuttanut Liziä ollenkaan. Kaikenlaiset öiset vaarat piilivät meren pohjalla. Liz ei ollut koulussa ollut kiinnostunut biologiasta eikä hirveästi tiennyt mitään merieläimistä. Paitsi haista ja delfiineistä.

Hän kääntyi ja silmäili laivaa. Hän kohautti olkiaan. Ihan kuin hän olisi kuullut askeleita, mutta hän oli kai vain kuvitellut kaiken. Liz oli juuri menossa takaisin hytteihin, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. Liz tömähti puiselle lattialle ja yritti päästä irti vangitsijaltaan. Voimakas vartalo piteli häntä paikoillaan ja sitten Liz kuuli tutun äänen korvaansa vasten.

-Turha yrittää paeta. Kuka sinä olet? Max. Liz huoahti.

-Max. Minä tässä. Liz, hän hengähti ja Max kirosi.

-Mitä hemmettiä? Max irrotti otteensa, vaikka se olikin tuntunut liian hyvältä, kun Liz oli saanut selville hyökkääjän. Liz kääntyi ympäri ja kohtasi Maxin vihaisen katseen.

-Mitä sinä hiiviskelet täällä keskellä yötä? Luulin sinua tunkeutujaksi, Max äyskähti, mutta auttoi Lizin pystyyn. Liz naurahti.

-Minäkin luulin sinua tunkeutujaksi. Kuulin vain askeleita ja tulin tarkastamaan, Liz selitti.

-Yksinkö? Olipas taas järkevä teko. Ajattele nyt, jos olisin ollut oikea tunkeutuja. Mitä sinä sitten olisit tehnyt? Max kysyi ja Liz kohautti olkiaan.

-Et ollut. Minun ei tarvitse miettiä sellaista nyt, Liz hymyili ja avasi oven, mitä kautta pääsi hytteihin.

-Niinpä niin. Älä enää lähde ulos yksin. Voit tosiaan joutua pahaankin pulaan, Max neuvoi ja seurasi Liziä alas hyttiin. Liz huokaisi.

-Anteeksi typeryyteni. Minun olisi pitänyt ajatella, mutta miten siinä tilanteessa osaa ajatella. Toimin vain vaistonvaraisesti, Liz totesi ja Max tuhahti ja veti äkkiä Lizin lähelleen. Liz tunsi Maxin sydämen lyönnit korvaansa vasten.

-Älä ikinä toimi vaistonvaraisesti. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää, Max muistutti ja painoi samassa huulensa Lizin huulille musertavina, omistavina. Ihan kuin Max olisi tosissaan välittänyt hänestä. Liz tajusi vastaavansa suudelmaan. Hän kietoi kätensä Maxin kaulan ympärille. Maxin suudelma pehmeni ja Liz rentoutui täysin. Hän oli turvassa Maxin lähellä. Hän kuului Maxin syliin.

Äkkiä Max kuitenkin repäisi itsensä irti syleilystä ja katsoi silmät tummina Liziä, jonka rinta kohoili kiivaasta suudelmasta.

-Hyvää yötä, Max tokaisi ja meni hyttiin nukkumaan. Liz jäi seisomaan hetkeksi paikoilleen. Hän painoi sormen huulilleen ja tunsi poltteen, minkä Max oli saanut aikaan. Liz nielaisi ja sulki silmänsä. Max. Luoja. Max oli suudellut häntä. Hän ei ollut kuvitellut sitä. Max oli aloittanut suudelman, mutta Max oli myös lopettanut sen. Liz pudisti tyrmistyneenä päätään ja seurasi Maxia samaan hyttiin. Mies oli kääntänyt hänelle selkänsä, mutta Liz tiesi, ettei mies nukkunut. Hän hengitti epätasaisesti. Liz pujahti takaisin peiton alle, mutta uni ei saanut hänestä otetta.

Aamulla hän nukkui pitkään. Muu miehistö oli herännyt, mutta Liz oli ihan liian väsynyt. Ja koska kukaan ei tullut aamiaisen takia herättelemään, Liz jatkoi uniaan. Kun hän nousi kannelle unenpöpperöiselle hän huomasi, että miehet tähystelivät merelle.

Taivas oli kirkkaansininen eikä eilisestä myrskystä ollut tietoakaan. Liz meni isänsä luokse, joka ohjasi laivaa.

-Mihin me menemme? Liz kysyi ja Zach katsahti tyttäreensä hymyillen. Hän oli yöllä kuullut Maxin ja Lizin äänet, mutta ei paljastanut sitä.

-Pysähdymme El Páson saarella. Täytämme ruokavarastoja hiukan ja katselemme paikkoja ja jatkamme sitten matkaa, Zach kertoi ja Liz nyökkäsi. Hän katseli merelle ja tunsi leppeän tuulen henkäyksen kasvoillaan. Aurinko porotti kuumasti ja Liz tunsi vihdoinkin olevan oikeassa paikassa. El Páson saaresta hän ei ollut koskaan kuullutkaan.

-Missä se saari on? Liz kysyi ja Zach osoitti päällään karttaa kohti, mikä oli levitettynä hänen viereisellä olevalla tuolilla. Liz kyykistyi ja alkoi etsiä saarta. Kohta hän löysikin pienen läntin Atlanttin valtamerellä.

-Tuoko se on? Liz kysyi epäuskoisena ja Zach naurahti.

-Se. Se on suuremman näköinen kun pääsemme sen lähelle, Zach huomautti. Max oli tulossa heitä kohti ylävartalo paljaana. Liz ei ensin nähnyt miestä, koska hän oli liian keskittynyt kartan tutkimiseen. Hänen hiuksensa liehuivat vapaana kesätuulessa. Max katsahti häneen ja katsoi sitten Zachia.

-El Pásoonko me taas menemme? Max kysyi ja Lizin pää käännähti miehen suuntaan. Hän jäi tuijottamaan miehen lihaksikasta ylävartaloa ja nielaisi. Max oli niin komea. Hän käänsi nopeasti katseensa takaisin karttaan, mutta ajatus saaresta oli jo unohtunut, kun Max oli tullut paikalle.

-Kyllä. Olemme olleet siellä ennenkin, joten tiedämme paikat. Saat pitää silmällä Liziä. Luotan hänet sinun käsiisi, Zach tokaisi ja Max vilkaisi naista, joka yritti teeskennellä kuin ei kuulisi mitään. Max nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.

He saapuivat puolentunnin päästä saareen. Laiva jätettiin hieman kauemmas rannasta ja ankkuri laskettiin alas. Jotkut jäivät laivaan, jos vaikka jotkut tulisivat rosvoretkelle niin he olisivat puolustamassa sitä. Liz laittoi repun selkäänsä ja hiuksensa poninhännälle. Hänellä oli jalassaan leikatut farkkushortsit ja valkoinen toppi. Osa miehistä kapusi jo alhaalla odottaviin veneisiin tikapuita pitkin. Liz seurasi Maxia ja mies otti hänet vastaan alhaalla. Zach kapusi alas viimeisenä ja he soutivat rantaan. Hiekka oli pehmeää ja lämmintä Lizin jalkojen alla. Hän laittoi kengät jalkaansa vasta kun hiekkaranta loppui ja he saapuivat metsään, missä kepit ja kivet pistelivät jalkojen alla. Lintujen viserrys kantautui Lizin korviin ja hän veti syvään henkeä raikasta meri-ilmaa. Tämä se vasta oli elämää!

 

El Páson keskusta ei ollut järin suuri, mutta sieltä löytyi kaikkea mitä he tarvitsivat. Aurinko porotti liian kuumana Lizin kasvoihin ja hän toivoi saavansa vettä. Kurkku tuntui olevan kuin hiekkapaperia.

 

Matkan varrella monet kaupustelivat huutelivat ihmisiä ostamaan heidän kojuistaan ja osa saikin asiakkaita. Toiset enemmän kuin toiset ja pettyneet ilmeet vilahtelivat Lizin silmissä, kun he eivät saaneet tavaroita myytyä. Liz ja Max menivät yhden korukauppiaan luokse. Mies, joka myi koruja, oli itse aika raihnainen ja hänellä oli mustat hampaat ja kumara selkä, mutta ystävälliset, tummat silmät.


-Kaunis koru kauniille naiselle, mies ojensi rannekorua, missä oli vastakkain kaksi joutsenta. Ne katselivat toisiaan ja niiden nokat olivat ihan kiinni toisissaan. Koru oli aitoa kultaa ja kimalteli auringon valossa. Liz hengähti. Mies ojensi korun hänelle ja Liz siveli sen tasaista pintaa sormellaan. Max hymyili hänelle ja kaivoi taskujaan, vetäen esiin rahapussinsa. Hän ojensi pari seteliä miehelle ja miehen kasvot alkoivat loistaa. Tämä tajusi, että Max oli antanut ihan liikaa.


-Sinä saat sen, Max tarttui Liziä leuasta ja nosti naisen katseen itseensä. Lizin silmät loistivat ja hän kohottautui antamaan suudelman Maxin huulille ja hymyili.


-Kiitos. Se on aivan ihana, Liz huokaisi ja laittoi sen ranteeseensa. Max nyökkäsi kauppiaalle ja Liz väläytti hänelle hymyn. Sitten Max kietoi omistavasti kätensä Lizin harteiden ympärille ja he lähtivät muiden merimiesten perään. Liz olisi voinut viipyä El Pásossa vaikka kuinka kauan, mutta viimein heidän oli palattava laivaan. Heillä oli kaikilla reput täynnä ruokaa ja muita tärkeitä tarvikkeita, kun he kiipesivät tikapuita pitkin laivan kannelle.


-El Páso on kaunis saari, Liz tokaisi hytissä ja katseli rannekoruaan. Keksi ilmaantui jostain hänen viereensä ja näykkäisi hänen korvaansa. Liz rapsutti sitä korvan takaa ja se päästi iloisen äännähdyksen.


-Kultaa! Kultaa! Se rääkyi ja Liz virnisti.


-Niin on, muttei sinulle, Liz tokaisi ja Keksi loi häneen loukkaantuneen katseen ja lehahti ilmaan. Max naurahti huvittuneena ja käänsi katseensa Liziin.


-Keksi on ahne lintu. Varo sitä. Sinun ei kannata jättää tuota korua lojumaan mihinkään, Max varoitti ja Liz nyökkäsi. Hän katsoi silmät välkehtien Maxiin.


-Keneen Keksi on tullut? Liz kysyi ja Max virnisti.


-Ei minuun ainakaan, jos sitä vihjailet, Max vakuutti. Liz hymähti ja istahti vuoteelle.
-Mihin me menemme seuraavaksi? Liz kysyi.


-Zach puhui jotain Ar Meranon saaresta. Se on täältä muutamien tuntien matkan päässä, Max vastasi ja Liz nyökkäsi. Hän palasi kannelle, kun laiva keinahteli hitaasti eteenpäin. Kip ilmestyi hänen luokseen, tupakkaa polttaen. Mies katsoi Liziä tutkivasti.


