Päähenkilöt: Liz, Max, Maria ja Michael (mm)
Juoni: Maxin, Michaelin ja Isabelin on palattava omalle planeetalleen. Siellä ollut sota alkaa pian vaikuttaa Maankin elämään, joten heidän on pelastettava mitä pelastettavissa on. He lähtevät ja Liz ja Maria jäävät toiveikkaana odottamaan rakkaidensa paluuta. Vuodet vierivät eikä heitä kuulu takaisin. Miten käy Lizin ja Marian unelmille?

 Prologi

Vuosi 2002

Taivas oli synkkien pilvien peitossa. Kaukainen ukkosen jyrähdys hätkähdytti kauniin Liz Parkerin hereille syvästä unestaan. Hän kömpi tummanruskeat hiukset pörrössä istumaan sängyllään ja katsoi ikkunastaan ulos mustalle taivaalle. Kuinka kauan tätä synkkyyttä oikein kestäisi? Mistä se johtui? Missä aurinko oli? Liz ja muut Roswellissa olevat ihmiset eivät olleet nähneet aurinkoa kahteen viikkoon. Se ei ollut normaalia. Liz haukotteli ja hieraisi tummia silmiään. Tavallisesti hän ei pohtinut, miksi satoi, miksi maailma yhtäkkiä muuttui synkäksi. Nyt kaikki oli toisin. Viimeisen kahden vuoden aikana oli tapahtunut liian paljon mullistavia asioita. Häntä oli ammuttu. Max Evans oli pelastanut hänet voimillaan. Hän, Michael Guerin ja Isabel Evans olivat Antar- planeetalta tulleita avaruusolioita. Liz oli saanut tietää tulevaisuudesta, nähnyt tulevaisuuden Maxin, ”maannut” Kylen kanssa, rikkonut hänen ja Maxin välit, syntyneen rakkauden, Tess ja Max olivat rakastelleet, Tess oli tullut raskaaksi, paljon myöhemmin tyttö oli tappanut voimillaan Alexin, Lizin ja Marian hyvän ystävän, elämän, joka ei kunnolla ollut päässyt alkamaankaan, jonka toiveet oli murskannut avaruusolento, joka oli kaiken aikaa valehdellut heille, ollut Maxin ja muiden vihollisen Kivarin leivissä… Paljon oli tapahtunut ja liian paljon oli jäänyt tapahtumatta. Liz huokaisi ja pudisti päätään. Tessin ja Maxin alkanut suhde ja se miten se oli päättynyt, teki vieläkin kipeää. Tess tulisi aina olemaan Maxin ja hänen välissään, kummittelemassa hänelle, muistuttamassa, kuka Max oli, mikä oli hänen tehtävänsä, miksi hän oli Maassa, että jonakin päivänä poika lähtisi ja jättäisi hänet yksin unelmiensa kanssa. Liz tunsi kuinka kylmyys levisi hänen vartaloonsa ja hän värähti. Max ja hän olivat alkaneet saada takaisin menetettyjä aikoja. He olivat edenneet hitaasti, tunnustellen, kuin olisivat pelänneet, että joku tulisi heidän väliinsä, murskaisi heidän haaveensa. Liz ei tahtonut ajatella, että Maxilla oli poika, jossakin tuolla kaukana, paikassa, minkä olemassaoloa Liz ei osannut kuvitellakaan. Liz nousi ja meni vetämään verhon ikkunan suojaksi, jotta hän ei näkisi synkkiä pilviä, mustaa maailmaa, kuihtuneita lehtiä. Oli kesäkuu, vaikka siltä ei tuntunut. Lehdet olivat tippuneet ennen aikojaan. Routa alkoi peittää maata, järvet liikehtivät levottomina, vaahtopäät löivät rantaa vasten, kuin näkymättömät kädet, jotka halusivat iskeä jotakin, mihin eivät ylettyneet. Roswell ei ollut enää normaali. Kaikki oli muuttunut. Mutta mikä oli aiheuttanut muutoksen? Liz ei ymmärtänyt sitä. Uutisissa hoettiin, että talvi oli tulossa. Ennenaikainen talvi. Lämmin kesä vaihtuisi kylmän talven tieltä, lumi tippuisi maahan kesäkuussa. Miksi? Liz pakeni takaisin lämpimän peiton alle ja sulki silmänsä, koettaen saada unen päästä kiinni. Ehkä hän voisi haaveilla paratiisista. Minkä jakaisivat vain Max ja hän…

-Liz, meidän pitää jutella, Max kiipesi hyvin varoittamatta Lizin huoneeseen parvekkeen kautta, minkä ovet Liz oli jättänyt auki. Liz istui sängyllä, risti-istunnossa, kirjoittamassa päiväkirjaansa, pelkässä aamutakissaan. Hän nytkäytti päänsä ylöspäin ja kohtasi Maxin tummat silmät, joista loisti huolestuneisuus. Max oli ollut viime päivinä poissaoleva. Hänellä oli taas tuo outo katse silmissään, mitä Liz ei ymmärtänyt. Max kapusi pyytämättä sänkyyn ja istuutui Lizin viereen, katse suunnattuna Lizin päiväpeiton kukkaisiin kuvioihin. Liz odotti. Hän ei halunnut hoputella Maxia. Poika kertoisi asiansa, jos halusi. He olivat alkaneet jälleen luottamaan toisiinsa. Liz oli kertonut totuuden, totuuden siitä, mitä oli tapahtunut oikeasti sinä iltana, kun Max oli nähnyt hänet ja Kylen sängyssä. Max oli näyttänyt lyödyltä. Kauhistuneelta. Kuin ei olisi halunnutkaan uskoa, että Liz ei ollut todella maannut Kylen kanssa, vaan kaikki oli ollut pelkkää harhautusta. Max oli pyytänyt, että Liz antaisi hänen kamalat sanansa anteeksi, vaikka tekojaan Tessin suhteen hän ei saisikaan pyyhittyä pois. Liz oli päättänyt, että he yrittäisivät uudestaan ja Max oli suostunut. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mikä Maxin mieltä sitten painoi?

-Olen miettinyt tätä ennenaikaista talvea, Max sanoi sitten, pitkän hiljaisuuden jälkeen. Liz käänsi katseensa häneen ja heidän silmänsä kohtasivat. Liz nielaisi. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän halunnut kuulla totuutta.

-Niin? Liz kuiskasi. Max kohotti kätensä ja sipaisi Lizin hiuskiehkuran tämän korvan taakse. He katsoivat toisiaan kauan, sitten Max puhui.
-Me tiedämme kumpikin sodasta mikä riehuu kotiplaneetallani. Olen alkanut miettimään, josko sota alkaisi vaikuttaa tälläkin planeetalla. Vaikka tähdistömme on kaukana, se ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton ajatus. Sota on saattanut kestää jo vuosia, mutta kaikki voitaisiin silti vielä pelastaa. En tahdo, että Maa alkaa kärsiä samaa kuin oma planeettani, mitä en ole koskaan nähnytkään, Max vaikeni hetkeksi ja Liz odotti sydän kylmänä, mitä Max sanoisi seuraavaksi.

-Pidän tästä Maasta liian paljon, jotta antaisin sen tuhoutua samalla tavalla kuin Antarkin on tuhoutumassa. Ei. Jos minä voin vaikuttaa asiaan jollakin tavalla, minä myös teen kaikkeni mitä pystyn. Kyllähän sinä tiedät sen, Max enemminkin totesi kuin kysyi sen. Liz veti syvään henkeä.
-Mitä sinä sitten olet ajatellut? Liz kysyi heikosti.
-Minun, Michaelin ja Isabelin on palattava omalle planeetallemme jo tänään, Max vastasi. Lizin silmät täyttyivät kyynelistä.
-Ei, hän sanoi kiihkeästi. Maxin kasvonpiirteet synkkenivät.
-Muuta vaihtoehtoa ei ole. Meidän on suojeltava Maan asukkaita. On olemassa muitakin ihmisiä, jotka eivät tiedä mistä on kysymys. Pystymme palaamaan takaisin, kun käytämme niitä sinisiä pallojamme ja otamme yhteyden omiin kansalaisiimme. He voivat saada meidät takaisin sinne, Max sanoi lujasti.

-Mutta… Entä me? Liz kysyi pienellä äänellä. Max katsoi rakastamaansa tyttöä. Hän tunsi sydämessään tuskaa, kun tajusi, että hänen oli jälleen jätettävä Liz. Tällä kertaa ehkä lopullisesti. Max tarttui Liziä hartioista ja veti lähelleen, antaen hänelle voimaa rakkaudellaan.
-Me tulemme takaisin. Minä lupaan sen. Voitamme viholliset ja palaamme teidän luoksenne entistä parempina, entistä voimakkaampina. Sinun on vain odotetava. Jaksettava uskoa, Max painoi huulensa rajusti Lizin huulille ja Liz vastasi koko sydämellään pojan suudelmaan. He jäivät syleilemään toisiaan, pitämään toisistaan kiinni, kuin eivät koskaan aikoisi päästää irti. Mutta he tiesivät, että heidän olisi kohta pakko irrottautua. Jättää toisensa. Ja Liz saattoi vain toivoa, ettei niin kävisi lopullisesti.

