Aavesaari, PG-13, vuotislaisia mukana! (www.vuotis.net)

Henkilöt ovat:

SunLee ~ Sun tai Lee, 16v

Slipper ~ Slipper, 16v

Avery ~ Avery, 15v

Shannon Drew ~ Shannon, 16v

Tirina ~ Tirina tai Tirkku, 19v

Éowyn ~ Ëowyn

Vegetable ~ Vegs, 13v

Minea ~ Minea, 13v

Ja sitten mukana ovat myös henkilöitä Harry Potterista, tottakai :D Kuten Harry, Ron, Draco, Oliver Wood, Hermione, Neville ja joitain muita ehkä. En ole vielä varma kuka on kuinka suuressa pääosassa. Mutta valitettavasti vuotislaisista vain muutamat nousevat tarinan keulahahmoiksi. Yritän välttää, että itseäni ei ole tässä liikaa.

Juoni on suunnilleen tällainen: Luihuiset ja Rohkelikot lähetetään parantelemaan välejään Kyprokselle. Mukaan pääsevät vain 3-6 luokkalaiset.  Mutta matkalla laiva joutuu myrskyn silmään ja  se uppoaa jotkut oppilaat mukanaan. Osa ajautuu saarelle, missä ei näytä olevan ristinsielua, mutta kyliä kuitenkin. Missä kaikki ihmiset ovat? Entä miten he pääsevät takaisin Englantiin?

Slipper istuskeli Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa, pehmeässä nojatuolissa ja katseli kuinka Harry ja Ron pelasivat shakkia. Ulkona oli myrskyinen sää, sade piiskasi vasten ikkunaruutuja ja ukkonen jylisi aivan heidän yläpuolellaan. Sähköt olivat menneet ja oleskeluhuoneeseen oli ripoteltu pieniä kynttelikköjä, valotuikkuja sun muita valaisemaan heidän puuhiaan. Hermione istui lukemassa taikuuden historian kokeisiin käyttäen valonaan taikasauvaansa. Hän makasi lattialla ja heilutteli jalkojaan mutisten hiljaa itsekseen.

-Jes, mä voitin! Ron huudahti riemastuneena. Harry paiskasi pelinappulat syrjään ärtyneenä.

-Niinpä tietysti. Slipper, et tahtoisi kokeilla onneasi? Harry nousi ja Slipper nauroi.

-Ron päihittäisi minut kuitenkin, Slipper hymyili ja kohtasi Ronin tuikkivien silmien katseen.

-Voit olla varma siitä. Minä –

-Ettekö te voi olla hiljaa, kun yritän opiskella, Hermione tiuskahti. Ron vilkaisi tyttöä, joka mulkoili heitä happamana.

-Nöyrimmät anteeksipyyntöni. En tiennyt, että täällä joku opiskelisi tähän aikaan illasta, Ron tokaisi vilpittömästi. Hermione tuhahti, kiskaisi kirjan kasvojensa suojaksi ja sulki korvansa Ronin naurulta. Slipper veti polvensa koukkuun ja painoi leukansa alas. Hänen ruskeat, korville asti ulottuvat hiuksensa putosivat vihertävien silmien eteen, mutta hän pyyhkäisi ne kärsimättömänä sivuun.

-En saata vieläkään uskoa, että me lähdemme jo huomenna Kyprokselle. McGarmiwan täytyy olla päästään vialla, kun edes on ehdottanut moista. Ja vielä Luihuisten kanssa. Kuvitelkaa, Slipper tuhahti. Ron huokaisi ja koko shakkilaudan kasaan.

-Olen samaa mieltä. Kyproksella lomaileminen Luihuisten kanssa McGarmiwan ja Kalkaroksen johdolla on silkkaa kidutusta, Ron vaikeroi.

-Me emme varmaankaan saa tehdä mitään hauskaa siellä, jos Kalkaros on johtamassa meitä, Slipper arveli. Ron tuhahti ja pyöräytti silmiään.

-Olet oikeassa, hän mutisi.

Draco Malfoy istuskeli Luihuisten oleskeluhuoneessa, vihertävällä sohvalla ja jutteli Averyn kanssa tulevasta leiristä.

-…Rohkelikkojen kanssa! Kalkaros on seonnut päästään, Draco marisi.

-Olen samaa mieltä. Ei olisi Kalkaroksesta ikinä uskonut. Onkohan McGarmiwa uhkaillut häntä jotenkin, Avery pohti. Draco puhahti.

-Varmasti on! Ei Kalkaros muuten suostuisi tähän. Ihan kuin me muka pystyisimme enää parantelemaan välejämme. Olemme jo kuudennella ja lähdemme pois vuoden päästä. Tämä on älytöntä! Jos vain isäni tietäisi tästä … Draco murisi ja Avery tuhahti.

-Mitä hän muka pystyisi tekemään. Voithan sinä aina olla lähtemättä leirille. Kukaan ei pakota sinua sinne, Avery tokaisi. Draco irvisti.

-Ja jäisin tänne eka – ja tokaluokkalaisten kanssa. Ei ikinä, Draco värähti pelkkää ajatusta.

Seuraava aamu valkeni sateisena. Kellään ei ollut matkamieltä, kun he seisoskelivat odottelemassa pikajunan saapumista. SunLee ja Slipper, jotka olivat parhaita ystäviä keskenään, istuskelivat kassiensa päällä ja juttelivat hiljaa Harrysta ja Ronista, jotka olivat monien rohkelikkojen ympäröimiä. Hermione oli heistä hieman syrjillään ja jutteli Vegetablen ja Minean kanssa. Minea oli kolmas luokkalainen tyttö ja hyvä ystävä Vegin kanssa, joka oli myös kolmannella luokalla. Slipper pisti merkille Minean silmäykset Dracon suuntaan, joka nauroi kovaäänisesti Averyn sutkautukselle. Slipper ei itse voinut sietää Dracoa. Hänestä poika oli liian koppava ja ärsyttävä.

-Eikö Pikajunan pitäisi jo olla täällä? SunLee, jota monet sanoivat Suniksi, ihmetteli.

-Jos se on juuttunut ruuhkaan, Slipper tokaisi kuivasti. Sun puhahti ja sipaisi vaalean hiussuortuvan siniharmaiden silmiensä edestä. Hän vilkaisi apeana taivaalle, minne mustat pilvet olivat kerääntyneet auringon eteen kuin suojellakseen sitä.

-Tämä on niin tavallista tuuriani. Miksi aina pitää sataa? Sun valitti. Slipper huokaisi.

-Ehkä Kyproksella on aurinkoisempaa, hän arveli. Sun todella toivoi sitä.

Vihdoin Tylypahkan tuttu ja turvallinen pikajuna porhalsi paikalle pillit soiden. He pääsivät pian sisälle ja niin matka kohti Plymouthia, missä myös oli asema, minkä kautta pääsi jästimaailmaan. Siitä tulisi hyvin pitkä matka. Plymouthiin ei menty hetkessä, edes junalla.

Slipper ja Sun etsivät tyhjän vaunuosaston, minne pian ahtautuivat myös Shannon Drew, Minea, Ginny, Hermione ja Vegetable. He juttelivat Kyproksesta, Hermionella oli tietoa siitä kaikkein eniten, joten hän tietenkin oli äänessä. Ei kestänyt kuitenkaan kauaakaan, kunnes Ron ja Harry ja  tulivat vaunuosastoon.

-Onko täällä tilaa meillekin? Ron kysäisi leppoisasti ja istahti Slipperin viereen. Ron vilkaisi tyttöä, joka punastui. Miksi hänen piti punastella juuri, kun Ron istahti hänen viereensä? Äh, kuinka kamalaa! Slipper käänsi katseensa ja tuijotti lattiaa.

-Mikä ihmeen kokous täällä on? Draco kysäisi ovensuusta. Kaikkien katseet liimautuivat kahteen poikaan, jotka olivat tulleet häiritsemään heitä. Draco Malfoy ja hänen ystävänsä Avery. Avery oli myös Luihuinen, mutta vuotta nuorempi kuin Draco.

-Ei mikään kokous. Häivy täältä, Ron sihahti. Draco kohotti kulmiaan ivallisesti.

-Eikö tämän retken tarkoitus ollut, tuota, parannella välejämme? Vai menikö minulta jotakin ohi korvien? Draco ihmetteli ja Avery hänen vieressään naurahti. Hänen katseensa viipyi hiukan Hermionessa, joka tuijotti vihaisena Dracoa eikä huomannut toista poikaa lainkaan. Ron sen sijaan huomasi kuinka tuo Dracon mikä-lie-ystävä katseli kiinnostuneena Hermionea. Aivan liian kiinnostuneena, mikä sai veren kohisemaan Ronin suonissa. Hermione oli hänen ystävänsä eikä hän sallinut, että joku noin alhainen kuin Luihuinen kiinnostuisi Hermionesta.

-Älkää nyt viitsikö aina tapella, Slipper aneli. Draco vilkaisi tyttöä ja kohautti olkiaan.

-Enhän minä tappele vaan tuo sinun vieressäsi isuva Punapää-Weasley, Draco irvisti. Slipperilla oli täysi työ pidätellä Ronia, jotta tämä ei hyökkäisi Dracon kimppuun.

-Anna olla jo, Malfoy, Harry sanoi kyllästyneesti. Draco käänsi kylmänharmaiden silmiensä katseen Harryyn, joka kohtasi pojan tuijotuksen tyynesti.

-Täydellinen herra Potter. Aina auttamassa muita, kuinkas muuten? Emmekä me tähän vaunuosastoon haluaisikaan, emmehän Avery? Täällähän haisee selvä köyhyyden ja mitättömyyden haju, vai mitä Avery? Draco vilkaisi poikaan, joka ei näyttänyt kuulevan.

-AVERY! Draco karjaisi ja poika hätkähti.

-Mitä? Niin tietenkin Avery sanoi nopeasti ja Draco tuhahti. Niinpä he poistuivat paikalta, jättäen jälkeensä hiukan synkän hiljaisuuden.   

-Miksi Malfoyn aina pitää pilata kaikki? Minea mutisi itsekseen. Vegetable, jota kaikki kutsuivat Vegiksi, vilkaisi ystäväänsä.