-Taidat olla rakastunut, Kip tokaisi välinpitämättömästi. Lizin kulmat lennähtivät ylös.


-Kuinka niin? Keneen? Liz hämmästeli. Kip tuhahti.


-Ei minun tarvitse arvuutella. Sinähän ihan loistat Max Evansin lähellä, Kip tuhahti ja Liz nauroi.


-Niin varmaan. Max on hauskaa seuraa. En minä ole rakastunut kehenkään, Liz vakuutti ja Kip näytti epäilevältä. Liz käänsi uudestaan katseensa mieheen.


-Vaikka mitä sinä siitä välittäisit, Liz tokaisi ja Kip ei vastannut. Mies poistui ja Liz jäi kummastuneena katsomaan hänen peräänsä. Liz huoahti. Olikohan Kip ihastunut häneen? Pieni kutkutus tuntui vatsassa. Kukaan ei ollut ennen ollut rakastunut häneen.

Hän oli kerran ollut rakastunut eikä ollut saanut vastarakkautta ja siihen suhde oli kariutunut. Tosin eihän mitään suhdetta ollut alkanutkaan.

 

Liz uppoutui muistelemaan menneitä. Hän oli tavannut Leon lukion viimeisellä. Leo oli ollut koulun suosituin poika ja kaikkien tyttöjen unelma. Lizinkin. Liz oli kauan haaveillut pojasta ja toivonut jonakin päivänä saavansa hänet itselleen, mutta sitten koulun rikkain ja kaunein tyttö oli vienyt hänet. He olivat ajaneet yhdessä kohti auringonlaskua ja Liz oli katsellut kateellisena perään. Hän huokaisi. Oli hullua takertua vain siihen yhteen tyyppiin, kun tarjolla oli vaikka kuinka paljon ja vaikka minkälaisia miehiä. Nyt Liz oli tavannut Maxin ja Kipin. Max herätti kaikenlaisia tunteita Lizissä, mutta Kipin lähellä hän ei oikein tuntenut mitään. Oliko se sitten rakkautta? Oliko Liz rakastunut Maxiin? Hänen ei tarvinnut teeskennellä Maxin seurassa. Hän sai olla oma itsensä ja antaa sydämen johdattaa häntä. Max oli häntä paljon vanhempi ja kokeneempi, mutta sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä. Olisipa hän kala, jolla ei olisi huolia, joka pystyisi vain uimaan ilman ajatuksia meressä ja uimaan pakoon isompia kaloja. Mutta hän oli syntynyt ihmiseksi. Hänellä oli kohtalo, mutta hän ei tiennyt siitä mitään.

-Ar Merano edessäpäin! Joku huusi ja miehet riehaantuivat. He yöpyisivät siellä. Alkoi olla jo hämärää. Taivas hehkui purppuranpunaisena ja lokit lentelivät meren yllä, kirkuen. Liz kuuli miesten huudot alas hyttiinsä, missä hän kirjoitti päiväkirjaansa. Hän sulki sen nopeasti ja piilotti patjan alle ja meni ylös kannelle. Hän näki suurehkon saaren, missä oli paljon metsää ja tuskin mitään muuta. Hiekkaranta levittäytyi heidän edessään tyhjänä. Olikohan saari autio? Miesten mukaan siellä oli asukkaita. Liz malttoi tuskin odottaa, että pääsisi sinne. Vihdoin laiva oli kyllin lähellä rantaa, jotta veneet voitaisiin laskea. Ei kestänyt kauaakaan aikaa, kun he jo saivat alleen pehmeän hiekan.

 

Liz hymyili. Hän rakasti hiljaisuutta, laineiden liplatusta, lintujen viserrystä, metsäneläinten ääniä. Kaikki olisi ollut täydellistä ellei miesten äänet olisi häirinneet luonnon rauhaa. Max ilmestyi Lizin rinnalle ja sujautti kätensä naisen käteen. Liz katsahti hieman hämmästyneenä mieheen, mutta ei vetänyt kättään poiskaan. He lähtivät kulkemaan metsää kohti. Polkua oli käytetty ennenkin, joten ainakaan saari ei ollut autio.


-Oletteko te olleet täällä aiemmin? Liz kysyi, vilkuillen ympärilleen yhä pimenevässä metsässä. Varjot pitenivät ja loivat pelottavia luomuksia heidän ympärilleen. Liz tarrautui Maxiin ja Max puristi Lizin kättä lujemmin.


-Emme. Karttaan oli merkitty tämä saari, joten ei tämä ihan asumaton ole, Max mutisi. Liz nielaisi ja toivoi Maxin olevan oikeassa. Metsä vain tiheni. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.

Sitten he saapuivat aivan yllättäen kylään. Se vaikutti ihan hylätyltä. Tyhjältä. Ketään ei näkynyt. Edes linnut eivät visertäneet. Liz saattoi tuskin hengittää. Tämä paikka ei vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä. Tässä oli jotain pahaenteistä. Kaikki hajaantuivat ja Liz asteli vanhan kaivon luokse. Hän kumartui katsomaan olisiko siellä vettä, mutta hän kirkaisi samassa kauhusta. Max ja miehet syöksyivät hänen luokseen. Liz painoi päänsä miehen rintaa vasten, vapisten. Max kurkisti kaivoon ja irvisti.


-Meidän on parasta häipyä, Max tokaisi. Kaivossa riippui mies, eloton katse ylöspäin suuntautuneena, kuristettuna. Zach haroi hiuksiaan ja katseli verkalleen ympärilleen.


-Mitä tämän kylän asukkaille on tapahtunut? Zach pohti hiljaa. Max ei halunnut edes tietää.

 

-Ehkä jotkut hyökkäsivät tänne ja tappoivat kaikki, joku ehdotti. Max rypisti kulmiaan.

 

-Missä kaikki ruumiit siinä tapauksessa ovat? Max ihmetteli. Liz värähti hänen sylissään ja Maxin ote tiukentui.

 

-Lähdetään pois, Liz mutisi ja Max nyökkäsi. He lähtivät nopeasti astelemaan poispäin, mutta samassa nuoli viuhahti Lizin korvien ohitse.

 

-Jotkut hyökkäävät! Zach karjaisi ja kaikki heittäytyivät maahan, aivan kuin se olisi auttanut heitä. Metsästä ilmestyi joukko muukalaisia, alkuasukkaita, huutaen ja metelöiden, seipäät koholla. Max puristi Lizin alleen eikä Liz pystynyt tuskin hengittämään. Nytkö he kaikki kuolisivat? Tänne, mistä kukaan ei koskaan osaisi etsiä heitä. Nuo tappaisivat heidät kaikki yksi kerrallaan tai uhraisivat jollekin jumalalle. Liz vapisi ja hän tunsi Maxin lämpimän vartalon suojaavan omaansa. Liz vilkaisi sivulleen ja huomasi, että miehiä köytettiin ja heitä nostettiin väkivalloin ylös maasta. Eivätkö he tappaisikaan heitä? Vai tapettaisiinko heidät vasta jossain muualla? Joku riuhtaisi Maxin hänen päältään ja sitten hänen käsivarteen tartuttiin kovakouraisesti. Liz vilkaisi miestä, joka piteli häntä.

 

Silmissä oli vihaa. Tämä ei ollut varmaankaan 18- vuottakaan, sillä hän näytti paljon nuoremmalta kuin muut täällä olijat ja hän oli hontelo ja lyhyempi kuin muut. Mutta pojan ote oli raudanluja. Liziä pelotti aivan suunnattomasti. Max loi häneen rohkaisevia katseita, mutta Liz ei saanut niistä paljoakaan voimaa. Hän vapisi holtittomasti ja toivoi kaiken päättyvän hyvin nopeasti. Oli ollut virhe tulla tähän saareen. Liz kompasteli miehen mukana, kun he työntyivät yhä syvemmälle metsään.

 

He saapuivat toiseen kylään. Lapset riippuivat äitiensä hameen helmoissa, riutuneet katseet seurasivat heidän jokaista liikettään. Liz katsoi silmät kauhistuneina kammottavaa näkyä.

 

Pääkalloja oli ripustettu erään teltan oviaukossa sijaitsevaan koristepalmuun. Liz käänsi katseensa pois ja koetti olla ajattelematta, että ehkä heidän päänsä roikkuisivat siellä seuraavaksi. Liz nielaisi ja tuijotti jalkojensa liikettä. Max oli hävinnyt hänen näköpiiristään, kun hän seuraavan kerran kohotti katseensa. Osa miehistä oli viety pois eikä Liz nähnyt isäänsäkään missään. Lizin sydän hakkasi. Missä Max oli? Entä Zach…Voi Luoja… Liz ei halunnut, että heille tapahtuisi mitään.

 

Hän katsahti Kipiin, joka kulki aika lähellä, jutellen… JUTELLEN?! Liz tuijotti. Kip tosiaan jutteli erään alkuasukkaan kanssa, kiivaasti. Alkuasukas karjui takaisin eikä Liz ymmärtänyt sanaakaan. Liz tuupattiin erääseen telttaan ja hän jäi seisomaan tyhjään telttaan. Hän kietoi kätensä ympärilleen estääkseen itseään vapisemasta. Samassa lihavahko mies ilmestyi telttaan, vinosti hymyillen, katsellen häntä päästä jalkoihin. Liziä yökötti. Mies katseli häntä aivan kuin… Liz ei halunnut ajatella vaihtoehtoja. Joutuisiko hän makaamaan tuon iljettävän…miehen kanssa? Mies asteli lähemmäs, mutta sitten teltan ovi lennähti auki ja mies pyörähti ympäri nähdäkseen Kipin, jonka siniset silmät leimusivat vihasta. Kip vilkaisi häntä ja Liz toivoi, että mies saisi hänet vapaaksi. Kip puhui taas jotain, mutta Liz ei ymmärtänyt kieltä. Oliko se portugalia? Espanjaa?

 

Ei.. Hän osasi ehkä hiukan espanjaa eikä tuo vaikuttanut siltä. Portugalia se saattoi hyvinkin olla. Iso mies elehti vihaisena, nyökäytti päätään Liziä kohti ja osoitti itseään. Kip puhui tällä kertaa viileän hillitysti, osoitti itseään ja sitten Liziä. Liz seisoi jäykkänä. Kertoiko Kip juuri parhaillaan miehelle, että Liz oli Kipin… Hällä väliä… Pääasia, että hän pääsisi pian pois. Lopulta Kip kaivoi taskujaan ja ojensi nipun rahaa miehelle, joka otti ne vastaan hymyillen. Kip katsoi Liziä, tarttui naista käsivarresta ja raahasi ulos teltasta.


-Max…Meidän on pelastettava muut, Liz henkäisi. Kip vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään. Liz kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja katsoi Kipiä.