Maria De Luca oli harmissaan. Hän yritti valikoida mitä laittaisi yllensä hänen ja Michaelin treffeille. Hän oli kerran jättänyt pojan, mutta hän oli kaivannutkin poikaa liikaa ja pyytänyt, että he yrittäisivät uudestaan. Kaikesta huolimatta hän rakasti poikaa enemmän kuin ketään muuta. Kerran hän oli jo melkein menettänyt pojan. Kun tämä oli aikonut lähteä Antarille Tessin ja muiden kanssa. Luoja Kiitos Liz oli saanut selville, että Tess oli tappanut Alexin. Maria hymyili peilikuvalleen. Silloin Michael oli kylläkin tullut ensin luolasta ja Maria oli tajunnut, että poika oli päättänyt jäädä hänen vuokseen. Mutta hän oli särkenyt heidän unelmansa. Nyt he kuuluivat jälleen toisilleen eikä mikään saisi erottaa heitä. Yhtäkkiä oveen koputettiin.
-Odota hetki, Maria huikkasi ja kiskoi päälleen punaisen topin. Punainen tiukka minihame ja hänen pitäisi enää meikata itsensä. Maria ei löytänyt tähän hätään muitakaan vaatteita ja Michael tuskin huomaisikaan mitä hänellä oli yllään. Luultavasti he alkaisivat suudella, suudelma johtaisi hyväilyihin ja hyväilyt rakasteluun. Maria ei käsittänyt kuinka Michael pystyi olemaan niin huomaavainen ja hellä, vaikka toisinaan pojalla oli niin ääliömäinen luonne kuin vain saattoi olla. Ovelle koputettiin uudestaan, tällä kertaa lujempaa. Maria huokaisi ja pöyhi olkapäille ulottuvia, suoria hiuksiaan.
-Tule nyt sitten! Maria ei käsittänyt kuka siellä oli. Ehkä Amy, hänen äitinsä oli unohtanut jotakin. Ehkä ovi oli jäänyt auki ja joku oli tunkeutumassa hänen huoneeseensa. Maria ei ehtinyt ajatella enempää, sillä Michael ryntäsi sisään, kasvot tuohtuneen näköisinä.

-En ole myöhässä. Meidän piti tavata vasta kymmenen minuutin kuluttua, Maria huudahti hämmästyneenä. Michael kaappasi hänet kuitenkin syliinsä ja painoi huulensa tytön pehmeille huulille. Maria äännähti tyytyväisenä. Ei hän ihan tällaista alkua ollut kuvitellut, mutta tämähän oli loistavaa. Michael irrottautui kuitenkin pian, hengästyneenä. He katsoivat toisiaan ja sitten Maria huomasi Michaelin silmistä huokuvan tuskan ja hän rypisti kulmiaan.
-Mikä hätänä? Onko joku kuollut? hän kysyi. Michael yritti hengittää syvään ja rauhallisesti.
-Ei. Vielä. Max on vain saanut hullun idean päähänsä. Meidän on lähdettävä, Michael sanoi. Marian silmät suurenivat. Hän tuijotti tyrmistyneenä poikaa.

-Lähdettävä? Meidän kahden? Minne? Maria uteli. Michael pudisti kuitenkin kiivaasti päätään.
-Ei ei. Maxin, Isabelin ja minun on lähdettävä Antarille. Pelastamaan mitä pelastettavisssa on, Michael sanoi katkerasti. Marian suu loksahti auki.
-Antarille? Onko tämä jokin vitsi? Graniliitti ei toimi. Sillä sai matkustaa vain kerran, Maria muistutti. Michael haroi ruskeita hiuksiaan ja katsoi Mariaa surkeana.

-Me emme mene graniliitilla. Max aikoo ottaa yhteyttä Antarin asukkaisiin. Hän on sitä mieltä, että he voivat auttaa meitä, Michael kertoi. Maria sulki suunsa ja hitaasti ajatus alkoi kytkeytyä hänen aivoihinsa. He todella olivat lähdössä. Tällä kertaa ihan oikeasti. Michaelilla ei olisi valinnan varaa.
-Sinä siis lähdet ja jätät minut yksin? Kuinka sinä voit tehdä niin? Marian silmät kyyneltyivät. Michael puristi tytön rintaansa vasten eikä hellittänyt otettaan, vaikka tämä yritti kiivaasti rimpuilla.

-Kuuntele. Me tulemme takaisin. Minä lupaan sen. En tiedä koska enkä tiedä miten, mutta minä tulen takaisin luoksesi, Michael otti Marian kyyneleiset kasvot käsiensä väliin. Ripsiväri valui pitkin Marian poskea. Michael pyyhkäisi sormellaan Marian kasvoja ja kyyneleet hävisivät. Maria takertui poikaan ja Michael suuteli häntä. Suuteli tuskaansa. Hän rakasti tätä tyttöä. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään. Mutta Mariaa hän rakasti. Ja nyt hänen oli lähdettävä.

Aavikolla oli tuulista. Max pysäköi jeeppinsä erään luolan suulle. Hän katsoi synkänpuhuvaa taivasta ja sitten, hiljalleen, raskaat sadepisarat alkoivat putoilla heidän niskaansa, pyyhkien kyyneleet, jotka valuivat heidän poskilleen. Eron hetki oli lähellä. Max katsahti Isabeliin, siskoonsa, joka tuijotti pala kurkussa aavikon hiekkaa. Nainen joutui jättämään Jessen, aviomiehensä. Hän oli kertonut miehelle hetki sitten totuuden itsestään. Jesse oli ottanut kaiken yllättävän hienosti. Nyt he joutuivatkin luopumaan toisistaan. Jesse ei voisi ikuisesti jäädä odottamaan Isabelin paluuta. Ehkä Isabel ei koskaan palaisikaan.

-Oletko kunnossa? Max kuiskasi ja Isabel käänsi itkuiset kasvonsa häneen. Kyyneleet putoilivat valtoimenaan naisen poskia pitkin, kaulalle. Isabel pudisti päätän ja hautasi kasvot käsiinsä. Liz, Maria ja Michael istuivat hiljaisina takapenkillä. Maria ja Michael olivat takertuneet toisiinsa ja Maria oli haudannut kasvonsa Michaelin takkiin. Liz kohtasi Maxin tuskaiset silmät. Hän hymyili värisevästi ja pieni kyynel tipahti hänen poskelleen. Max kumartui ja pyyhkäisi sen pois ja Liz nielaisi. Lizistä tuntui kuin kylmä käsi olisi puristanut hänen sydäntään, yrittänyt tuhota sen. Liz räpytteli silmiään ja kohotti kätensä. Max tarttui siihen ja puristi sitä lujasti. Hetken he kaikki istuivat paikoillaan, kunnes he lopulta nousivat, turtina surusta. Liz painautui Maxin kainaloon ja yhdessä he kaikki juoksivat sisään pimeään luolaan. Max otti taskustaan molemmat siniset pallot, missä oli keskellä heidän kotiplaneettansa symboli. Michael irrotti lempeästi Marian hänestä ja Liz ja Maria perääntyivät. Michael, Max ja Isabel kokoontuivat puoliympyrään ja laittoivat kätensä pallojen päälle. Ne alkoivat jonkin ajan kuluttua hehkua. Valkoinen hohde niiden ympärille tummeni, kunnes he näkivät yllättäin miehen karkeapiirteiset kasvot, jotka katsoivat heitä.

-On teidän aikanne, se sanoi ja sitten kaikki alkoi kieppua kolmikon ympärillä.
-Me palaamme! Max ja Michael huusivat ja sen sanottuaan he katosivat. Liz otti askeleen taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat kuin tuskainen naamio. Maria lysähti nyyhkyttäen polvilleen pölyiseen maahan, mutta Liz kääntyi ympäri ja pinkaisi juoksuun. Sade piiskasi päin hänen kasvojaan, kun hän juoksi toistamiseen aavikon halki. Enää hän ei kuullut Maxin huutavan hänen nimeään. Hän juoksi kunnes hänen keuhkojaan korvensi. Sydän jyskytti ja kylkeen pisti. Lopulta hän heittäytyi pehmeälle, mutta märälle nurmikolle, rajusti itkien. Tuska poltti hänen sisintään. Se oli repiä hänet riekaleiksi. Liz käpertyi pieneksi palloksi ja sulki silmänsä. Pisarat huuhtoivat kyyneleet ja kastelivat hänet läpimäräksi, mutta Liz näki edessään vain Maxin kasvot. Hän kuuli Maxin äänen korvissaan, tunsi Maxin huulet huulillaan. Kuinka hän pystyisi elämään ilman Maxia?

