– Elämää Roswellin jälkeen

Henkilöt: Liz, Max, Michael, Maria, Kyle, Isabel jne …

Summary: Nuoret pakenevat Jessen pakettiautolla pois Roswellista. Suuntana on päästä niin kauaksi, että heitä ei osata etsiä sieltä. Liz ja Max ovat menneet naimisiin ja elävät nyt yhteistä aikaa avioparina – mutta se ei ole helppoa, kun heidän täytyy kaiken aikaa paeta. Voivatko he koskaan asettua aloilleen vai tuleeko heistä ikuisia kulkureita …?

Aika: Graduationin jakson jälkeinen aika …

Paikka: millon missäkin

Jessen pakettiautossa

Liz nuokkui poski Maxin olkapäätä vasten. Auto pomppi kuoppaisella tiellä heidän matkatessaan kohti tuntematonta. Pimeys oli jälleen laskeutunut seudun ylle ja kaunis tähtitaivas tuikki heidän yläpuolellaan. Michael ajoi pakettiautoa ja katseli tiukka ilme kasvoillaan eteenpäin. He olivat ajamassa Arizonan autiomaata pitkin eikä lähettyvillä näkynyt mitään muuta kuin pelkkää autiota seutua, puutonta erämaata. Michael vilkaisi vieressä istuvaa Mariaa, jonka silmät olivat ummessa, pitkät ripset laskeutuivat siroille, punehtuneille poskille ja vaaleat hiukset olivat hiukan sekaisin. Hiljainen musiikki kantautui radiosta, mutta se ei häirinnyt nukkuvia. Ainoastaan Michael ja Max valvoivat. Jopa Kylekin oli nukahtanut, nojaten takapenkin ikkunalasiin ja kuorsaten hiljaa.

He olivat matkanneet nyt viisi päivää. Viisi pitkää päivää, joiden aikana oli ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Liz ja Max olivat menneet naimisiin. Michael huoahti hiljaa. Se oli ollut hänestä uskomatonta. Hän oli silti aina tiennyt, että niin tulisi käymään. Huolimatta Tessistä, kaikista tapahtumista, Liz ja Max kuuluivat yhteen. Kumpa kaikki olisi ollut yhtä selvää hänen ja Marian välillä. Heidän välinen suhteensa oli ollut myrskyisää, kuoppaista ja täynnä ongelmia. Michael ei ollut niitä mutkattomampia ihmisiä ja Marian temperamentti teki hänet hulluksi, mutta silti syvällä sisimmässään hän rakasti tuota höpsöä tyttöä.

Liz Evans säpsähti hereille, kun auto osui kuoppaan ja hän heilahti ikävästi taaksepäin. Maxin vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen ja veti kainaloonsa. Liz hymyili ja kohtasi pimeässä tuikkivat silmät. Max puristi häntä hellästi itseään vasten ja Liz tunsi olevansa turvassa. Tähän hän kuului. Maxin rinnalle. Hän oli aina tiennyt sen, vaikka joskus hänestä olikin tuntunut, että heidän suhteestaan ei tulisi mitään. Nyt Max kuului hänelle. Kokonaan.

-Missä me olemme? Liz kuiskasi. Max vilkaisi häneen.

-Yhä Arizonassa. Olemme ylittämässä autiomaata. Saavumme kohta Texasiin ja pysähdymme jonkinlaiseen pikkukaupunkiin hetkeksi, Max kertoi ja Liz nyökkäsi, nousten hiukan parempaan asentoon istumaan. Pakettiauton pomppiminen teki hänen vartalonsa helläksi.

Liz  katsahti vasemman kätensä nimettömässä tuikkivaa sormusta. Hän hymyili unelmoivasti. Liz Evans. Nimi kuulosti ihanalta. Eläminen Maxin kanssa tulisi aina olemaan jännittävää. Silti hän haaveili, että joskus he voisivat asettua aloilleen, perustaa perheen ja kasvattaa lapsia. Mieluiten niin, että heidän ystävänsä olisivat lähellä. He tarvitsivat kaikki tukea toisistaan. Huokaisten hän painoi päänsä Maxin syliin ja nukahti miltei saman tien takaisin.

Aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Kuumuus autossa oli miltei tukahduttavaa ja ahtaus teki heidän olonsa epämukavaksi, vaikka he yrittivätkin olla valittamatta. Muuta mahdollisuutta ei ollut. Tällä kertaa Kyle ajoi ja Michael nukkui sikeästi takapenkillä. Poika olikin ajanut koko yön, joten hän ansaitsi unensa.

-Minulla on kiljuva nälkä. Emmekö voisi pysähtyä syömään jotakin? Maria aneli ja Max nyökkäsi.

-Tottakai. Etsitään lähin ruokapaikka. Rahavarastomme alkavat kohta olla vähissä. Joudumme hakemaan jotakin työtä ja yrittää tienata jotenkin, että voimme taas jatkaa matkaa, Max sanoi ja Liz tiesi hänen olevan oikeassa. Hän voisi vaikka ryhtyä tarjoilemaan Marian kanssa jonkinlaisessa ravintolassa. Heillähän oli siitä kokemusta.

Niin Kyle pysäytti pakettiauton McDonaldsin eteen. Paikka oli hiljainen ja pihassa seisoi vain yksi ainoa auto – musta volvo, jonka sisälle ei näkynyt. He hyppäsivät ulos, jopa Michael oli herännyt kuullessaan pääsevänsä syömään.

-Mihinkä seuraavaksi? Liz kysäisi, kun he astelivat taas ulos auringonpaisteeseen.

-Jatketaan matkaa. Turha sitä on jäädä tänne pitkäksi aikaa. Onko kenelläkään vessahätä? Max kysyi ja muut pudistivat päätään. Niinpä matka jatkui.

Illalla he pysäyttivät autonsa erään ladon eteen.

-Meillä ei ole varaa nukkua hotellissa, Max tokaisi, sammuttaen moottorin. Hän oli ajanut loppumatkan. Kyle huokaisi.

-Osa voisi nukkua ladossa ja osa autossa. Ovatko talon asukkaat paikalla? Kyle halusi tietää. Isabel pudisti päätän, kurkkien ulos ikkunasta.

-Pihassa ei näy autoa ja mökki on pimeänä. Paikka näyttää hylätyltä. Ehkä asukkaat ovat lomalla jossakin, Isabel ehdotti. Max, Liz, Michael ja Maria suunnistivat kulkunsa kohti latoa ja Isabel ja Kyle saivat jäädä nukkumaan autoon. Ladossa oli heiniä hyvin paljon, mutta se ei häirinnyt heitä.

Max veti Lizin lähelle lämmintä vartaloaan. Yöt olivat viileitä eivätkä he saaneet tulla kipeiksi.

-Tähän kiertolaisen elämään voisi vaikka tottua, Liz naurahti hiljaa, painautuen syvälle heiniin ja Maxin turvalliseen kainaloon. Max silitti hänen tummanruskeita hiuksiaan, jotka putoilivat hänen olkapäitään pitkin.

-Sinun kanssasi, kyllä, Max hymyili ja kumartui sitten suutelemaan Lizin pehmeitä huulia. Liz kietoi käsivartensa Maxin kaulan ympärille ja he suutelivat intohimoisesti toisiaan. Heillä oli ollut hyvin vähän hetkiä, jolloin he olisivat saaneet olla kahden. Liz oli suudellessaan Maxia hyvin tietoinen Mariasta ja Michaelista, jotka olivat majoittuneet ladon toiseen päätyyn ja yrittivät olla kiinnittämättä huomiota heihin, syventymällä suutelemaan toisiaan.

-Meidän pitäisi nukkua, Liz mutisi, mutta silti hän ei pystynyt lopettamaan. Maxin huulet vetivät puoleensa. Max naurahti ja hyväili häntä paidan läpi.

-Tiedän sen, mutta minua ei oikeastaan nukuta, Max mutisi ja Liz hykerteli. He kietoutuivat toistensa ympärille ja toivoivat kovasti voivansa olla kahden. Mutta siihen menisi pitkä aika. Ehkä heillä ei koskaan tulisi olemaan hetkiä, jolloin he saisivat olla kahdestaan.

-Minua kyllästyttää tämä ajaminen, Maria valitti, heidän kyykkiessään Lizin kanssa pusikossa. Pojat istuskelivat pakettiauton luona ja huolivat. Päivä oli puolessa. Aurinko porotti suoraan kirkkaansiniseltä taivaalta ja lintujen laulu kantautui heidän korviinsa.

-Olen samaa mieltä. Voisimme asettua johonkin suurkaupunkiin hetkeksi asumaan. Eihän  meitä kukaan siellä ihmettelisi, Liz tokaisi ja nousi sitten seisomaan, vetäen housuja jalkaansa.

-Olen samaa mieltä. Miten olisi Houstonin laita? Sehän on tässä ihan lähellä, Maria ehdotti. Liz kohautti olkiaan ja sipaisi hiussuortuvan kasvoiltaan.

-Siitä pitää neuvotella muiden kanssa, Liz sanoi.

-Voisimme tehdäkin niin, Max nyökkäsi, kun Maria oli kertonut ideastaan. Max veti Lizin kainaloonsa.

-Mihin me menisimme asumaan? Hotellihuoneessa oleminen voisi tulla ehkä liian kalliiksi, Max sanoi ja muut olivat samaa mieltä.

-Tunnen erään tyypin Houstonista. Hän on koko kesän Euroopassa ja lainaisi meille varmaankin kernaasti taloaan. Se sijaitsee meren rannalla. Olen kerran käynyt siellä. Voisin soittaa Tylerille ja kysyä asiasta, Kyle ehdotti ja muille se sopi erinomaisesti. Niinpä he suuntasivat kulkunsa kohti Houstonia. 

Vihdoinkin Houstonissa. Liz kurkki mielenkiinnolla suurta, elävää kaupunkia, missä ihmiset kuljeksivat vähissä vaatteissa kaduilla. Aurinko porotti suoraan kirkkaansiniseltä taivaalta.

-Missä se sinun ystäväsi talo on? Max kysyi. Hän ajoi vuorostaan. Kyle rypisti kulmiaan.

-Hän sanoi sen olevan meren rannalla. Ajetaan, kunnes meri tulee vastaan, sitten voin soittaa hänelle ja kysyä hiukan neuvoa, Kyle tokaisi. Isabel vilkaisi poikaa.

-Onko sinulla avain siihen taloon? hän kysyi. Kylen ilme venähti.

-Ei, olen unohtanut koko asian. No voihan samperi, hän manasi. Michael irvisti.

-Ei hätää, emme me turhaan ole avaruusolioita. Minä osaan avata lukkoja voimillani. Pääsemme kyllä sisään, Michael lohdutti ja Kyle rentoutui.

Lopulta Liz huomasi meren aaltoilevan heidän edessään. He ajoivat pakettiautolla sivutietä ja saapuivat pian rantaan, missä ei ollut ketään. Eräässä kyltissä luki YKSITYISALUE. Kaksikerroksinen omakotitalo seistä nökötti heidän edessään ja he nousivat autosta ja astelivat hiukan epäröiden sitä kohden.

-Kyle, oletko nyt varma, että saamme käyttää tätä? Max kysyi ja Kyle nyökkäsi.

-Tottakai. Soitin ystävälleni aiemmin päivällä ja se sopi hänelle, Kyle sanoi. Michael harppoi porrasaskelmat nopeasti pitkillä jaloillaan, vilkaisi sitten muita, ja laittoi kätensä lukon päälle. Hänen kätensä alkoi hohtaa ja pian kuului hento napsahdus. Ovi aukesi narahtaen.

-Sisään sitten vain, Michael tokaisi ja astui ensimmäisenä eteiseen.

Siellä oli hyvin siistiä. Seinät oli maalattu valkoisiksi, varmaankin ihan hiljattain, sillä siellä tuoksui vieläkin maali. Liz ja Maria kapusivat yläkertaan. Siellä oli neljä huonetta, wc, olohuone ja keittiö. Huoneet olivat pieniä, niihin mahtui vain kaksi, mutta ainakin heille jokaiselle riittäisi nukkumapaikat.

-Toivottavasti olemme oikeassa paikassa, Maria mutisi ja laski kassinsa yhteen pieneen huoneeseen, jonka hän jakaisi Michaelin kanssa. Liz hymyili ja katseli ulos välkkyvän sinistä merta ja upeaa hiekkarantaa, joka levittäytyi heidän edessään.

-Luulen niin. Osoite oli ainakin sama, jonka Kylen ystävä antoi. Tule, lähdetään uimaan, Liz ehdotti. He vaihtoivat bikinit päälleen ja lähtivät ulos, minne pojatkin hetken kuluttua liittyivät.