-Älä muuta sano. Jätkästä ei ole muuta kuin haittaa, Veg tuhahti harmistuneena. Minea istui pitkän aikaa ajatuksissaan. Hän oli haaveillut Dracosta ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta jotenkin hän tiesi, ettei poika voisi koskaan kiinnostua hänestä. Miksi kiinnostuisi? Hänhän ei ollut minkään näköinen. Hän oli liian läski, omisti silmälasit ja ruskeat pitkät hiukset. Kuka kiinnostuisi hänestä? Ei ainakaan Draco. Minea huokaisi. Pitäisikö hänen aloittaa laihdutuskuuri? Ehkä Draco sitten tosissaan kiinnostuisi hänestä, Minea ajatteli.

-Kuulitko sinä mitä minä sanoin, Veg tuuppasi häntä. Minea havahtui.

-En … Olenko minä sinun mielestäsi lihava? Minea kysyi hermostuneena. Veg tuijotti häntä kuin vähäistä idioottia.

-Et tietenkään, typerys. Mistä sinä moista olet saanut päähäsi? Veg ihmetteli. Minea huokaisi.

-Kunhan ajattelin. Niin, mitä sinä sanoitkaan? Minea kysyi jo hiukan paremmalla tuulella ja Veg alkoi selittää asiaansa.

-Haluaako joku lähteä jaloittelemaan? Sun kysyi ja Harry nousi.

-Minä voin lähteä, poika hymyili ja Sun vastasi hymyyn. He poistuivat yhdessä vaunuosastolta ja kävelivät rinnakkain käytävää eteenpäin.

-Tästä tulee varmasti jännittävä reissu, Sun tokaisi. Harry katsahti häneen kirkkaanvihreät silmät loistaen. –Olen varma siitä! 

Vihdoin, pitkän ajan kuluttua pikajuna saapui Plymouthin juna-asemalle. Sieltä heidän oli määrä lähteä kävellen satamaan, mistä lähtisi purjealus, joka olisi varattu vain heitä varten. Oppilaita ei ollut lähtenyt mukaan kuin parisen kymmentä, mikä oli hassua, sillä rohkelikkoja ja luihuisia sentään oli paljon. Monet eivät kuitenkaan olleet päässeet mukaan retkelle, sillä vanhemmilta ei aina saanut lupaa. Se oli harmillista.

Ron oli hyvin iloinen, että oli päässyt mukaan tälle matkalle. Äiti oli ollut tätä vastaan, mutta isän mielestä heidän kuului kokea jotain erilaista. Joten täällä hän nyt oli. Kaiken tämän hälinän keskellä. Ron vilkaisi ympärilleen. Harry, Slipper, Sun ja Hermione seisoskelivat hänen lähettyvillään, Minea, Veg ja Ginny yhdessä rykelmässä ihmismassojen keskellä. Ihmiset tuuppivat toisiaan päästäkseen päämääräänsä, tuntui kuin heitä olisi ihan liikaa. Ron painoi lippiksensä syvemmälle päähänsä ja päätti nauttia olostaan vasta sitten, kun he olisivat purjealuksella, joka kuulemma ei ollut mikä tahansa purjealus, vaan oikea huvipursi, joka oli Kalkaroksen ystävän alus.

Éowyn pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Uskomatonta, että Plymouthissa paistoi aurinko täydeltä terältä, mutta Lontoossa hän oli saanut niskaansa tuhansien vesipisaroiden ryöpyn. Hän oli matkannut hormipulverilla erään tuttavansa luokse ja kävellyt sitten satamaan kantamuksineen. Hänellä oli yllään valkoinen toppi ja sininen hame, joka ylettyi reisiin asti. Hän oli sitonut punaisiksi värjätyt hiuksensa poninhännälle ja katseli ympärilleen. Sitten hän huomasi McGarmiwan Kalkaroksen kanssa, jotka ohjasivat oppilaita alukseen. Éowynin suu loksahti auki. Tuollaisella purjealuksellako he matkaisivat? Tuollainen – rääpäle. Kalkaroksen ystävät nyt tunnettiin. Eipä hän mitään suurta ollut odottanutkaan.

Éowyn löysi pian tiensä muiden luokse. McGarmiwa huomasi hänet ensimmäisenä ja hymyili ilahtuneena. Hän oli sitonut hiuksensa tiukalle nutturalle, jotta näyttäisi tiukemmalta.

-Éowyn kultaseni! Miten hauskaa nähdä sinua, McGarmiwa sanoi ja sulki tytön syleilyynsä. Éowyn hymyili ja astui askeleen kauemmaksi. Hän aisti muiden tuijotuksen itsessään, mutta ei välittänyt.

-Hauska nähdä teitäkin, professori, Éowyn sanoi ja McGarmiwa naurahti.

-Mennäänpä sitten alukseen. Oletko nähnyt Tirinaa? Oliver saapui hetki sitten, mutta Tirina puuttuu vielä, Minerva tähysteli ympärilleen. Éowyn pudisti päätään.

-En ole nähnyt, mutta hänen pitäisi kai tulla tuota pikaa. Soitin hänelle Lontoosta ja hän oli jo matkalla tänne, Éowyn kertoi ja Minerva nyökkäsi.

-Kuka tuo on? Ron supisi Harrylle, joka vilkaisi olkansa yli punatukkaista, pitkää tyttöä, joka jutteli Minervan kanssa. Harry kohautti olkiaan.

-Hän näyttää kyllä tutulta, Harry tokaisi kulmiaan rypistäen, mutta ei saanut mieleensä kuka tämä oli. He nousivat alukseen, missä Kalkaroksen ystävä seisoskeli. Ron pysähtyi tuijottamaan. Mieshän oli kuin ilmetty Kalkaros. Jonkinlainen kaksoisolento ehkä. Mustat rasvaiset hiukset, jotka oli sidottu poninhännälle. Laihat kasvot, pitkä arpi, joka kulki kyömynenän poikki. Epämiellyttävän näköinen kaikkiaan. Mies oli hyvin laiha, kädet näyttivät melkeinpä luuviuluilta. Ronia värisytti.

-Minun nimeni on Käärme. No, ei se tietenkään ole oikea nimeni, mutta minua voi kutsua Käärmeeksi. Tervetuloa matalaan majaani, käykää peremmälle vain, Käärme puhui. Sillä oli erittäin sihisevä ääni, ehkä käärmeen nimitys johtui siitä. Slipper värähti.

-Kammottava ukko, hän suhahti vieressään seisovalle Hermionelle, joka näytti kauhistuneelta.

-Onko tuo todella Kalkaroksen ystävä? Hermione supatti. Slipper hihitti hermostuneesti.

-Näyttää samanlaiselta kuin Kalkaros. Silmät vaan ovat eriväriset. En ihmettele lainkaan. Kalkaros tuskin saa parempia ystäviä mistään, Slipper tokaisi. Hermione virnisti.

-Olet oikeassa.

Tirina, jota kaikki ystävät kutsuivat Tirkuksi, juoksi niin nopeasti kuin pääsi ihmismassojen seassa. Hän oli myöhässä, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Mutta kaikki johtui vain hänen typerästä herätyskellostaan, joka oli päättänyt mennä rikki juuri silloin, kun hänellä oli tärkeää menoa. Hän oli valvonut koko yön paperitöiden parissa ja aikonut ottaa pienet torkut aamupäivällä, mutta se olikin sitten venynyt. McGarmiwa oli lähettänyt hänelle pari päivää sitten pöllöpostia ja pyytänyt häntä valvojaksi tälle retkelle. Tottakai hän oli suostunut, joten hän oli ilmoittanut vain pomolleen Taikaministeriössä ja pyytänyt pari viikkoa vapaata. Cornelius Toffee ei ollut ilahtunut, mutta ei ollut kieltänytkään häntä lähtemästä.

Tirkku huokaisi. Hän kirosi pituuttaan, joka oli vaivaiset 157 cm. Hän joutui melkein pomppimaan, jotta näkisi, mihin alukseen hänen oli tarkoitus mennä. Olisi noloa joutua johonkin aivan vieraaseen alukseen, joka veisi hänet vaikka jonnekin Afrikan mantereelle. Tirkku pyyhkäisi tumman hiussuortuvan ruskeiden silmien edestä. Hänen hiuksensa olivat melkeinpä mustat ja niissä oli punaisia ja vaaleita raitoja. Ne olivat hyvin paksut ja aika pitkät. Hän oli aamulla kiireessä vetänyt päälleen tummat verkkarit ja valkoisen topin. Onneksi hän oli muistanut pakata kaiken edellisenä päivänä.

Sitten hän huomasi McGarmiwan, joka nousi erääseen alukseen, katsellen olkansa yli. Tirkku huiskutti kädellään ja professori huomasi hänet ja heilutti iloisena takaisin. Tirkku raivasi tietään kyynerpäitä apuna käyttäen ja pääsi kuin pääsikin aluksen luo juuri kun se oli lähdössä. Hänet autettiin alukseen mukaan.

-Miten ihanaa, että pääsit tulemaan, Minerva syleili tyttöä, joka nauroi.

-Niin minustakin. Meinasi tulla pieni kiire, mutta onneksi olin nopea. Tirkku virnisti.

-Oliver ja Éowyn ovat jo täällä, Minerva tokaisi ja Tirkku ilahtui. Hän etsi ystävänsä käsiinsä, jotka olivat menneet alakertaan. Tirkku katsoi ymmällään ympärilleen. Sisältä alus oli leveä ja iso. Todella iso. Siellä oli monta hyttiä ja yksi iso tila. Miten se oli mahdollista? Taikuudella? Tietenkin.

Avery ja Draco olivat heittäneet tavaransa hyttiin, jonka he jakoivat Minean ja Hermionen kanssa. Heidät kaikki oli arvottu, mikä oli ärsyttävää. Draco ei voinut ymmärtää miksi hänen piti jakaa hyttinsä kuraverisen ja tuon toisen kanssa. Hän vilkaisi tyttöä, joka istuskeli sängyllään ja tuijotti häntä. Draco pudisti päätään ja päätti lähteä ulos tuulettumaan.