-Mikä sinua vaivaa? Meidän ON autettava muita. Jos sinä osaat näiden ihmisten kieltä…


-Ei. Näiden ihmisten johtaja käski miedän häipyä heti tai meillä ei olisi mahdollisuuksia selvitä. Aiotko sinä tulla vai jäätkö mieluummin kuolemaan? Kip katsoi häntä vihaisesti. Liz puri huultaan. Samassa hän näki kuinka Maxia raahattiin johonkin. Mies katsoi ympärilleen ja kohtasi hänen epätoivoisen katseensa. Kip tarttui miltei väkivalloin Liziä ranteesta ja tönäisi eteenpäin.


-Kip! Max! Meidän on … Liz aloitti, mutta Kip läimäytti häntä vihaisena. Liz painoi kätensä poskelleen, katsoen ällistyneenä miestä. Hän perääntyi miehen vihan edessä. Liz vilkaisi Maxia ja hän näki vilahduksen vihaisista tummista silmistä, jotka katosivat pian telttaan. Liz hengitti syvään ja pinkaisi samassa juoksuun. Hän ei päässyt pitkälle, kun Kip syöksyi hänen päälleen, kaataen hänet kiviseen maahan. Liz voihkaisi kivusta polvien iskeytyessä maahan.


-Kuuntele nyt, hyvä nainen. Minä en tahdo satuttaa sinua. Minun oli pakko lyödä sinua ja lyön kohta uudestaan, jos et tottele. Henkemme riippuu siitä kuinka nopeita olemme. Voimme tulla pelastamaan Maxia ja muita miehiä myöhemmin. Nyt lähdet mukaani, Kip nousi ja kiskoi Lizin pystyyn. Liz raahautui Kipin perässä ja pian he katosivat metsikköön, mihin edes auringonvalo ei yltänyt. Puut olivat tiukasti kiinni toisissaan eikä valo päässyt niiden läpi. Kuumuus oli silti tukahduttavaa ja paita liimautui ilkeästi Lizin ihoa vasten heidän rämpiessään laivaa kohti. Lizillä oli vahva epäilys, että Kipissä oli nyt jotain pahasti vialla. Aivan kuin jokin paha kaksoisveli olisi äkkiä ilmestynyt Kipin tilalle. Tai sitten Kip tahtoi vain auttaa. Olihan Kip pelastanut hänetkin sen miehen kynsistä, joten Lizin täytyi olla miehelle kiitollinen. He saapuivat laivaan. Kip auttoi Lizin ylös puisia tikkaita ja Liz rojahti kannelle. Kip katsoi häntä.


-Menen pelastamaan muita, Kip sanoi ja alkoi kavuta alaspäin. Liz nousi nopeasti ja kurkotti katsomaan reilingin yli Kipiä, joka juuri kapusi veneeseen.


-Ole varovainen, Liz huusi perään. Kip katsoi ylös, mutta ei vastannut. Hän alkoi soutaa takaisin rantaan ja Liz saattoi vain avuttomana katsella miehen perään. Liz huokaisi, haroi hiuksiaan ja jäi katselemaan Kipin katoavaa hahmoa puiden sekaan. Hän olisi tahtonut auttaa, mutta Kip ei antanut vaihtoehtoja.


Aika tuntui matelevan. Liz katsoi rannalle, tiiviisti. Hän puristi reilinkiä, joka solullaan toivoen, että Kip palaisi Maxin, isän ja kaikkien muiden miesten kanssa. Etenkin Maxin…Hän ei ollut varma, mutta hän tunsi jotain miestä kohtaan. Kun hän oli nähnyt miehen katoavan telttaan, hänestä oli tuntunut kuin kylmä käsi olisi puristanut hänen sydäntään. Kuin hän olisi menettänyt Maxin ikuisiksi ajoiksi. Liz nieleksi ja toivo, ettei niin tapahtuisi. että hän saisi pitää Maxin lähellään aina…Vaikkei se ehkä olisikaan tämän matkan jälkeen mahdollista. Hän ei tiennyt mitä Max tunsi häntä kohtaan. Vaikka mies olikin suudellut häntä…kerran ja se oli ollut unelmien täyttymys, hän ei siltikään ollut varma. Totta kai hän toivoi, että Max olisi rakastanut häntä, mutta tapahtuiko kaikki liian pian? Liz asteli levottomana edestakaisin.

 

 Missä Kip viipyi? Eikö hän saanut muita pelastettua? Oliko Kipkin jäänyt kiinni? Odotan vielä kymmenen minuuttia ja sitten lähden itse tarkistamaan tilanteen, Liz päätti. Hän oli juuri kapuamassa alas 10 min. myöhemmin, mutta sitten hän näki miehien astelevan rantaan. Liz ilahtui niin, että vilkutti. Samassa hänen otteensa kirposi ja hän putosi kiljaisten veteen. Hän kuuli jonkun huutavan nimeään ennen kuin hän putosi viileään veteen. Liz tunsi kuinka hän paiskautui veteen. Hän imaisi vettä keuhkoihinsa ja yritti yskiä sitä pois, mutta saikin sitä lisää suuhunsa. Liz liikutti käsiään ja yritti pintaan. Hän riisui kenkänsä ja piteli niitä kädessään. Hän ui tikapuille, vettä pärskien. Liz hengitti vaivalloisesti ja piti tiukasti kiinni tikapuista. Ne heiluivat hieman. Liz huomasi muiden tulevan. Max oli elossa! Hän olisi halunnut huutaa riemusta, mutta tyytyi vain heilauttamaan kättään, merkiksi siitä, että hän oli kunnossa. Kohta veneet olivat lähellä.


-Oletko kunnossa? Max kysyi huolissaan. Liz nyökkäsi hymyillen. Max kohotti kätensä ja sipaisi hänen poskeaan, missä oli yhä Kipin jättämä ruhje. Liz katsahti Kipiin, jonka silmä oli musta ja joka tuijotti happamana heitä. Liz siirsi katseensa Maxin tyyneisiin kasvoihin ja hymyili taas.


-Pelkäsin, että teidät oli jo tapettu, Liz kuiskasi. Max hymyili.


-Ei meitä niin helposti nujerreta. Onneksi Kip palasi pelastamaan meitä, vaikka olisimme me kyllä selvinneet itsekin, Max tokaisi ja Liz tuhahti. Max auttoi Lizin ylös kannelle ja miehet kapusivat yksi kerrallaan ylös. Zach meni ohjaamoon ja pian laiva keinui jälleen turvallisen matkan päässä saaresta.

Liz ei helposti unohtanut saarella kokemaansa. Alkuasukkaiden kasvot palasivat hänen uniinsa ja yöllä hän heräsi hiestä märkänä, huuto huulillaan. Hän vapisi pelosta. Hän ei saanut sitä hirtettyä miestä mielestään. Miehen tyhjät, kuolleet silmät olivat kummitelleet hänen unessaan. Äkkiä joku istahti hänen sängylleen ja Liz miltei hypähti pari metriä ilmaan säikähdyksestä. Sitten hän kohtasi Maxin tummat silmät. Mies painoi sormen huulilleen ja painoi sitten kämmenensä Lizin pehmeää poskea vasten.


-Pelkäsin hirveästi, kun näin sinun katoavan telttaan ja yhden miehen tulevan perässäsi. Oli onni, että Kip tuli pelastamaan sinua, vaikkakin se hirviö löi sinua, Max kosketti hellästi Lizin ruhjetta. Mustelma alkoi laskea ja Liz tuskin muisti sen olevan siinä.


-Kip pelasti meidät, Max. Et voi kieltää sitä. Sinä voisit olla kuollut ja minä…en halua ajatella sitä, Liz värisi. Max veti Lizin syliinsä ja silitti naisen silkinpehmeitä hiuksia.


-Ehkä minun pitäisi kohdella Kipiä kuin sankaria. Palvoa häntä tai jotain, mutta mies löi sinua. Minun teki mieleni vääntää hänen niskansa nurin, kun näin kuinka sinä kaaduit. En sitten ehtinyt näkemään muuta, Max tokaisi. Miehen pää laskeutui alemmas ja hänen huulensa painuivat Lizin huulille, hellästi, tunnustellen. Lizin sydän läpätti innosta. Max suuteli häntä…

 

Hän kietoi kätensä miehen ympärille ja vastasi suudelmaan koko sydämellään. Max puristi häntä vartaloaan vasten ja Liz voihkaisi. Liz tunsi Maxin sydämenlyönnit. Maxin käsi hyväili häntä hänen yöpaitansa alta. Liz takertui mieheen kuin hukkuva. Mies tuntui lämpimältä, halukkaalta. He kaatuivat sänkyyn. Max kiskoi Lizin paitaa pois, hyväili hänen rintojaan. Liz kiemurteli nautinnosta. Hän toivoi, ettei Max lähtisi hänen luotaan. He eivät kuulleet kuinka ovi avautui. Max suuteli hänen huuliaan, silmäluomiaan, jokaista kohtaa hänen kasvoissaan. Sitten Ovi kolahti kiinni ja Max ponkaisi seisomaan. Liz veti peittoa suojakseen ja tuijotti pelästyneenä Kipiä.


-Mitä SINÄ täällä teet? Max kysyi kiihtyneenä.


-Kuulin ääniä ja tulin tarkistamaan, ettei mikään ole hätänä. Näköjään ei olekaan. Mitähän isäsi

sanoo, jos hän kuulee teidän peuhaavan Lizin sängyssä? Kip kysyi, tuijottaen heitä molempia.


-Ei se kuulu hänelle, Liz tiuskaisi.


-Ei vai? Minä voin kokeilla…Jos minä kerron, mitä te teitte niin olen varma, että isäsi ei suhtaudu siihen niin leppoisasti kuin luulet, Kip tokaisi. Max astahti eteenpäin, kädet yhteenpuristettuina.

 

-Varohan vain. Sinun on turha kertoa yhtään mitään, koska mitään ei tapahtunut, Max tokaisi.

 

-Olisi tapahtunut, jos en olisi tullut. Miksi Liz muuten on melkein alasti? Kip kysyi, vinosti hymyillen. Liz veti peittoa tiukemmin ylleen kuin peläten Kipin näkevän peiton lävitse.

 

-Häivy, Max kivahti, osottaen ovea. Kip kohautti olkiaan ja poistui. Max seisoi hetken paikoillaan ja kääntyi sitten katsomaan Liziä.

 

-Olen pahoillani. En tajua mikä minuun meni, Max sanoi hiljaa. Liz nielaisi ja katsoi Maxia silmiin.

 

-Me halusimme sitä molemmat…

 

-Ei. Se oli erehdystä. Näit painajaisia ja minä käytin tilannetta hyväkseni. Se ei toistu, Max kömpi vuoteeseensa ja Liz tuijotti miehen leveää selkää. Kyyneleet valuivat äänettöminä pitkin hänen poskiaan. Max oli varmasti halunnut häntä. Hän ei ollut kuvitellut sitä. Miksi Max teeskenteli viileää? Liz kiskoi yöpaidan ylleen ja veti peiton leukaansa asti. Hän tuijotti pitkään seinän viivoja, saamatta unta

 

 

Aamu valkeni aurinkoisena. Taivas oli kirkkaansininen ja leppeä kesätuuli heilutteli laivaa. Liz nukkui aamulla pitkään, kunnes kuuli unensa läpi jonkun huutavan, että maata näkyvissä.