Vesi oli ihan viileää ja he uivat pitkään. Pehmeä hiekka kutitti paljaita varpaita, kun he palasivat talolle tekemään ruokaa.

-Katsokaa mitä minä löysin, Michael ilmestyi hetken kuluttua olohuoneesta, setelinippu kädessään. Marian silmät levisivät.

-Mistä sinä ne otit?

-Lipastolaatikosta. Ystäväsi on tainnut unohtaa ne sinne, Michael virnisti Kylelle.

-Pistä ne takaisin, Maria käski. Michael huoahti ja tunki rahat taskuunsa Marian mulkaisuista huolimatta. –Älä viitsi, me tarvitsemme niitä paljon kipeämmin kuin Kylen ystävä, Michael tokaisi.

-Maksetaan hänelle rahat takaisin sitten, kun meillä on varaa, Max sanoi. Michael kohautti olkiaan ja istahti keittiön pöydän ääreen. Hän alkoi voidella jääkaapista löytämiä leipiä.

-Olikin hyvä idea tulla tänne, Michael tokaisi jonkin ajan kuluttua, kun he olivat syöneet itsensä kylläisiksi.

Illalla he istuivat television ääressä ja katselivat uutisia. Onneksi heitä ei ainakaan etsitty. Ei ainakaan uutistenvälityksillä.

-Taidamme olla turvassa ainakin jonkin aikaa, Max sanoi tyytyväisenä.

He saivat olla talossa neljä päivää rauhassa, kunnes tapahtui jotain. Liz oli seisomassa keittiössä ja katselemassa ulos ikkunasta, vesilasi kädessään, kun hän yhtäkkiä horjahti. Hänen silmiensä edessä alkoi välähdellä kuvia, missä mustapukuiset miehet hyökkäsivät heidän taloonsa. Vesilasi putosi hänen käsistään ja särkyi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Liz painoi käden voihkaisten otsalleen. Taloon hyökättäisiin. Mahdollisesti jo hyvin pian. Heidän olisi lähdettävä.

-Liz! Onko kaikki hyvin? Max ryntäsi samassa keittiöön. Hän pysähtyi hetkeksi aikaa hämmentyneenä, nähdessään Lizin lasin sirpaleiden keskellä. Liz kohotti kalpeat kasvonsa häntä kohti. –Sain taas näyn, Liz kuiskasi ja nuolaisi kuivia huuliaan. Max harppoi häntä kohti, nappasi hänet syliinsä ja piteli sylissään hetken aikaa, kunnes istuutui keittiön pöydän ääreen. Liz painoi päänsä Maxin vahvaa olkapäätä vasten.

-Mitä sinä näit? Max kysyi hellästi. Liz veti syvään henkeä.

-Taloon hyökätään, Max. Meidän on lähdettävä. Nyt heti, Liz sanoi kiivaasti. Maxin kulmat kurtistuivat.

-Saitko selvän mikä vuorokauden aika oli? Max halusi tietää. Liz kohautti olkiaan.

-Oli niin pimeää, joten ehkä oli yö. Se voi siis tapahtua jo ensi yönä. He ovat meidän jäljillämme Max, Lizin ääni oli avuton. Maxin ote tiukkeni hänestä.

-En ymmärrä miten. Emme ole jättäneet tuntomerkkejä. Mutta emme saa hukata aikaa yhtään. Menen ilmoittamaan muille, että meidän on lähdettävä, Max sanoi ja laski Lizin sylistään. Lasinsirpaleet unohtuivat keittiön lattialle lojumaan.

Vartin kuluttua he jo istuivat autossa matkalla kohti tuntematonta. Heillä ei ollut mitään päämäärää, he ajoivat vain karkuun.

-Onneksi älysin ottaa evästä mukaan, Kyle vilkaisi reppunsa suuntaan, mihin oli tunkenut leipää, omenaa, voita ja hiukan mustaherukkamehua, jota oli löytynyt talon kellarista pienistä pulloista.

-Pärjäämme niillä ainakin pari päivää, Max sanoi, puristaen rattia tiukasti. Hänen katseensa oli keskittyneenä tiehen. Kukaan ei puhunut sen jälkeen mitään pitkään aikaan.

He nukkuivat seuraavan yönsä pakettiautossa erään hylätyn meren rannalla, suurten pusikoiden suojassa. Heidän oli kylmä, vaikka päivät olivatkin erittäin lämpimiä. Liz makasi Maxin kainalossa ja kuunteli miehensä tasaisia hengenvetoja. Hetken aikaa he olivat saaneet olla turvassa, mutta sitten heidän oli taas ollut aika jatkaa pakomatkaansa. Eikö tämä koskaan loppuisi? Eivätkö he koskaan saisi elää rauhassa ja unohtaa menneisyyttä? Ei, kukaan heistä ei koskaan unohtaisi menneisyyttään. Se oli osana heidän elämäänsä.

Liz heräsi, kun aamunkajo loisti autoon. He olivat jälleen liikkeellä. Michael ajoi tällä kertaa. Heidän tarkoituksenaan oli jatkaa matkaansa syvemmälle Yhdysvaltoihin ja mennä Marian tädin luokse Iowaan. Sinne oli kuitenkin monen tunnin matka. Marian täti oli luvannut antaa heille talonsa muutamaksi päiväksi, kun hän yöpyisi itse New Yorkissa ystäviensä luona. Maria ei halunnut sotkea tätiään koko tähän soppaan. Täti oli myös luvannut heille hiukan rahaa ja ruokaa, ja sanonut, että he löytäisivät ne kellarista. Siihen asti heidän oli pärjättävä omillaan.

Yhtäkkiä kuului valtaisa pamahdus. Maria kiljaisi.

-Joku ampuu meitä!

Max menetti auton hallinnan ja samassa se jo syöksyi kohti tienvartta. Heidän edessään ei onneksi ollut muuta kuin aavikkoa. Texas ei ollut kovin asumarikasta. Lopulta auto pysähtyi ja he katsoivat toisiaan pelästyneinä.

-Ampuiko joku meitä tosiaan? Liz kysyi hengästyneenä. Michael aukaisi oven ja vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Sitten hän laskeutui autosta ja vilkaisi alas. Yksi pyöristä oli puhjennut.

-Ei. Rengasrikko, Michael tokaisi ja muut huojentuivat. Max nousi autosta ja hyvin pian pojat olivat saaneet vararenkaan paikoilleen. Sen jälkeen matka jatkui. Jälleen. 

Rankkasade yllätti heidät, kun he ajoivat kohti Iowaa. Heidän pitäisi olla Iowan valtion rajalla aivan tuossa tuokiossa. Pisarat rummuttivat lasia tiuhaan tahtiin ja estivät Michaelin näkyvyyden, joka vuorostaan ajoi. Maria istui hänen vieressään ja tuijotti eteensä, kuunnellen korvalappustereoita ja liikahdellen hitaasti musiikin tahdissa. Michael tiesi Marian rakastavan musiikkia ja tyttö olisi halunnut ryhtyä laulajaksi, mutta heidän tilanteensa ei sallinut sitä. Joskus Michael tunsi olevansa syypää siihen, ettei Maria voinut toteuttaa unelmiaan. Mutta Maria oli toisaalta itse valinnut sen, että oli lähtenyt heidän mukaansa, vaikka oli hyvin tiennyt, että heidän elämänsä ei tulisi olemaan kuin vaaroja ja pakenemista.

Michael huokaisi ja sipaisi ruskean, karanneen hiussuortuvan otsaltaan. Hän oli matkan aikana tajunnut rakastavansa Mariaa eikä tahtonut, että tämä jäisi kiinni. Ehkä Maria voisi jäädä Iowaan tätinsä luokse. Michael oli tosin varma, että Maria ei suostuisi siihen. Tyttö oli niin pahuksen uppiniskainen. Michael tajusi hyvin pian, ettei voinut enää ajaa eteenpäin. Sade oli niin rankkaa, että hän ei nähnyt mitään. Niinpä hän käänsi auton tien sivuun.

-Mitä? Miksi me pysähdymme? Maria havahtui ja kiskaisi korvanapit korviltaan. Michael katsahti häneen ja kohautti olkiaan.

-En näe eteenpäin. Meidän on pakko odottaa sateen loppumista, Michael tokaisi.

-Entä jos ne miehet tulevat? Liz kysyi takapenkiltä. Michael vilkaisi taustapeiliin ja kohtasi Maxin tummien silmien katseen. Max oli samaa mieltä siitä, että heidän oli jäätävä tähän hetkeksi.

-Eivät tule. Olemme jo kaukana edellä, Max lohdutti Liziä ja tyttö käpertyi tiukemmin Maxin lämpöiseen kainaloon.

Isabel yritti katsella ulos synkkään maisemaan, mutta ei nähnyt sateen valumiselta mitään. Hän kaipasi Jesseä enemmän kuin tahtoi myöntää. Katsellessaan Liziä ja Maxia yhdessä, hän tunsi sydämensä täyttyvän yksinäisyydestä. Hänet oli selvästi luotu kulkemaan yksin, ilman kumppania. Isabel huokaisi. Kaikki hänen luomansa suhteet poikiin tuntuivat lopahtavan kesken. Ensin Alexin kuolema oli vienyt pojan häneltä ja nyt Jesse oli joutunut jäämään Roswelliin. Itsepä halusit niin. Jesse olisi lähtenyt mukaanne, mutta olit niin typerä, että päästit hänet menemään, ilkeä ääni hänen päänsä sisällä kuiskutti. Isabelin silmät kyyneltyivät. Hänellä ei ollut ollut muita mahdollisuuksia. Jesse oli kaivannut tavallista elämää, ei tämä olisi jaksanut vaeltaa heidän kanssaan ympäri Yhdysvaltoja.

-Izzy, oletko kunnossa? Max kuiskasi. Isabel pyyhkäisi karanneen kyyneleen poskeltaan ja katsahti veljeensä, hymyillen urheasti. Onneksi autossa oli hämärää.

-Olen tietenkin, Isabel valehteli. Max katsoi häntä epäluuloisena, mutta antoi hänen sitten olla. Maxkaan ei välitä minusta enää kuten ennen. Nyt hänellä on Liz huolehdittavanaan eikä hän pysty huolehtimaan kahdesta. Sinun on hankittava itsellesi mies, Isabel! Isabel huokaisi tuhahtaen. Helpommin sanottu kuin tehty, hän ajatteli happamana.

Vihdoin sade tuntui taukoavan ja he pääsivät jatkamaan matkaa. He joutuivat ajamaan pienimuotoisen keskustan läpi, kunnes tulivat maaseudulle päin, missä lehmät laidunsivat laitumilla ja hevoset juoksentelivat aitauksissa vapaana. Liz katseli niitä unelmoiden. Voisipa hänkin juosta noin huolettomana, ilman mitään ahdistavia ajatuksia, vapaana kaikesta. Joskus hän toivoi, että Max ei olisi ikinä pelastanut häntä. Jos hän olisi vain kuollut, Max, Michael ja Isabel olisivat saaneet elää rauhassa. Liz pudisti päätään. Ei, hän ei saanut ajatella huonoja asioita. Hän oli todella onnellinen, että oli tutustunut Maxiin ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Hän ei katunut mitään.

-Tuolla tätini talo on! Maria huudahti riemastuneena. Aurinko oli jo laskemassa ja värjäsi taivaanrannan hehkuvan punaiseksi, kun he kääntyivät kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun omakotitalon pihaan. Se näytti autiolta. Talli ja kanala siinsivät hiukan vasemmalla. Marian tädin mies Arnold oli työmatkalla Euroopassa viikon verran ja lentäisi sieltä New Yorkiin hakemaan vaimoaan. Maria ei luultavasti näkisi kumpaakaan. Heillä ei ollut lapsia.

-Mukava paikka. Aika samanlainen kuin se edellinenkin talo, Liz tokaisi, kun he astelivat kuistille. Maria löysi kukkaruukun alta avaimen ja avasi oven. Eteinen oli valoisa ja tilava. Naulakoissa roikkui paljon erilaisia takkeja ja pusakoita ja kengät oli laitettu siistiin riviin ritilälle. He riisuivat ulkovaatteet ja tekivät kierroksen talossa. Jokainen tavara oli siistissä järjestyksessä, mitään henkilökohtaista ei lojunut lattioilla. Talossa oli kaksi vierashuonetta, joissa oli kolme sänkyä ja Marian tädin ja sedän makuuhuone. Alhaalla oli olohuone, kylpyhuone, sauna ja keittiö.