Vuosi 2012

Jotenkin käsittämättömästi Liz selvisi seuraavista vuosista. Maailman harmaus jatkui. Liz tajusi öiseen aikaan tuijottavansa taivaalle, pohtien Maxia. Hän ei tiennyt oliko miehellä kaikki hyvin. Hän tuskin tiesi millä suunnalla Maxin planeetta sijaitsi, olivatko he todella päässeet perille. Entä jos Max unohtaisi hänet astuttuaan Antariin? Entä jos hän tapaisi siellä jonkun tytön, paljon kauniimman kuin hän, oman kaltaisensa? Eikä hän palaisikaan enää koskaan. Liz tunsi kuinka kyyneleet jälleen kerran putoilivat hänen poskilleen, vaikka hän olikin itkenyt monenmoiset kerrat elämänsä aikana. Väsyneenä hän asteli oman asuntonsa poikki keittiöön ja laittoi kahvin valumaan. Hän oli 27-vuotias ja ammatiltaan molekyylibiologi. Hän oli saavuttanut unelmansa, hänen ainoa pakokeinonsa oli ollut opiskelu. Onnettomuudet olivat seuranneet toistaan. Ensin Max lähti. Sitten vanhemmat kuolivat the Crashdownin tulipalossa, hän menetti sekä heidät, että kahvilan. Sitten Maria lähti New Yorkiin, koska ei enää kestänyt muistoja, jotka olivat haudata hänet ylleen. Hän lähti toteuttamaan omia unelmiaan. He pitivät yhteyttä. Kirjeitse, puhelimitse, purkivat suruaan toisiinsa. He eivät voineet puhua kenellekään muulle. Liz ei voinut edes harkita psykiatrilla käymistä, sillä hän ei voinut kertoa totuutta kenellekään. Mennessään olohuoneeseen, hän katsoi itseään kokovartalopeilistä, mikä seisoi olohuoneen seinällä. Hän oli laihtunut. Hänen silmistään oli sammunut elämän halu, hän eteni vain päivä päivältä eteenpäin kuin kone. Hän ei jaksanut innostua mistään. Hän tuijotti vain Maxin kuvaa, jonka oli laittanut olohuoneen kirjahyllylle, omalle yöpöydälleen, työhuoneeseensa. Hän näki kaikkialla Maxin silmät, kuuli tämän kuiskaukset. Miksei Max voinut olla täällä hänen luonaan? Liz käpertyi sohvan nurkkaan ja avasi television. Hän tuijotti silmät sumeina uutistenlukijan kasvoja, jotka puhuivat ikuisesta roudasta. Oliko tulossa jääkausi? Miten he selviytyisivät siitä yli? Niin monen ihmisen elämä oli tuhottu. Ruokaa oli vähän, asunnot olivat kylmiä. Aurinko ei ollut näyttäytynyt moneen vuoteen. Kerran he olivat nähneet sen, pilkahtavan mustien pilvien raosta, aivan kuin se olisi yrittänyt karata, mutta pilvet olivat taas vanginneet sen alleen. Liz oli jo alkanut silloin toivoa, että sota Antarilla olisi voitettu. Mutta sitten hänen toiveensa olivat taas murskattu. Liz pyyhkäisi kyyneleisiä poskiaan paidan hihaan ja veti syvään, väristen henkeä. Hän ei ollut tapaillut kuin muutamaa miestä vuosien aikana. Hän oli ollut joko liian turta surusta, ettei ollut pystynyt puhumaan kenenkään kanssa tai sitten hän oli hautautunut työhön. Sekin oli parempi vaihtoehto kuin mikään. Liz kuuli puhelimen pirahtavan soimaan ja hän nousi kankeasti.
-Haloo? hän mutisi itkun karhentamalla äänellä.

-Oletko sinä taas ollut murehtimassa? Marian pirteä ääni kysyi. Liz hymyili heikosti. Hänestä oli upeaa, että Maria saattoi unohtaa. Haudata tuskansa ja elää muistojen kanssa, tuntematta ikävää. He olivat olleet toisilleen kuin psykiatri, auttaneet vaikean ajan yli, vaikka Liz ei ollutkaan vielä kyennyt siihen. Maria oli voimakkaampi. Hän keskittyi laulamiseen. Hän lauloi ikävästään, surustaan, Michaelista. Liz saattoi kuunnella Marian voimakasta ääntä stereoista. Hän oli saanut ystävänsä cd:n aikaisemmin kuin se oli pamahtanut myyntilistojen kärkeen. Siitä kohistiin. Laulujen sanojen taakse kätkeytyi tuskaa, jonka merkitystä kukaan muu kuin Liz eivät tienneet. Lähiaikoina, Maria oli vasta alkanut piristyä. Hän soitti joka päivä Lizille, kyseli kuulumisia, varmisti oliko hän hengissä, oliko hän toipunut surustaan, tavannut miehiä. Joka kerta Liz joutui sanomaan ei. Hän ei kaivannut miestä elämäänsä. Miehet tuottivat vain tuskaa. Hän ei halunnut enää menettää ketään.
-Kaipaan häntä niin valtavasti, Liz nyyhkäisi. Maria oli hetken hiljaa.

-Sinulla pitäisi olla jotakin tekemistä. Olet lomalla, joten hautaudut suruusi. Minä lennän sinne. Tulen luoksesi ja sitten me teemme kaikkea kivaa yhdessä. Bongaamme miehiä, käymme yöravintoloissa, elokuvissa, kaikkea mikä viime päivinä tai oikeastaan vuosina, on jäänyt vähiin, Maria sanoi. Liz naurahti hiukan ja katsoi itseään pienestä, eteisen peilistä. Hänen tummanruskeat hiuksensa putoilivat sotkuisina kasvojen ympärille, selkään asti. Silmänympärykset olivat punaiset ja turvonneet itkusta ja silmänaluset olivat tummat. Hän ei todellakaan ollut parhaimmillaan, jotta olisi mennyt bongaamaan miehiä. Luultavasti he karttaisivat hänen seuraansa, mulkoilisivat hänen laihaa, väsynyttä olemustaan.
-Minusta ei taida olla siihen, Liz huokaisi.
-Älä nyt viitsi. Kai minä voin silti tulla luoksesi? Keikkani alkaa vasta kahden viikon päästä ja voin aivan hyvin lentää suoraan sieltä Lontooseen, Maria huomautti.

-Olet aina tervetullut, kyllä sinä tiedät sen, Liz tokaisi.
-Hienoa. Lähden täältä huomenna kello yhdentoista lennolla. Onneksi New York ei ole mitenkään tuhottoman kaukana. Koeta nyt pärjäillä. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, takaan sen, Maria vakuutti. Kun he olivat sulkeneet puhelimet, Liz katsoi itseään uudestaan peilistä.
-Toivottavasti olet oikeassa, Liz kuiskasi ja meni kaatamaan kahvin mukiinsa, vaikka tiesikin sen maistuvan jo pahalta.

Maria saapui yhden jälkeen. Liz avasi oven ja joutui heti Marian syleilyyn.
-Onpas hauska nähdä sinua! Tuntuu ihan erilaiselta jutella kasvotusten kuin puhelimessa, Maria tokaisi ja laski matkalaukkunsa eteisen lattialle. Liz hymyili.

-Olen samaa mieltä. Haluatko kahvia? Teetä? Liz kysyi, samalla kun asteli keittiöön, Maria jäljessään.
-Kahvi maistuisi. Tapasin lentokoneessa hyvin kiinnostavan miehen. Bruce Royalin. Hän on kuulemma hyvin hyvin rikas ja hän oli matkalla Losiin. Harmi. Olisin tahtonut pitää häneen yhteyttä, mutta hän ei antanut edes puhelinnumeroaan, Maria surkutteli. Liz naurahti.
-Olen varma, että olet tavannut Nykissä kiinnostavampiakin miehiä, Liz tokaisi ja istahti keittiön pöydän ääreen, odottelemaan kahvin tasaista tippumista. Maria nojasi päätään kämmeniinsä.

-Hmm… Olet aivan oikeassa. Kuten esimerkiksi viime viikolla, jolloin tapasin… Maria alkoi kuvailla tapaamiaan miehiä, elehti käsillään, silmät hohtaen. Liz katseli ja kuunteli ystäväänsä. Maria oli uskomaton. Hän oli selvinnyt Michaelin lähdöstä, pärjännyt Nykissä, alkanut elää omaa elämäänsä. Liz eli muistoissaan, missä tahansa hän kulkikin. Olisikohan hänenkin pitänyt muuttaa pois kaupungista? Jättää menneisyys taakseen ja aloittaa uuden elämänsä, uudenlaisissa ympäristöissä? Ajatus kuulosti houkuttelevalta, mutta Liz ei uskaltanut lähteä. Hän odotti. Hän odotti Maxia.
-Liz! Katso! Maria huudahti äkkiä. Nainen oli mennyt seisomaan ikkunan ääreen. Liz havahtui ajatuksistaan ja ryntäsi Marian vierelle, sydän jyskyttäen, toivoen. Hänen silmänsä kostuivat. Aurinko. Auringon ensisäteet lämmittivät hänen ihoaan ja hän joutui siristämään silmiään, katsoessaan ylöspäin. Taivaalla olevat mustat pilvet olivat väistymässä auringon tieltä, jonka valo oli vahvempi. Liz ja Maria rutistivat toisiaan ja Liz kuuli kuinka Marian sydän hakkasi.

-Luuletko… Luuletko sen tarkoittavan, että Antarin sota on voitettu? Liz kuiskasi haltioituneena. Ennen kuin Maria ehti vastata, uutistenlukijan kimakka huudahdus kantautui heidän korviinsa.

-Aurinko, hyvät ihmiset! Näettekö te kaikki sen? Tunnetteko sen lämmön? Se todellakin on vielä olemassa, nainen huusi ja Liz ja Maria ryntäsivät television luokse. He tuijottivat huvittuneina kuinka ennen niin hillitty uutistenlukija pomppi innoissaan. Joku ryntäsi halaamaan häntä ja Liz ja Maria saattoivat katsella toimituksen riemua. He halasivat uudestaan ja itkivät helpotuksesta.
-Tämä on ihme. Nyt meidän on vain odotettava heidän paluuta, Liz sanoi kiihkeästi. Maria katsoi häntä.
-Sinä uskot yhä, että he palaavat? Maria kysyi hiljaa. Lzi katsahti häneen.