 

Liz kömpi hiukset sekaisina istumaan juuri parahiksi, kun Max avasi oven ja astui sisään hyttiin. Miehellä oli tumma paita päällä, joka jätti leveät hartiat paljaiksi. Hän oli aamulla kiskonut farkkushortsit jalkaansa, jotka myötäilivät hänen hyvännäköistä vartaloaan. Liz nielaisi ja uni kaikkosi miltei saman tien hänen silmistään.

 

-Huomenta! Oletkin jo hereillä, Max hymyili ja Liz nyökkäsi, yrittäen olla muistamatta viime öistä suudelmaa, jonka he olivat vaihtaneet keskenään.

 

-Olemmeko me menossa jonnekin? Kuulin, kuinka joku huusi: ”Maata näkyvissä!”, Liz sanoi. Max nyökkäsi ja haroi hiuksiaan, astellen kassinsa luoksen. Mies kumartui ja penkoi sieltä kartan, joka oli hiukan rypistynyt.

 

-Olemme pian Madagascarin saaren lähettyvillä. Mutta emme kuitenkaan vielä. Meidän täytyy nukkua kolme yötä ennen kuin saavumme perille saarelle. Sitten yövymme siellä yhden yön ja etsimme Krokotiilisaaren. Isäsi mukaan aarteen pitäisi sijaita siellä, jossain niistä lukemattomista luolista, Max selitti, istahtaen hänen vierelleen ja levittäen kartan syliinsä.

 

-Me olemme nyt tässä, Max osoitti peintä saarirykelmää kartalla. – Saaren nimi, johon menemme on Moon Island, Kuunsaari. Se tuskin on yhtä pelottava paikka kuin edellinen. En ole aikaisemmin käynyt siellä, joten minua kiehtoo kovasti sinne meneminen, Max sanoi. Liz katseli kiinnostuneena karttaa, koskettaen samalla Maxin olkapäätä paljaalla ihollaan. Hän värähti ja vilkaisi nopeasti Maxiin, oliko mies kenties huomannut kipinöitä heidän välillään. Max näytti siltä kuin ei huomaisi muuta kuin kartan edessään.

 

-Valmistaudu. Me saavumme parin minuutin kuluttua Kuunsaareen, Max sanoi ja nousi, taitteli kartan ja laittoi sen taskuunsa. Liz nyökkäsi ja odotti, että Max poistui. Sitten hän pukeutui, harjasi hiuksensa ja jätti ne auki. Hän pohti, mitä ottaisi saarelle mukaan ja päätti sitten ottaa vähän rahaa taskujensa pohjalle.

 

Veneet oli laskettu jo valmiiksi ja osa miehistä oli kavunnut niihin. Muutamat jäisivät laivaan yöksi. Zach auttoi Lizin yhteen veneeseen, johon myös Max ja Kip kapusivat. Miehet mulkoilivat toisiaan eikä Liz pitänyt heidän vihamielisistä asenteistaan toisiaan kohtaan.

 

Keksikin lennähti Maxin olkapäälle ja asettui siihen istumaan ja solvaamaan Kipiä.

 

-Idiootti! Huijari! Keksi kirkui ja Kip tunsi punastuvansa harmista.

 

-Miksei tuo kirottu papukaija osaa pitää suutaan kiinni? Kip ärisi.

 

-Älä ota sitä tosissaan. Paitsi, jos todella olet huijari, Zach naureskeli. Kip irvisti laiskasti ja mulkoili heitä ihan kuin hautoen jotakin.

 

Kuunsaari vaikutti eksoottisen kauniilta palmupuineen ja upeine hiekkarantoineen. Liz päätti jäädä rannalle ottamaan aurinkoa, sillä talsiminen kuumalla säällä kaupungin keskustassa ei oikein kiehtonut häntä. Zach halusi Maxin jäävän hänen seurakseen, mutta Liz huomasi, että mies oli haluton. Selvästi tämä olisi paljon mieluummin tutkinut saarta.

 

-Ei minua tarvitse vahtia! Menkää vain kaikki ostoksille. Tulen myöhemmin perässä, Liz sanoi, tietämättä tosin lainkaan, minne miehet menisivät. Zach tuhahti.

 

-Et edes tiedä missä olemme. Näen sen kasoiltasi. Kip voi jäädä vahtimaan sinua, Zach sanoi, vaikka ajatus ei miellyttänyt häntä. Kip ilahtui ajatuksesta.

 

-Kyllä minä jään, Max kiirehti sanomaan. Kip mulkaisi häntä.

-Etkö sinä luota minuun? Kip kysyi.

 

-En, Max sanoi suoraan. Miehet katselivat vihaisesti toisiaan, kunnes Zach astahti heidän väliinsä.

 

-Te kaikki lähdette nyt mukaamme. Liz, sinäkin. Voit mennä hotellille, jos et jaksa kävellä, Zach päätti. Liz mulkaisi Maxiin ja Kipiin ja seurasi äreänä miehiä. Olisi pitänyt vain jäädä laivaan, hän ajatteli surkeana.

 

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat peneen keskustaan. Se ei todellakaan ollut suuri. Siellä oli ainoastaan yksi hotelli, muutama kauppa ja vähän ihmisiä.

 

Liz katsahti kaihoten rannan suuntaan, jota tuskin enää näki. Hän huokaisi. Peseytyminen olisi ollut tarpeen. Muutamat miehistä huomasivat kaljabaarin ja Zach antoi heidän mennä juomaan.


-Miksen minä saanut mennä uimaan? Liz intti happamana. Zach kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.

 

-Koska se olisi ollut vaarallista, Zach sanoi.

 

-Ei minulle mitään tapahdu vedessä. Voit itse tulla vahtimaan minua. Ellet halua mennä baariin juomaan, Liz virnisti. Zach mietti hetken.

 

-No, en. Ehkä voisinkin tulla, Zach sanoi. Max tuli heidän luokseen.

 

-Itse asiassa täällä ei ole mitään nähtävää. Minä voin pitää Liziä silmällä. Sinä voit mennä miesten kanssa baariin, koska juominen ei kiinnosta minua, Max hymyili. Zach nyökkäsi ilahtuneena ja meni baariin, Kip kannoillaan.

 

-No, niin. Me jäimme kaksin, Max katseli Liziä, joka hymyili hänelle.

 

-Kiitos, että suostuit tulemaan mukaani. En olisi kestänyt tuota savua, Liz viittasi kaljabaarin suuntaan. Max tarttui häntä kädestä ja lähti kävelemään takaisinpäin, sinne missä ranta sijaitsi. Liz oli laittanut bikinit vaatteidensa alle.

 

Rannalla oli autiota. Hiekka oli pehmeää ja lämmintä. Liz riisui kenkänsä, roikotti niitä käsissään ja asteli paljain jaloin kuumalla hiekalla kohti veden rajaa. Aallot löivät rantaa vasten pehmeästi.

 

-Täällä on kaunista, Liz huokaisi, katsellen laivaa, joka keinui kauempana merestä. Hän erotti miehistön jäseniä laivassa ja vilkutti. Miehet vilkuttivat takaisin. Liz nauroi. Max katseli häntä lumoutuneena.

 

-Kaunis olet sinäkin, Max kuiskasi, veti naisen lähelleen ja painoi huulensa hänen huulilleen. Liz henkäisi yllättyneenä, pudotti kengät kädestään ja kietoi kätensä miehen kaulan ympärille. Hän vähät välitti, että laivan kannella olevat miehet saattaisivat nähdä heidät ja laverrella isälle. Tokihan Liz sai tehdä mitä halusi. Hän oli täysikäinen ja piti huolen itsestään, vaikka joskus se olikin mahdotonta.

 

Pian – liian pian – Max irrottautui ja hymyili hänelle tummat silmät loistaen.

 

-Haluatko sinä uimaan? Max kysyi, vilkaisten kutsuvia laineita. Liz nyökkäsi innostuneena. Hän alkoi riisuutua ja Max toppuutteli häntä.

 

-Ethän sinä voi – tarkoitan, että – et voi -, Max takelteli. Liz virnisti.

 

-Älä huoli. En aio stripata edessäsi, Liz heitti paidan pois ja paljasti mustat bikinien yläosat. Max henkäisi, katsellen Lizin upeaa vartaloa. Liz riisui shortsinsa ja pudotti ne paitansa seuraksi. Katselkoot Max vain, Liz ajatteli itsekseen hymyillen ja kahlasi veteen, joka oli ihanan viileää.

 

Max ei tullut hänen seurakseen, vaan asettui hiekalle istumaan. Hän katseli Lizin hoikkaa vartaloa ja nieleskeli. Hän oli kieltänyt itseään koskemasta Liziin. Nainen oli kapteenin ja hänen hyvän ystävänsä tytär, Zach ei ehkä pitäisi siitä, että hän turmelisi hänen tyttärensä maineen.

 

Max haroi hiuksia sormillaan. Päivä päivältä hänen oli yhä vaikeampi hillitä himoaan. Jonakin päivänä kaikki riistäytyisi käsistä ja Max saisi katua sitä lopun elämäänsä. Hänen pitäisi pysyä kaukana Lizistä.

 

Liz kellui selällään lämpimässä vedessä ja katseli kirkkaansinistä taivaankantta. Aurinko paahtoi kuumasti ja lämmitti hänen kasvojaan. Hän ummisti silmänsä ja nautti olostaan. Mikään ei häiritsisi häntä.

 

Yhtäkkiä Max hätkähti. Hän nousi seisomaan ja tähysteli merelle, huomaten vaarallisen näköisen evän uivan Liziä kohti. Hai! Max alkoi karjua Lizille, että tämän tulisi uida rantaan. Liz ei tuntunut kuulevan. Hai ei ollut enää kaukana.

 

Yhtäkkiä Liz havahtui huutoihin. Hän nousi seisomaan vedessä ja kuuli Maxin karjuvan häntä takaisin rantaan. Liz ihmetteli ensin miksi, kunnes huomasi vaaran uivan häntä kohti. Voi Luoja! Ei haita. Miksi aina hänelle tapahtui jotakin?

 

Liz lähti uimaan niin nopeasti kuin taisi rantaa kohti. Ranta tuntui olevan uskomattoman kaukana, vaikka hän ei ollutkaan uinut kauaksi. Voimat alkoivat pian huveta, mutta sitten Liz tunsi pohjan allaan. Max ryntäsi hänen luokseen ja raahasi rantahiekalle.

 

-Senkin typerys! Kuka käski uida niin kauaksi? Max ärisi.

 

-En huomannut. Minä vain kelluin, Liz puolusteli, väristen pienissä vaatteissaan. Max huokaisi ja pudisteli päätään.

 

-Lämmitellään tässä jonkun aikaa ja palataan sitten muiden luokse, Max tuhahti, istahti hiekalle ja Liz seurasi hänen esimerkkiään.