-Sauna! Upeaa, saamme heittää tänä iltana oikein kunnon löylyt, Kyle intoili ja tutki saunan perusteellisesti. Muilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja niin Kyle ja Michael alkoivat lämmittää saunaa. Pojat menivät ensin ja tytöt sitten.

-Uuh, olenkin kaivannut pesua, Liz huokaisi, kyyristellen kuumilla lauteilla. Isabel viskasi kiukaaseen vettä ja irvisti kuumuuden levitessä pieneen tilaan.

-Sama täällä. Minusta tuntuu kuin kirput juoksisivat selkääni pitkin, Isabel värähti.

-Onkohan täällä shampoota missään? Maria kysyi.

-Toivottavasti tai olemme täällä turhaan, Liz tuhahti. Onneksi shampoo löytyi pesupuolelta ja he pesivät viime päivien lian ja pölyn pois.

Seuraavana päivänä Liz heräsi Maxin kainalosta. Alaston vartalo tuntui lämpimältä hänen paljasta ihoaan vasten ja Liz hymyili onnellisena. Hän rakasti tällaisia herätyksiä. Toivottavasti hän saisi herätä vielä pitkään miehensä vierestä.

-Huomenta unikeko, Max kuiskasi ja suuteli hänen pehmeitä huuliaan. Liz hymyili ja katsoi silmät tuikkien Maxia.

-Huomenta! Oletko ollut pitkään hereillä? Liz kysyi. Max pudisti päätään.

-Muutaman minuutin. Muut taitavat olla jo ylhäällä, sillä alhaalta kuuluu ääniä, Max tokaisi ja niin hekin nousivat vuoteesta ja pukeutuivat.

-Sinun on pakko hakea ne munat sieltä. Minä en kanalaan tule, Isabel tuhahti. Kyle ja hän seisoivat kanalan ovella ja kurkkivat sisään tilaan, missä paljon kanoja kökötti orrilla, nuokkuen tai höyheniään sukien.

-Entä jos ne hyökkäävät kimppuuni? Tuletko sitten pelastamaan minut? Kyle katsoi Isabelia, joka virnisti ja läimäytti poikaa olalle, työntäen häntä sisään kanalaan.

-Tottakai tulen, Isabel vakuutti. Kyle näytti epäilevältä ja pälyili sitten kanoja kulmainsa alta. Ne olivat huomanneet vieraan tulijan ja kotkottivat kiivaasti.

-Olkaa hiljaa, Kyle murahti ja yritti saada yhden munan erään kanan alta. Se alkoi kuitenkin nokkimaan häntä ja Kyle vetäisi parahtaen kätensä pois.

-En minä sinua syö! Vielä, Kyle uhkasi ja sai toisen nokkaisun sormelleen. Kylen silmät välähtivät.

-Itsepähän kerjäsit, Kyle yritti tarttua siihen, mutta se yritti lentää, putosi orreltaan maahan ja kotkotti niin, että Kylen korvat olivat haljeta.

-Isabel! Kyle huusi. Kun hän katsahti ovelle, se oli tyhjä. Loistavaa, Isabel oli jättänyt hänet yksin kanojen nokittavaksi! Kyle ryntäsi ovelle hurjistunut kanalauma perässään, riuhtaisi sen auki ja pakeni auringonpaisteeseen, kanat perässään.

-Sulje se ovi! joku huusi. Kyle kääntyi, oli tallata yhden kanoista, kirosi raskaasti ja horjui ovelle, jonka hän paiskasi sitten kiinni ennen seuraavaa kanahyökkäystä. Kyle huohotti ja tuijotti neljää kanaa, jotka taapersivat pihamaalla, kotkottaen ja siipiään räpytellen.

-Eikö joku voisi ottaa ne kiinni? Kyle huusi. Liz, Max, Maria, Michael ja Isabel nauroivat kuistilla katketakseen ja Kyle risti käsivarret rinnalleen.

-Hyvä! Naurakaa te vain! Minut melkein nokittiin hengiltä! Kyle karjui vihaisena. Nauru vain yltyi. Kyle kimpaantui, käännähti kannoillaan ja marssi tiehensä.

-Me taisimme suututtaa hänet, Liz pyrskähteli vieläkin. Max naurahti.

-Totta. Kuka haluaa tulla kanajahtiin? Max kysyi silmät tuikkien. Liz, Maria ja Michael ilmoittautuivat, mutta Isabel jäi loikoilemaan kuistille. 

 Kyle marssi kiukkuisena pitkin soraista rinnettä, poispäin talolta. Idiootit. Nauroivat vain, kun mies oli pulassa kanojen valtaamina. Hän teki itsensä naurunalaiseksi, mutta sille ei mahtanut enää mitään. Kyle huokaisi ja haroi tummia hiuksiaan. Hetken käveltyään hän saapui pienelle kioskille, minkä pihassa oli autiota. Kiska vaikutti tyhjältä, mutta kun hän meni sisään, siellä makasi lattialla nainen. Kyle räpäytti silmiään. Kummallista. Miksi nainen makasi lattialla? Kyle kyykistyi ja rypisti kulmiaan. Sitten hän tajusi. Nainen oli kuollut. Hän huomasi kuinka naisen rinnassa olevasta haavasta tuli verta. Sydän jyskyttäen, Kyle kompuroi ovelle. Hän riuhtaisi sen auki ja ryntäsi ulos.

Liz ja Max istuskelivat kuistilla ja katsoivat kuinka aurinko laskeutui hitaasti taivaanrannan taa. Taivas oli värjäytynyt purppuranpunaiseksi.

-Miten romanttista, Liz huokaisi onnellisena. Max silitteli hänen tummia hiuksiaan ja hymyili.

-Sinun kanssasi mikä tahansa on romanttista. Missähän Kyle on? Hän on viipynyt jo muutaman tunnin poissa, Max ihmetteli. Liz naurahti ja kohotti katsettaan Maxiin.

-Mihin me Kylea tarvitsemme, kun meillä on toisemme? Liz kummasteli. Max painoi huulensa tytön huulille ja sipaisi tämän poskea.

-Olen iloinen, että menimme naimisiin, Max tokaisi. Liz painautui tiukemmin Maxin kainaloon. Hänkin iloitsi siitä joka hetki.

Siinä samassa Kyle kompuroi heitä kohden kalpeana kasvoiltaan. Max pomppasi seisomaan ja Lizkin nousi kummissaan.

-Kyle, onko jotain tapahtunut? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen, Liz sanoi. Kyle nielaisi.

-Lähellä oli. Menin kioskille ja näin siellä naisen. Joka oli kuollut, Kyle sanoi. Liz veti kauhuissaan henkeä ja tarrasi Maxia käsivarresta.

-Miten? Kuka hänet tappoi?

-En minä tiedä. Ehkä sinä voisit saada sen selville, jos tulisit katsomaan sitä ja koskettaisit – Kyle aloitti. Liz värisi inhosta.

-En halua koskettaa kuollutta, Liz sanoi pelästyneenä. Max katsoi Kylea.

-Siten saisimme ainakin rauhan, jotta tietäisimme kuka sen teki, Kyle maanitteli. Liz punnitsi ajatusta pitkään, kunnes lopulta suostui vastahakoisesti.

Niinpä he kolme lähtivät kiskalle. He menivät sisään kioskiin, missä sama nainen makasi lattialla. Liz värähti. Hän oli harvoin nähnyt kuolleita ihmisiä. Liz laskeutui hitaasti polvilleen ja kohotti kätensä. Hän kosketti naisen ihoa, se oli kylmä. Hän nielaisi ja samassa välähdys sai hänet säpsähtämään. Hän näki edessään kaksi huppupäistä miestä, joista toinen osoitti naista aseella ja laukaisi sen. Nainen valahti maahan elottomana. Siihen välähdys loppui.

-Mitä sinä näit? Kyle kysyi kiihkeästi. Max auttoi Lizin seisomaan ja tyttö nojasi kiitollisena häneen. Hän tunsi olonsa heikoksi.

-Se oli vain ryöstö, Kyle. Kaksi kommandopipoista miestä ja toisella oli ase, Liz sanoi. Kyle huoahti. –Olemme siis ainakin toistaiseksi turvassa, Kyle mutisi. He ilmoittivat asiasta poliisille, ja lähtivät kioskilta, jättäen lapulle tuntomerkit ryöstäjistä. He eivät halunneet hälyä ympärilleen, joten toimivat vaivihkaa.

-Kauheaa, murhattiinko nainen? Maria loikkasi Michaelin turvallisesta kainalosta, kun Max kertoi tapahtuneesta. Kyle nyökkäsi.

-Ja kioski oli ryöstetty. Nyt vasta tajusin sen, kun katsoin ympärilleni. Rahat olivat kadonneet ja puolet kioskin tuotteista, Kyle huokaisi. Michael kiskaisi Marian takaisin kainaloonsa.

-Uskomatonta, että sellaista voi tapahtua. Ihan meidän lähellä, Maria värisi.

-No, ryöstäjät ovat varmaankin jo kaukana, Max tokaisi. Maria huokaisi helpotuksesta.

Illalla Maria loikoili Michaelin vieressä, kuunnellen pojan tasaista hengitystä. Hän tunsi olevansa turvassa Michaelin lähellä, pojan vahva vartalo antoi suojaa. Michael heräsi pienestäkin äänestä ja oli valmiina puolustamaan häntä, jos jokin vaara uhkasi. Siksi Maria ei uskaltanut edes liikahtaa. Hän kuunteli avoimesta ikkunasta kantautuvan sateen tasaista ropinaa ja huokaisi hiljaa. Michael kierähti samassa puoliksi hänen päälleen ja kiskaisi hänet kainaloonsa.

-Miksi sinä valvot? Michael mutisi silmät ummessa. Maria hymyili pimeään.

-En mitään. Ajattelen asioita. Nuku vain, Maria suikkasi suukon Michaelin huulille ja poika avasi silmänsä, katsoen häntä veitikkamaisesti.

-Minua ei ainakaan enää nukuta, Michael tokaisi vihjailevasti. Maria kietaisi kätensä pojan kaulan ympärille ja he uppoutuivat kiihkeään suudelmaan.

Aamulla vesisade oli tauonnut. Max oli saanut tehtäväkseen hakea munat kanalasta tällä kertaa, sillä Kyle ei suostunut astelemaan kanalaan enää jalallaankaan. Maxia kanat eivät nokkineet, tuijottivat vain orreltaan. Ne kai vaistosivat, että Max saattoi olla vaarallinen voimillaan, jos ne kävisivät hänen kimppuunsa.

Niinpä Max sai korillisen munia, jotka hän vei sisälle. Liz, Maria ja Isabel häärivät aamiaisen kimpussa ja saivat paistaa munakasta heille kaikille.

-Mmm … Tuoksuu herkulliselta, Kyle tokaisi astellen keittiöön hiukset pörrössä nukkumisen jäljiltä. Hän lysähti istumaan keittiön pöydän ääreen ja muutkin pääsivät aloittamaan syömisen.

Päivällä Liz ja Maria lähtivät pienelle kävelylle.

-Älkää menkö kauas, Max varoitteli ja tytöt lupasivat pysyä lähettyvillä. He lähtivät kävelemään tienvartta pitkin ja juttelivat kaikesta tapahtuneesta. He olivat jättäneet Roswellin taakseen eikä heillä ollut minkäänlaista aavistusta mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

-Tähän elämään voisi tottua, Maria tokaisi, potkiskellen pieniä kiviä. Liz huokaisi.

-Minä kaipaan rauhaa. Haluaisin perustaa Maxin kanssa perheen, saada pari lasta ja muuttaa jonnekin suureen kaupunkiin, missä meitä ei tunnistettaisi, Liz tokaisi. Maria oli hetken hiljaa.

-Ainakin nyt se on mahdotonta, Maria sanoi hiljaa. Liz nyökkäsi. Hän tunsi sisällään tuskaa, ajatellessaan, miten heidän kävisi. Entä jos he kaikki kuolisivat? Jos ne pahat miehet tappaisivat heidät? Liz karisti moisen ajatuksen mielestään. Ei, niin ei saanut tapahtua.

Seuraavana yönä Liz nukkui levottomasti. Hän ei saanut unta, sade ja tuuli oli jälleen alkanut, nyt se ravisteli miltei koko taloa. Ujellus kuului nurkissa eikä Liz pystynyt nukkumaan. Niinpä hän nousi hyvin hiljaa, vilkaisi nukkuvaa miestään ja lähti alakertaan. Hän päätti tehdä pienen lenkin, jotta se rauhoittaisi. Satakoon, Liz ajatteli. Hän kiskoi saappaat ja sadetakin ylleen ja lähti ulos.