-Tottakai minä uskon. Etkö sinä usko? Liz kysyi hiukan ihmeissään. Maria pudisti hitaasti päätään.
-Emme edes tiedä ovatko he elossa. Jos he ovat vuosien aikana unohtaneet meidät. Tai jos he ovat tavanneet jonkun toisen, jos Michael ei enää pidäkään minusta, Maria pälpätti. Liz puristi ystävänsä käsivartta. Marian mielessä pyörivät siis samat kysymykset kuin hänelläkin. Mariakin oli epävarma. Liz oli luullut ystävänsä selviytyneen muistoistaan, Michaelin menetyksestä, mutta kaikki ei ollutkaan niin hyvin kuin tämä oli antanut ymmärtää. Liz sätti itseään. Hänen olisi pitänyt huomata aiemmin, että Mariakin suri yhä. Maria oli yrittänyt lohduttaa häntä, eikä Liz ollut huomannut ystävänsä tuskaa, koska oli ollut niin surullinen.

-Minä uskon. Max lupasi palata. Olen vain kaivannut häntä niin tuhottomasti. Toisinaan uskon enemmän, toisinaan olen ajatellut, että Max unohtaa minut. Mutta tahdon uskoa. Se on ainoa selviytymisen keinoni, Liz kuiskasi. Maria pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja ryhdistäytyi.
-Voisimme mennä rannalle. Olet kalpea kuin haamu. Ajattele nyt Maxia, jos hän tulisikin yllättäen tänne. Jos hän näkisi sinut tuossa kunnossa, niin mitä hän sanoisi? Maria kallisti päätään. Liz haroi hiuksiaan.

-En välitä siitä. Kertoisin hänelle, että olen kaivannut häntä. Kertoisin, että olen elänyt saman tuskan kanssa monta vuotta, etten ole koskaan unohtanut häntä enkä tulisi koskaan unohtamaankaan, Liz sanoi lujasti. Maria pudisti päätään.
-Me menemme silti hankkimaan hyvän rusketuksen. Tule niin haetaan uikkarit, Maria päätti eikä Lizin auttanut vastustella.

Auringonpaistetta jatkui koko päivän. Vasta kun tuli ilta, aurinko painui taivaanrannan taakse. Maria ja Liz olivat silti varmoja, että se nousisi vielä seuraavanakin päivänä.
-Nyt me lähdemme pitämään hauskaa. Juhlimaan auringon paluuta, Maria tokaisi, kun he olivat päässeet Lizin luokse. Liz voihkaisi.
-Olen aivan palanut. Kuinka voin ajatella juhlimista juuri nyt? Liz kysyi. Maria nauroi.

-Helposti. Menemme siihen uuteen Moonlight- baariin. Voin auttaa sinua miehen valitsemisessa. Saat näyttää Maxille, että et ole elänyt kuin kusi sukassa näinä vuosina, että olet elänyt täysillä, Maria venytteli jäseniään. Liz pyöritti silmiään.
-Minun ei tarvitse esittää mitään. Rakastan Maxia yhä enkä voisi koskaan rakastaa ketään muuta, Liz sanoi. Maria hymähti. Hän alkoi penkoa laukkuaan, varmana siitä, että Liz lähtisi hänen kanssaan baariin, edes joksikin aikaa. Hän veti ylleen mustan minihameen ja mustan topin ja meikkasi kasvonsa. Hiuksensa hän jätti putoilemaan valtoimenaan lantioihin. Hän oli permanentannut ne. Hän tiesi näyttävänsä hyvältä. Maria huokaisi ja katsoi ystäväänsä, joka tuijotti kuvajaistaan kuin haamua. Toista hän ei voinut sanoa Lizistä. Hän oli huolissaan tästä. He olivat olleet ystäviä lukemattomia vuosia, kokeneet yhdessä huimia seikkailuja, rakastumisen, menettäneet rakkaansa, taistelleet yhdessä, saavuttaneet unelmansa. Heillä ei ollut salaisuuksia. He saattoivat kertoa toisilleen kaiken.

-Ei minusta ole siihen. Katso nyt minua. Kuka mies kiinnostuisi tällaisesta luukasasta? Liz kysyi epätoivoisena. Maria asteli ystävänsä luokse, laski kätensä hänen hartioilleen ja käänsi ympäri.
-Et sinä ole mikään luukasa. Olet vain hiukan laihtunut. Silmiesi alla olevat pussit voimme helposti peittää puutereilla. Saamme sinusta taas kauniin, Maria vakuutti. Liz puristi hänen käsiään.

-Mitä minä tekisinkään ilman sinua? Anna minulle yksi punainen minuutti. Menen suihkuun, Liz pyysi ja katosi kylpyhuoneeseen. Hän pesi hiuksensa, vartalonsa ja pukeutui sitten valkoiseen mekkoon, joka leveni lantioita kohden ja laskeutui pehmeästi hänen reisilleen. Siinä oli v-kaula-aukko ja kangas myötäili hänen vartalonsa kaaria. Liz huokaisi. Oliko asu liian paljastava? Hänen olkapäänsä olivat punaiset auringosta, samoin kasvotkin. Hänen silmänsä tuijottivat häntä suurina ja pelokkaina. Hänen tarvitsi vain puuteroida kasvonsa ja pukea korkokengät jalkaansa ja sitten hän oli valmis. Maria purjehti samassa hänen luokseen.
-Olet upea! Sitten mennään. Ilta on vasta nuori, Maria hoputti ja he lähtivät kohti Moonlight- baaria.

Siellä oli tupaten täyttä. Tuhannet tähdet kimmelsivät yönsinisellä taivaalla ja Liz silmäili niitä hymyillen. Tähtiä ei ollut näkynyt vuosiin. Pilvet olivat aina olleet tiellä. Hyvin pian baariin tullessaan Liz tajusi jääneensä yksin. Hän oli kadottanut Marian. Missä nainen oli? Liz rypisti kulmiaan ja seisoi orpona seinustalla, yrittäen piiloutua varjoihin. Sitten hän huomasi Marian nauravan erään suuren miehen kanssa. Liz tukahdutti hymynsä. Maria oli nopea. Liian nopea. Hän oli juuri menossa ulos haukkaamaan raitista ilmaa, kun joku tarttui häntä käsivarresta.

-Kelpaako seura? syvä ääni kysyi ja Liz pudisti kiireesti päätään. Ote irtosi ja Lzi luovi tietään ihmisten läpi, kunnes saattoi jälleen hengittää puhdasta ilmaa sisäänsä. Hän nojasi vapisten seinää vasten ja sulki silmänsä kyynelten pyrkiessä jälleen esiin. He voisivat olla Maxin kanssa tuolla. Nauraa ja pitää hauskaa. Liz pudisti päätään. Miksi hän haaveili turhia? Hän lähti hiljalleen kävelemään autiota katua pitkin, tuijottaen asfalttia kyyneltensä läpi. Yhtäkkiä joku ilmestyi hänen eteensä ja Lizin henki salpautui pelosta.

-Hei, kulta. Olen aina odottanut juuri sinua, humalaisen miehen ääni sönkötti ja mies tarttui häneen. Liz lamaantui kauhusta. Mies veti hänet itseään vasten ja Liz haistoi kaljan, tupakan ja hien lemun. Hän yritti rimpuilla, mutta ote oli luja ja huulet maistelivat hänen huuliaan. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Mies lensi kauas hänen luotaan ja Liz saattoi vain tuijottaa, kunnes hän tajusi, että hänen pakomahdollisuutensa oli tullut. Hän kääntyi ja törmäsi suoraan vahvaan rintaan. Hän olisi kaatunut ellei se joku olisi tarttunut häntä käsivarsista.

-Päästä irti! Liz huudahti säikähtäneenä. Sitten huulet painuivat hänen huulilleen ja Liz jäykistyi. Huulet maistuivat tutuilta. Kädet, jotka vaelsivat hänen hiuksillaan, alaspäin, lantioilla, olivat koskettaneet häntä ennenkin. Lizin hengitys tiheni. Sydän jyskytti korvissa.

-Max, hän saattoi kuiskata, kun ote hänestä irtosi ja huulet erkanivat. Sitten käsi laskeutui hänen poskelleen ja mies sipaisi hellästi karanneen kyyneleen hänen poskeltaan. Aivan kuten 10 vuotta sittenkin. Liz purskahti itkuun ja heittäytyi Maxin kaulaan. Max puristi hänet lujasti vahvaa vartaloaan vasten. He suutelivat raivokkaasti, kuin eivät koskaan olisi tahtoneet irrottautua. Maxin vartalo vapisi. Liz kosketti miehen karheaa poskea, tämän huulia, silmiä, kaulaa, leveitä hartioita, lihaksikkaita käsivarsia. Max oli muuttunut. Hän ei ollut enää se sama poika, jonka Liz oli tuntenut. Hän oli nyt aikuinen mies, joka oli taistellut elämänsä aikana monia vihollisia vastaan. Mies joka oli nähnyt enemmän kuin yksikään heistä saattoi nähdä.

-Liz, Max kuiskasi ja Liz hengitti syvään. Hänen huulensa kaartuivat hitaasti hymyyn. Hän tunsi kuinka hänen kätensä vapisivat. Maxkin tunsi sen ja puristi omat, suuret kätensä naisen kapeiden, pienien käsien ympärille. He seisoivat toisiaan vasten painautuneina. Kuuntelivat toistensa sydämien jyskytystä. He halusivat tietää olevansa elossa, toistensa sylissä.

-Olen kaivannut sinua hirveästi, Liz nyyhkäisi ja hautasi kasvonsa Maxin paitaa vasten. Max puristi häntä lujemmin itseään vasten.
-Minäkin olen kaivannut sinua. Enemmän kuin tiedätkään. Joka hetki olen ajatellut sinua. En ole koskaan voinut unohtaa, Max sanoi hiljaa. Liz kohotti kasvonsa ja kohtasi Maxin tummien silmien vakaan katseen. Hän tiesi, että Max puhui totta. Maxin silmät kertoivat kaiken. Hän näki niissä samaa tuskaa, mitä oli itse tuntenut näinä vuosina. Hän kohottautui varpailleen ja heidän huulensa kohtasivat jälleen. Rakkauden suudelma. Rakkaus ei ollut menneinä vuosina kuollut. Se eli yhä.