Harry ja Ron olivat saaneet hyttiinsä ihan mukavaa seuraa, Sunin ja Slipperin ja heillä oli hauskaa. Slipper oli iloinen, ettei ollut päässyt samaan hyttiin Dracon ja Averyn kanssa. Muuten koko matka olisi mennyt piloille. Hytti oli erittäin tilava. Siellä oli kaksi kerrossänkyä, peini pöytä sänkyjen keskellä, kylpyhuone ja kaapit, mihin sai laittaa vaatteitaan. Melkein kuin oikeassa laivassa, Slipper ajatteli.

Shannon oli päässyt samaan hyttiin Ginnyn, Vegsin ja Minean kanssa. He jutustelivat pojista ja kikattivat kuin pahaiset kakarat. Shannonin mielestä Oliver oli kaikista matkustajista söpöin. Heillä ei pitäisi olla paljoa ikäeroakaan, joten hän saattoi unelmoida pojasta vapaasti. Oliver oli yksi valvojista. Hän oli ollut Tylypahkassa ollessaan rohkelikkojen huispauskapteeni ja oli sitten vanhemmaksi tullessaan päättänyt jatkaa samalla alalla. Oliver oli roteva poika, joka oli omalla tavallaan komeakin, ja Shannon oli haaveillut tästä siitä lähtien, kun oli päässyt Tylypahkaan.

Alus matkasi eteenpäin tyynellä merellä. Ron, Harry, Slipper ja Sun nojailivat aluksen kaiteeseen ja tähystivät pienillä kiikareilla merelle päin. Harry oli saanut kiikarit Hagridilta lainaksi matkaa varten, mutta puolijättiläinen oli painostanut, että niitä ei saanut hukata. Eikä Harrylla ollut moista tarkoitustakaan.

-Mitä näkyy, Potter? Pieniä vihreitä miehiä? Draco nauroi sutkautukselleen. Harry laski kiikarit kädestään, ja kääntyi hitaasti Dracon puoleen.

-Häivy, hän sihahti. Draco irvisti ja nappasi nopeasti kiikarit Harryn kädestä.

-Sinä senkin – Harry aloitti.

-Älä nyt viitsi pilata minun iloani. Kenen nämä ovat? Sinunko? Draco katsoi Harryyn, mutta Harry pudisti päätään. Draco kohautti olkiaan ja tähysteli merelle päin. Sitten poika kyllästyi tuijottamaan meren laineita, lykkäsi kiikarit Harryn käteen ja siirtyi supisemaan Averyn kanssa muualle, vilkuillen kaiken aikaa heidän suuntaansa. Harry huokaisi. Miksi ihmeessä Malfoyn piti tupata itsensä joka paikkaan?

Hermione istuskeli aurinkotuolissa, joita oli ilmestynyt kannelle aivan yllättäin. Hän tiiraili aurinkolasiensa takaa Averya ja Dracoa, vaikka vannoi, ettei ollut kiinnostunut kummastakaan. Hah, miksi olisi? He olivat Luihuisia, ei hänen pitäisi olla kiinnostunut kummastakaan. Mutta Avery oli hyvännäköinen eikä yhtä paha kuin Malfoy. Hermione ei oikeastaan tuntenut poikaa kunnolla, tiesi vain, että tällä oli vitivalkoiset, korville asti ulottuvat hiukset ja sinertävät silmät. Katsoessaan poikaa, hän tunsi jotain sisällään eikä hän ymmärtänyt sitä. Eihän hän tuntenut Averya lainkaan.

Hermione huokaisi, nappasi kirjan käteensä ja alkoi lukea erästä romaania, joka hänellä oli kesken. Hän oli ottanut koulukirjojakin mukaansa, mutta päätti jättää ne tällä kertaa syrjemmälle.

-Hermione, tänne ei tultu opiskelemaan, Minea tuhahti, istuutuessaan ystävänsä viereen. Hermione kohotti aurinkolasejaan ja virnisti.

-En minä opiskele. Minä luen, Hermione vilautti kantta.

-Pyh. Jätä se kirja ja tule pelaamaan räjähtävää näpäystä, Minea maanitteli. Hermione huokaisi ja suostui lopulta. Hän ei halunnut olla joukon ilonpilaaja. 

Slipper nukkui sikeästi seuraavana yönä. Purjealus keinui tasaiseen tahtiin, mutta sade piiskasi kannelle. Keskellä yötä myrsky yltyi ja laiva keinui nopeammin. Sun heräsi unenpöpperöisenä ja katseli pelästyneenä ympärilleen. Hän ei pitänyt myrskyistä. Ei varsinkaan, jos joutui olemaan laivassa keskellä yötä ja vielä jossain päin merta. Sitten jossain pamahti ukkonen. Sun säpsähti ja toivoi olevansa missä tahansa muualla paitsi täällä. Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti sulkea korvansakin meteliltä, mutta mahaansa hän ei saanut rauhaan. Laivan keinunta oli yltynyt siitä, kun he olivat menneet nukkumaan eikä hän pitänyt siitä.

Sun nousi seisomaan ja haparoi kulkunsa ovelle. Slipper säpsähti hereille, kun kova pamahdus kuului jostakin kaukaa.

-Mikä se oli? hän kysyi hermostuneena. Sun vilkaisi taakseen, kasvot kalpeina.

-Varmaankin ukkonen. Ulkona on kamala ilma, Sun mutisi ja aukaisi oven. Slipper nousi sängystä.

-Mihin sinä menet? hän kuiskasi ja lähti perään. Laiva keinui nyt niin rajusti, että he paiskautuivat seinää päin kapealla käytävällä. Samperi, Sun manasi ja kömpi pystyyn. Miksi aina hänelle kävi näin? Mitä varten myrskyn piti puhjeta hänen ollessa laivassa mukana? Käsittämätöntä tuuria.

-Tämähän on oikein ratkiriemukasta, Slipper puhisi. Hän vilkaisi Sunin kalpeita kasvoja.

-Ethän meinaa oksentaa? Slipper kysyi. Sun pudisti päätään, vaikkei ollutkaan kovin varma.

-Mitä täällä metelöidään? Tirkku ilmestyi omasta hytistään käytävän puolelle, pelkässä pyjamassaan. Slipper ja Sun tuijottivat häntä.

-Ulkona on pahuksen moinen rajuilma. Etkö tunne kuinka laiva keinuu? Slipper kysyi. Tirkku tuhahti.

– Eihän se nyt kamalaa ole. Olen ollut myrskyllä laivassa ennenkin. Tämä on varsin pientä, Tirkku kohautti olkiaan. Sun mulkaisi häntä happaman.

-Varsin pientä?! Me hukumme kohta, hän tiuskahti. Tirkku virnisti.

-Emmekä huku. Älä nyt ole typerä. Tämä on vain pieni myteri. Sää selkenee tuota pi – Tirkun lause keskeytyi kun laiva keinahti melko rajusti. He lensivät yhtenä rykelmänä päin seinää ja Slipper iski päänsä. Hetken kaikki pyöri silmissä.

-Vieläkö sinä kutsut tätä pieneksi myteriksi? Sun huusi metakan yli. Samassa Kalkaros ilmestyi kalsareillaan, yläkroppa paljaana heidän luokseen. Tirina tuijotti. Hän ei ollut  tiennytkään, että Kalkaroksella oli noin lihaksikas vartalo. Äsh, oliko hän lyönyt päänsä? Ajatteliko hän tosiaan Kalkaroksen kroppaa? Miehen lihaksia? Tirkku pudisti päätän ja kömpi pystyyn, Kalkaroksen pistävän katseen alla.

-Menkää takaisin hytteihinne. Tai muuten teille ei käy hyvin, Kalkaros tokaisi kylmästi ja painui omaan hyttiinsä. Sun auttoi Slipperin pystyyn, vilkaisi Tirkun suuntaan, joka ei ollut heitä huomaavinaankaan, ja niin he menivät omiin hytteihinsä.

-Mitä siellä oikein tapahtui? Ron kysyi unisena. Harry ja Ron olivat nousseet istumaan sängyllään. Slipper rojahti sängylleen istumaan, päätään pidellen.

-Siellä on vain pieni myteri, Slipper mutisi ja hautautui peiton alle. Ron kohotti kulmiaan,

-Ahaa. Minä olin huomaavinani, että laineet yltäisivät ikkunani korkeudelle, Ron tokaisi ja Sun pomppasi seisomaan, vaikka oli juuri istuutunut. Hän ryntäsi ikkunaan ja katsoi miten laineet hipoivat ja kastelivat pienen pyöreän ikkunan litimäräksi. Hän ähkäisi. Kohta he kaatuisivat ja uppoaisivat tuonne pohjattomaan mereen …

Samassa kannelta alkoi kuulua huutoja. Harry ja Ron ponkaisivat seisomaan yhtä aikaa ja ryntäsivät käytävään. Muut olivat heränneet ja käytävä oli pullollaan oppilaita. Kalkaros yritti saada jonkinlaista järjestystä, mutta kukaan ei tahtonut kuunnella, kaikki vain ryntäilivät hädissään sinne tänne, hakemaan pelastusliivejä.

-Nopeasti. Missä pelastusliivit ovat? Ron kysyi, kiskaisten kaappien ovet auki. Sieltä putkahti esiin neljät pelastusliivit. Sun nousi horjuville jaloilleen.

-Mitä tapahtuu? Hän kysyi peloissaan. Harry meni tytön luokse ja kiskoi pelastusliivit hänen päälleen, hymyillen rohkaisevasti.

-Kaikki on hyvin. Me selviämme kyllä. Laita liivit kunnolla päällesi, Harry kehotti ja Sun nyökkäsi.

Shannon nukkui sikeästi, välittämättä hälinästä ympärillään. Sitten joku tökki häntä rajusti.

-Aiotko sinä nukkua, jos laiva uppoaa? Oliver ravisteli tyttöä. Pian Shannon ponkaisi seisomaan ja tuijotti unenpöpperöisenä poikaa, joka pudisteli päätään. Sitten hän tyrkkäsi pelastusliivit tytölle.

-Mi-mitä? Miksi minä näitä tarvitsen? Shannon takelteli, mutta kiskoi liivejä jo päälleen. Hyvin pian Shannonille selvisi, miksi hän niitä tarvitsi. Laiva keinui pahasti ja myrsky oli niin raju, että aallot meinasivat upottaa koko purjealuksen.