Hän kulki eteenpäin, kietoen takkia tiukemmin ympärilleen. Näkeminen oli hankalaa, mutta Liz ei välittänyt. Hän yritti saada ajatuksiaan taas selkenemään. Tuuli voimistui ja Liz arvasi, että tulossa olisi rankka myrsky. Hän oli juuri aikeissa kääntyä, kun kuuli auton renkaiden äänen. Siinä samassa musta auto ajoi suoraan häntä kohti. Auton valo häikäisi Lizin silmiä, hän siristi silmiään ja kauhistui tajutessaan, että kuski ei aikoisi väistää. Hän hyppäsi sivuun, viime hetkellä, mutta tajusi, että hänen jalkojensa alla oli tyhjää. Hänen kiljaisunsa hukkui pauhuavaan myrskyyn, kun hän tajusi putoavansa alas rotkoon, jollei tarttuisi kiinni.

Hädissään Liz sai otteen isosta kivestä, joka roikkui hänen edessään. Hän jäi heilumaan yöhön, saappaat putosivat hänen jalastaan ja loiskahtivat veteen. Liz oli kylmissään ja turta kauhusta. Hän putoaisi. Kukaan ei kuulisi. Kukaan ei tulisi. Liz huusi apua, mutta siitä ei ollut hyötyä. Voi, mitä minä teen? Paikan nimi oli osuvasti Surman loukku. Tännekö hänen elämänsä päättyisi? Voi, Max, auta minua, Liz ajatteli hädissään.

Max heräsi huutaen Lizin nimeä. Hänen päänsä kääntyi vilkkaasti viereiselle tyynylle, mutta se oli tyhjä. Hänen sydämensä tuntui pusertuvan kokoon. Missä Liz oli? Oliko se painajainen ollutkin totta? Ihan kuin Liz olisi huutanut apua.

Max puki nopeasti ulkovaatteet päälleen ja ryntäsi alakertaan. Kyle oli juuri tulossa vessasta, pelkissä boksereissa ja hiukset sekaisin. Hän katsoi typertyneenä Maxia.

-Oletko sinä menossa lenkille tuohon kaatosateeseen? Kyle kysyi. Max kiskoi takkia päälleen ja pudisti päätään kiivaasti.

-Liz on vaarassa. Minun on mentävä auttamaan häntä, Max sanoi tiukasti. Kylen suu loksahti auki, tämä aikoi kysyä vielä jotain, mutta Max oli jo menossa. Poika manasi avaruusoliot alimpaan maanrakoon, kunnes alkoi itsekin pukeutua ja lähti Maxin perään.

Max juoksi kuin itse paholainen olisi ollut hänen kintereillään. Hän huusi Lizin nimeä uudelleen ja uudelleen, hänen sydämensä hakkasi kuin haljetakseen. Sade piiskasi vasten hänen kasvoja ja hän oli litimärkä, mutta Max tuskin huomasi sitä.

Hän saapui kallion reunalle, huutaen Liziä nimeltä. Hän oli kuulevinaan takaansa ääniä ja kääntyessään ympäri, hän näki Kylen tulevan taskulampun kanssa hänen luokseen.

-Mistä sinä tiedät, että Liz on vaarassa? Kyle kysyi hengästyneenä. Max huoahti.

-Minä tunsin sen, Max sanoi. Hän kohtasi Kylen huolestuneen katseen ja sitten he alkoivat yhdessä huudella Lizin nimeä.

***

Liz tärisi sekä kylmästä että pelosta päästä varpaisiin. Hänestä tuntui kuin hän olisi roikkunut kiven varassa monta tuntia, vaikka itse asiassa olikin kulunut vaivaiset 5 minuuttia. Sade oli kastellut hänet märäksi, hiukset riippuivat hänen kasvojensa suojina eikä Liz voinut nähdä mitään. Hänen varpaansa olivat kohmeessa ja hän oli varma, että saisi kammottavan keuhkokuumeen, jos koskaan selviäisi täältä hengissä.

Yhtäkkiä hän oli erottavinaan ääniä yläpuoleltaan. Hän kohotti katseensa, välittämättä piiskaavasta sateesta. Hän uskalsi tuskin hengittää. Äänet lähestyivät jyrkännettä, aivan kuin ne olisivat huutaneet hänen nimeään.

-OLEN TÄÄLLÄ! Liz alkoi karjua lujemmin kuin koskaan elämässään.

-Kyle, kuulitko sinä? Max henkäisi, kuullessaan vaimean äänen jostain kaukaa alapuolelta. Kyle terästi kuuloaan ja sitten …. sama ääni kuului lujempana, miltei epätoivoisena.

-Se on Liz, molemmat huudahtivat. Sitten heidän katseensa siirtyi jyrkänteen reunalle ja Max kalpeni. Ei kai Liz ollut vain – pudonnut?

-MAX! Liz huusi hädissään. Miksi äänet olivat vaimenneet? Olivatko pojat menneet? Sitten joku heilutti valoa ja se osui suoraan häneen. Liz ummisti silmänsä ja kuuli jonkun huudahtavan kauhusta.

-LIZ, PIDÄ KIINNI! Max karjui.

-Minä haen köyttä, Kyle sanoi ja lähti juoksemaan talolle päin.

-ÄLÄ VAIN IRROTA! Max huusi. Liz kostutti kuiviksi valahtaneita huuliaan.

-En, hän kuiskasi. Apu oli tulossa, he pelastaisivat hänet, Liz oli varma siitä.

Kului vaivaiset pari minuuttia, kun Kyle juoksi heidän luokseen Michael kintereillään. He kyykistyivät Maxin viereen ja tähystelivät alas. Max otti Kylelta köyden.

-LIZ, ME PUDOTAMME SINULLE KÖYDEN! KIEDO SE LANTIOSI YMPÄRILLE, Max huusi. Liz kohotti kättään merkiksi, että oli kuullut. Hän jäi odottamaan köyden tuloa, joka saapuikin pian. Lizin toinen käsi vapisi, kun hän tarttui köyteen ja pujotti sen ympärilleen.

-NYT IRROTAT OTTEESI. ME HINAAMME SINUT YLÖS, Max huusi.

-Millä, Max? Meillä ei ole hevosta, Kyle hämmentyi. Max tuijotti häntä.

-Olemme tarpeeksi vahvoja. Meitä on jo kolme, Max tokaisi. He tarttuivat köyteen, mutta ennen kuin he alkoivat hinata Liziä ylös, Michael huomasi suurikokoisen kiven vähän matkan päässä.

-Max, sidotaan toinen pää tuon kiven ympärille, niin emme suistu itse alas, Michael järkeili ja niin he tekivät. Sitten he alkoivat kiskoa Liziä ylös.

Liz tunsi kuinka köysi kiristyi hänen kainaloidensa alle ikävästi, mutta hän puri hampaita yhteen. Ainakin häntä kiskottiin ylös. Sitten Liz tunsi jyrkänteen reunan, hän takertui siihen kuin henkensä hädässä ja sitten turvalliset käsivarret tarttuivat häneen ja kiskoivat turvalliselle maaperälle.

***

Liz ei kyennyt puhumaan, saati seisomaan. Niinpä Max nosti hänet vaivatta vahvoille käsivarsilleen ja lähti rivakasti kantamaan sisälle. Maria ja Isabel odottelivat levottomina eteisessä ja Maria syöksyi heidän luokseen, kun he tulivat sisään.

-Liz! Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Maria kyseli hädissään. Liz oli sulkenut silmänsä, mutta sai ne nyt vain vaivoin auki. Hän yritti hymyillä.

-Väsyttää, Liz mumisi, sulki silmänsä ja nukahti. Max vei hänet yläkertaan eikä päästänyt muita huoneeseen, kun hän riisui Lizin märät vaatteet ja vaihtoi kuivan yöpaidan. Sitten hän peitteli tämän lämpimästi ja meni takaisin alakertaan. Kyle ja Michael olivat saaneet kuivaa ylleen ja he istuivat lämpimän kaakaon ääressä, jota Maria oli keittänyt. Maxkin istahti pöydän ääreen ja sai kaakaomukin eteensä. Hän kiersi kylmät kätensä mukin ympärille.

-Miten Liz voi? Maria kysyi hiljaa.

-Kohtalaisen hyvin. Hän nukkuu. Toivon vain, ettei hän saanut mitään keuhkokuumetta roikkuessaan siellä kylmässä, Max huokaisi.

-Sitä minäkin toivon, Maria sanoi. He päättivät mennä pian juonnin jälkeen takaisin nukkumaan.  

Liz heräsi seuraavana aamuna myöhään. Hän tunsi olonsa hyväksi, joten hän päätti mennä alakertaan. Max loikoili sohvalla, tuijottaen televisiota, mutta muita ei näkynyt.

-Huomenta. Missä kaikki ovat? Liz ihmetteli. Max nousi istumaan ja Liz istahti hänen vierelleen. Max veti tytön kainaloonsa ja Liz painoi päänsä häntä vasten.

-Ulkona, kuka missäkin. Minä päätin jäädä vahtimaan, ettet sinä lähde minnekään, Max hymyili. Liz huokaisi ja värähti.

-Onneksi te kiskoitte minut ylös. En ole eläissäni pelännyt yhtä paljon kuin roikkuessani siellä, Liz mutisi. Max nyökkäsi vakavana.

-En minäkään. Ajattelin, että kuolet. En olisi kestänyt sitä. Olet parasta mitä minulle on tapahtunut, Max kohotti Lizin leukaa. Liz hymyili hellästi.

-Niin sinäkin minulle. Minä rakastan sinua paljon, Liz kuiskasi. Max painoi huulensa Lizin huulille ja he suutelivat pitkään.

-Täällä sitä vaan pussaillaan. Eikö teillä ole parempaa tekemistä? Kyle murahti heidän takaansa ja Liz ja Max erosivat toisistaan vastahakoisesti.

-Ei. Miksi meillä pitäisi olla? Liz on sitä paitsi toipilas. Ei hän saa rasittaa itseään töitä tekemällä, Max tokaisi. Kyle murahti ja istahti sohvalle.

-Maria ja Michael lähtivät pidemmälle lenkille, joten minä palasin takaisin, Kyle sanoi. Liz kohotti kulmiaan.

-Onko sinun kuntosi rapistunut, Kyle? Liz kiusasi. Kyle puuskahti.

-Ei tietenkään. Olen elämäni kunnossa. Ulkona vaan on niin kuumaa, Kyle sanoi. Max virnisti.

-Tottakai, pistä kaikki auringon syyksi. Missä Izzy on? Max kysäisi. Kyle levitti käsiään.

-Ei aavistusta.

***

Päivä kului rauhallisissa merkeissä. Öisestä myrskystä ei ollut mitään tietoa, sillä aurinko paistoi kuumasti ja hellelukema kohosi korkealle. Iltapäivällä Kyle, Michael ja Maria lähtivät kävelylle. He saapuivat vartin kävelymatkan jälkeen melkein metsän laitaan. Siellä oli suuri aidattu alue, joka kiersi osan metsän puistakin.

-Mitähän tuolla säilytetään? Kyle pohti. Maria kohautti olkiaan.

-Ennen siellä on pidetty McKintoshien hevosia, mutta minun mielestäni McKintoshit joutuivat myymään tilansa ja hevosensa viime vuoden puolella, Maria vastasi. Kyle kiipesi aidalle ja laskeutui sitten toiselle puolelle.

-Mitä sinä teet? Michael kummasteli. Kyle vilkaisi häneen.

-Otan selvää, mikä eläin täällä asustaa, Kyle tokaisi ja lähti astelemaan eteenpäin. Aidatun alueen nurmikkoa ei oltu pitkään aikaan ajettu. Michael ja Maria jäivät aitaa vasten nojailemaan ja ottamaan aurinkoa. Vihdoin Kyle kääntyi, keskellä aitausta.

-Ei täällä mitään ole. Tyhjä tämä on, Kyle sanoi.

-Mitä sitten odotit? Maria ihmetteli. Kyle kohautti olkiaan.

Sitten Marian silmät levisivät kauhusta. Metsän laitaan ilmestyi valtavan kokoinen härkä, joka puski etujalkaansa maata vasten. Sen sieraimet värähtelivät ja sarvet sojottivat pystyssä.

-Kyle! Nyt selvisi mikä siellä asustaa! Maria kiljaisi.

-No, mikä? Kyle kummasteli.

-JUOKSE JO! SE ON HÄRKÄ! Maria karjaisi. Kyle vilkaisi olkansa yli ja hengähti. Sitten hän pinkaisi juoksuun, härkä perässään. Hän ei ollut eläissään juossut niin lujaa. Tai ei ainakaan muistanut juosseensa.