Maria oli kyllästynyt Andrewin kehuskeluihin. Hän tuijotti tylsänä baaritiskin kiillotettua pintaa ja huokaisi. Mitenköhän Liz pärjäsi? Hän voisi lähteä ottamaan asiasta selvää.
-Anteeksi. Minun on mentävä, Maria liukui alas jakkaralta. Andrewin kasvot venähtivät. Muusikin raskas jyske kantautui Marian korviin ja hän kuuli Andrewin hengityksen korvaansa vasten.

-Älä nyt vielä, muru. En ole lopettanut kertomustani. Et voi tietää miten se päättyy, mies sanoi. Maria tuhahti. Ihan kuin hän olisi ollut kiinnostunut. Tänne tulo oli ollut virhe. Hän oli ajatellut yhä enemmän Michaelia. Hän oli ollut niin erilainen kuin muut nuoret. Heillä oli ollut ihanaa yhdessä. He olivat kokeneet kaikenlaista. Kenenkään muun kanssa hän ei pystyisi samaan. ei edes Roswellin tavoitelluimman poikamiehen Andrewin kanssa. Andrew oli kiehtova. Hän olisi haaste, mutta Maria ei ollut nyt sillä tuulella. Hän tahtoi löytää Lizin ja sanoa, että he voisivat lähteä kotiin. Maria asteli baarin poikki, tunsi miesten katseet ja puristi huulensa yhteen. Hän oli kaunis. Hän oli ollut New Yorkissa monet kerrat vaarassa, mutta pelastunut aina täpärästi. Hän oli ottanut itsepuolustuskursseja. Hän oli karttanut pimeitä kujia, huonomaineisia alueita ja pysytellyt illat sisällä, vaikka saattoikin joskus eksyä baareihin, katselemaan Nykin yöelämää, mikä poikkesi tyystin Roswellin yöelämästä. Mariasta oli aina tuntunut, että hän eläisi eri planeetalla. Maria huokaisi helpotuksesta, kun hän oli ulkona. Hän kohotti katseensa tähtiin. Miksi Michaelin piti lähteä? He olisivat voineet rakentaa tulevaisuuden yhdessä. He olisivat voineet saada lapsia, perustaa perheen, toteuttaa unelmiaan. Maria huokaisi. Sitten Michael oli riistetty häneltä. Toiselle planeetalle. Vieraiden ihmisten armoille, jotka eivät rakastaneet Michaelia. Maria puristi kätensä nyrkkiin ja antoi kyynelten valua vapaasti poskilleen. Hänen ripsivärinsä valui ja Maria pyyhki sen kokonaan pois. Hänen kurkkuaan kuristi, tukahduttava ikävä oli tappaa hänet. Hän painoi kädet silmilleen. Voi Michael! Miksi? Miksi? Yhtäkkiä joku laski kätensä hänen olkapäälleen ja Maria nosti kyyneleiset kasvonsa hätkähtäen. Hän ei pystynyt kuin tuijottamaan. Taivaalla loistavien tähtien himmeässä valossa hän erotti tutut kasvot. Hän otti epäröivän askeleen eteenpäin. Näkikö hän jo hallusinaatioita? Oliko Michael pelkkää mielikuvitusta? Haihtuisiko tämä kohta savuna ilmaan? Maria pidätti henkeään ja tunsi sitten kuinka kädet kietoutuivat hänen ympärilleen, vetivät tuttua vartaloa vasten. Maria painoi päänsä Michaelin rintaa vasten, kuuli tasaisen sydämen sykkeen. Michael silitti hänen hiuksiaan. He eivät puhuneet. He eivät halunneet rikkoa lumousta. Maria tajusi vapisevansa. Ei pelosta. Hän ei voinut uskoa tätä. Michael oli palannut. Mies seisoi hänen edessään, piti hänestä kiinni, hiveli häntä käsillään. Maria kietoi kätensä miehen kaulan ympärille ja huulensa tämän huulille. Michael vastasi suudelmaan koko voimallaan ja sydämellään. Maria maistoi suolaiset kyyneleet. Hän ei tiennyt kumman kyyneliä ne olivat, Michaelin vai omansa, mutta sillä ei ollut väliä. Michael oli hänen luonaan. Mies piti häntä sylissään.

-Michael. Sinä tulit takaisin, Maria irrottautui lopulta ja katsoi miestä silmät sumeina. Michael otti naisen kasvot käsiensä väliin. Vaikeina hetkinä hän oli ajatellut Mariaa. Naisen kasvoja. Ruskeita silmiä. Hän oli painanut lähtiessään jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Miltä Maria tuoksui. Miltä hän maistui. Miltä hän tuntui. Hän oli taistellut vihollisia vastaan, joita ei ehkä koskaan enää näkisi. Kivarin joukot oli voitettu. Kivar oli tuhottu. Hänen joukkonsa oli tuhottu. Hänen planeettansa oli tuhottu. Antar saisi elää rauhassa. Michael ei enää koskaan palaisi sinne. Hän kuului tänne. Maahan. Marian luokse. Marian oli syytä tietää se. Michael sipaisi naisen poskea ja hymyili.

-Minähän lupasin tulla. Asutko sinä yhä täällä? Voimmeko mennä luoksesi? Michael kysyi kiihkeästi.
-E-en. En asu. Asun New Yorkissa. Olen Lizin luona käymässä, Maria kertoi ja hän oli siitä todella pahoillaan. Michael tuijotti häntä tyrmistyneenä.
-New Yorkissa? Et ole tosissasi! Koska sinä sinne muutit? Michael kysyi. Maria huoahti.
-Pari vuotta sinun lähtösi jälkeen. En kestänyt olla täällä. Joka paikassa oli muistoja sinusta. Minun oli päästävä pois tai ne olisivat haudanneet minut alleen, Maria tunnusti. Michel suuteli häntä hyvin hellästi, kuin hän olisi ollut särkyvää lasia.
-Olen varma, että Max ja Liz valtaavat Lizin asunnon ja vuoteen. Tahdon olla lähelläsi tämän yön ja joka ikinen yö tämän jälkeenkin, Michael sanoi lujasti. Marian silmät kyyneltyivät.

-Minä rakastan sinua edelleen aivan valtavasti, Maria kuiskasi ja Michael hymyili.
-Minäkin rakastan sinua. Et arvaakaan kuinka paljon. Minua kadutti se, kun en saanut sanottua sinulle sitä
ennen lähtöämme. Pelkäsin aina menettäväni sinut, jos sanoisin sen sinulle. Nyt minä vihdoin uskallan kertoa sen sinulle ja se tuntuu pirun hyvältä, Michael tokaisi eikä Maria tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Hän painoi päänsä lujasti Michaelia vasten ja puristivat toisiaan tiukasti.
-Miten olisi…? Menisimmekö motelliin? Michael kuiskasi ja tuhannet pienet väristykset kulkivat pitkin Marian selkää.
-Sopii minulle, Maria kuiskasi ja yhdessä, käsi kädessä, he astelivat autioita katuja, kohti lähintä motellia. Liz ja Max kävelivät kädet toistensa ympärillä Lizin asunnolle. Liz saattoi ikkunastaan nähdä tähtitaivaan koko loistossaan. Aavikko levittäytyi makuuhuoneen toisesta ikkunasta. Hiekka pöllysi, mutta Liz ei katsonut sitä. Eikä tähtiä. Hän näki vain Maxin. Mies oli palannut hänen luokseen kymmenen vuoden yksinäisyyden jälkeen. Olikohan Max ollut yhtä yksinäinen? Max veti hänet eteisessä lähelleen ja suuteli hänen pehmeitä huuliaan. Mies painoi kasvonsa hänen hiuksiin ja Liz nojasi päätään hänen rintaansa vasten. He olisivat voineet nojata toisiinsa koko yön, mutta sitten Max nappasi Lizin käsivarsilleen ja kantoi makuuhuoneeseen. Hän ei edes kysynyt missä se oli. Aivan kuin hän olisi tiennyt sen sijainnin. Liz hymyili ja hautasi kasvonsa onnellisena Maxin olkapäätä vasten. Max puristi häntä lujemmin ja laski sitten viileiden lakanoiden väliin. He katsoivat toisiaan kauan. Max siveli karhealla kämmenellään Lizin pehmeitä muotoja. Liz hengitti syvään ja alkoi vapisevin sormin availla Maxin paidan nappeja, mutta Max tarttui häntä kädestä ja tuijotti häntä intohimon sumentamin silmin.

-Ei. Anna minä, Max kuiskasi ja Liz laski kätensä ja sulki silmänsä. Hän tunsi Maxin käsien vaeltavan hänen vartalollaan, tunnustellen jokaista kohtaa. Sitten Liz tunsi kuinka Max riisui hänen mekkonsa ja Liz taivutti selkäänsä kaarelle, jotta Max saattoi riisua sen pois. Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun he makasivat alastomina sängyllä, hyväillen ja katsellen toisiaan. Sitten Max kumartui hänen ylleen ja Liz upotti kyntensä miehen leveisiin hartioihin. He saavuttivat samaan aikaan rakkauden huipun ja jäivät pitkäksi aikaa makaamaan toistensa syliin.