 

Osa 7

 

 

Hotelli, johon he majoittuivat oli sangen pieni ja huonokuntoinen. Siinä oli pari kerrosta, huoneissa ei ollut minkäänlaista lukkoa tai jos oli, se ei toiminut. Zach oli kauhuissaan hotellin huonokuntoisuudesta, mutta se oli ainoa hotelli, joka saarelta löytyi. Max päätti jakaa huoneensa Lizin kanssa, koska joka huoneeseen mahtui vain kaksi.

 

Liziä pelotti nukkua samassa huoneessa Maxin kanssa – ja vielä samassa sängyssä. Hän tuijotti väristen kaksoissänkyä ja vilkaisi nopeasti Maxiin, joka piti katseensa kaikkialla muualla paitsi hänessä.

 

-Kumman puolen sinä haluat? Max kysyi. Lizin pää nytkähti ylöspäin.

 

-Mitä? nainen kysyi kummissaan. Max huokaisi.

 

-Kumman puolen sängystä haluat? Max tivasi. Liz kohautti olkiaan.

 

-Ihan sama, Liz mumisi ja suunnisti kulkunsa kylpyhuonetta kohti. Hän tarkisti, ettei siellä olisi isoja ötököitä, kunnes uskaltautui menemään pesulle.

 

Vesi oli jääkylmää, kun hän alkoi valuttaa sitä. Hän kirkaisi ja väänsi hanaa lämpimäksi. Max jyskytti pian ovea.

 

-Onko kaikki hyvin? Max kysyi.

 

-ON! Liz vinkaisi. Hän ei todellakaan halunnut, että Max ryntäisi kylpyhuoneeseen ja näkisi hänet alastomana suihkun alla.

 

Hän peseytyi nopeasti ja puki yllensä pari numeroa liian suuren yöpaidan ja asteli hiukset märkinä ulos kylpyhuoneesta. Max istuskeli sängyllä ja surffaili kanavien välillä. Televisiosta tuli eri kielillä erilaisia ohjelmia, mutta mikään ei tuntunut kiinnostavan häntä.

 

Max vilkaisi Liziin ja jäi tuijottamaan hänen hoikkia, pitkiä sääriään ja yöpaitaa, joka oli jo hiukan liian lyhyt hänelle. Liz harjasi hiuksiaan ja paita nousi yhä ylemmäksi, kunnes Liz huomasi Maxin katseen, lopetti punastuen harjaamisen ja istahti nopeasti sängyn laidalle, tarpeeksi kauas Maxista, jotta hänen ei tarvitsisi koskettaa miestä. Jos hän koskettaisi, hän menettäisi tyystin tilanteen hallinnan.

 

Max meni vuorostaan suihkuun, jonka aikana Liz oli jo ehtinyt kömpiä peiton alle. Hän yritti keskittyä erääseen rakkausromaaniin, mutta ajatukset harhailivat Maxissa. Hän näki sielunsa silmin miehen alastomana raikkaan suihkun alla. Hän kuvitteli, kuinka pisarat putoilisivat pitkin miehen jumalaista vartaloa yhä alemmas ja alemmas.

 

Liz punastui omia ajatuksiaankin ja toivoi, ettei Max lukisi hänen kasvoiltaan mitään. Hän piti katseensa kiinni kirjassaan, kun Max astui huoneeseen, pyyhe lantioidensa ympärillä. Mies veti bokserit jalkaansa ja pujahti hänkin peiton alle, tuoksuen shampoolle.

 

-Haittaako, jos katselen televisiota? Max kysyi. Liz pudisti päätään.

-Ei ollenkaan, Liz vastasi. Max nyökkäsi ja avasi uudelleen television.

 

Sen jälkeen he eivät puhuneetkaan mitään, vaan istuskelivat hiljaisina. Televisio pauhasi.

 

-Pitäisikö meidän pistää jotain oven eteen, ettei kukaan tunkeudu tänne? Liz kysyi yllättäen. Häntä vaivasi kovasti se, ettei huoneessa ollut lukkoa. Max havahtui mietteistään.

 

-Todellakin! Hyvä, että muistutit. Olin unohtaa, Max huoahti ja kömpi seisomaan. Liz katseli ihaillen miehen lihaksikasta vartaloa ja sulavia liikkeitä. Hetkessä Max oli taiteillut pöydän oven eteen ja varmisti, että se myös piti.

 

-Noin. Emmeköhän me nyt ole turvassa, Max sanoi ja tuli takaisin sänkyyn.

 

Ulkona oli jo pimeää ja tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Oli hyvin hiljaista. Liz ei kuullut liikenteen melua eikä ambulanssien tai poliisipillien ujellusta. Hänestä oli ihanaa, että sänky ei kerrankaan keinunut, vaan hän saisi nukkua kunnon yön.

 

Hän ei kuitenkaan nukkunut. Max piti häntä hereillä. Mies kyllä nukkui. Liz kuunteli hänen hengitystään pimeässä ja katseli miehen kasvoja, jotka heikosti erottuivat pimennossa. Jossakin vaiheessa yöllä joku huusi käytävässä ja ovi paiskattiin kiinni. Sen jälkeen ei kukaan metelöinyt.

 

Liz oli melkeinpä toivonut, että Max ja hän viettäisivät sängyssä intohimon täytteisen yön. Mutta ei. Max nukkui sikeästi eikä edes suudellut häntä. Pettymys oli suuri, mutta oli oikeastaan typerää haaveillakin moisesta. Matkan jälkeen he eivät ehkä koskaan näkisi toisiaan. Siihen ajatukseen Liz nukahti.

 

Aamulla he päättivät saman tien jatkaa matkaa. He palasivat takaisin laivalle. Sää oli hiukan kylmempi kuin aikaisemmin. Tuuli navakasti ja taivaalle oli kerääntynyt kasa mustia pilviä. Liz epäröi matkan jatkumista, mutta eivät he voisi tännekään jäädä.

 

-Etsitään joku toinen saari, missä on parempi hotelli, Zach sanoi kannella, kun hän ohjasi laivaa. Max ja Liz seisoivat hänen luonaan ja katselivat merta, joka myrskysi ja heitti vaahtopäitä laivan kylkeä vasten.

 

-Hyvä idea, Liz sanoi haukotellen. Hän oli nukkunut todella huonon yön. Max puolestaan näytti virkeämmältä kuin koskaan. Zach ja Max juttelivat mahdollisesta aarteesta ja Liz vetäytyi alas hyttiinsä. Hän päätti hiukan nukkua, mutta ei saanutkaan olla kauaa yksin. Kip lennähti paikalle.

 

-Hei! Miten yö Maxin kanssa sujui? Kip kysäisi, katsellen häntä. Liz vilkaisi mieheen.

 

-Miten niin? Hyvin, Liz valehteli. Kip naurahti.

 

-Varmasti sujuikin, hän mutisi ja tuli hänen luokseen, istahtaen naisen viereen. Liz katseli häntä varuillaan. Hän ei oikein luottanut Kipiin.

 

-Mitä tunteita sinulla on Maxia kohtaan? Kip halusi tietää. Liz huoahti.

 

-Ei mitään, Liz valehteli taas. Kip käänsi päänsä häntä kohti, veti hänet sitten lähelleen ja suuteli häntä. Liz hämmentyi niin, ettei muistanut panna vastaan. Kip innostui lisää ja alkoi hyväillä häntä.

 

Silloin Liz havahtui ja tyrkkäsi tämän kauemmaksi.

 

-Mitä sinä oikein teet? Liz parahti, nousten seisomaan. Kip nousi myös.

-Suutelen sinua. Onko se kiellettyä? Kip murahti.

-On! Minä en ole kiinnostunut sinusta, Liz hengähti. Kipin ilme oli myrskyisä.

 

-Vai niin! Mutta Max kiinnostaa sinua! Hyvä on! Sinä kadut tätä vielä, Kip uhkaili ja poistui ovet paukkuen hytistä. Liz rojahti sängylle istumaan ja painoi päänsä käsiinsä. Tästä ei seuraisi mitään hyvää.

 

Yöllä myrskysi. Ukkonen jylisi ja salama halkaisi aika-ajoin synkän mustan taivaan, joka oli täynnä paksuja pilvenlohkareita. Liz ei saanut nukutuksi. Pahoinvoinnin aallot hyökyivät hänen ylitseen yrittäen selvästi hukuttaa hänet alleen.

 

Lizin oli pakko nousta seisomaan. Hän oli keskellä hyttiä, kun laiva äkkiä keinahti rajusti ja heitti hänet päin seinää. Lizin näkökenttä sumeni hetkeksi kokonaan ja hän piteli voihkaisten päätään. Missä kaikki olivat?

 

Jostain kuului huutoja. Monet miehet olivat kannella. He yrittivät pitää laivaa selvästi pystyssä. Mitä jos he kaatuisivat ja hukkuisivat? Tällaista loppua elämälleen Liz ei ollut kuvitellut.

 

Hän yritti kömpiä pystyyn, mutta silloin laiva keinahti jälleen ja hänen jalkansa pettivät. Liz manasi ja tunsi samassa vahvat käsivarret ympärillään.

 

-Oletko kunnossa? Maxin ääni kuului hänen yläpuoleltaan. Liz nyökkäsi ja nousi Maxin avulla seisomaan. Hän kohotti katseensa mieheen.

 

-Kuinka paha myrsky on? Liz kysyi peloissaan. Max hieraisi päätään.

 

-Melko paha. Sinun kannattaisi pukea pelastusliivit päällesi ja tulla kannelle, Max sanoi. Liz hätääntyi ja tarttui miestä käsivarresta.

 

-Uppoammeko me? nainen kuiskasi. Max kohtasi hänen katseensa ja sitten, aivan yllättäen, veti hänet vartaloaan vasten ja suuteli häntä. Max oli litimärkä oltuaan ulkona sateessa. Liz tuskin huomasi sitä. Hän tunsi vain Maxin huulet omiaan vasten ja nautti miehen käsien kosketuksesta vartalollaan. Hän vapisi himosta päästä varpaisiin.

 

Sitten Max irrottautui ja Liz tunsi olevansa pettynyt. Pettyneempi kuin olisi osannut odottaakaan. Max katsoi häntä lempeästi ja sipaisi tumman hiussuortuvan poskelta.

 

-Kyllä me selviämme, älä huolehdi, Max vakuutti sitten ja lähti. Liz etsi itselleen pelastusliivit ja puki ne yllensä. Pahoinvointi oli hellittänyt hetkeksi, mutta palasi taas, kun hän pääsi kannelle. Sade piiskasi häntä vasten ja oli kaataa hänet kumoon. Sitten hän tunsi jonkun ottavan hänestä kiinni.

 

Liz vilkaisi taakseen ja huomasi Kipin.

 

-Kammottava ilma! Kip huusi myrskyn pauhun ylitse. Liz nyökkäsi. Kyllä hän sen tiesi. Ja tunsi.

 

-Missä isä on? Liz huusi takaisin. Kip lähti viemään häntä Zachin luokse. Lizin isä oli läpimärkä, mutta yritti silti ohjata alusta. Miehen kasvoilla oli keskittynyt ilme.