Pian Kyle saapui aidan reunalle ja kapusi ketterästi sen toiselle puolelle. Hän lysähti hengästyneenä maahan ja piteli rintaansa.

-Luoja paratkoon! Kuka hullu hommaa tuollaisen tappajan? Kyle kiukustui, kömpien seisomaan. Maria virnisti ja katseli, miten härkä hölskytti takaisin metsään piiloon, odottamaan mahdollisesti seuraavaa taka-ajettavaa.

-Varmaankin ne uudet asukkaat siellä McKintoshien farmilla, Maria sanoi mietteliäänä. Michael kietaisi käsivartensa Marian harteiden ympärille.

-Pysytellään kaukana tuosta pedosta. Eiköhän palata takaisin. Minulla on kammottava nälkä, Michael sanoi. Maria kohotti kulmiaan kummastuneena.

-Nyt jo? Mehän söimme tunti sitten, Maria ihmetteli. Michael virnisti hulvattomasti.

-Kasvavan miehen täytyy syödä, Michael tokaisi. Maria puhahti. He lähtivät kolmistaan kävelemään Marian tädin kotia kohti. Aurinko alkoi silloin laskea taivaanrannan taakse ja värjäsi taivaan purppuranpunaiseksi.

-Kaunista, Maria huokaisi. Michael hymyili ja he pysähtyivät ihailemaan auringonlaskua. Kylekin jäi seisomaan heidän rinnalleen. Vasta, kun aurinko oli kadonnut ja pimeys nielaissut heidät, he jatkoivat matkaansa.

Liz lajitteli astioita astianpesukoneeseen. He olivat olleet nyt neljä yötä Marian tädin luona eivätkä ketkään kummalliset tyypit olleet tulleet ahdistelemaan heitä. Liz pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä hän näkisi jälleen näyn, missä heidän kimppuunsa hyökättäisiin. Toivottavasti niin ei tapahtuisi ainakaan vähään aikaan.

Vihdoin Liz sai käynnistettyä astianpesukoneen ja meni olohuoneeseen, missä Kyle loikoili sohvalla katselemassa jalkapalloa. Maria lueskeli lehteä Michaelin kainalossa, joka myös oli syventynyt jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Maxia ja Isabelia ei näkynyt.

-He lähtivät ostamaan ruokaa, Michael vastasi, kun Liz kysäisi missä sisarukset olivat. Hän nyökkäsi ja meni kuistille odottelemaan heidän paluutaan.

Lizista oli ihanaa olla Maxin vaimo. He olivat joka nukahtaneet toistensa syliin pitkän rakastelun jälkeen. Lizistä Max oli turvallinen ja ihana aviomies ja hän oli varma, että miehestä tulisi myös erinomainen isä.

Miksi ajatus yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä? Ehkä siksi, että he eivät olleet viime yönä käyttäneet minkäänlaista ehkäisyä ja Liz oli hiukan huolissaan. He eivät koskaan aiemmin olleet sillä lailla unohtaneet ehkäisyä.

Entä jos hän olisikin raskaana? Entä jos hän saisi Maxin vauvan? Liz painoi kätensä litteälle alavatsalle ja hymyili. Ajatus tuntui ihanalta, suloiselta, eikä Liziä kaduttanut. Vaikka heidän elämäntilanteensa oli yhtä kysymysmerkkiä, hän haaveili silti omasta perheestä, heidän lapsestaan.

***

-Miten sinulla ja Lizillä menee nykyään? Isabel kysäisi, kun Max ja hän kävelivät ruokakaupasta takaisin Marian tädin asuntoa kohden. Max hymyili lämpimästi.

-Todella hyvin. Me olemme onnellisia yhdessä, Max huokaisi. Isabel hymyili pienesti. Hän tunsi jälleen tuskaa sydämessään ajatellessaan Jessea ja heidän yhteistä avioliittoaan.

-Sinä taidat kaivata Jesseä? Max kysyi hiljaa. Isabel nyökkäsi ja huokaisi.

-Minä itse tein valintani, Jesse olisi lähtenyt mukaamme. En vain voinut vaarantaa hänenkin henkeään, Isabel veti syvään henkeä. Max kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

-Minä ymmärrän sen, siskokulta, Max sanoi pahoillaan. Isabel hymyili.

-Mutta ei nyt mietitä ikäviä asioita. Minusta meidän pitäisi alkaa miettiä tulevaisuutta. Emme me voi koko ikäämme pakoilla FBI:n miehiä, Isabel tokaisi. Max nyökkäsi.

-Emme me voikaan. Odotamme, että kohu laantuu ja he alkavat unohtaa meidät. Sitten, kun meitä ei enää jahdata, voimme asettua aloillemme, kuka minnekin, Max kertoi. Isabel rypisti kulmiaan.

-Entä jos he jahtaavat meitä lopun ikäämme? Olemmeko me ikuisia kulkureita? Isabel tivasi.

-En tiedä, Izzy. Toivon, että emme ole, Max huokaisi. Lizin ja Mariankin kannalta, tuskin hekään halusivat pakoilla ikuisesti …

***

-Miksi sinä täällä istut? Maria ilmestyi Lizin luokse, joka oli vaipunut ajatuksiinsa. Tyttö hätkähti ja kohotti katseensa Mariaan.

-Kunhan ajattelen, Liz hymyili. Maria kiskoi hänet pystyyn.

-Lähdetään kävelylle. Se tekee meille molemmille vain hyvää. Pojat töllöttävät ainoastaan televisiota, joten heistä ei ole kumminkaan seuraa, Maria naureskeli ja niin ystävykset lähtivät kävelemään soraista tietä pitkin minne tahansa se heidät vei.

***

-Kadutko sinä milloinkaan, että sait tietää Maxin, Michaelin ja Isabelin salaisuuden? Maria kysyi, kun he olivat kävelleet 15 minuuttia eteenpäin. Liz pudisti päätään niin, että tummat hiukset heilahtivat.

-En. En hetkeäkään, Liz hymyili ja vilkaisi ystäväänsä.

-Entä sinä sitten? Michaelin ja sinun suhteesi oli alun perin paljon hankalampi kuin Maxin ja minun, Liz tokaisi. Maria huokaisi.

-Tiedän. En silti usko katuvani mitään. Toisinaan pelkään, että menetän Michaelin, Maria myönsi.

-Niin ei tietenkään tule käymään! Älä edes ajattele sellaista, Liz sanoi kiihkeästi. Maria hymyili vaisusti.

Yhtäkkiä he pysähtyivät. Ihan kuin joku olisi seurannut heitä. Liz vilkaisi taakseen, mutta ketään ei näkynyt missään.

-Kummallista, tuntuiko sinustakin, että meitä seurattaisiin? Liz kysyi, kulmiaan rypistäen. Maria nyökkäsi ja hieraisi niskaansa, missä pistely tuntui.

-Minä en luule, minä tiedän, Maria sanoi varmalla äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotain, mutta sitten hän tunsi vihlaisun päässään. Kipu jyskytti armotta ja hän parahti ennen kuin valahti maahan.

-Maria! Liz parkaisi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä hyökkääjiä, sillä kaikki musteni silmissä.

***

 

-Hei! Me tulimme! Max huudahti ja hän ja Isabel työntyivät olohuoneeseen ruokakasseineen.

-Hienoa, saamme sapuskaa, Kyle huokaisi, hieraisten vatsaansa.

-Missä Liz ja Maria ovat? Max kysäisi, kun tyttöjä ei nähnyt missään. Michael kohotti katseensa kuvaruudusta.

-Eivätkö he olleet ulkona? Michael kummastui.

-Eivät, Max vaikutti huolestuneelta.

-Ehkä he lähtivät kävelylle, Isabel ehdotti ja pojat rentoutuivat hiukkasen.

 ***

 

Iltaan mennessä, kun tyttöjä ei kuulunut takaisin, Max, Michael ja Isabel alkoivat olla todella huolissaan.

-Äh, he ovat vain lähteneet jonnekin kauemmaksi, kyllä he palaavat, Kyle huitaisi kättään muiden hössötykselle.

-Tuskin. He olisivat sanoneet meille jotain, Max sanoi tiukasti. Kyle kohautti harteitaan  ja nakkasi viinirypäleen suuhunsa.

-Miten vain, poika mutisi ja istahti takaisin sohvalle television ääreen.

-Pitäisikö meidän lähteä etsimään heitä? Max ehdotti ja muille se sopi. Kyle päätti jäädä partioimaan sisälle, jos vaikka tytöt tulisivatkin takaisin.

Liz heräsi voihkaisten. Hänen päässään jyskytti kuin joku olisi hakannut sitä vasaralla. Hän ei ollut varma, missä oli, sillä tilassa, missä hän makasi, oli todella pimeää ja ilma oli tunkkaista. Tila kuitenkin liikkui ja pomppi ilmeisesti kuoppaisella tiellä, joten Liz arveli olevansa autossa, matkalla jonnekin, mutta minne?

Liz nousi istumaan. Häntä ei oltu sidottu, mikä ihmetytti häntä kovasti. Ehkä hänen ja Marian kimppuun hyökänneet miehet ajattelivat, että heistä ei olisi vaaraa. Maria!? Missä tyttö oli?

Liz katsoi ympärilleen ja huomasi jotain vaaleaa hiukan hänestä vasemmalla. Liz konttasi Marian luokse, joka makasi vatsallaan, hiukset kasvojensa peittona, velttona, kuin kuollut. Liz nielaisi palan kurkustaan ja kokeili tytön pulssia. Se tuntui, mutta heikosti. Liz kosketti Marian hiuksia ja tunsi sormissaan jotain tahmeaa. Verta. Hänen silmänsä levisivät ja hän ravisteli peloissaan Mariaa.

-Maria, herää, Liz kuiskasi. Maria ei kuitenkaan herännyt. Ehkä hän oli niin tajuton, ettei kuullut Liziä. Liz toivoi, että Marialla olisi pelkkä aivotärähdys eikä mitään sen vakavampaa.

Liz vilkaisi neuvottomana ympärilleen. Mitä ihmettä hän tekisi? Miten he pääsisivät täältä pois? Hän ei jaksaisi kantaa Mariaa minnekään ellei tämä heräisi.

Liz nousi seisomaan, mutta horjahti ja oli lentää Marian päälle. Hän sai kuitenkin säilytettyä tasapainonsa ja huokaisi. Heidän oli jollain keinolla päästävä täältä pois.

***

Sillä välin Max, Michael, Isabel ja Kyle olivat haravoineet lähiseudun eikä tyttöjä näkynyt missään. He alkoivat jo todella olla huolissaan. He päättivät kysellä ihmisiltä, mutta ongelma oli, että ihmisiä ei näkynyt missään.

-On tämäkin tuppukylä, Kyle manasi harmissaan. Hän olisi kaikkein mieluiten istunut television ääressä tuijottamassa jalkapalloa kuin etsiskellyt tyttöjä tukahduttavassa kuumuudessa.

-Hei, tuolla on joku nainen, kysytään häneltä, onko hän nähnyt Liziä ja Mariaa, Michael huomasi ja he suunnistivat kulkunsa naisen luo, joka oli pysähtynyt tuijottamaan heitä uteliaana.

-Anteeksi, oletteko nähnyt täälläpäin kahta tyttöä? Toinen on tummahiuksinen ja toinen vaaleahiuksinen, Michael kysyi. Nainen nyökkäsi vakavana.

-Näinhän minä heidät, kun olin menossa kauppaan. Pysyttelin tiukasti piilossa. Ne miehet näyttivät todella vaarallisilta. He iskivät tytöt tajuttomiksi ja raahasivat heidät isoon pakettiauton tapaiseen autoon, joka oli valkoinen.

-Heidät siis kidnapattiin, Max sanoi lyhyesti. Nainen nyökkäsi.

-Siltä se vaikutti. En tiennyt mitä tehdä. En ilmoittanut vielä poliisillekaan, nainen sanoi. Max tunsi helpotusta. Poliiseista ei ollut nyt mitään hyötyä.

-Me teemme sen. Kiitos, Max valehteli ja nainen nyökkäsi ja hymyili hiukan.

-Toivottavasti tytöt löytyvät ja ovat kunnossa. Ilmoitattehan sitten minulle, etten jää miettimään asiaa. Asun tuolla mäen päällä, nainen osoitti eteenpäin menevää tietää. Max lupasi ilmoittaa hänelle ja niin nainen lähti hitaasti, toista jalkaansa ontuen, mäen päälle kävelemään.