-Missä Isabel on, Max? Liz kysyi pitkän ajan kuluttua, kun hän jälleen pystyi puhumaan. Max siveli hänen hiuksiaan ja piteli häntä kainalossaan.
-Antarilla. Kun saavuimme kotiin, palatsiimme, meitä vastassa oli koko suku. Emme aluksi muistaneet heistä ketään, mutta sitten kun he esittelivät itsensä, me muistimme. Isabel rakastui tulisesti erääseen komeaan mieheen ja päätti jäädä sodan loputtua sinne. Dorham oli eräs meidän armeijan sotureista, joka ansaitsi myös kulta mitalin, Max hymyili. Liz rypisti kulmiaan.

-Myös? Liz kysyi ja Max katsoi häntä, sipaisi hänen poskeaan ja suukotti hänen huuliaan.
-Michael ja minä saimme kultamitalit. Taidamme olla aikamoisia sankareita. Silti minun mielestäni jokainen joka taisteli planeettamme puolesta, on sankari, Max totesi vakavana ja Liz kietoi kätensä miehen kaulan ympärille.
-Ainakin sinä olet minun sankarini, Liz sanoi ääni hiukan käheänä ja sitten he taas suutelivat toisiaan pitkään ja nautinnollisesti.

Michael ja Maria kirjautuivat erääseen Roswellin parhaimpaan hotelliin ja Michael halusi välttämättä kantaa Marian huoneeseen. Maria kikatti.
-Emme ole naimisissa, Michael, Maria nauroi, kun Michael kantoi hänet kynnyksen yli. Michael virnisti ja potkaisi oven jalallaan kiinni.
-Emme vielä. Tämä on loistavaa harjoitusta, rakkaani! Michael totesi ja laski naisen sängylle. Maria veti miehen lähelleen.
-Hmm… Kuulostaa ihan siltä kuin aikoisit kosia minua, Maria mutisi ja Michael pyyhkäisi vallattoman hiuskiehkuran Marian korvan taakse. Sitten Marian hämmästykseksi Michael polvistui hänen eteensä ja otti taskustaan sormusrasian. Maria pidätti hengitystään, kun mies avasi rasian, kasvot kohotettuina hänen puoleensa. Hän oli vakavan näköinen.

-Maria. Tuletko vaimokseni? Minä rakastan sinua. En halua enää ikinä menettää sinua, Michael sanoi kiihkeästi. Maria purskahti itkuun. Tällä kertaa hän ei itkenyt tuskan kyyneleitä. Hän itki onnesta. Hän kietoi kätensä rakastamansa miehen ympärille ja painoi huulensa lujasti hänen huulilleen.
-Tottakai tulen, Michael. Minäkin rakastan sinua. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan, Maria kuiskasi. Michael tunsi kuinka hänen silmiinsä ilmestyi jotain kosteaa. Hän oli aina halunnut, että joku lausuisi hänelle nuo sanat. Rakastaisi häntä. Ja nyt hänkin sai rakastaa jotakuta. Hän tulisi aina olemaan Marian lähellä, suojelemaan naista. Michael pujotti kultaisen sormuksen naisen sormeen ja sitten he kaatuivat hotellin petatulle sängylle ja alkoivat kiskoa vaatteita toistensa päältä. Michael halusi kuitenkin olla hellä, ei raju, hän halusi rakastaa Mariaa ja ottaa rakkautta vastaan. Hän oli ollut hyvin yksinäinen viime vuosina, mutta tästä lähtien se korjaantuisi. Marian kanssa heillä ei tulisi olemaan yksinäistä.
-Hankimme paljon lapsia ja rakennamme ison kodin aavikon tuntumaan, Michael suunnitteli, kun he makasivat vierekkäin rakastelun jälkeen. Maria painautui miestä vasten ja naurahti.

-Mmm… Kuinka monta lasta olet ajatellut? Meinaan, jos olet miettinyt, että saisimme monta lasta niin silloin meidän pitäisi aloittaa heti heidän tekeminen. Vauvat eivät synny itsestään, Maria tokaisi. Michael naurahti ja otti Marian kasvot käsiensä väliin.
-Miten olisi tusinan verran? Paljon lapsia, suuri talo, rakastava vaimo. Mitä muuta mies voi toivoa? Michael kysyi ja painoi huulensa uudestaan Marian huulille. Sitten Maria irrottautui taas.

-Tusinan verran? Meidän on rakennettava oikea linna. Sitten kun lapset kasvavat, he saavat omia lapsiaan ja sitten huoneissa juoksentelee vaikka kuinka monta taaperoa. Meidän on rakennettava oikein suuri talo, Maria haaveili. Michael hymyili.
-Mitä minä tekisinkään ilman sinua? En ymmärrä kuinka olen selvinnyt ilman sinua nämä vuodet, Michael huokaisi ja Maria virnisti.
-Sitä minäkin ihmettelen. Niin ja häämatka meidän on tietenkin tehtävä. Minä lähden Lontooseen parin viikon kuluttua, mutta sen jälkeen meillä on aikaa. Kai sinäkin tulet Lontooseen katsomaan esiintymistäni? Maria halusi tietää. Michael katsoi häntä ällistyneenä.
-Esiintymistäsi? Lontooseen? Michael oli ällistynyt. Hän ei koskaan ollut käynyt Lontoossa.
-Ai niin. Ethän sinä tiedä. Minusta on tullut laulaja. Aika hyvä sellainen. Menen keikalle Lontooseen. Minulla on oma hotellihuone ja omat henkivartijat, Maria kertoi ja Michaelin ilme tummeni.
-Et sinä tarvitse henkivartijoita. Minä olen henkivartijasi. Nyt ja aina, Michael vannoi ja he suutelivat jälleen eikä se jäänyt vain yhteen suudelmaan.

Aamu valkeni kirkkaana. Max heräsi ennen Liziä ja katseli naisen punehtuneita poskia, pehmeitä, hiukan raottuneita huulia. Hän huomasi kuitenkin, että Liz oli laihtunut. Silti nainen oli uskomattoman kaunis. Hän kumartui Lizin puoleen ja painoi hellän suudelman hänen huulilleen. Pian Liz avasi silmänsä ja hymyili.

-Voiko päivä paremmin alkaa? Liz huokaisi onnellisena ja Max naurahti.
-Luultavasti ei. Onko sinulla nälkä? Max kysyi. Liz kietoi kätensä Maxin kaulan ympärille.
-Ei. Mutta sinut minä voisin syödä, Liz tokaisi ja Max kumartui nauraen hänen puoleensa.
-Omistavatko vanhempasi vielä the Crashdownin? Max kysyi hetken kuluttua. Lizin silmät kyyneltyivät ja Max hätääntyi. Mitä hän oli sanonut väärin?
-Olen pahoillani. Mitä on tapahtunut? Sanoinko minä jotain, mitä…? Liz pyyhki kyyneliään ja pudisti apeana päätään. Hän kertoi miehelle vanhempiensa kuolemasta. Max painoi otsansa Lizin otsaa vasten.
-Olen pahoillani. Tiedän, että rakastit vanhempiasi hyvin paljon. Kunpa olisin ollut täällä sinun luonasi, Max huokaisi. Liz hymyili värisevästi.
-Ei se mitään. Olen päässyt sen yli. Ja nyt kun sinä olet täällä kaikki on taas hyvin, Liz tokaisi. Max suuteli häntä lujasti.
-Minä rakastan sinua mahdottoman paljon, Liz Parker, Max kuiskasi ja Liz veti täristen henkeä.
-Minäkin rakastan sinua, Max Evans, Liz kuiskasi.

Epilogi

Vuosi 2032

-Nicole! Mihin sinä veit postin? Maria huuteli 16-vuotiaalle tyttärelleen. Nicole ryntäsi hänen luokseen, kannatellen postia kädessään. Hän sipaisi kullankeltaisen hiuskiehkuran korviensa taakse ja pudotti postin äitinsä syliin. Maria ähkäisi ja vilkaisi postipinoa.
-Mitä kaikkea sieltä tuleekaan? Maria selasi kirjeitä ja nyrpisti nenäänsä.

-Laskuja, laskuja, laskuja… Kirje sinulle, Maria ojensi paksun kirjeen Nicolelle, joka nappasi sen käteensä silmät loistaen.
-Sen on pakko olla Setonilta, Nicole henkäisi ja katosi ennen kuin Maria ehti kysyä mitään. Michael tallusteli samalla keittiöön pieni pellavapäinen poika kainalossaan ja suikkasi suukon Marian huulille.
-Jimmykin tahtoo antaa pusun, Jimmy, kolme -vuotias poika vaati ja Maria antoi poikansa suukottaa häntä poskelle. Jimmy kikatti ja kiemurteli sitten irti Michaelin otteesta.

-Onko minulle postia? Michael kysyi ja kietoi kätensä Marian lanteiden ympärille. Maria katsahti ylöspäin ja hymyili, mutta rypisti sitten kulmiaan.
-Onko Nicole puhunut mitään Setonista? Maria madalsi ääntään.
-Ai Setonista? Se on yksi meidän koulun kolmannella oleva kundi, joka lähti Australiaan lomamatkalle koko kesäksi, 18-vuotias Raphael, lempinimeltään Rafe, tokaisi tullessaan keittiöön. Hän heitti jalkapallon, jota oli kanniskellut kädessään, Jimmylle, joka nappasi sen taitavasti pieniin käsiinsä. Michael katsoi pitkänhuiskeaa, komeaa poikaansa, jolla oli selvästi samoja kasvonpiirteitä kuin hänelläkin.
-Onko heidän välillään…tuota…jotain? Michael kysyi hiukan huolissaan. Rafe antoi sormiensa kulkea ruskeiden, tuuheiden hiustensa läpi ja virnisti valloittavasti.