Oliver auttoi Shannonin jalkeille ja yhdessä he liittyivät melko hädissään olevaan joukkoon. Shannon oli vielä puolipökissä eikä meinannut ensin ymmärtää mistä ihmeestä oli kyse, ja miksi kaikki hyppivät minne sattui. Kalkaros ja McGarmiwa yrittivät saada järjestystä sakkiin, mutta kaikki olivat niin poissa tolaltaan, että he eivät kuulleetkaan mitään.

-Ulos ei saa mennä! Kalkaros karjahti, kun joku yritti mennä kannelle.

-Me hukumme! joku huusi hysteerisenä ja joku itki. Ëowyn yritti saada hermostuneempia oppilaita rauhoittamaan, sillä kohta kaikki olisivat yhtä hysteerisiä. Tirkku kompuroi hänen luokseen.

-Tämä on kuin painajaista, tyttö mutisi, ravistellen märkiä hiuksiaan. Hän oli joutunut äsken hakemaan erään eksyneen oppilaan kannelta.

-Älä muuta sano. Olen aikaisemmin pitänyt myrskystä ja sateesta, mutta tämä on jo liikaa, Éowyn tuhahti. Samassa laiva keinahti niin rajusti, että kaikki paiskautuivat seinää päin.

-Kaikki pelastusveneisiin. Laiva kaatuu pian, Käärmeen ääni kuului kannelta. Jokainen ryntäsi kannelle kuin henkensä hädässä, vaikka Kalkaros yrittikin estellä. Veneitä oli kiskottu kannelle, mutta miten ne muka pysyisivät pystyssä metrin korkuisten aaltojen seassa.

-Minä en tule tuohon! Sun huusi meren pauhun yli. Harry kiskoi häntä perässään.

-Varmasti tulet, poika karjui takaisin. Niinpä Harry, Ron, Hermione, Sun, Slipper, Éowyn, Tirkku, Draco, Minea ja Avery, Shannon ja Oliver ahtautuivat erääseen veneeseen. Kalkaros päätti tulla heidän kanssaan, ja McGarmiwa suostui menemään toisten oppilaiden kanssa toiseen veneeseen.

Niinpä veneet laskettiin veteen. Sun puristi veneiden kylkiä rystyset valkoisina. Vesipisaroita putoili heidän päälleen, ja laineet kastelivat heidät litimäriksi. Sun oli aina pelännyt myrskyjä, mutta tämän jälkeen myrskyjen pelko vain yltyisi.

Vene keikkui pienenä ja mitättömänä aaltojen keskellä. Oppilaat pitivät kuin henkensä hädässä kiinni veneen kyljistä, kun Kalkaros yritti soutaa johonkin.

-Tuolla on saari! Tirkku huusi niin lujaa kuin jaksoi. Kalkaros näytti huomaavan sen. Hän suunnisti kulkunsa saarta kohti. Se vaikutti ainoalta pelastukselta tästä hullujen merestä. Tuntui kuin aallot olisivat yrittäneet murskata heidät alleen. Ehkä he kuitenkin pelastuisivat.

-Me selviämme! Sun huusi riemuissaan ja halasi Harrya, joka puristi tytön kättä. He olivat kylmissään, nälkäisiä ja erittäin märkiä, mutta kuitenkin elossa ja erittäin iloisia siitä. Jokainen oli kuitenkin huolissaan muista oppilaista. Laiva tuntui kadonneen aaltojen sekaan, ehkä se oli jo meren pohjassa, mutta entä se toinen vene? Oliko se hukkunut vieden oppilaat mukaansa meren loputtomaan syleilyyn?

Aamu valkeni. Slipper yritti nousta, mutta hänen raajansa tuntuivat lyijynraskailta. Hän tunsi pehmeän hiekan poskeaan vasten ja nosti uneliaana päätään. Aurinko porotti kirkkaasti suoraan yläpuolelta. Missä ihmeessä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Yön kauhut tuntuivat pelkältä painajaisunelta. Ehkä se olikin ollut sitä. Painajaista.

Slipper nousi horjuen istumaan ja piteli kivistävää päätään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi muita ystäviään makaamassa hiekalla. Ron oli hänestä muutaman jalan päässä, mutisi itsekseen ja käänsi kylkeä, heräämättä kuitenkaan. Slipper konttasi hänen luokseen ja ravisteli poikaa. Tämä huitaisi häntä eikä suostunut heräämään.

Slipper huokaisi ja katsoi ympärilleen. Vähän matkan päässä Draco nousi päätään pidellen ja itsekseen manaillen. Heidän katseensa kohtasivat ja Draco tuijotti hetken aikaa häntä typertyneenä.

-Missä ihmeessä me oikein olemme? Draco ähkäisi.

-En tiedä. Ovatkohan muut kuolleet? Ron ainakin hengittää, Slipper tokaisi. Draco puhahti, ja kääntyi Averyn puoleen alkaen ravistella poikaa.

-Ylös! Nyt heti! Draco ravisteli lujasti Averya, joka nousi lopulta ärtyneenä.

-Olisin halunnut nukkua, hän ärähti pojalle, mutta katsoi sitten ällistyneenä ympärilleen. Missä ihmeessä he olivat? Eivät ainakaan Kyproksella.  

Éowyn hätkähti hereille aivan kuin painajaisesta. Hän tuijotti hiukan tyrmistyneenä valkeaa hiekkaa allaan ja räpytteli ripsiään. Miten hän tähän oli joutunut? Ja miksi hänen päätään särki kuin joku olisi hakannut sitä vasaralla? Éowyn nousi kankeasti ja katseli ympärilleen. Slipper oli Ronin luona ja he halasivat juuri toisiaan. Harry oli konttaamassa Sunin luokse, joka makasi kuin kuollut rantahiekalla, kasvot hiekkaa vasten painettuna. Tirkku ei myöskään ollut noussut, vaan makasi vähän matkan päässä hänestä, raajat levällään. Kalkaros taas oli juuri kohottautumassa seisomaan ja ravisteli hiekan murusia kaavustaan, itsekseen jupisten.

Éowyn nousi vapiseville jaloilleen, horjui hetken paikoillaan ja löysi pian Minean ja Shannonin, jotka olivat virkoamassa. He olivat lähempänä merta. Laineet aaltoilivat pehmeätä hiekkaa vasten ja hipoivat Shannonin jalkoja. Oliver nukkui ja Shannon meni herättelemään häntä. Kukaan ei puhunut toisilleen mitään, kaikki olivat jokseenkin järkyttyneitä yön tapahtumista. Kukaan ei myöskään tiennyt, miten muiden oli käynyt. Missä McGarmiwa oli toisten oppilaiden kanssa? Olivatko he hukkuneet?

Vihdoin, kun kaikki olivat heränneet ja olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, Kalkaros päätti ottaa ohjat käsiinsä. Hän katsoi tiukasti heitä kaikkia.

- Me emme saa joutua paniikkiin. Meidän on otettava lomastamme kaikki irti. Mitä jos lähtisimme tutkimaan tätä saarta? Kalkaros kysäisi. Muut tuijottivat häntä. Sitten alkoi yhteinen pölinä.

- Oletko sinä hullu?

- Mekö muka menisimme tuonne –

- Älä nyt viitsi. Siellä voi asustaa vaikka mitä.

- Mikä loma tämä muka on -

- HILJAA! Kalkaros karjaisi metelin ylitse. Kaikki vaikenivat ja tuijottivat Kalkarosta, jonka rinta kohoili kiivaaseen tahtiin. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan.

- Me teemme niin kuin minä sanon. Menemme tutkimaan ympäristöä ja etsimään syötävää. Meillä ei ole taikasauvoja emmekä pysty taikomaan ruokaa mistään nenämme eteen. Joten sitä on etsittävä muualta, Kalkaros tokaisi tiukasti ja mutinoista välittämättä lähti kävelemään kohti viidakkoa. Palmuja ei ollut. Sen sijaan he näkivät köynnöskasveja, erikoisia puita, jotka kurkottivat maata kohti ja pieniä, piikkisiä pensaita. Kaikkialla oli hyvin autionnäköistä.

- Missä kaikki ihmiset ovat? Sun kuiskasi Harrylle, joka piteli tyttöä kädestä kiinni. Sun tunsi olonsa voimattomaksi. Hän olisi halunnut vain mennä takaisin hiekalle nukkumaan ja antaa muiden etsiä syötävää.

- En tiedä. Tuskin he täällä metsän keskellä asustavat. Ehkä täällä on jossain jokin kylä, Harry pohti. Sun huokaisi ja haroi likaisia, vaaleita hiuksiaan. He joutuisivat tietysti olemaan täällä metsän keskellä viikkokausia. Kukaan ei kaipaisi heitä ennen kahta viikkoa. Kamalaa!

Hermionen jalkoja särki tunnin tarpomisen jälkeen. Hänen oli jano ja nälkä eikä mikään tuntunut olevan hyvin. Hänellä oli yllään pelkkä yöpaita, jonka päälle hän oli vetänyt takin suojaksi ennen kuin he olivat rynnänneet kannelle. Onneksi muillakin oli vain yövaatteet yllään, Avery, Draco, Ron ja Harry olivat pukeutuneet vaivaisiin kalsareihin ja olivat varsin huvittava näky. Hermione olisi nauranut, jos olisi jaksanut. Jos he ikinä selviytyisivät täältä hengissä, tämä seikkailu jäisi pysyväsi Tylypahkalaisten mieleen ja siitä kerrottaisiin lapsenlapsillekin. Onneksi täällä oli niin kuuma, että kukaan ei ainakaan palellut ohuissa vaatteissaan.

- Mistä me muka ruokaa saamme? Minea ihmetteli pitkän ajan kuluttua. Yhtäkään banaanipuuta ei edes näkynyt. Kalkaros huokaisi.

- Älkää koko ajan marisko, hän ärähti ja Minea sulki suunsa. Kalkaroksen kanssa ei kannattanut kinastella, ei varsinkaan jos tämä oli huonolla tuulella.

- Mitä nuo ovat? Jonkinlaisia marjoja? Shannon huomasi. Kaikki pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan pensasta, missä roikkui vihreitä marjoja. Ne näyttivät herkullisen syötäviltä.

- Voikohan niitä syödä? Minea pohti. Kaikkien katseet siirtyivät Kalkarokseen, aivan kuin mies pystyisi tietämään olivatko marjat myrkyllisiä vai eivät.