Max ja Michael katsoivat toisiaan.

-Liz ja Maria ovat todella vaarassa. Meidän on löydettävä heidät pian, Max sanoi huolissaan. He palasivat takaisin Marian tädin asunnolle ja päättivät lähteä autolla etsimään tyttöjä kauempaa.

***

 

Marian päätä särki tuhottomasti. Hän ei hetkeen kyennyt liikahtamaankaan, makasi vain paikoillaan, oikea poski kylmää lattiaa vasten painettuna. Hän ei aukaissut silmiäänkään. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Miksi hänen päänsä tuntui lyijyn raskaalta? Miksi häntä oksetti?

Maria räväytti silmänsä auki, muttei silti nähnyt melkein mitään. Tila, missä hän makasi, oli pimeä ja siellä haisi tunkkaiselle. Maria toivoi voivansa vaipua takaisin tajuttomuuden tilaan, jotta hänen ei tarvitsisi herätä tähän painajaiseen.

Maria liikahti ja kuuli sitten, kuinka joku kuiski hänen nimeään.

-Maria? Maria? Oletko kunnossa? Maria räpytteli silmiään ja nousi istumaan. Hän käänsi päätään ja huomasi Lizin, joka oli kyykyllään hänen edessään, huolestuneen näköisenä.

-Olen, kai, päätä vain särkee. Missä me olemme? Maria kysyi, hieraisten päälakeaan. Hän tunsi veren sormillaan ja vavahti.

-Sait aikamoisen tällin päähäsi. En tiedä missä me olemme, jossain autossa luultavasti. Ehkä jossain pakettiauton takaosassa, Liz kohautti olkiaan.

-Miten me pääsemme täältä pois? Maria ihmetteli. Liz ei osannut vastata siihen. He vaikenivat ja tuijottivat toisiaan hetken aikaa sanattomina.

-Etsivätköhän muut meitä jo? Maria pohti huolissaan. Liz nyökkäsi, nousten seisomaan. Hän istahti seinän viereen ja veti polvet rintaansa vasten, kietoen käsivarret niiden ympärille.

-Minä toivon niin. Ehkä he voivat pelastaa meidät. En halua joutua mihinkään valkoiseen huoneeseen, kuten Max, Liziä värisytti, kun ajattelikin asiaa. Hän oli pelännyt Maxinkin puolesta, kun tämä oli ollut valkoisessa huoneessa. Mitähän hänellekin tehtäisiin siellä?

-Emme me joudu valkoiseen huoneeseen. Minä tiedän sen, Maria sanoi päättäväisesti. Liz huokaisi ja toivoi ystävänsä olevan oikeassa.

***

Samaan aikaan Max, Michael, Isabel ja Kyle pakkasivat tavaroita ja veivät ne sitten pakettiautoonsa. He päättivät lähteä saman tien ajamaan, jotta saisivat kidnappaajat nopeimmin kiinni. Auton pyörien jäljet osoittivat, että he olisivat matkalla etelään, ehkä takaisin Uuteen – Meksikoon? Heidän oli saatava miehet ennen sitä kiinni.

-Toivottavasti he eivät ole ehtineet kauaksi, Isabel sanoi ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kuumuus autossa oli tukahduttavaa, ilmastointikin tuntui olevan rikki. Niinpä Isabel painoi kätensä ilmastoinnille ja sai voimillaan aikaan hentoa tuulta, joka puhalsi hänen ja Maxin kasvoille, koska Max ajoi.

-Sitä toivon minäkin. Vannon, että jos he taittavat hiuskarvankin Lizin päästä niin – Max yritti hengittää syvään ja rauhoittua, mutta puhdas viha piti häntä otteessaan. Hän ei kestäisi, jos Lizille tapahtuisi jotain pahaa, hänen takiaan. Hänen olisi pitänyt suojella Liziä paremmin eikä antaa tämän kuljeksia ominpäin tällaisella vaaran hetkellä. Nyt oli ehkä myöhäistä.

Yhtäkkiä Liz tunsi, miten auto pysähtyi. He katsoivat Marian kanssa toisiaan ja Liz nielaisi. Nytkö he olivat jo perillä? Ulkoa kuului kummallista hälinää. Oli yö tai myöhäinen ilta, koska valoa ei tulvinut sisään mistään raosta. Ovia ei kuitenkaan avattu ja pian matka jatkui, ilmeisesti he eivät olleetkaan olleet vielä perillä. Hyvä. He saivat aikaa miettiä pakokeinoja.

***

Kului miltei tunti ennen kuin pakettiauto pysähtyi lopullisesti. Se nytkähti, pyörät vinkuen. Liz ja Maria kömpivät nopeasti pystyyn ja tuijottivat kaksoisovea, jotka pian repäistiin auki.

-Hakekaa heidät ulos, käskevä ääni määräsi. Liz tunsi miten häneen tartuttiin ja kiskottiin ulos lavalta, kuten Maria myös. He yrittivät päästä irti miesten otteista.

-Laittakaa heille käsiraudat, joku kivahti. Kun yksi miehistä lähestyi Liziä käsirautojen kanssa, Liz tunsi miten viha leiskahti hänen sisällään. Samassa mies olikin jo lentänyt kauaksi ja tömähti asfaltille, jääden siihen makaamaan.

-Mitä sinä teit? Maria kauhistui. Liziä pitänyt mieskin perääntyi ja Liz oli vapaa. Liz kääntyi, tuijotti häntä pitelevää vartijaa ja hänkin lennähti kauas, jääden sinne makaamaan. Seuraavaksi hän kiinnitti katseensa Mariaa pitelevään mieheen, joka yritti paeta, mutta Liz ehti heittää hänet pakettiauton katolle. Maria ryntäsi hänen luokseen ja Liz tarttui häntä käsivarresta.

-Nyt mennään, Liz suhahti ja he pinkaisivat juoksuun. Aluksi tuntui kuin kukaan ei olisi seurannut heitä, mutta sitten he kuulivat juoksuaskelia, jotka lähestyivät. Liz vilkaisi olkansa yli, siristi hiukan silmiään ja samassa etupäässä oleva mies lensi tovereidensa niskaan. He kaikki rojahtivat yhdeksi mytyksi kadulle.

-Miten sinä teit tuon? Maria läähätti. Liz yritti tasata hengitystään.

-Minulla on kai jonkinlaisia voimia. Muistatko kun heitin Tessinkin päin seinää. Aina, kun vihastun, adrenaliini kasvaa ja minä joten pystyn viskomaan kaikkea ajatuksen voimalla. Ehkä se johtuu siitä, kun Max pelasti minut. Saanhan minä niitä kummallisia näkyjäkin, Liz puuskutti.

-Sinusta siis on tullut jonkinlainen avaruusolento, Maria värähti. Liz tuhahti.

-Ei nyt ihan, Liz mutisi. He kuulivat takaansa huutoja ja jalkojen töminää.

-Mennään tuonne metsikköön. Sieltä meitä ei helposti löydetä, Liz ehdotti ja he käänsivät kulkuaan. Samassa heitä vastaan tuli auto ja kirkas valo miltei sokaisi heidät.

-Me olemme ansassa, Maria parahti.

-Liz! Maria! Maxin ääni kuului heidän edestään.

-MAX!? Liz huudahti. He ryntäsivät auton luokse ja heidät kiskottiin pakettiautoon.

-Nasta lautaan! Maria huusi eikä Michaelia, joka ajoi, tarvinnut kahdesti käskeä. Michael käänsi rajusti rattia ja pian he olivat matkalle sinne suuntaan, mistä olivat tulleet.

-Oletko kunnossa? Max katsoi Liziä huolissaan, painoi molemmat kätensä Lizin poskille ja katsoi tätä syvälle silmiin. Liz nyökkäsi.

-Olen, hän kuiskasi ja painautui helpottuneena Maxin syliin. Nyt hän tunsi olevansa turvassa. Maxin kanssa hän kestäisi mitä vain.

***

-Se oli mahtavaa! Liz vain viskasi ne miehet ilmaan – viuuh – ja siellä ne makasivat, Maria kuvaili, elehtien kiivaasti käsillään. Michael väisti Marian huitelua, pitäen katseensa tiukasti tiessä. Hän oli pelännyt Marian puolesta enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että kukaan ihminen tulisi näin tärkeäksi hänen elämässään.

-Teitkö sinä todella niin? Kyle ihmetteli, kulmat koholla. Liz nyökkäsi. Max katsoi häntä mietteliäänä.

-Niinhän sinä teit silloin Tessillekin. Et ole sen jälkeen käyttänyt voimiasi, Max huomautti. Liz pudisti päätään ja siirsi tummia hiuskiehkuroitaan pois kasvoiltaan.

-En olekaan. En uskonut pystyväni siihen enää. Mutta kun tunsin valtavaa vihaa, minä jotenkin onnistuin ajatukseni voimalla siirtelemään kaikkea mieleni mukaan, Liz kohautti olkiaan. Max silitti hänen hiuksiaan ja hymyili.

-Sinua ei kuitenkaan haittaa se? Max kysyi hiljaa. Liz hymyili lämpimästi.

-Miksi haittaisi? Liz kummasteli ja Max veti naisen kainaloonsa, onnellisena siitä, että oli saanut Lizin kaltaisen naisen itselleen.

***

-Mihin suuntaan me aiomme mennä? Maria kysyi hiljaa etupenkiltä. Kaikki muut nukkuivat, paitsi hän ja Michael, joka edelleen oli ratissa. Poika oli ollut hiljainen viime tunteina.

-Ajattelin ajaa New Yorkiin. Se on niin suuri kaupunki, että meitä on hiukan vaikeampi löytää, Michael kertoi. Maria nyökkäsi ja sipaisi vaaleita hiuksiaan.

-Olitko sinä huolissasi minusta? Maria kysyi varovaisesti. Michael katsahti häneen nopeasti.

-Et uskokaan kuinka minä pelkäsin, Michael sanoi kiivaasti ja Maria tunsi leijailevansa pilvissä.

-Minuakin pelotti, etten näkisi sinua enää, etten voisi kertoa, kuinka paljon rakastan sinua, Maria kuiskasi. Michael irrotti katseensa tiestä ja tuijotti tyttöä palavasti.

-Ihanko totta? Rakastatko sinä minua? Michael tivasi.

-Tietysti minä rakastan, Maria vakuutti. Michael rentoutui.

-Minäkin rakastan sinua, Michael kuiskasi ja Marian silmät syttyivät loistamaan. Kaiken kauhun keskellä Michael oli kertonut rakastavansa häntä. Ehkä he menisivät naimisiin niin kuin Liz ja Max olivat tehneet … 

Seuraava aamu valkeni sateisena. Tummat, synkät pilvet olivat peittäneet taivaan eikä aurinko pilkottanut esiin pilvien raosta. Kuitenkin oli pakahduttavan kuumaa. Auto oli ahdas ja hikinen paikka eikä kukaan ollut järin iloisella tuulella. Liz heilutteli vihkoa kasvojensa edessä, Maria oli aukaissut ikkunan selälleen ja Michael oli voimillaan pistänyt tuulettimen täysille. Max nojasi päätään viileään ikkunalasiin, Isabel piteli kylmää pulloa otsaansa vasten. Kyle yritti nojata Isabelin yli, jotta saisi tuuletusta avoimesta ikkunasta.

-Mitä sinä teet? Änget minun syliini? Isabel yritti työntää Kylea pois kimpustaan. Kyle katsoi loukkaantuneena Isabelia.

-Enkö minä kelpaa? Kyle kysyi. Isabel pudisti huvittuneena päätään ja antoi Kylen kurkotella ikkunaa kohti, kunnes poika rojahti hänen syliinsä. Isabel ähkäisi.

-Mitä te teette? Max tuijotti sisartaan ja Kylea kulmat kurtussa. Liz nauroi ja Maria kikatti etupenkiltä. Kyle kömpi virnistellen istumaan.

-Pidämme hauskaa, Kyle nikkasi Isabelille silmää ja Isabel mottasi Kylea pullolla päähän.

-Auts! Ja näin minut palkitaan, Kyle voihkaisi. Liz ja Maria nauroivat entistä enemmän.

***

Matka jatkui hilpeissä tunnelmissa. Kyle yritti piristää kaikkien mielialaa, sillä Marian ja Lizin kidnappausjuttu ja pakeneminen, olivat saaneet heidät jälleen aika apeiksi. He olivat jälleen tien päällä eivätkä he tienneet, koska he voisivat asettua aloilleen vai pakenisivatko he lopun ikäänsä?