-Sitä teidän sietää kysyä Nicolelta. Jos hän nyt mitään kertookaan. Seton on ihan kunnon jätkä. Ei teidän tarvitse olla huolissanne, Rafe vakuutti ja nappasi coca colan käteensä. Sitten hän poistui huoneesta ja jätti vanhempansa pohtimaan kuulemaansa.
-Ehkä meidän ei pitäisi huolestua, Maria huokaisi ja Michael nyökkäsi. Hän alkoi availla kirjeitä.
-Grace! Michael huusi sitten vihaisena. Kohta 14-vuotias tyttö ryntäsi heidän luokseen, ruskeat silmät säihkyen.
-Mitä nyt? Grace kysyi, sitoen pitkiä, vaaleita hiuksiaan poninhännälle. Michael katsoi tytärtään.
-Puhelinlaskustasi. Se on mennyt yli äärirajojen. Aiotko sinä maksaa ne? Michael kysyi. Grace punastui.
-Tottakai, isä. Maksan seuraavasta palkastani, Grace vakuutti. Hän oli saanut töitä hampurilaisbaarista ja oli erittäin iloinen siitä. Michael rykäisi.
-Parempi olisikin. Vaikka emme olekaan köyhiä, raha ei silti kasva puussa, Michael muistutti. Grace huokaisi ja pyöritti ruskeita, suuria silmiään.
-Kyllä minä sen tiedän. Minun on nyt mentävä. Fern odottaa minua, Grace sanoi ja Maria nyökkäsi.

-Jos näet Liziä, pyydä häntä soittamaan minulle, Maria pyysi ja Grace lupasi tehdä sen. Sitten tyttö katosi keittiöstä kuin tuulispää. Maria naurahti ja istahti keittiön pöydän ääreen. Hän oli nyt 47-vuotias ja silti yhtä hyvännäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, samoin kuin Michaelkin. He olivat saaneet tusinan verran lapsia, joista kaksospojat Raphael ja Daniel olivat vanhempia. Nuorin oli kolme vuotias James eli Jimmy. He olivat toteuttaneet unelmansa. He asuivat suuressa talossa aavikon länsiseudulla. Maria ja Liz olivat yhä hyviä ystäviä eikä heiltä ollut pitkä matka toistensa luokse. Grace ja Lizin 14-vuotias tytär Fern olivat parhaita ystäviä aivan kuten Daniel ja heidän poikansa Elijah. He olivat perineet Michaelin voimat ja jokainen osasi jonkinlaisia temppuja. Jimmykin oli oppinut taikuuden kiehtovan maailman ja Mariasta oli hienoa, että Nicole pystyi pyyhkimään lian tai veden jokaisen paidasta. Heidän ei todellakaan tarvinnut usein pestä pyykkiä. Töitä oli aika paljon, vaikka Michael hoitikin korjauspuolet Danielin ja Rafen kanssa voimillaan. Koskaan he eivät olleet tarvinneet korjaajaa tähän valtavaan taloon. Max ja Michael olivat rakentaneet sen itse ja Liz ja Maria olivat olleet apuna. Maxkin oli laajentanut Lizin ja hänen asuntoaan, sillä heidän kuusilapsinen perhe ei ollut mahtunut Lizin pieneen asuntoon.
-Äiti! Mä en löydä mistään sitä punasta paitaa! Onko se pesussa? 12-vuotias Scarlett ilmestyi huoneeseen, hiukset pörröisinä ja kuihtunut paita päällään. Maria katsahti häneen kulmiaan rypistäen.
-Mikä punainen paita? hän kysyi ihmeissään. Scarlett huokaisi.
-No, se missä lukee Girlpower, Scarlett valisti ja Maria nousi. Hän meni kylpyhuoneeseen ja kurkkasi pesukoneeseen. Toisinaan hän pitikin pyykinpesusta.

-Täällä se on, Maria sanoi. Scarlett voihkaisi ja nappasi sen koneesta. Siihen oli keskelle paitaa ilmestynyt valtava tahra.
-Nicole! Scarlett huusi ja ryntäsi siskonsa huoneeseen. Maria pudisteli päätään ja palasi miehensä luokse.
-Nicky, poista tää tahra, ole niin kiltti, Scarlett rukoili ja heitti paitansa Nicolelle, joka mulkaisi häntä ja kohottautui polviensa varaan.
-Hyvä on. Sitten häivyt, Nicole painoi kätensä tahralle ja pian paita oli kuin uusi. Scarlett kiljahti riemusta ja rutisti siskoaan.
-Kiitos kiitos kiitos, Scarlett huusi ja ryntäsi takaisin omaan huoneeseensa. Nicole tuhahti ja jatkoi Setonin kirjeen lukemista.
-Miksi sinä haluat puhua Lizille? Michael kysyi keittiössä. Maria nosti poikansa syliinsä ja Jimmy pudotti pallon lattialle.
-Puhuisin siitä Euroopan matkasta, jonka aiomme tehdä yhdessä, Maria sanoi ja Michael kohotti katseensa.
-Ai niin. Mehän lähdemme jo parin viikon kuluttua, Michael muisteli. Maria nyökkäsi. Hän oli edelleen kuuluisa laulaja, mutta oli New Yorkin sijasta jäänyt Roswelliin eikä hän enää kaivannutkaan takaisin Nykiin. Hänellä alkaisi keikkakiertue parin viikon kuluttua ja Michael ja lapset sekä Liz, Max ja heidän lapsensa olivat lähdössä mukaan. He olisivat joissakin keikoilla mukana, mutta muuten he vain kiertelisivät nähtävyyksiä ja pitäisivät hauskaa. Jokainen odotti matkaa innoissaan.

-I love you, I need you, oh baby oh baby, Nicolen kaksoissisko Natalie hyppeli laulaen huoneeseen.
-Ketä? Michael kysyi, nauraen. Natalie rakasti laulamista ja Maria ja hän olivat suunnittelemassa yhteistä albumia. Nataliella oli kaunis ääni eikä Nicolella sen pahempi ollut, hehän olivat identtisiä kaksosia, mutta Nicole ei ollut kiinnostunut laulamisesta.
-Sinua tietenkin, iskä, Natalie nauroi ja rutisti isäänsä. Michael halasi tytärtään. Hän ei vieläkään oikein
käsittänyt kuinka hänen elämänsä oli muuttunut sen jälkeen kun hän oli palannut Antarilta. Parin viikon kuluttua he olivat lentäneet Lontooseen, hoitaneet Marian keikan ja sitten menneet samana kesänä naimisiin. Kuherruskuukautta he olivat viettäneet Havaijilla, missä Maria oli tullut raskaaksikin. Liz ja Maria olivat samoihin aikoihin olleet raskaana ja molemmat olivat synnyttäneet samana päivänä. Se oli ollut onnen juhlaa. Sen jälkeen vaippojen ja vauvojen syöttäminen ja hoitaminen ei tuntunutkaan loppuvan koskaan. He saivat lapsen melkein parin vuoden välein ja joskus kaksosetkin. Michael oli pelännyt, että kaikki olisi liian raskasta Marialle, mutta nainen oli selvinnyt siitä hienosti hänen ja ystäviensä tuellaan. Marian äiti oli mennyt uusiin naimisiin ja asui Virginiassa William-nimisen miehen kanssa. Hän kävi lomisin aina miehen ja heidän lapsiensa Stevenin ja Clara Suen kanssa katsomassa heitä. Steven ja Clara Sue olivat Williamin edellisestä avioliitosta ja Steven oli jo 28-vuotias ja Clara 26-vuotias. Heilläkin oli jo omat perheet.

-Isi! Jamie kiusaa, Mary Lynn, 6-vuotias tyttö parahti ja ryntäsi Michaelin luokse turvaan. Michael nappasi pikkutytön syliinsä ja Mary hautasi kasvonsa isänsä paitaan. Kohta Jamie, joka oli toinen 8-vuotiaista identtisistä kaksosista, saapui keittiöön myrskypilven näköisenä.
-Toi hajotti mun tietokonepelin! Mä olin päässyt siinä jo kuudennelle tasolle, Jamie huusi kasvot punaisina. Mary vinkaisi ja kietoi laihat käsivartensa Michaelin kaulan ympärille ja katsoi suurin silmin veljeään.

-Mä en rikkonut sitä tahallani, Mary puolustautui. Michael nousi ja laski tytön sylistään ja Jamie oli käydä Maryn kimppuun.
-Jamie! Lopeta heti. Olenhan sanonut, ettei pienempiä saa kiusata eikä varsinkaan tyttöjä, Michael tarttui poikaansa hartioista ja Jamie mulkoili ruskeilla silmillään isäänsä.