 

-Isä? Liz huusi. Zach säpsähti ja katsoi häntä.

 

-Mene takaisin hyttiin! Zach karjui.

 

-Max käski minut tänne! Liz huusi takaisin. Zach rypisti kulmiaan ja etsi katseellaan Maxia, jotta voisi hiukan puhutella tätä. Mutta miestä ei näkynyt.

 

-Me suuntaamme tuolle saarelle myrskyn ajaksi! Zach osoitti sormellaan eteenpäin. Liz käänsi katseensa saarta kohti ja näki rehevät palmut ja hiekkarannan. Ainakin saari vaikutti pimeässäkin hyvältä. Ehkei siellä olisi pahoja alkuasukkaita, jotka tahtoisivat syödä heidät.

 

-Kuinka kauan vielä? Liz kysyi huutaen.

 

-Noin viisitoista minuuttia, Zach vastasi ja keskittyi ohjaamiseen. Liz oli kastunut jo yhtä märäksi kuin laivan miehistökin. Aallot olivat todella korkeita ja hän katseli niitä pelonsekaisin tuntein.

 

Kyllä me selviämme, Liz ajatteli vakaasti. Samassa Max pöllähti heidän luokseen ja tarttui Liziä kädestä.

 

-Pakkasin hiukan tavaroita mukaan, Max huusi ja Zach nyökkäsi.

 

***

 

Pian he saavuttivat valkean hiekkarannan. Zach ohjasi laivan niin lähelle saarta kuin uskalsi ja sitten he laskivat pelastusveneet vesille ja kapusivat niihin. Liz ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa. Pieni vene keikkui huiman korkeilla aalloilla eikä Liz voinut kuin pidättää hengitystään ja rukoilla, että he selvisivät saarelle kaikki hengissä.

 

Max puristi hänen kättään. Zach, Kip ja eräs muu miehistön jäsenistä soutivat rivakasti. Pian he saavuttivatkin rannan ja vetivät veneen hiekalle, kauas aalloista, jotta ne eivät veisi sitä mennessään.

 

Liz huokaisi helpotuksesta, kun jalat tavoittivat taas kuivan maan.

 

-Minä sitten vihaan myrskyjä, Liz jupisi ja Max nauroi, vetäen hänet kainaloonsa. Kip katseli heitä mustasukkaisena, mutta he eivät huomanneet sitä.

 

-Etsitään jokin luola tai vastaava, missä voimme levätä, Zach sanoi uupuneena. Liz nyökkäsi. Olisi ihanaa päästä nukkumaan.

 

***

 

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat niin syvällä metsän siimeksessä, että oli vaikea nähdä eteensä. Onneksi Max oli älynnyt ottaa mukaan taskulamppunsa ja sen avulla he näkivät sentään jotain.

 

Maa oli mutaista ja liejuista. Liziä inhotti astella läpimärkänä metsässä keskellä yötä, mutta ei hänen muukaan auttanut. Ehkä he kohta pääsisivät suojaan sateelta ja tuulelta.

 

***

 

Hänen toiveensa toteutuikin. Ennen kuin hän tajusikaan, he olivat saapuneet jonkinlaisen luolan suuaukolle, joka oli peitetty lehdillä. Zach siirsi lehdet sivuun ja pari miestä lähti tarkastamaan asuisiko siellä villipetoja. Siellä ei asunut.

 

Liz huokaisi helpotuksesta, kun he pääsivät suojaan. Hän lysähti luolan hiekalle istumaan ja valutti vettä hiuksistaan. Ne liimautuivat inhottavasti ihoon, samoin paita ja housut. Ei hän voinut kuoriutuakaan ulos vaatteistaan mieslauman keskellä.

Max istahti hänen viereensä.

 

-Koittaisit nukkua hiukan, Max hymyili pimeässä. Hän oli sulkenut taskulampun. Muutkin miehet asettuivat istumaan jonnekin ja yrittivät nukahtaa. Kohta yksi jos toinenkin kuorsasi antaumuksellisesti. Liz kohtasi Maxin katseen pimeässä.

 

-Minä yritän, Liz kuiskasi ja yritti löytää mukavan asennon.

 

-Voit laittaa pääsi syliini ellei sinua haittaa, että olen yhtä märkä kuin sinä, Maxin silmät tuikkivat. Liz naurahti ja painoi päänsä Maxin syliin. Siinä oli turvallinen ja hyvä olla. Melkein saman tien hän nukahti.

 

 Aamu valkeni aurinkoisena. Öisestä myrskystä ei ollut tietoakaan. Liz nousi istumaan ja hieroi kipeää niskaansa. Max näytti nukkuvan, sillä miehen silmät olivat kiinni. Osa miehistä oli lähtenyt jonnekin, mutta Kip ja Zack olivat luolassa. He löhösivät hiekalla ja tuijottivat luolan kattoa.

 

Liz nousi varovaisesti seisomaan ja Max avasi silloin silmänsä.

 

-Mihin sinä menet? Max kysyi. Zack ja Kipkin vilkaisivat häneen. Liz punastui hiukan.

-Naisillakin on tarpeensa, Liz mutisi. Max nauroi ja Liz lähti luolasta posket kuumottaen. Oliko Maxin ollut pakko kysyä?

 

***

 

Suoritettuaan tarpeensa Liz ihaili hetken aikaa upeita maisemia. Lintujen sirkutus kantautui hänen korviinsa ja puiden kahina kuului selkeästi. Kirkkaansinistä taivasta pilkotti puiden lomasta. Aurinkokin paistoi ja lämmitti Lizin paljasta ihoa.

 

Hän oli iloinen, että oli päättänyt lähteä mukaan tälle matkalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään tällaista seikkailua kuin nyt. Ajatus toi hymyn hänen kauniille kasvoilleen. Eikä hän ollut koskaan tavannut yhtä ihanaa miestä kuin Max oli.

 

Liz palasi luolaan ennen kuin miehet alkaisivat huolestua hänen puolestaan. Max hymyili hänen tullessaan takaisin.

 

-Me päätimme jatkaa matkaa, Max kertoi ja Liz nyökkäsi. Oli hyvä päästä vaihtamaan kuivaa yllensä ennen kuin he kaikki vilustuisivat.

 

Niinpä he sitten lähtivät takaisin rantaan. Meri oli tyyni ja aurinko paistoi. Hiekka oli kuumaa ja Liz riisui hetkeksi aikaa kenkänsä. Onneksi alus oli säilynyt myrskystä ehjänä. Nyt se keikkui aalloilla, odottaen heidän paluutaan.

 

He kapusivat veneisiin ja soutivat alukselle. Max auttoi Lizin tikkaita pitkin laivaan. Liz meni heti hyttiinsä ja vaihtoi kuivaa ylle: farkut ja sinisen t-paidan.

 

Zack päätti lähteä matkaan niin pian kuin mahdollista ja jo kymmenen minuutin kuluttua laiva keinui taas aalloilla matkalla kohti Krokotiilisaarta, missä kyseisen aarteen oli määrä sijaita. Liz ei olisi halunnut löytää koko saarta, sillä se tiesi heidän seikkailunsa päättymistä.

 

Hän loikoili kannella koko iltapäivän, ottaen aurinkoa ja lukien erästä hauskaa kirjaa. Sivusilmällä hän seurasi Maxin puuhia, joka jutteli isän kanssa, ohjasi välillä laivaa tai katosi hytteihin. Liz hymyili. Max oli niin komea. Hänen lihaksikasta vartaloaan katseli enemmän kuin mielellään. Ei siis ollut ihmekään, kun Liz ei saanut silmiään irti miehestä.

 

Kip ei ollut häirinnyt häntä vähään aikaan. Mies pysytteli hytissään eikä ilmaantunut näkyville. Ehkä mies oli väsynyt ja halusi nukkua, jotta jaksaisi etsiä aarretta.

 

-Kuinka kauan menee ennen kuin pääsemme Krokotiilisaarelle? Liz kysyi isältään illalla ennen nukkumaanmenoa. Tuhannet tähdet kimmelsivät taivaankannella. Meri oli tällä kertaa tyyni. Liz oli varma, että nukkuisi hyvin tämän yön.

 

-Pari tai kolme päivää. Alamme olla lähellä, Zack hymyili tyttärelleen. Liz huokaisi pettyneenä.

 

-Niinkö pian? Emmekö voisi kiertää? Liz kysyi viattomana. Zack nauroi.

 

-Pidätkö sinä tästä myrskyistä huolimatta? Zack kysyi. Liz nyökkäsi.

 

-Todella paljon! Minä suorastaan rakastan tätä. Täällä on niin kaunista ja jännittävää. Onko meidän pakko palata kotiin ollenkaan? Liz kysyi ja Zack nyökkäsi.

 

-Valitettavasti. Kesäkään ei jatku loputtomiin, Zack muistutti. Liz huokaisi. Ei tosiaan. Se loppui aina liian pian. Hyvä, kun he ehtisivät takaisin kotiin ennen loman loppumista.

 

-Hyvää yötä, isä, Liz toivotti.

 

-Hyvää yötä, Zack sanoi takaisin ja Liz katosi alas hytteihin.

 

***

Aamu valkeni hiukan sumuisena. Liz makoili sängyssään ja tuijotti puista kattoa. Hän olisi voinut maata vaikka koko päivän, mutta olihan hänenkin noustava, jotta miehet saisivat joskus ruokaakin.

 

Niinpä hän kampesi itsensä pystyyn ja tallusteli keittiön puollelle pukeuduttuaan ensin. Oli hyvin rauhallista ja hiljaista. Miehiä ei näkynyt missään. Liz kummastui ja lähti kannelle. Hän huomasi, että laiva seisoi paikoillaan saaren lähettyvillä. Olivatko miehet lähteneet ja jättäneet hänet yksin laivaan?

 

Liz liikuskeli levottomana ja katseli saarta. Sumu kietoutui hänen ympärilleen ja hetkeksi aikaa saari katosi kokonaan. Hän nielaisi pelästyneenä. Entä jos miehet olikin kidnapattu?

 

Äh, hullu ajatus. Kuka nappaisi niin monen vahvan miehen? Häntä alkoi naurattaa oma tyhmyytensä. Hänhän rakasti seikkailuja.

 

-Nyt menet takaisin alas tekemään ruokaa. Miehet palaavat tuossa tuokiossa, Liz komensi itseään ja palasi alas keittiöön. Pöydällä olikin lappu, jota Liz ei ollut heti huomannut.

 

Rakas, Liz.

 

Lähdimme tutkimaan saarta ja hankkimaan lisää ruokaa. Sinä nukuit, joten emme hennonneet herättää sinua. Kip jäi laivaan, joten et ole yksin.

 

Terveisin, isäsi.

 

Liz hämmentyi. Missä Kip sitten oli, kun hän ei ollut nähnyt tätä? Liz asteli Kipin huoneen ovelle ja koputti. Ei vastausta. Hän rypisti kulmiaan ja aukaisi hytin oven. Kip ei ollut siellä. Outoa. Mihin Kip oli mennyt?