- Mistä minä voisin sen tietää? Kalkaros ärähti. Ron vilkaisi silmiään pyöritellen Harryyn. Eihän se heidän vikansa ollut, että he olivat joutuneet tänne saarelle ilman ruokaa ja vettä.

- Otetaan riski ja syödään, Éowyn kohotti kätensä, otti pari marjaa käteensä ja aikoi viedä ne suuhunsa. Sitten kuului huuto:

- Älä syö niitä!

Éowynin käsi pysähtyi jähmettyneenä ilmaan. He tuijottivat typertyneinä kuinka heidän joukkoonsa ilmestyi vaaleaihoinen, vaaleahiuksinen mies, jonka lihakset liikehtelivät tämän liikkuessa ketterästi Éowynin eteen. Tyttö tuijotti tyrmistyneenä miestä, joka nappasi marjat hänen kädestään, katsoen sinisillä silmillään Éowynia.

- Nämä ovat marjoista pahimpia. Ne aiheuttavat kuoleman alle minuutissa. Ne ovat toki houkuttelevia, mutta se on niiden tarkoituskin, mies tokaisi ja viskasi marjat takaisin pensaaseen. Hänen katseensa viipyi Éowynissa ja mies hymyili.

- Kuka sinä olet? Kalkaros tiukkasi. Mies vilkaisi professoriin, jonka tukka roikkui sekaisena sotkuna kasvojen ympärillä ja ylävartalo oli paljas. Muukalainen oli pukeutunut tiikerin taljasta tehtyihin shortseihin, muuta hänellä ei ollutkaan päällä.

- Nimeni on Zack. Olen asunut täällä kohta kuusi vuotta, mies kertoi. Hänen sinisten silmiensä katse synkkeni hetkeksi, kun hän muisteli ikäviä asioita, mutta hän toipui nopeasti. Éowyn arveli, että hän ei voinut olla 22 vuotta vanhempi.

- Onko täällä ihmisiä lainkaan? Slipper halusi tietää. Zack nyökkäsi.

- He ovat kaikki vankina päällikkö Shimulanin leirissä. Ei heitä kyllä paljon olekaan, koska Shimulanin pedot, jotka ovat muuttaneet viidakkoomme, ovat kaikki tappaneet heidät. Minun isäni on myös siellä vankina. En pysty pelastamaan kaikkia ihmisiä yksin, tarvitsisin jonkun apua, Zack katsoi heitä vetoavasti. Slipper ja Sun vilkaisivat toisiaan kulmakarvat koholla. Kuinka he muka pystyisivät pelastamaan ihmiset jonkun pahan päällikön kynsistä. Pah! Eivät mitenkään.

- Tuo kuulostaa ihan hullulta ajatukselta, Sun tokaisi happamasti. Hänen olonsa oli karmea. Hän ei voisi missään tapauksessa taistella ketään vastaan tässä kunnossa. Ei ennen kuin hän saisi ruokaa ja vettä. Zack käänsi katseensa häneen.

- Olette varmasti väsyneitä enkä ehdotakaan, että taistelisimme nyt heti heitä vastaan. Odottaisimme ainakin huomiseen ja laatisimme jonkinlaisen suunnitelman, Zack sanoi ja muut vilkuilivat toisiaan. Miksei? Jos heistä kerran olisi hyötyä jollekin …

- Me hyväksymme ehdotuksesi. Missä sinä asut? Kalkaros kysyi sitten. Zack näytti heti pirteämmältä ja hän lähti johdattamaan heitä viidakon halki. Aivan kuin he eivät olisi tarponeet jo tarpeeksi.

- Mehän tulimme täältä äsken, Sun parkaisi, kun oli kompastua samaan, ilkeään puunjuureen kuin muutamia minuutteja aikaisemminkin. Harry auttoi hänet pystyyn.

- Täälläpäin kylämme on, Zack sanoi, vilkaisten olkansa yli. Sun tuhahti. Tämä oli kidutusta. Hän ei ikinä selviäisi tästä. Olisi vain pitänyt jäädä rantaan makaamaan …

Pian he saapuivat kylään, missä ei kuitenkaan ollut ketään. Zack näytti olevan ainoa kylässä asuva. Éowyn kulki miehen kannoilla ja katseli varuillaan ympärilleen. Koskaan ei tiennyt kuka hyökkäisi heidän kimppuunsa.

-Miten sinä olit ainoa, jota ei vangittu? Éowyn kysyi. Zack katsahti häneen olkansa yli.

-Olin metsästämässä meille ruokaa, kun päällikkö joukkoineen hyökkäsi kyläämme. Hän vangitsi naiset, lapset ja kaikki kylän miehet ja vei heidät leiriinsä. Osa tapetaan, mutta ei kaikkia. He tarvitsevat naisia tekemään heille ruokaa. Eivätkä he ole niin raakalaisia, että tappaisivat lapsia, Zack sanoi synkästi.

- Entä isäsi? Onko hän jo kuollut? Éowyn halusi tietää. He olivat pysähtyneet ja Zack kääntyi katsomaan heitä.

- Isäni on vielä elossa. Hän osasi ujuttautua miesten kumppaneiksi. Keplotteli itsensä leriiin sujuvasti. Hän on auttanut naisia ja lapsia parhaansa mukaan, kenenkään huomaamatta, mutta ei voi auttaa ketään pakenemaan, koska sitten hän jäisi itse kiinni, Zack tokaisi ja huokaisi syvään.

He asettuivat kylään. Se ei ollut hääppöinen. Majat olivat melko pieniä, mutta antoivat suojan sateelta. Sieltä löytyivät myös nukkumapaikat. Slipper, Ron, Harry, Hermione ja Sun menivät erääseen telttaan nukkumaan, missä oli monta makuupussia levitettyinä lattialle. Pian Avery ja Draco liittyivät heidän seuraansa, koska eivät muka löytäneet parempaa paikkaa.

- Pääsemmekö mekin tänne? Minean ääni kuului teltan ovelta. Hän tarkoitti itseään ja Shannonia.

- Porukkaan vaan. Ottakaa omat makuupussit jostakin, Slipper kuiskutti. Pian heidän joukkoonsa liittyivät myös Oliver, Tirkku ja Éowyn. Kalkaros ja Zack olivat päättäneet nukkua yönsä muualla.

Vaikka Ron oli väsyneempi kuin koskaan elämässään, hän ei silti saanut nukutuksi. Hän kuunteli muiden tasaista hengitystä, Averyn tuhahteluja ja jostain kantautuvaa rapinaa. Ulkoakin kuului jos minkälaisia ääniä, petoeläimet olivat varmaan lähteneet liikkeelle. Ron huokaisi hiljaa ja vilkaisi vierellään nukkuvaa Slipperia. Tyttö oli käpertynyt hänen lähelleen ja Ron kietoi varovaisesti käsivartensa hänen ympärilleen ja veti tytön lähemmäksi. Varjot heidän ympärillään tihenivät. Ron ummisti silmänsä ja koetti saada unenpäästä kiinni. Pian hän olikin sikeässä unessa.

Hiukan hänestä kauempana myös Draco valvoi. Hän ei millään saanut unta. Makuualusta oli kuhmurainen ja Minean jalka oli hänen jalkojensa päällä. Tyttö oli miltei kierähtänyt Dracoa vasten ja hänen teki mielensä työntää se pois. Mutta yhtäkkiä se toikin jonkinlaista läheisyydentunnetta ja Draco antoi sen olla. Hän tuijotti pimeyteen, käsittämättä vieläkään tätä kaikkea. He olivat jossain jumalan hylkäämässä paikassa, jonkun muukalaisen kanssa. Hän ei edes luottanut tähän Zackiin. Mikälie huijari. Jos isä saisi tietää heidän seikkailustaan …

Draco pudisti päätään. Isän ajatteleminen sai hänet synkälle tuulelle. He olivat riidelleet matkasta muutenkin. Isä ei olisi päästänyt häntä, mutta Draco oli välttämättä halunnut lähteä. Olisi ollut naurettavaa sanoa kavereille, ettei hän päässyt lähtemään isän takia. Onneksi hän oli saanut tämän pään kääntymään. Isä tosin nauraisi, kun kuulisi missä he olivat nyt. Ei tätä lomaksi voinut kutsua.

Hermione ei myöskään saanut unta. Päivän tapahtumat, Averyn vartalo ja lähellä mutiseva Oliver saivat hänen ajatuksensa melko sekaisin. Oikeastaan häntä ei edes väsyttänyt, mikä oli naurettavaa, sillä vielä päivällä hän oli ollut lopenuupunut. Mitenköhän McGarmiwan ja muiden oli käynyt? Häntä pelotti ajatella vaihtoehtoa, että he eivät ehkä olleet selvinneet. Se ei tuntunut hyvältä.

Hermione huokaisi ja veti makuupussin vetoketjua ylöspäin. Yöllä oli kylmä, melkein pakkasasteita. Hänen teki mielensä painautua Averyn vartaloon kiinni, mutta poika nukkui eikä hän viitsinyt herättää tätä. Aamulla noustessaan tämä olisi vain säikähtänyt häntä. Hermione painoi silmänsä kiinni ja koetti nukahtaa ja nukkuikin aamuun asti.  

Aamulla paistoi aurinko, kun tylypahkalaiset nousivat makuupusseistaan ja raahautuivat väsyneinä nuotion ääreen lämmittelemään. Zack ei ollut känyt vielä metsästämässä ruokaa, joten sitä ei ollut.

-Halukkaat voivat lähteä mukaan, Zack katsoi odottavaisena muita. Niinpä Harry, Ron, Draco ja Avery ilmoittautuivat. Kalkaros päätti jäädä leiriin vahtimaan tyttöjä.

-Hän ei uskalla metsästää, Ron supatti Harrylle, joka virnisti. Zack, joka oli koko yön istunut valveilla, tehden heille jousipyssyjä, ojensi nyt jokaiselle metsäställe jousipyssyn.

-Mikä tämä on? Ron väänteli sitä käsissään. Zack toljotti häntä. – Etkö sinä tiedä? poika kysyi ihmeissään. Ron punastui.