***

-Katsokaa, me olemme New Yorkissa! Maria hihkaisi, kun he näkivät kyltin, missä luki ”Tervetuloa New Yorkiin”. Max virnisti.

-Ei ole ensimmäinen kerta, Max sanoi, muistaen hyvin edellisen käynnin Nykissä. Nyt hän sai jakaa kaiken Lizin kanssa. Liz katsoi Maxia.

-Olit vähällä päästä hengestäsi, Liz muistutti. Max nyökkäsi ja suuteli Liziä.

-Nyt olen sinun kanssasi, joten mikään ei voi mennä vikaan, Max sanoi vakavana ja Liz virnisti iloisesti.

Michael joutui ajamaan vielä melkein tunnin ennen kuin he saapuivat Ison Omenan keskustaan, missä oli ruuhka-aika meneillään. Auton torvet töötöttivät, ihmiset kulkivat kaduilla, yrittäen päästä eteenpäin. Keltaiset taksit erottuivat hyvin autojen massasta.

-Loistavaa! Emme pääse koskaan motelliin asti, Michael manasi, läimäyttäen äkäisenä rattia.

-Meillä on koko ilta aikaa, Maria rauhoitteli. Michael huokaisi.

-En tahtoisi istua kuumassa autossa koko iltaa, haluaisin tehdä jotain muutakin, Michael vilkaisi merkitsevästi Mariaa, joka punastui tajutessaan vihjauksen. Michael virnisti ja käänsi katseensa tiehen. Jono liikkui metrin verran, kunnes tuntui pysähtyvän kokonaan.

***

Kesti toisen tunnin ennen kuin he vihdoin pääsivät motelli Moonshinen pihaan. Moonshine oli halpa motelli, neonvärinen kyltti helotti sisäänkäynnin ulkopuolella ja siinä luki Moonshine – motelli. Michael parkkeerasi pakettiauton hiukan sivummalle ja sitten he menivät sisään, vähäisine matkatavaroineen.

Motellin aula oli melko epäsiisti ja vastaanottotiskin takana seisoi purkkaa jauhava, kalju ja kaljamahainen mies, joka raapi tuon tuostakin isoa vatsaansa. Maria katsoi miestä inhoten ja Isabel otti muutaman askeleen taaksepäin. Liz pyöräytti silmiään. Luoja, mikä ukonkäppänä.

Mies taisi tajuta heidät vasta, kun he olivat ihan tiskin luona. Tämä katsoi heitä kuin heille kaikille olisi ilmestynyt parit ylimääräisiä päitä.

-Niin? mies kysyi.

-Tämähän on motelli? Max aloitti varovaisesti. Mies hörähti nauruun.

-Sikalaksiko tätä luulit? mies hekotti. Max ja Michael vilkaisivat toisiaan. Aika lähelle meni …

-Kyllä, tämä on motelli. Nimi on Moonshine, kaljupää selitti.

-Saisimmeko siis huoneen yhdeksi yöksi? Michael kysyi. Kauemmaksi aikaa hän ei aikonut tänne jäädä. Mies raapi päälakeaan.

-Ymh, se tekee sitten 20 dollaria huoneelta, mies ojensi kätensä.

-Tai … saatte sen ilmaiseksi, jos minä saan pitää hauskaa neitosten kanssa, mies virnuili.

-Anna olla, Max ärähti ja kaivoi rahapussiaan. – Montako sänkyä yhdessä huoneessa on? Max kysyi sitten. Mies huokaisi.

-Kaksi isoa sänkyä, mies murahti.

-Eli me tarvitsemme kaksi huonetta, jotkut nukkuvat nelisteen samassa. Onko teillä lainata toista 20 dollarin seteliä? Max kysyi. Liz kaivoi rahapussiaan ja löysi 10 dollarin setelin ja Isabel löysi omastaan toisen samanlaisen, jotka Max keräsi itselleen ja antoi miehelle. Tämä puolestaan toivotti heille hyvät illanjatkot, hiukan vihjailevaan sävyyn.

-Emmekö saa huoneemme avaimia? Maria kysyi kauhuissaan.

-Sorry, kultsi. Joudut nukkumaan ilman, mies levitti käsiään.

***

-Luoja, mikä läävä, Maria peitti käden suullaan, astuessaan Michaelin ja hänen yhteiseen huoneeseen. Michael oli samaa mieltä. Lattiaa peitti likainen matto, jonka väri oli aikoja sitten haalistunut. Seinillä oli tahroja, likaisia sormenjälkiä ja muutama hämähäkki juoksi lattian poikki. Maria värähti.

-Yhtä kaamea kuin motellin omistajakin, Maria värisi.

-Siinä vasta oli perverssi tyyppi, Michael pudisteli päätään  ja heitti matkalaukkunsa lattialle. Sänky oli ainoa positiivinen asia. Se oli pehmeä eikä kovin saastainen, tosin Maria ei halunnut pohtia ketkä kaikki olivat siinä peuhanneet …

***

-Huomenna etsitään joku parempi motelli, Isabel mutisi, rojahtaen sängylle istumaan. Hän joutui jakamaan sänkynsä Kylen kanssa, joka tosin oli hyvinkin mielissään, että sai sänkykaverikseen Isabelin.

-Täytyy ensin saada hiukan lisää rahaa. En haluaisi laittaa meidän vähäisiä rahojamme motellihuonetta varten, Max sanoi. Isabel huokaisi.

-Pitäisikö meidän etsiä töitä? Isabel kysyi. Max nyökkäsi.

-Minusta se olisi hyvä ajatus, poika huomautti ja katsahti kysyvänä Liziin.

-Minulle se sopii. Voisin katsoa joitain tarjoilijan töitä, minullahan on kokemusta, Liz naurahti.

-Etsitään huomenna töitä, mutta nukutaan nyt tämä yö. Jaksamme siten paremmin, Max järkeili ja niin he päättivät tehdä. Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun he olivat jo sikeässä unessa.

Aamu valkeni aurinkoisena. Ulkona oli pakahduttavan kuuma, kun he lähtivät motellista heti auringon noustessa. Max ajoi tällä kertaa eikä nyt ollut kauheasti ruuhkaakaan. He etsivät hyvää ruokapaikkaa ja päätyivät McDonaldsiin syömään.

-Oi, kyllä tämä oikean ruuan voittaa, Kyle huokaisi, juoden limsaansa. Liz virnisti.

-Varmasti, Liz naurahti. Michael ja Maria vilkaisivat toisiaan ja Maria nyökkäsi vaivihkaa. Michael rykäisi ja sai kaikkien huomion itseensä.

-Me olemme päättäneet Marian kanssa mennä naimisiin, Michael sanoi suoraan, kiertelemättä. Liz hihkaisi innosta ja kapsahti ystävänsä kaulaan. Max läiski Michaelia selkään ja rutisti poikaa iso virne naamallaan.

-Sehän on hienoa, Guerin! Onneksi olkoon, Max onnitteli ja Michael vain virnisteli tyytyväisenä. Isabelkin halasi häntä ja Mariaa, samoin Kyle. Vihdoin he rauhoittuivat hieman ja ryhtyivät suunnittelemaan, missä he voisivat mennä naimisiin.

-Etsitään jokin kappeli, missä voimme suorittaa vihkiseremonian, Michael ehdotti.

-Sen ei pitäisi olla vaikeaa, olemmehan New Yorkissa, Liz huomautti. Maria hymyili säteillen.

-Ei niin! Sitten tarvitsemme hääpuvut, Maria sanoi. Michael katsoi tyttöä epäillen.

-Meinaatko sinä, että minä pukeutuisin smokkiin ja kravattiin? Michael kysyi kauhuissaan. Maria tirskahti.

-Jos aiot naimisiin kanssani, sinun on pakko tehdä niin, Maria julisti. Michael huokaisi dramaattisesti.

-Mihin sitä mies joutuukaan – naisensa tähden? Michael valitti ja Kyle hekotti hänen vieressään.

***

Jo samana iltana Michael, Maria, Liz, Kyle, Max ja Isabel seisoivat pienen kappelin edessä, New Yorkin laitamilla. Se oli hyvin kaunis kappeli, kukkia oli siellä täällä, rauhallinen musiikki kantautui heidän korviinsa ja pian heidän luokseen asteli pappi, jolla oli valkoinen kaapu yllään.

-Päivää, lapsukaiset, pappi hymyili ystävällisesti, silmät tuikkien kynttilöiden hempeässä valossa.

-Päivää. Olemme tulleet sitä vihkiseremoniaa varten, kuten päivällä sovimme, Maria sanoi. Hän oli pukeutunut valkoiseen hääpukuun, jonka helmat laskeutuivat maahan saakka. Puku oli aika vaatimaton, mutta istui kauniisti Marian päällä. Kaula-aukko oli avara. Liz oli auttanut Mariaa hiusten kanssa ja kammannut ne taakse ja laittanut se sitten ruusukkeella kiinni.

He siirtyivät kappelin puolelle, alttarille. Pappi kääntyi heitä kohti ja Maria ja Michael asettuivat rinnakkain hänen eteensä. Liz ja muut asettuivat ympyrämuodostelmaan heidän ympärille.

-Rakkaat ystävät, olemme täällä vannomassa ikuista valaa … pappi jatkoi puhettaan ja Liz kuunteli haltioissaan. Hänen mieleensä muistui Maxin ja hänen vihkimisseremonia, heidän ensimmäinen yönsä avioparina ja kaikki ne kauniit lupaukset. Liz tunsi silmiensä kyyneltyvän liikutuksesta, kun Maria ja Michael lupasivat rakastaa, kunnioittaa ja suojella toisiaan ikuisesti niin hyvässä kuin pahassa.

-Voitte suudella morsianta, pappi sanoi hymyillen. Michael ja Maria kääntyivät siten, että olivat vastakkain. Michaelin huulilla karehti hellä hymy eikä Maria ollut koskaan nähnyt häntä yhtä onnellisena. Michael kumartui ja hänen huulensa hipaisivat Marian huulia, kunnes yhtyivät intohimoiseen suudelmaan, joka oli täynnä lupauksia ja rakkautta. Sitten he erkanivat ja ottivat vastaan halaukset ja onnen toivotukset.

***

Yö oli mitä kaunein, kun he poistuivat kappelista. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja loivat hehkua joka puolelle. Ilma oli raikas ja viileä. He olivat päivällä löytäneet hyvän motellin, jonne he sitten menivät. Maria ja Michael saivat oman huoneen, olihan tämä heidän ensimmäinen yönsä hääparina. Tällä kertaa motelli oli siisti, mutta silti aika halpa.

Maria ja Michael riisuutuivat ja kömpivät vuoteeseen pehmeiden lakanoiden väliin. Michael veti Marian päälleen ja he katsoivat toisiaan.

-Eihän sinua kaduta? Maria kysyi hiljaa, kun Michael oli pitkään vaiti.

-Ei ikinä, Michael vannoi käsi sydämellä ja painoi huulensa vaativina Marian huulille. Hänen kätensä hyväilivät Mariaa joka puolelta eivätkä he liiemmälti nukkuneet sinä yönä.

***

Seuraavana päivänä he päättivät etsiä työtä. Suurkaupungista pitäisi helposti löytyä työpaikkoja. He etsivät ilmoituksia vapaista paikoista ja Maria saikin töitä eräästä baarista laulajana.

-Laulat kerran päivässä. Joka ilta kello kymmenen. Väkeä on silloin enemmän, iso mies, joka esitteli itsensä Joeyksi, kertoi. Hän oli paikan pomo ja Maria piti miehestä heti. Michaelia arvellutti ensin päästää Mariaa sellaiseen baariin, mutta mitä sitä ihminen teki rahan eteen? Michael päätti kuitenkin pitää Mariaa silmällä, joten hän etsi tarjoilijan töitä samaisesta baarista ja saikin niitä sekä omansa että Marian yllätykseksi.

***

Liziä onnisti yhtä hyvin. Hän sai töitä eräästä ravintolasta, mikä oli neljän tähden ravintola ja aika suosittu paikka. Siellä kävivät vain melko rikkaat ihmiset. Liz vakuutti pomon tarjoilijakyvyillään ja sai paikan. Max ei oikein tiennyt mitä halusi, joten hänellä kesti homman hakeminen hiukan kauemmin. Hän ei liiemmälti ollut tehnyt hommia kotona ollessaan.

-Et voi sanoa itseäsi irti tuosta vain! äkämystynyt miehen ääni kiiri hänen korviinsa. Max pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Erään McDonaldsin ovesta ryntäsi ulos kiukustunut nainen, jonka ryntäsi kadun yli, vilkaisemattakaan ympärilleen. Siinä oli hänen paikkansa, Max ajatteli ja ryntäsi vihaisen miehen luokse, joka hyppeli esiliinan päällä.