 

Ehkä hänkin lähti saarelle, Liz ajatteli ja päätti sitten mennä tekemään ruokaa. Siitä ei kuitenkaan meinannut tulla mitään, kun hän ajatteli miehiä. Kello kävi eikä heitä kuulunut takaisin. Yhtäkkiä laiva alkoi liikkua. Liz seisahtui paikoilleen. Olivatko miehet palanneet?

 

Liz ryntäsi ylös kannelle, muttei nähnyt ketään. Oliko täällä kummituksia? Laiva liikkui selvästi eteenpäin ja Liz näki, miten he loittinivat rannasta hetki hetkeltä kauemmaksi.

 

Samassa hän kuuli naurua takaansa. Nauru sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja huomasi Kipin, joka ohjasi laivaa virne kasvoillaan.

 

-Laiva on nyt meidän, Liz, Kip sanoi pehmeästi. Liz henkäisi.

 

-Mitä sinä oikein teet?! Liz parahti. Kip huokaisi masentunutta esittäen.

 

-Etkö olekaan tyytyväinen. Koko alus on meidän ja me saamme seilata tällä minne haluamme. Haemme aarteen ja pakenemme se mukanamme, Kip hekotteli. Liz puristi kätensä nyrkkiin.

 

-Tämä on selvä kidnappaus, Liz kuiskasi. Kip rypisti kulmiaan.

 

-Eikä ole. Sinä lähdit mukaan vapaaehtoisesti. En pakottanut sinua aseella uhaten, Kip hymyili.

 

-Mutta etpä antanut valinnanvaraakaan! Minä en tahtonut jäädä tänne. Anna minun mennä, Kip, Liz pyysi, mutta Kip pudisteli päätään.

 

-Ei. Näin on parempi. Nyt et voi enää viettää aikaasi sen typerän Maxin kanssa. Saan sinut ja aarteen kokonaan itselleni. Ajattele nyt. Meidän elämämme muuttuu täysin, kun löydämme aarteen, Kipin silmät kimalsivat kullan himosta.

 

Liz värähti. Hän ei ollut osannut aavistakaan, kuinka Kip saattoi äkkiä muuttua noin vaaralliseksi. Olihan tämä ollut kiinnostunut hänestä, mutta että noin paljon …

 

-Minä – minä menen tekemään ruokaa, Liz änkytti ja Kip nyökkäsi ajatuksiinsa vaipuneena.

 

Liz pakeni kannen alle ja nojasi hetken aikaa selkäänsä seinää vasten. Hän haroi hiuksiaan epätoivoisena. Miten muut nyt sitten pääsivät pois saarelta ilman laivaa?

 

Yhtäkkiä joku kiskaisi hänet hyttiin rajulla otteella. Huuto takertui hänen kurkkuunsa ja käsi painautui hänen suulleen. Hän tunsi kuuman hengityksen poskeaan vasten ja karhean käden suullaan. Mitä nyt tapahtui?

 

 Liz inahti pelästyksestä, kun hänet kiskattiin sisään hyttiin. Hytti oli pimeänä lukuun ottamatta ulkoa päin tulvivaa valoa. Liz ei uskaltanut kohottaa katsettaan lattiasta hyökkääjään, sillä pelkäsi, että tämä tappaisi hänet, jos hän näkisi miehen.

 

-Liz? tuttu miehen ääni kantautui hänen yläpuoleltaan. Ei kai vain?

 

-Max? Liz kohotti tyrmistyneenä katseensa ja kohtasi parin tummia silmiä. Mies näytti huojentuneelta, kun hän oli kunnossa. Max veti hänet syliinsä ja Liz takertui mieheen kuin hengenhädässä. Hän tunsi Maxin sydämen sykkeen poskeaan vasten. Miehen kädet kietoutuivat hänen vartalonsa ympärille suojaten ja rauhoittaen häntä.

 

-Olethan sinä kunnossa? Max kysyi, sipaisten hänen poskeaan. Liz värähti miehen kosketuksen alla ja janosi saman tien lisää. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti.

 

-Olen. Olen vain hiukan pöllämystynyt. Kip todellakin kidnappasi minut – meidät, Liz korjasi. Max hymyili ja astahti taaemmas. Liz tunsi itsensä yhtäkkiä hylätyksi.

 

-Minä jäin tänne vapaaehtoisesti. Zackin mielestä sinua piti vahtia. Hän ei luota Kipiin, Max sanoi. Liz kiitti salaa mielessään isäänsä. Miten tämä olikin tiennyt?

 

-Mitä me nyt teemme? Emme oikein voi lähteä uimaankaan takaisin rantaan, Liz naurahti hiukan.

-Emme todellakaan. Ajattelin, että voisin yllättää Kipin ja tintata tämän, jotta pääsisimme pakenemaan, Max sanoi. Liz nyökkäsi.

 

-Täytyy vain toivoa, että saat tilaisuuden, Liz sanoi.

 

-Joko se ruoka on valmista? Kip karjui. Liz hätkähti ääntä ja huokaisi.

 

-Ai niin. Minä unohdin, Liz mutisi.

 

-Sinun täytyy nyt mennä. Mutta muista – minä olen täällä, jos jotain tapahtuu, Max sanoi ja Liz nyökkäsi. Hän poistui hytistä, tuntien itsensä paljon vahvemmaksi kuin hetki sitten.

 

***

 

Kip palasi alas vartin kuluttua, jonka aikana Liz oli saanut munakkaan tehtyä. Kip söi hyvällä ruokahalulla ja jopa kehui hänen kokintaitojaan. Kip laittoi astiat altaaseen ja tuli hänen luokseen.

 

-Oletko sinä hyvä muussakin? Kip kysäisi. Lizin sydän jätti yhden lyönnin väliin. Hän pudisti päätään ja painautui kipeästi tiskiallasta vasten. Kip oli aivan liian lähellä. Liz ei tuntenut mitään muuta kuin pelkoa Kipiä kohtaan. Hänen ajatuksensa karkasivat hytissä oleskelevaan Maxiin. Ainakin hän voisi kirkua, jos Kip kävisi liian läheiseksi.

 

-Ku – kuka ohjaa laivaa? Liz yritti keksiä jotain sanottavaa juuri kun Kip oli aikeissa suudella häntä. Kip mulkaisi häntä.

 

-Varamieheni tietenkin. En kai minä tässä hommassa yksin ole, Kip murahti ja painoi huulensa hänen huulilleen. Liz äännähti hiljaa ja Kip luuli hänen nauttivan tästä. Liz yritti työntää Kipiä kauemmaksi, mutta mies ei tuntunut liikahtavankaan – aivan kuin olisi työntänyt kalliota.

 

-Kip, Liz hengähti suudelman välissä. Kip silitteli hänen hiuksiaan silmissään intohimon hehku.

-Mennään sänkyyn, Kip huohotti. Liz kauhistui ja sai jostain voimaa – hän tuuppasi lujasti ja Kip horjahti taaksepäin.

 

-Ei, Kip. Minä en rakasta sinua – en edes pidä sinusta! Liz äyskähti ja katui heti sanojaan nähdessään Kipin raivostuneen katseen. Ennen kuin hän tajusi mitään, Kip oli saanut jostain jonkun esineen käsiinsä ja kolauttanut häntä päähän. Liz vaipui tajuttomana lattialle Kipin jalkojen juureen.

 

-Siitä päätän minä, Kip sanoi hiljaa ja nosti Lizin syliinsä.

 

***

 

Seuraavan kerran kun Liz heräsi, oli pimeää. Hän makasi sängyllä silmät kiinni ja mietti hetken, miksi hänen päänsä tuntui olevan halkeamaisillaan. Oliko hän satuttanut itsensä jossain?

 

Liz aukaisi silmänsä. Hän ei hetkeen nähnyt mitään, sillä hytti oli pimeänä ja ulkonakin oli jo yö. Hän ei muistanut menneensä sänkyyn. Häneltä oli riisuttu vaatteet, mutta jätetty alusvaatteet päälle. Kuka sen oli tehnyt?

 

Liz yritti nousta istumaan, mutta henkäisi tuntiessaan kivun aallon vihlaisevan päätään. Samassa joku oli hänen luonaan ja häntä painettiin alaspäin. Liz pelkäsi Kipin tulleen hänen luokseen ja yritti työntää miestä pois.

 

-Rauhallisesti. Minä se olen, Max kuiskasi hiljaa. Liz rentoutui heti ja valahti Maxin käsivarsille. Max rutisti hänet syliinsä ja tunsi, miten kovasti nainen vapisi. Max olisi halunnut kirota Kipin maanrakoon, kun tämä oli säikäyttänyt Lizin.

 

-Oletko kunnossa? Max kysyi hiljaa, silittäen Lizin tummia ruskeita.

 

-Olen kai. Päähäni vain sattuu, Liz mutisi Maxin paitaa vasten.

 

-Haluatko särkylääkkeen? Minulla on laukussani, Max sanoi ja Liz nyökkäsi. Hän värähti tuntiessaan taas kivun, mutta ei sanonut mitään. Max toi hänelle pillerin ja vesilasin, jonka oli hakenut joskus aikaisemmin. Liz nieli pillerin.

 

-Missä Kip on? Liz kysyi. Max vilkaisi ovelle.

 

-Nukkumassa. Kello on kolme yöllä, Max sanoi. Lizin silmät laajenivat.

 

-Yöllä? Olenko ollut tajuttomana niin kauan? Liz kysyi hiljaa. Max nyökkäsi huolissaan.

 

-Kip kolautti sinua lujaa ja kantoi sinut tänne. Minä tarkkailin teitä. En vain päässyt luoksesi, kun Kip istui hytissäsi koko illan hermostuneena, kun oli menettänyt malttinsa sillä tavalla. Vasta puolen yön jälkeen hän lähti nukkumaan, Max kertoi. Liz huokaisi ja valahti takaisin tyynyn päälle.

 

-Koska me pääsemme pois täältä? Liz mutisi. Max otti hänen kätensä omaansa.

-Yritän keksiä jotain ja pian. Olemme nyt kaukana saarista, joten emme voi uida mihinkään. Mutta varmasti Kip joutuu joskus pysähtymäänkin, Max vakuutti. Liz hymyili heikosti.

 

-Toivotaan niin. Jäätkö sinä tänne? Liz kysyi. Max pudisti pahoillaan päätään.

 

-En uskalla, jos se mies tulee tänne. Hän on niin arvaamaton. Menen piiloon viereiseen hyttiin. Löydät minut sieltä. Nuku nyt, Max suukotti Lizin poskea. Liz olisi kaivannut jotain enemmän. Pelkkä pusu ei tuntunut riittävän.

 

Max kuitenkin oletti hänen olevan väsynyt ja lähti hiljaa hytistä. Liz tunsi itsensä erittäin väsyneeksi ja hylätyksi. Max on vain toisessa hytissä, Liz vakuutti itselleen. Kas, kun Kip ei ollut huomannut tätä, Liz ajatteli sitten ja tuijotti kattoa, jota tuskin erotti pimeässä. Hänen silmänsä olivat kuitenkin alkaneet jo tottua pimeään, joten hän näki edes jotain.