-En. En ole koskaan joutunut käyttämään sitä, Ron mutisi. Zack huokaisi. Hänelle ei ollut tulut mieleenkään, että pojat eivät tienneet jousipyssyn ihanuuksista mitään.

-Otetaan sitten pieni oppitunti. Te opitte nopeasti, Zack vannoi ja alkoi opettaa heitä ampumaan. Harry oppi nopeasti. Hänen ensimmäinen nuolensa lensi muutamien metrien päähän, erääseen puuhun ja jäi sojottamaan siihen. Seuraavan nuolen Harry tähtäsi sen yläpuolelle, ja onnistui. Zack katsoi häntä hyväksyvästi ja Harry kohtasi Sunin tuikkivien silmien katseen.

Ronilla meni huonommin. Hän ei osannut pitää jousta käsissään, vaan nuoli lensi miltei päin Kalkarosta. Jos mies ei olisi viime tipassa väistänyt, Ron olisi ampunut nuolensa suoraan Kalkaroksen koukkunenään.

-Katso vähän minne ammut, Weasley, Kalkaros ärjäisi. Ron vilkaisi Harryyn, jolla oli naurussa pitelemistä. Tytöt hihittivät. Heistä oli hauskaa seurata oppituntia, kunhan eivät joutuneet maalitauluiksi. Vihdoin Zackista tuntui siltä kuin he osaisivat ampua kohtalaisesti, paitsi Ron, joka sai jäädä leiriin pitämään tytöille seuraa. Ron harmistui, paiskasi jousen maahan ja sanoi haluavansa olla rauhassa. Slipper vilkaisi levottomana Suniin, joka kohautti olkiaan.

-Minä menen hänen luokseen, Slipper sanoi ja Sun nyökkäsi. Tyttö nousi ripeästi ja ryntäsi Ronin perään, joka katosi majojen taakse.

-Ron, älä nyt viitsi murjota, Slipper pyysi, saavuttaessaan Ronin, joka asteli reippaasti eteenpäin. Maasto oli sorainen, kiviä lenteli sinne tänne, kun Ron potkiskeli niitä tympääntyneenä.

-Minä en onnistu ikinä missään, Ron marisi. Slipper tarttui häntä kädestä ja pysäytti pojan. Ron kohotti katseensa ja Slipper sipaisi hänen punaisia hiuksiaan.

-Tottakai sinä onnistut. Eihän kukaan ole seppä syntyessään, Slipper hymyili. Ron katsoi tyttöä lempeästi ja sipaisi hänen poskeaan.

-Olet varmasti oikeassa, poika sanoi, kumartui ja painoi yllättäen huulensa Slipperin huulille. Tytön sydän lähti hurjaan laukkaan kuin niityllä ravaava hevonen. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti suudelmasta, kunnes aivan yllättäin Ronin takaa kuului karjaisu.

He hätkähtivät erilleen pelästyneinä ja Ron kiepahti ympäri. Slipperin kiljaisu juuttui kurkkuun. Heidän edessään seisoi omituisin otus, jonka he koskaan olivat nähneet. Se oli kuin sika, mutta paljon suurempi. Sillä oli sian kärsä ja sian pikkarainen häntä. Sen kaksi korvaa sojottivat pystyssä, ja viikset väpättivät. Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Sen turkki oli täynnä tuhansia pieniä piikkejä, jotka sojottivat pystyyn ja se oli omituisen käyräselkäinen. Pituutta sillä oli ainakin puolitoista metriä. Se polki paksua jalkaansa maata vasten ja sen sieraimista tuli savua. Turkki oli musta aivan kuin se olisi rypenyt kurassa.

-Mi-mikä tuo on? Slipper ulisi Ronin takaa. Poika perääntyi hitaasti, vieden häntä mukanaan. Sitten tuli majan seinä vastaan. Otus katseli heitä pienillä silmillään.

-Sika se ei ainakaan ole, Ron mutisi. Miksei kukaan tullut auttamaan heitä?

-Syökö se meidät? Slipper kysyi kauhuissaan. Onneksi Ron oli hänen kanssaan. Ilman Ronia, hän olisi varmasti joutunut jo pedon suuhun.

-Tuskin. Olemme sille liian isoja. Se vain haluaa pelotella, Ron tokaisi. Sitten eläin hyökkäsi. Ron ja Slipper pinkaisivat juoksuun, kohti leiriä, missä Zack ja muut pojat valmistautuivat lähtöön.

-APUAAAA! Ron ja Slipper huusivat hädissään rynnätessään leiriin.

-Ruokaa! Zack ilahtui, kohotti jousipyssynsä ja odotti.

-Ammu sitä, äläkä odota, Harry kiivastui. Zack ei sanonut mitään, hän keskittyi täysin työhönsä. Ron ja Slipper pääsivät turvaan Zackin selän taakse ja sitten Zack ampui. Ensin lensi yksi nuoli, sitten toinen ja heti perään kolmas. Jokainen nuoli osui maaliinsa. Eläin alkoi kiljua korvia särkevästi ja Slipper painoi päänsä Ronin selkää vasten ja sulki korvansa. Hän ei halunnut nähdä kuinka se teurastettiin.

Viimein, monien ponnistusten jälkeen otus kellahti kyljelleen ja jäi siihen makaamaan raajojaan sätkien. Zack loisti tyytyväisyydestä, mutta muut näyttivät pelkästään kauhistuneilta.

-Siinä on meidän ruokamme, Zack tokaisi. Draco katsoi sitä inhoten.

-Älä viitsi. Emme me tuota voi syödä. Draco tokaisi. Zack vilkaisi häneen ja laski jousensa maahan.

-Miksemme? Nuo maistuvat herkulliselta. Saattepa nähdä, Zack tokaisi.

Hän oli oikeassa. Tunnin kuluttua he istuivat nuotion ääressä, syömässä sitkeää, mutta erinomaista lihaa. Dracokin söi hyvällä ruokahalulla. Olivathan he olleet ilman syötävää pitkän aikaa.

-Miten on niiden muiden ihmisten pelastuksen laita? Tirkku kysäisi, pyyhkäisten suutaan kämmeneensä. Zack katsoi häntä ja näytti miettiväiseltä.

-Niin. Olen tässä vähän miettinyt. Meidän joidenkin tarvitsisi mennä vakoilemaan tilannetta, jotta voisimme hyökätä leiriin. Vangit ovat saaren pohjoispuolella, alueella, missä on petoja enemmän kuin muualla, Zack tokaisi. Ron vilkaisi Harryyn. Ajatus sinne menosta ei kiehtonut.

-Minä voisin tulla, Éowyn sanoi nopeasti. Hän halusi olla lähellä Zackia. Mies vaikutti todella mukavalta ja oli kaiken lisäksi mahdottoman komeakin. Zack hymyili hellästi tytölle, jonka sydän läpätti kiivaasti.

-Se olisi liian vaarallista, Zack tokaisi. Tirkku tulistui.

-Emme me ole pelkureita. Mekin osaamme tehdä vaikka mitä. Varjostaminen voisi olla hauskaa. Ja me liikumme äänettömämmin kuin te, Tirkku tokaisi. Zack katsoi apua anovasti Kalkarosta, joka kohautti olkiaan.

-Äänestetään ketkä lähtevät. Jokainen heittää kruunaa ja klaavaa, Kalkaros etsi kiven käsiinsä.

-Tämä puoli, missä on merkillisiä kuvioita, on klaava. Klaavan saaja jää leiriin, Kalkaros sanoi ja muut nyökkäsivät. Niinpä jokainen sai heittää kiveä. Kalkaros sai klaavan. Mies näytti ärtyneeltä, mutta päätös oli päätös. Tirkku puristi kiveä käsissään ja toivoi syvästi saavansa kruunan. Hän heitti sen ilmaan ja se putosi hänen jalkojensa juureen.

-Kruuna! Tirkku hihkaisi innoissaan. Éowynkin sai kruunan. Zackin ei tarvinnut edes heittää kiveä, koska hän lähtisi kuitenkin mukaan. Draco sai harmikseen klaavan, Mineakin sai klaavan, mutta oli tyytyväinen siihen, koska hän saisi jäädä leiriin Dracon kanssa. Avery taas sai kruunan. Draco yritti maanitella häntä vaihtamaan osapuolia, mutta siihen poika ei suostunut, sillä Hermionekin sai kruunan. Draco alkoi murjottaa eikä sanonut kenellekään mitään.

Sun ja Slipper olivat helpottuneita saadessaan jäädä leiriin. Ron ja Harrykin joutuivat jäämään, mikä oli tyttöjen mielestä hyvä. He eivät olisi tahtoneet jäädä leiriin yksin Kalkaroksen ja Dracon kanssa, olkoonkin että Minea oli täällä.

Niinpä Zack, Avery, Tirkku, Éowyn ja Hermione valmistautuivat lähtöön. Harry oli huolissaan Hermionesta, hän ei halunnut, että tälle kävisi kuinkaan. Hän veti Averyn hiukan syrjemmälle, koska tunsi tämän parhaiten. Poika katsoi häntä kysyvästi.

-Voisitko pitää huolen Hermionesta? Harrysta oli inhottavaa pyytää apua Luihuiselta, mutta koska hän ei voinut katsoa Hermionen perään, jonkun täytyi tehdä se. Ja Avery sentään oli Tylypahkasta.

-Tottakai, Avery oli enemmän kuin innokas. Harry nyökkäsi ja palasi Ronin luokse. Poika katsahti häneen uteliaana.

-Mitä sinä sanoit Averylle? Ron kysäisi Harryn istuutuessa puupölkylle ystävänsä viereen.

-Käskin häntä pitämään huolta Hermionesta, Harry sanoi ja heilautti sitten kättään lähtijöille. Hyvin pian he olivat kadonneet sankkaan viidakkoon ja hiljaisuus laskeutui leiriin jääneiden ylle. 

Sankka viidakko peitti matkalaiset alleen. Oli aavemaisen hiljaista, aivan kuin elämää ei olisi ollut ollenkaan koko saarella. Tuntui kuin eläimetkin olisivat vaienneet. Ihan kuin ne olisivat odottaneet, mitä tuleman piti. Éowyn asteli Zackin rinnalla ja kyseli tältä vuosista, jotka hän oli elänyt tällä saarella.