-Aina sä puolustat Marya! Jos mä rikon sen nuket niin sä huudat mulle varmasti, Jamie sanoi ärtyneenä.
-Vain jos olet tehnyt sen tahallaan. Minä korjaan pelisi. Älä huolehdi. Mary on vasta pieni tyttö. Hän ei ymmärrä pelien maailmasta mitään. Näytähän minulle missä kunnossa se on, Michael sanoi ja seurasi Jamiea tämän ja Jasonin yhteiseen huoneeseen. Jason makasi sängyllä, jalkojaan heilutellen ja lueskeli Hämähäkkimies-sarjakuvalehteä.
-Hei isä! Tulit sä korjaan Jamien pelin? Jason kysyi kiinnostuneena ja Michael nyökkäsi, istuutuen tietokoneen ääreen. Hänen ei tarvinnut kuin painaa kätensä pelin päälle ja kokeilla sen toimivuutta

-Vau! Nastaa! Se on kunnossa, Jamie pomppi ja rutisti isäänsä.
-Älkää päästäkö Marya enää huoneeseenne. Voisimme laittaa siihen lukot, Michael pohti.
-Tai käyttää voimiamme, Jason ehdotti kasvot loistaen. Michael kohotti kulmiaan.
-Osaatko sinä avata sen lukon myös? Michael kysyi ja Jason nyökkäsi.
-Näytähän, Michael pyysi eikä Jasonia tarvinnut kahdesti käskeä. Poika pomppasi ylös sängystään ja meni oven luokse, jonka hän kiskoi ensin kiinni. Sitten hän laittoi kätensä lukon päälle ja hänen kätensä alkoi hohtaa. Lukko napsahti kiinni. Innoissaan hän katsoi isäänsä.
-Loistavaa. Avaa se nyt, Michael kehotti. Jason totteli ja pian ovi oli auki.

-Hmm… Olet tainnut harjoitella. Mutta muistakaa, että minä pääsen huoneeseenne koska vain. Ette saa tehdä mitään luvatonta, ettekä varsinkaan käyttää voimianne mihinkään lainvastaiseen. Tuliko selväksi? Michael katsoi ankarana molempia kaksosia ja nämä nyökyttelivät vakavina. Sitten Michael jätti heidät rauhaan. Toisinaan hän pelkäsi, että lapset käyttäisivät voimiaan väärin. Heitä oli kaiken aikaa opetettava ja tytöt ainakin ymmärsivät voimien käytön, samoin kuin Rafe ja Dannykin. Michael huokaisi. Mary ja Jimmy eivät vielä osanneet käyttää niitä ja Michael ja Maria hoitivat molemmat lapsiaan kotona tai veivät Lizin ja Maxin luokse, jos heillä oli työkiireitä. Heistä ei vielä tiennyt, koska voimat laukeaisivat eivätkä he tahtoneet, että vieraat näkisivät sen. Sitten he kaikki olisivat vaarassa. He olivat saaneet 30-vuotta olla omissa oloissaan ilman, että FBI olisi seurannut heitä. Kaikki oli ollut hyvin. Ja Michael toivoi, että niin olisi vastikäänkin. Kun Michael tuli keittiöön hän huomasi siellä Phoeben, joka auttoi äitiään leipomaan pullia. Phoebe oli 10-vuotias ja aika ujo ja hiljainen, mutta rakasti ruuanlaittoa yli kaiken. Hän haaveili ravintolanpitäjäksi. Koskaan hän ei käyttänyt voimiaan ruuan tekemiseen ja muutenkin hän käytti niitä todella harvoin. Michael kurkkasi Marian olan yli.
-Hmm… Täällähän tuoksuu ihanalta, Michael nappasi pullataikinaa käteensä. Maria nauroi.
-Hyi sinua, Michael Guerin! Menehän nyt ja anna naisten leipoa rauhassa. Jimmy meni katselemaan telkkaria. Voisit mennä hänen seurakseen, Maria vihjasi. Michael huokaisi dramaattisesti.
-Tajuan kyllä koska minua ei tarvita, loukkaantunutta esittäen Michael katosi olohuoneeseen ja hymyillessään hän kuuli Phoeben ja rakkaan vaimonsa kiherryksen.

-Hei, Grace, Liz hymyili avatessaan tyttärensä parhaalle ystävälle oven. Gracen posket punoittivat ja ruskeat silmät hehkuivat.
-Hei rouva Evans! Onko Fern täällä? Grace kysyi ja Liz nyökkäsi, siirtyen sivuun, jotta Grace pääsisi sisään. Tyttö riisui kenkänsä ja sitten hän olikin hävinnyt yläkertaan, mistä alkoi pian kuului iloista kikatusta. Liz asteli hymyillen olohuoneeseen, missä Max katseli jalkapallo-ottelua poikansa Tobiaksen kanssa. Tobias oli 16-vuotias pitkä, hoikka poika, jolla oli isänsä tummat hiukset ja ruskeat silmät.

-Jes! Maali, Tobias huudahti ja he läppäsivät Maxin kanssa käsiään yhteen. Lizin ei edes tarvinnut kysyä kuka oli johdossa. Brasilia. Lzi istahti Maxin viereen ja mies veti hänet kainaloonsa. Liz rakasti rauhallisia koti-iltoja. Hän kuunteli mielellään lasten naurua, television kohinaa, ulkoa kantautuvia ääniä ja etenkin hän rakasti olla miehensä lähellä. Max kietoi nytkin kätensä Lizin hartioiden ympärille ja Liz painautui miehen turvalliseen kainaloon ja sulki silmänsä.

-Kuka johtaa? Elijah ryntäsi pizzan pala kädessään olohuoneeseen.
-Brasilia. 5-3, Tobias kertoi, kääntämättä katsettaan televisioruudusta. Elijah lysähti toiselle sohvalle ja katseli samalla televisiota, kun hän mutusteli kaupasta ostettua pizzaa.
-Elijah! Sä soit viimeisen pizzan palan! Emily, 10-vuotias tyttö, huusi harppoen olohuoneeseen, tummat suuret silmät salamoiden. Elijah vilkaisi siskoaan ja kohautti sitten olkiaan.
-Sä oot liian hidas. Ja mä en saanut kuin kaksi palaa, Elijah tokaisi. Emily kihisi kiukusta ja mulkoili vanhempaa veljeään.
-Ääliö, hän kihahti. Elijah virnisti.

-Idiootti, tämä laukaisi takaisin. Max katsahti kumpaankin.
-Älkää nyt viitsikö, Max sanoi nuhtelevasti ja Emily tuhahti. Hän marssi vihaisena yläkertaan ja he kuulivat huoneen oven paukahtavan kiinni. Liz huokaisi.

-Miten olisi pieni lomamatka kahdestaan jollekin trooppiselle saarelle? Liz mutisi Maxin kainalosta. Max nauroi ja suuteli naisen pehmeitä huulia.
-Kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mitä olet ajatellut? Voisimme jättää lapset Marian ja Michaelin hoitoon, Max suunnitteli. Elijah katsoi heitä.

-Äh, tottakai te nyt meidät mukaan otatte, Elijah vakuutti. Max vilkaisi miettiväisenä Liziin.
-Mitä hän oikein puhuu? Kaksin me menemme, tottakai, Max sanoi ja Elijah huoahti.
-Kuulitko, Tobias? Elijah kysyi, mutta poika ei nähnyt kuin television.
-Äiti, laita mun hiukset kiinni, Michelle pelmahti heidän luokseen. Liz kohottautui hymyillen istumaan. Michelle istahti risti-istuntoon hänen eteensä. Tytön hiukset ylettyivät pehvaan asti ja putoilivat suorina, hiukan lainehtivina putouksena sinne. Liz otti Michellen ojentaman harjan ja siveli takut suoriksi, kunnes letitti tytön hiukset.

-Kiitos, äiti! Voinko mä viedä Lornan ulos? Michelle kysyi. Lorna oli heidän 2-vuotias saksanpaimenkoira. Liz pudisti päätään.
-Olet liian pieni viemään sitä yksin. Elijah voisi lähteä mukaasi, Liz katsahti vetoavasti vanhimpaan poikaansa, joka nousi huokaisten. Michellen silmät säihkyivät.

-Jee! Kiitti Eli! Michelle huudahti. Sitten hän vihelsi ja suurikokoinen koira ryntäsi heidän luokseen, kieli suusta roikkuen. Se oli tietysti ollut nuolemassa ruuantähteitä keittiöstä. Elijah haki koiralle talutushihnan ja sitten hän meni pukemaan Michellelle vaatteita päälle.
-Ai niin! Liz, Maria pyysi, että soitat hänelle, Gracen ääni kantautui yläkerrasta.
-Minä soitan! Liz huusi takaisin. Max veti hänet kuitenkin kainaloonsa.
-Älä ihan vielä, Max mutisi. Liz nauroi ja suuteli häntä.
-Tulen kyllä takaisin, Liz vakuutti ja meni eteisen puhelimeen. Elijah, Michelle ja Lorna olivat juuri kadonneet. Randy, 2-vuotias poika, taapersi hänen luokseen.

-Mä haluan karkkia, Randy mankui. Liz nappasi pojan hetkeksi syliinsä ja pörrötti tämän pehmeää hiuspehkoa.
-Myöhemmin. Minä soitan Marialle. Menehän isäsi luokse, Liz laski sitten pojan maahan ja tämä katosi olohuoneeseen. Itsekseen hyräillen Liz pyöritti jo tutuksi tulleen numeron. Max ja hän rakastivat toisiaan yhä hirvittävän paljon. He eivät kuitenkaan olleet ajatelleet saavansa enää lapsia, sillä olihan heillä jo ikääkin. Aika tuntui lentävän ihan siivillä. Auringonpaiste ja rauha olivat säilyneet vuosien ajan. Isabel oli kerran yllättänyt heidät ja tullut vierailulle, mutta yksin, koska Dorham ei ollut halunnut tulla käymään maassa. Heillä oli ollut mukavaa ja Isabel oli kertonut heille kaikille Antarin elämästä. Sielläkin rauha jatkui. Ja Liz toivoi, että se jatkuisi ikuisesti. Aivan kuten Maxin ja hänen rakkauskin.

Loppu