 

Päässä jyskyttävä kipu tuuditti hänet pian uneen eikä hän herännytkään pitkään aikaan.

 

Liz menetti tyystin ajantajunnan. Yllättäen hän huomasi saaren, katsoessaan ulos hytin pyöreästä ikkunasta. He olivat purjehtineet kauan aavalla ulapalla ja yllättävän saaren löytäminen sai Lizin kiinnostumaan. Se oli aivan krokotiilin pään muotoinen. Lizin sydän alkoi jyskyttää. Oliko saari tunnettu Krokotiilisaari, missä aarre sijaitsi? Löytäisikö Kip aarteen ja pitäisi sen itsellään?

 

Liz pukeutui nopeasti ja meni kannelle. Kip ohjasi laivaa kullan kiilto silmissään, mutisten jotain itsekseen eikä edes huomannut Liziä, joka nojasi laivan reilinkiin, ihaillen rehevää saarta edessään. Valkea hiekkaranta levittäytyi hänen edessään. Taivas oli kirkkaansininen ja aurinko paistoi. Lokit ja muut merilinnut lentelivät saaren yllä kirkuen.

 

-Kaunista, Liz sanoi lumoutuneena itselleen. Jos hän ei olisi ollut Kipin kanssa, hän olisi saattanut nauttiakin tästä. Mutta nyt hän tunsi jännityksen kuplivan vatsassaan sekä oman turvallisuutensa että Maxin turvallisuuden takia. Aikoiko mies lähteä heidän mukaansa, jos Kip päättäisi mennä saarelle?

 

-Menemmekö me saareen? Liz kysyi Kipiltä, joka havahtui ajatuksistaan. Mies nyökkäsi.

-Totta kai. Siellähän se aarre on. Eikä meidän tarvitse mennä kauaksi, koska uponnut aarrelaiva on jossain lähistöllä, Kip sanoi.

 

-Hienoa, Liz huokaisi. Hän ei olisi välittänyt tarpoa jossain sademetsässä tässä kuumuudessa.

 

Pian he olivat tarpeeksi lähellä, jotta Kip saattoi laskea veneen ja auttaa hänet siihen. Liz vilkaisi ylös kannelle ja huomasi Maxin, joka kyhjötti piilossa, valmiina seuraamaan heitä. Max hymyili rohkaisevasti ja Liz sai hymystä lisää voimaa. Kip ei ajatellut nyt muuta kuin aarretta. Ehkä hän voisi pian paeta.


Kip souti nopeasti rantaan. Liz huomasi, että vesi oli syvää ja melko pyörteistä rannan tuntumassa. Kip sai soutaa kaikin voimin, jottei virta veisi heitä mennessään tai kaataisi venettä. Liz puristi veneen reunoja rystyset valkeina ja toivoi selviävänsä hengissä maihin.

 

Hän oli helpottunut, kun sai turvallisen rantahiekan jalkojensa alle. Hiekka oli lämmintä, miltei kuumaa. Liz riisui kenkänsä ja antoi hiekan kutittaa jalkapohjia. Kip hääräsi veneen kanssa ja veti sitä niin pitkälle hiekalle kuin sitä riitti.


-Mistä aloitat tutkimukset? Liz kysyi.

 

-Otin sukellusvehkeet mukaan, Kip otti painavan kassin veneen pohjalta, jonka oli sinne viskannut. Liz huoahti. Kip siis aikoi sukeltaa. Hän pääsisi helposti karkuun.

 

-Tiedän mitä ajattelet. Mutta sidon sinut. Minulla ei ole varaa menettää sinua, Kip virnisti ja otti narua kassista.

 

-Miksi? Et tarvitse minua mihinkään, Liz parahti.

 

-Tarvitsenhan. Vaimokseni, Kip naurahti. Liz tuijotti.

-Sitten minulla on jotain, jonka kanssa jakaa aarteen ilo, Kip sanoi vakavana. Liz puisteli päätään. Kip oli varmaan päästään sekaisin.

 

Liz katseli miten Kip pukeutui sukellusvehkeisiin, kunnes päätti sitoa hänet. Hän istutti Lizin rannalle ja sitoi hänen kätensä selän taakse. Köydet menivät tiukalle eikä Liz kyennyt irrottamaan niitä ranteidensa ympäriltä. Sitten Kip sitoi hänen jalkansa ja kehtasi vielä hymyillä.

 

-Nyt olet siistissä paketissa odottamassa minua, kun saavun tuolta alhaalta aarrelastin kanssa, Kip nauroi. Liz tuijotti kauhuissaan kuin Kip sukelsi mereen, siihen kammottavaan pyörteeseen, joka imaisi miehen kuin imuri roskan. Liziä alkoi yhtäkkiä pelottaa, vaikka Kip olikin hänen vihollisensa. Ei hän silti toivonut kenenkään kuolemaa.

 

Samassa hän huomasi kuinka pieni vene oli tulossa heitä kohti. Liz tähysi merelle ja tunnisti Maxin veneen kyydissä. Hänen teki mielensä hihkaista riemusta, mutta pysyi vaiti. Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun Max pääsi rantaan, kiskoi veneen hiekalle ja juoksi hänen luoksensa.

 

-Oletko kunnossa? Max huolehti, avaten siteitä. Liz nyökkäsi. Hän valahti voimattomana Maxia vasten, joka puristi hänet syliinsä. Mies kohotti varovaisesti hänen leukaansa ja painoi suudelman hänen huulilleen. Suudelma maistui hiukan suolaiselta.

 

-Kip meni etsimään aarretta, Liz sanoi suudelman päätyttyä. Max vilkaisi mereen.

 

-Näin sen. Siksi lähdin soutamaan tänne, Max kertoi ja nousi seisomaan, auttaen Lizin pystyyn.

 

-Pakenemmeko me? Liz kysyi. Max nyökkäsi.

 

-Menemme takaisin alukselle ja jätämme Kipin tänne, Max päätti.

 

-Lähdetään sitten heti, Liz innostui. Hän ei halunnut viettää aikaansa tällä saarella enää hetkeäkään. Ei vaikka sen kauneus lumosi hänet täysin.

 

Max ja Liz menivät veneelle ja työnsivät sen vesille. He yrittivät vältellä pyörrettä ja selvisivät siitä. Liz katseli, miten saari etääntyi hiljalleen, kunnes he saapuivat alukselle. Max auttoi Lizin tikapuille ja Liz kapusi takaisin kannelle Max heti kannoillaan. Max nosti veneen paikoilleen ja ryntäsi ohjaimiin.

 

Pian alus lähti purjehtimaan poispäin saaresta. Liz huomasi Kipin nousevan vedestä ja tuijottavan heidän peräänsä. Mies alkoi huutaa ja huitoa kädellään heitä pysähtymään, mutta Max ei tietenkään tehnyt sitä.

 

-Nalkissa on, Liz naurahti. Hän palasi Maxin luokse, joka veti hänet kainaloonsa.

 

-Hänellä on vene, mutta ei sillä pitkälle pötkitä. Saamme hänet kiinni, jos hän löytää aarteen, Max päätti. Liz hymyili. Hän luotti Maxiin.

 

***

 

Seuraavana päivänä Max tavoitti aluksella Zackin, joka oli saanut lainaksi toisen purjeveneen, joskin paljon pienemmän ja heikkokuntoisemman. Miehistön jäsenet vilkuttivat heille ja Liz vastasi vilkutukseen innoissaan. Hänestä oli ihanaa nähdä taas isäänsä.

 

Zack ja hänen miehistönsä vaihtoivat alusta. Zack rutisti tytärtään hellästi.

 

-Onpa ihanaa, että olet kunnossa, Zack suukotti tytärtään poskelle.

-Maxin ansiosta, Liz sanoi silmät säihkyen. Zack kohotti katseensa Maxiin, joka katseli heitä hymyillen. Zack kiitti miestä ja Max naurahti.

 

-Tyttärenne on erikoislaatuinen nainen, Max sanoi. Zack nyökkäsi. Hän tiesi sen eikä siksi tahtonut menettää häntä.

 

-Palaammeko Krokotiilisaarelle? Liz kysyi.

 

-Palaamme. Haemme jotain, joka kuuluu meille, Zack virnisti.

 

-Kip on varmasti jo löytänyt sen, Liz pohti.

 

-Se vain helpottaa etsimistämme, Zack naurahti. Liz huokaisi. Mikä taas tarkoittaisi, että heidän seikkailunsa oli ohi.

 

***

 

 Zack, Liz, Max ja heidän miehistönsä löysivät Kipin aarteineen päivineen Krokotiilisaarelta. Kip oli yrittänyt soutaa, mutta ei ollut jaksanutkaan, sillä voimat olivat loppuneet kesken, joten hän oli palannut takaisin ja piiloutunut metsään. Sieltä Zack ja muut miehet löysivät hänet, vangitsivat hänet ja ottivat aarteen, joka kuului heille. Kukaan ei ymmärtänyt, miksi isän täytyi palauttaa aarre sen oikeille omistajilleen.


-Mutta meistä olisi tullut rikkaita, miehet olivat vastustelleet.

 

Max ja Liz taas eivät välittäneet saivatko he pitää aarteen tai eivät. He olivat nimittäin löytäneet toisensa ja vakuuttivat, että rakkaus oli se kaikkein kallein aarre. Mikään ei voittanut sen kultaista kimalletta. Rakkaus säilyi sydämissä ikuisesti.

 

Liz ja Max vihittiin puolen vuoden kuluttua Roswellissa, Maxin asuinseudulla. Häät olivat ikimuistoiset ja niistä puhuttiin pitkään pienessä kaupungissa, johon osallistui miltei koko Roswellin väki.

 

Zack jatkoi aarteen etsintää heti, kun tuore aviopari oli lähtenyt häämatkalle Kanarian saarilla sijaitsevaan ylelliseen kylpylähotelliin. Eikä riemu loppunut suinkaan siihen. Parin kuukauden kuluttua, kun Liz ja Max olivat menneet naimisiin, Liz huomasi olevansa raskaana.

 

Liz ja Max saivat tytön, jonka nimeksi tuli Danielle Elizabeth Evans. Daniellella oli tummat hiukset ja tummat silmät, aivan samanlaiset kuin isälläänkin. Hän oli suloinen pikkutyttö ja valloitti heti kaikkien sydämet.

 

Zack taas tapasi eräällä merimatkallaan punatukkaisen naisen, jonka nimi oli Emily. Emily oli häntä itseään muutaman vuoden nuorempi ja pari rakastui ensi silmäyksellä. Hyvin pian Emily huomasi olevansa raskaana ja he saivat pojan, jonka nimeksi tuli Alex. Liz oli iloinen velipuolestaan ja odotti innolla Emilyn ja Zackin häitä, kunhan pari joskus pääsisi mereltä kotiin asti.

 

Loppu