-Anteeksi, tarvitsetteko te uutta työntekijää? Max kysyi nopeasti.

-Mitä se sinulle kuuluu? mies ärähti ja katsoi sitten Maxia päästä varpaisiin.

-Hakisin työtä, Max kertoi. Mies puhahti.

-Niinhän ne kaikki. Tällä kertaa sinua vain onnisti. Paikka on sinun, toivottavasti voit aloittaa heti? mies kysyi ja Max nyökkäsi riemastuneena. Hän voisi kestää McDonaldsissa työskentelyä jonkin aikaa, kunnes löytäisi paremman duunin.

Kyle puolestaan sai hommia eräältä rakennustyömaalta, kun sattui poikkeamaan sen ohi, siellä nimittäin tarvittiin myös kiperästi apua. Isabel päätti kokeilla tuuriaan mallina, sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Tarjoilijaksi hän ei halunnut. Häntä ei kuitenkaan onnistunut, joten hän päätyi tavarataloon ja löysi seinän, minne oli jätetty työilmoituksia.

Tarvitsetko rahaa? Osaatko hoitaa lapsia, edes hiukkasen? Ota meihin yhteyttä, niin kerromme mitä sinun pitää tehdä.

Isabel irvisti ja riuhtaisi lapun seinästä irti. Siinä hänelle homma. Lapsen kaitsiminen. Sen ei pitäisi olla vaativaa. Toivottavasti perhe asuisi tässä lähistöllä. 

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Kolme kuukautta oli mennyt eivätkä heitä jahdanneet FBI:n agentit olleet löytäneet heitä – vielä. Liz pelkäsi kuitenkin koko ajan. Hänen voimansa vahvistuivat kaiken aikaa. Aluksi viha oli saanut ne laukeamaan ja nyt – nyt hän hallitsi niitä todella hyvin.

Liz pyyhki pöytiä. Viimeisetkin asiakkaat olivat juuri lähteneet. Hänelle muistuivat mieleen Roswellin aikaiset ajat. Ihan samalla tavalla hän oli pyyhkinyt CrashDownin pyöreitä, avarusualuksen muotoisia pöytiä, kuin nytkin. Lizin kasvot vakavoituivat. Ainoa haittapuoli nyt oli, että enää hän ei ollut Roswellissa. Enää hän ei voisi nähdä isänsä hymyilevän tai äitinsä astelemassa ravintolan poikki.

Liz huokaisi ja tunsi yllättäen pahoinvoinnin aallon lyövän ylitseen. Hän pudotti rätin ja ryntäsi heiluriovista vessaa kohti, joka oli toimiston takana. Hänen pomonsa katsoi häntä ihmeissään. Liz kumartui vessanpöntön ylle ja oksensi kaiken, mitä hän oli päivällä syönyt.

Liz lysähti viileälle lattialle istumaan ja veti vessan. Hän oli kalpea ja katseli käsiään. Oliko hän tulossa sairaaksi? Se ei olisi hyväksi hänen tarjoilijan uralleen. Liz nousi vapiseville jaloilleen ja tuli ulos kopista. Hän huuhteli kasvonsa ja meni siten ravintolan puolelle. Frank – se hänen pomonsa – katsoi häntä huolissaan.

-Oletko kunnossa? mies kysyi. Liz huokaisi.

-En oikein taida. Olen varmaankin kipeä, Liz vastasi. Frank nyökkäsi.

-Ehkä sinun olisi parempi mennä kotiin. Minä hoidan loput, Frank sanoi ja Liz nyökkäsi kiitollisena. Hän meni vaihtamaan vaatteita, otti tavaransa ja lähti New Yorkin iltaan. Taivas oli pilvien peitossa eikä yhtäkään tähteä kimallellut taivaan kannella.

***

Liz lähti kävelemään hiljaista katua pitkin heidän asuntoaan kohti. He olivat Marian ja Michaelin kanssa vuokranneet yhteisen asunnon ja maksoivat vuokran yhdessä. Kyle asui vastapäisessä huoneistossa Isabelin kanssa. Huoneistot olivat pieniä, joten he eivät olleet kaikki mahtuneet samaan kämppään.

Yhtäkkiä joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän tunsi viskin hajun ja samassa veitsi painettiin hänen kurkulleen. Lizin sydän oli pysähtyä siihen paikkaan.

-Rahat tänne tai tapan sinut, mies murisi. Liz kaivoi kädet vapisten rahapussiaan ja otti sieltä setelin. Mies nappasi sen käteensä, mutta ei luottanut siihen, että se olisi hänen ainoansa. Mies otti koko rahapussin, tyrkkäsi hänet tien sivuun ja pinkaisi juoksuun.

-Tule takaisin! Liz karjui ja iski nyrkillään asfalttiin. Hän vavahti kivusta. Sydän hakkasi vieläkin. Se oli ollut täpärällä. Liz pudisti päätään ja nousi horjuville jaloilleen. Hän lähti nopeasti juoksemaan heidän asuntoaan kohti.

***

-Liz, mikä hätänä? Max kysyi pelästyneenä, kun Liz miltei shokissa ryntäsi hänen luokseen.

-Se mies, se vei rahapussini ja uhkasi minua veitsellä, Liz vapisi. Max ponkaisi seisomaan ja veti naisen vahvaa vartaloaan vasten.

-Pitääkö meidän soittaa poliisille? Max kysyi huolissaan ja tarkasteli Lizin kasvoja, ettei tämä ollut vahingoittunut mitenkään.

-Ei kannata. Roistoa ei kuitenkaan saisi kiinni. Tämä on suurkaupunki, emme ole Roswellissa, Michael järkeili. Max huokaisi, istahti ja veti Lizin syliinsä. Tyttö vapisi yhä.

-Shh, se on nyt ohi, Max pyyhki kyyneleitä Lizin silmistä. Liz ei ollut edes tajunnut itkevänsä. Ei hän ennen ollut säikähtänyt näin kovasti pikku asioista.

-Olen aika hölmö, Liz niiskutti. Maxin huulille kohosi hymynpoikanen.

-Et lainkaan. Itkeä saa silloin, kun itkettää, Max vakuutti ja Liz hymyili kyyneltensä keskellä.

***

Seuraavana aamuna Liz voi taas pahoin. Hän oksensi pari kertaa eikä voinut syödä mitään. Max ei päästänyt häntä töihin, vaan käski Liziä jäämään kotiin lepäämään. Isabel kävi katsomassa häntä, sillä hänellä ei sillä hetkellä ollut työtä. Hän huolehti, ettei Liz pyörtyisi mihinkään, joten hän kiikutti kaiken tytön luokse.

Lopulta Liziä alkoi arveluttaa. Oliko tämä sittenkään mahatautia? Hän ei voinut pahoin koko päivänä, paitsi vain aamuisin ja eilen illalla. Liz veti syvään henkeä. Oliko hän raskaana? Voisiko se olla mahdollista? Liz tarttui tärisevin käsin puhelimeen ja varasi ajan tohtori Salomolta siksi päiväksi.

***

Liz jätti Isabelille lapun, että oli lääkärissä, otti rahaa yhdestä lippaasta ja ajoi keskustaan bussilla. Hän meni lääkärinvastaanotolle, joka oli ilmainen. Lääkäri tutki hänet ja katsoi häntä sitten hymyillen.

-Ei teillä ole vatsatautia. Te olette raskaana, tohtori Salomon sanoi. Liz hihkaisi riemusta ja rutisti hämmentynyttä tohtoria. Hän kiitti tätä vuolaasti ja lähti bussilla takaisin kotiin.

-Missä sinä olit? Isabel kysyi vimmoissaan, kun hän pääsi asunnolle.

-Minähän jätin lapun. Lääkärissä. Eikä tämä ole mahatautia. Izzy, minä olen raskaana, Liz hihkaisi silmät loistaen riemusta. Isabel kiljahti ja syöksyi halaamaan Liziä.

-Onneksi olkoon! Teethän minusta sitten kummin? Minä olen sentään Maxin veli, Isabel nauroi.

-Tottakai. Ja Mariasta toinen kummi. Kyle ja Michael pääsevät kummisedäksi, Liz päätti. Isabel virnisti.

-Maltan tuskin nähdä Maxin ilmettä, kun kerrot uutisen, Isabel naurahti. He käpertyivät sohvaan ja alkoivat jutella vauvan nimistä.

-Minusta Lynn Isabel Evans on kaunis nimi, jos se on tyttö. Ja Jesse Michael Evans, jos se on poika. Olemme ajatelleet nimiä jo Maxin kanssa, vaikka emme tienneet, että tulisin näin pian raskaaksi, Liz naurahti. Isabel hymyili.

-Nimeäisit lapsesi minun mukaani. Olen todella otettu, Isabel halasi häntä taas ja kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.

***

Vihdoin Max tuli kotiin ja hänen jälkeensä pian Maria ja Michaelkin. Liz päätti kertoa kaikille, kun he olisivat koolla.

-Missä Kyle on? Liz ihmetteli.

-Täällä minä olen! Kyle huuteli eteisestä.

-Ovi oli taas auki. Tännehän pääsevät kohta ketkä tahansa, Kyle hymähti.

-Istu nyt hiljaa ja kuuntele. Minulla on kaikille kerrottavaa. Erityisesti Maxille, Liz katsoi aviomiestään hymyillen. Max rypisti kulmiaan.

-Hyviä uutisia vai? poika kysyi hymyillen takaisin. Liz nyökkäsi ja veti syvään henkeä.

-Minä olen raskaana, tyttö hengähti. Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus, sitten Maria kiljaisi.

-Oi, mutta se on aivan ihanaa!! Onneksi olkoon, Maria rutisti silmät kyynelissä parasta ystäväänsä. Lopulta Maxkin toipui shokista, nosti Lizin syliinsä ja pyöritti tätä ympäri. Liz nauroi.

-Onnea! Aivan ihanaa. Uskomatonta. Minusta tulee isä, Max katsoi hiukan pöllämystyneenä Liziä, joka sipaisi pojan poskea.

-Niin tuleekin, ja minusta tulee äiti, Liz sanoi säteillen. Michael ja Kylekin onnittelivat häntä iloisina.

***

-Pitäisikö meidänkin alkaa hankkia lapsia? Michael pohti illalla vuoteessa. Maria katsoi poikaa.

-Haluaisitko sinä todella? Maria kysyi kummissaan. Michael rykäisi.

-Tietenkin. Sinun kanssasi, Michael silitti Marian vaaleita hiuksia. Maria kierähti pojan päälle veitikkamainen ilme silmissään.

-Aloitetaan sitten heti niiden tekeminen, Maria virnisti eikä Michaelilla ollut mitään sitä vastaan.

***

Yhdeksän kuukautta myöhemmin …

-Teille on syntynyt pikkuinen tytär. Hän painaa 3kg ja on 50 cm pitkä, lääkäri ojensi pikkuisen nyytin Lizin käsivarsille, joka parkui täyttä kurkkua. Tytöllä oli tumma tukka, kuten vanhemmillaan ja tummat nappisilmät, jotka olivat kiinni. Pienet nyrkit heiluivat tarmokkaasti. Max nieleskeli.

-Hän on niin suloinen. Meidän oma vauvamme, Max sanoi karheana. Liz hymyili ja ojensi tytön lapsen onnelliselle isälle.

-Hän on niin pieni, Max kannatteli lasta sylissään ja tyttö lopetti parkumisen. Lynn Isabel Evans katseli isäänsä vakavana ja aloitti taas parkumisen.

-Hän taisi säikähtää minua, Max sanoi hämmentyneenä ja ojensi tytön takaisin Lizille. Sitten Maria, Michael, Isabel ja Kyle saapuivat. Maria oli kolmannella kuulla raskaana.

-Me saimme tytön, Liz riemuitsi. Maria ja muut halasivat häntä ja onnittelivat.

-Seuraavaksi on kai pojan vuoro? Kyle kiusoitteli. Hän toivoi saavansa myös lapsen jonakin päivänä. Eilen illalla hän oli tavannut mielenkiintoisen tytön, Janice Blacpoolin …

-Toivotavaan, että meidän lapsemme on poika, Michael veti Marian kainaloonsa.

-Kumpi tahansa on hyvä, kunhan lapsi on terve, Maria päätti ja Michael oli samaa mieltä.

Liz tunsi olevansa onnellinen. Hän oli rakkaidensa ympäröimä, hänellä oli lapsi ja rakas aviomies. Mitä muuta nainen saattoi toivoa?

Loppu