- Miten sinä jouduit tänne? Éowyn ihmetteli. Zack vilkaisi tyttöön ja hymyili.

- Olin isäni kanssa lentämässä helikopterilla saaren yli, kun sen moottori jotenkin petti ja me putosimme tänne. Täällä me olemme sitten olleet kuusi vuotta eikä kukaan ole kaivannut meitä … tai ainakaan kukaan ei ole löytänyt meitä, Zack huokaisi. Éowyn oli hetken hiljaa.

- Eikö äitisi odota sinua kotiin? Tai tyttöystäväsi? Éowyn kysyi huolettomasti. Zack vakavoitui.

- Äitini on kuollut. Hän kuoli syöpään ollessani kahdeksan vuotias. Eikä minulla ole tyttöystävää, Zack sanoi kireästi. Éowyn katui, että oli ottanut asian puheeksi. Nyt Zack tietenkin hautautuisi muistoihinsa. Mutta niin ei onneksi käynyt. Mies piristyi nopeasti ja johdatti heidät viidakon halki. Mitä lähemmäksi leiriä he tulivat, sitä synkemmäksi maisemat muuttuivat. Éowyn kulki aivan Zackin kannoilla, peläten petojen hyökkäävän heidän kimppuunsa.

- Olkaa sitten hiljaa, Zack pysäytti heidät ja katsoi joukkiota vakavasti. Muut nyökkäsivät nopeasti.

Hermione oli hermostunut. Hän olisi mielellään jäänyt leiriin muiden kanssa eikä lähtenyt pahojen leiriin vakoilemaan jotain päällikköä ja tämän miehiä. Hermione ei edes tuntenut vankeja, mutta ei voinut kieltäytyäkään Zackin pyytämästä avusta, koska se olisi ollut itsekästä eikä Hermione tahtonut olla itsekäs – tai vielä vähemmän pelkuri. Ainakaan Averyn silmissä. Hänestä tuntui, että Avery tarkkaili hänen jokaista liikettään ja se hermostutti häntä lisää. Oliko Harry sanonut tälle jotain, että häntä pitäisi vahtia? Piru Harryn periköön, jos niin oli, Hermione ajatteli kitkerästi.

Avery ei tiennyt, mitä Hermionen päässä liikkui, kun tämä vilkaisi aina välillä hänen suuntaansa. Se tuntui silti uskomattoman hyvältä. Hän oli ollut hämmentynyt ja iloinen Harryn pyynnöstä. Hermionen vahtiminen ei tuottaisi ongelmia, tyttö tuskin ryntäisi vaaroihin suinpäin. Toisaalta taas Avery olisi halunnut pelastaa tytön pulasta ja saada tämän ihailun kohdistumaan itseensa. Se olisi ollut enemmän kuin ihanaa.

Tirkkua harmitti ainoastaan se, että Kalkaros ei ollut päässyt mukaan. Mies olisi voinut pitää huolta hänestä, ettei hän olisi joutunut vaaroihin tai päällikön joukkojen vangiksi. Viidakossa kulkeminen oli raskasta. Vaikka Tirkulla oli omasta mielestään hyvä kunto, hän hengästyi, kun he olivat kulkeneet parin tunnin verran. Matka oli pitkä ja rasittava ja Tirkku alkoi katua, että oli lähtenyt mukaan. Olisi pitänyt valittaa päänsärkyä ja jäädä Kalkaroksen hoidettavaksi, Tirkkua ajatteli unelmoiden ja kompastui samassa maasta irrallaan olevaan puunrunkoon.

Edellä kulkeva Avery pysähtyi ja kääntyi auttamaan Tirkun ylös. Oli sekin tyhjää parempi, mutta jos Kalkaros olisi ollut Avery ja tarttunut häntä kädestä ja – Tirkku karkotti moiset ajatukset mielestään. Kalkaros oli opettaja! Ei ollut terveellistä haaveilla opettajasta.

Samaan aikaan leirissä, viidakon eteläisellä puolella

Harry ja Ron pelasivat hiukan tylsistyneinä kivi- sakset- paperi-peliä, jonka Harry oli opettanut Ronille. Jästimaailmassa sitä oltiin nuorena pelattu huvin vuoksi, aikaa tappaakseen. Ron harmitteli, ettei ollut huomannut pelastaa shakkilautaansa laivasta.

- Siten aika olisi kulunut paremmin, Ron tokaisi, kun he kyllästyivät pelaamiseen. Slipper makasi auringossa. Hän olisi kiskonut yöpaidan päältään kokonaan, jos olisi kehdannut, mutta hänellä ei ollut mitään alla, joten se oli mahdotonta poikaporukassa. Aurinko lämmitti heidän kasvojaan ja raukeus alkoi hiipiä hidän mieliinsä.

Shannon ja Oliver olivat syventyneet juttelemaan keskenään. Kerrankin heillä oli aikaa toisilleen, ennen Oliver ei olisi kiinnostunut näin nuorista. Olihan Shannon sentään poikaa kolme vuotta nuorempi, mutta minkäs sille mahtoi, kun rakastui. Shannonin sydän ainakin hyppi riemusta, kun hän sai olla Oliverin lähellä. Pojan roteva vartalo, pörröiset hiukset ja iloinen virnistys saivat hänen hengityksensä kulkemaan nopeammin.

- Voisimme harjoitella jousella ampumista, Harry ehdotti äkkiä. Kalkaros mulkaisi heitä.

- Menkää sitten kauas minusta harjoittelemaan tai Weasleyn nuoli seivästää nenäni, Kalkaros puhahti. Sun tukahdutti ilmoille pyrkivän naurunpurskahduksen. Se olisikin huvittaa. Nähdä nuolen sojottavan Kalkaroksen koukkunenästä. Harry näytti ajattelevan samaa ja vilkaisi Suniin virnistäen.

Niinpä Sun, Slipper, Ron ja Harry nousivat, ottivat kukin omat jousensa ja menivät syrjemmälle, majojen taakse harjoittelemaan. Sun ja Slipperkin halusivat kokeilla jousella ampumisen ihanuuksia.

- Olisin kuin Legolas Taru sormusten herrasta-elokuvassa. Paitsi, että olen tyttö, Sun virnisti iloisesti. Slipper kikatti.

- Harry voi leikkiä Aragornia. Hänellä on tummat hiukset, Slipper tokaisi, katsoen arvostelevasti Harrya, joka puhahti. Kaikkea sitä kuulikin. Hänkö muka joku ihmeen Aragorn?

- Entä Ron? Kuka Ron olisi? Siellä ei ole punatukkaisia miehiä, Sun katsoi miettiväisenä Ronia. Ron pöyhisti rintaansa.

- Minä olen Robin Hood. Ryöstän rikkailta ja annan köyhille,  Ron tokaisi ja heitti Sunia lehdellä. Tytöt nauroivat ja siirtyivät syrjemmälle. He vitsailivat ammuskellessaan nuolella ja unohtivat ajankulun. Aurinko paahtoi edelleen kuumasti ja heille alkoi tulla hiki.

- Olisipa tässä lähellä ranta, Slipper pyyhki hikeä otsaltaan, istuessaan uupuneena, kasvot punaisina, kivellä. Hän heilutteli lehteä kasvojensa edessä. Ron huokaisi.

-Siellä on, mistä me tulimme, Ron tokaisi. He katsoivat toisiaan.

- Voisimmekohan me mennä sinne? Sun ehdotti innoissaan. – Minä kaipaan pesua, hän tokaisi.

- Niin minäkin, Slipper innostui ajatuksesta, ja he nousivat. – Kysytään Kalkarokselta. Ehkä hän päästää meidät uimaan, edes hetkeksi, Slipper sanoi.

- Ehdottomasti EI, Kalkaros sanoi tiukasti, kun he kysyivät asiasta. Ron närkästyi.

- Miksei? Ei se olisi vaarallista, Ron intti.

- Emme saa lähteä leiristä ennen kuin Zack ja muut palaavat. Te voitte myös eksyä enkä ota sellaista harteilleni. Koko opettajakunta syyttäisi minua teidän katoamisestanne, Kalkaros murahti.

- Emme me katoaisi, Sun vannoi. Kalkaros tuhahti.

- Ettepä juu. Viidakossa asustaa vaikka mitä petoja. Sinne ette lähde. Piste. Asiasta ei keskustella, Kalkaros sanoi tiukasti. Sun kiehui raivosta. Miten ärsyttävä ukko! Ei tämä saisi määräillä heitä.

- Me olisimme varovaisia ja ottaisimme jousipyssyt mukaan. Ole niin kiltti, professori, Slipper aneli. Kalkaros räpäytti silmiään.

- No, jos minä nyt sitten, Kalkaros alkoi taipua. Slipperin teki mieli halata opettajaa, mutta viime tipassa hän hillitsi itsensä.

- Mutta minä tulen mukaan, Kalkaros nousi ja putsasi hiekkaa jaloiltaan. Jokin ötökkä kapusi miehen reittä pitkin ja tämä huitaisi sen sivuun. Sunin naama venähti.

- Et tule, häneltä lipsahti. Kalkaros ei ottanut kuuleviin korviinsa. Muutkin alkoivat innostua uintiretkestä ja niin koko konkkaronkka lähti kävelemään viidakon halki rantaa kohti, missä arveli sen olevan. Ainoastaan Shannon ja Oliver jäivät leiriin, siltä varalta, että Zack ja muut palaisivat takaisin.

Samaan aikaan pohjoispuolella saarta

- Meidän pitää hajaantua, Zack sanoi, tarkkaillen ympäristöään. Aurinko alkoi hiljalleen painua puiden taakse ja hämärä hiipiä viidakon ylle. Éowynin oli kylmä ohuessa paidassaan, mutta hän ei saanut valittaa.

- Éowyn, sinä tulet minun kanssani. Avery ja Hermione, menkää te kahdestaan. Tirkku tulee myös meidän kanssamme, Zack sanoi ja tyttö nyökkäsi. Niinpä he erosivat. Avery ja Hermione lähtivät kiertämään leirin toista päätä. Melko korkea aita peitti heidän näkevyyden, mutta he saattoivat tirkistellä aidan raoista. Ympärillä oli hiljaista. Mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan.

- Asuukohan tuolla edes kukaan? Hermione kuiskasi, kyykkiessään Averyn vierellä eräässä pensaikossa. Aidassa oli siinä kohtaa valtaisa aukko, joku peto oli varmaan jyrissyt siitä läpi.

- Zack ainakin väittää vankien olevan tuolla. Voisimmekohan mennä aidan kautta sisään? Avery pohti. Hermione tarrasi poikaa käsivarresta. Averysta se tuntui hyvältä.

- Ei. Se olisi liian vaarallista. Odotetaan, että Zack, Tirkku ja Éowyn ovat kiertäneet leirin ja tulevat tänne, Hermione supatti kiihkeästi. Hän ei halunnut, että Averylle sattuisi mitään, mikä oli outoa, sillä olihan Avery sentään Luihuinen. Tuskin he tämän saariretken jälkeen puhuisivat toisilleen sanaakaan.

Sitten he kuulivat askelia, jotka lähestyivät raskaasti. Avery kiskaisi Hermionen matalaksi aluskasvillisuuden sekaan ja Hermione yritti estää sydämensä raskaan pomppailun. Hän oli varma, että se kuuluisi pitkälle asti. Askeleet lähestyivät eivätkä Avery ja Hermione uskaltaneet tuskin hengittää. He näkivät kuinka pitkä hahmo pysähtyi aivan heidän lähelleen, katsoi ympärilleen ja kohautti olkiaan. Oliko mies kuullut jotain? Mitä tapahtuisi, jos tämä löytäisi heidät? Ajatus tuntui pelottavalta.

Zack hiipi eteenpäin, vilkuillen välillä taakseen, varmistaakseen, että tytöt pysyivät perässä. Hän tiesi tämän olevan heille rankkaa, ja olisikin halunnut, että he olisivat jääneet leiriin, mutta itsepähän he olivat tahtoneet mukaan. Éowynin seurassa oli kuitenkin mukavaa. Tyttö oli ihana ja hän piti tästä todella. Oli kuitenkin rankkaa huolehtia yksin kahdesta tytöstä, jotka olivat sotkeentuneet tähän juttuun vain hänen takiaan. Zack ei antaisi itselleen anteeksi, jos heille jommallekummalle tapahtuisi jotakin.

Sitten he kuulivat askelia ja manailua. Zack oli salamana maassa, kiskaisi tytöt seurakseen ja siinä he maata rötköttivät, henkeään pidätellen, jotta leirin vartija ei kuulisi heitä. Luojan kiitos pimeydestä, Zack ajatteli rinta kohoillen jännityksestä. Askeleet lähestyivät kiivaina. Sitten kuului ääniä.

- Vanki on karannut, matala ääni tiuskaisi.

- Minähän käskin vartioida häntä paremmin, toinen ääni kiukustui.

- Ei se ollut minun syyni. Vanki tainnutti minut! ensimmäiseksi puhunut puolusti. Joku kiroili.

- Mitä me sanomme johtajalle?

- En tiedä. Tästä ei seuraa mitään hyvää …

Sitten äänet vaimenivat ja tuli hiirenhiljaista. Kuka oli karannut? Zack toivoi, että hänen isänsä … 

Samaan aikaan rannalla

Sun ja Slipper makoilivat valkealla hiekalla, pitkän uinnin jälkeen. Merivesi oli viileää, mutta se sai hien laskemaan. Kalkaros oli sulkenut silmänsä ja nukahtanut varjoisan puun ääreen. Olipa siinä heillä hyvä vahti, Sun ajatteli haukotellen. Kieltämättä häntäkin väsytti. Hän oli nukkunut yön todella huonosti, kuunnellen kaikenmaailman ääniä.

Sun nousi seisomaan ja venytteli jäseniään. Harry aukaisi silmänsä ja vilkaisi häneen.

-Oletko menossa jonnekin? Poika kysäisi leppoisasti. Sun hymyili silmät välkehtien.

-En kauaksi, Sun vakuutti. Hän asteli läheiseen pusikkoon. Joutuihan nainenkin tekemään tarpeensa jonnekin. Yhtäkkiä, juuri, kun hän oli kiskomassa housuja takaisin päälleen, hän oli kuulevinaan sihinää. Sydän takoen Sun käännähti ympäri ja kiljaisi. Häntä tuijotti valtaisa, lähes parimetrinen käärme, joka katseli häntä keltaisilla silmillään. Sun kompuroi taaksepäin, kaatui päistikkaa pensaikkoon, piikkien keskelle ja jäi odottamaan tappavaa puraisua.

-Senkin nilviäinen, anna Sunin olla, Harry huusi jostain läheltä. Sun ei kuitenkaan ymmärtänyt poikaa, sillä tämä puhui käärmeskieltä. Käärme ei tuntunut kuulevan. Harry sai toistaa sanomansa vielä toiseen kertaan ennen kuin käärmeen pää nytkähti poikaa kohden. Sen sihinä kuulosti pelottavalta. Sunin sydän jyskytti eikä hän uskaltanut liikahtaakaan. Sitten käärme lähti luikertelemaan toiseen suuntaan ja pian se oli kadonnut puiden ja lehtien sekaan.

Harry ryntäsi Sunin luokse, joka yritti päästä vapiseville jaloilleen. Harry auttoi tytön pystyyn ja katsoi tätä huolestuneena.

-Oletko kunnossa? Harry veti tytön syliinsä. Sun hengitti syvään. Hän tunsi vihdoin olevansa turvassa. Harry suojelisi häntä.

-Olen. Kiitos, kun pelastit minut. Mitä sinä sanoit sille? Sun ihmetteli. Harry virnisti ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Kirkkaanvihreät silmät tuikkivat.

-Käskin sen pysyä erossa sinusta, Harry suukotti Sunia huulille ja tytön sydän lähti hurjaan laukkaan. Samassa Kalkaros pelmahti heidän luokseen, pilaten heidän romanttisen hetkensä. He erkanivat toisistaan syyllisinä.

-Sinäkö täällä huusit? Ahdisteleeko Potter sinua? Kalkaros kysyi, nenän sieraimet värähdellen. Harry mulkaisi häntä.

-Haahaa, hyvä vitsi. Se oli käärme, joka ahdisteli Sunia, en minä, Harry tuhahti. Kalkaros huoahti.

-Minähän käskin pysytellä näköpiirissä, Kalkaros sanoi tiukasti. Sun kohautti olkiaan.

-Jokaisella on tarpeensa, Sun tokaisi. Harry nauroi ja kiskaisi Sunin mukaansa rannalle, jättäen Kalkaroksen puhisemaan itsekseen tottelemattomista lapsista.

Samaan aikaan Avery ja Hermione nousivat ylös pusikoista, kun vartija oli lähtenyt muualle. He katsoivat ympärilleen. Reitti oli selvä, he pystyisivät jatkaa matkaa.

-Tämä on liian vaarallista. Entä jos jäämme kiinni? Hermione kuiskasi, pitäen kiinni Averyn kädestä. Avery hymyili.

-Sitten meidät hukka perii, poika tokaisi. Hermione tuhahti. Hän ei pitänyt tästä yhtään. Joku saattoi löytää heidät ja –

-Tuolla he ovat! joku huusi. Hermione vilkaisi taakseen ja huomasi kaksi aseistettua hahmoa. He olivat tulossa heitä kohti. Avery tarttui Hermionea nopeasti kädestä. Tyttö oli kuin halvaantunut. Sitten se oli menoa. He rymistivät viidakon halki minkä jaloistaan pääsivät, kadottivat leirin ja joutuivat yhä syvemmälle viidakkoon, ainoana keinona vain päästä karkuun.

-Minä en jaksa enää, Hermione huohotti. Avery ei kuitenkaan antanut periksi. He kuulivat kuinka askeleet heidän takanaan lähestyivät, joku hengitti raskaasti. Hermione tunsi kuinka hänen kylkeä pisti ja rintaa poltti.

-Jätä minut tähän ja jatka itse matkaa, Hermione pyysi. Avery kiskoi häntä eteenpäin.

-En varmasti. Jos minä jätän sinut tähän, Harry tappaa minut, Avery tuhahti. Hermione irvisti Averyn selälle. Harryn takia poika joutui raahaamaan häntä mukanaan, vaikka olisi päässyt yksin puolet nopeammin.

Sillä välin Zack, Tirkku ja Éowyn makasivat pensaikossa. Kaksi miestä, jotka olivat hetki sitten keskustelleet kadonneesta vangista, seisoskelivat tupakalla muutamien askelten päässä. Tirkun jalka alkoi puutua, sillä se oli pahassa asennossa hänen allaan. Mikseivät miehet voineet mennä kessuttelemaan jonnekin muualle?

Ihan kuin hänen rukouksensa olisi kuultu, sillä hetken kuluttua miehet lähtivät. Tirkku huokaisi helpotuksesta ja aikoi nousta, mutta Zack tarttui häntä varoittavasti käsivarresaa.

-He voivat kuulla liikehdintäsi, Zack tokaisi. Tirkku murahti jotain epäselvää ja jäi sitten makaamaan vatsallaan likaiseen maahan. Yöpaita oli ihan käyttökelvoton, mutta siihen oli totuttava.

Samaan aikaan leirissä

Shannon haukotteli pitkään ja hartaasti. Hän katui, ettei ollut lähtenyt mukaan rannalle, missä toisilla oli varmasti paljon hauskempaa kuin heillä Oliverin kanssa. Poika oli torkahtanut nuotion ääreen ja Shannon saattoi ihastella tämän komeita kasvoja ja lihaksikasta vartaloa. Miltähän tuntuisi koskettaa poikaa?

Yhtäkkiä Shannon säpsähti. Jostain kuului juoksuaskelia. Hän ryntäsi Oliverin luokse ja ravisteli poikaa.

-Oliver! Joku on tulossa, Shannon kuiskasi hätäisesti. Oliver oli salamana hereillä ja pälyili ympärilleen. Samassa leiriin syöksähti valkoiseen hameeseen pukeutunut, likainen hahmo, jonka aika pitkät, ruskeat hiukset riippuivat kasvojen ympärillä. Tyttö oli hädissään.

-Shannon! Oliver! Auttakaa minua! Ne jahtaavat, ääni kuulosti uskomattoman tutulta ja Shannonilta meni hetki käsittää kuka tyttö oli.

-Vege? Uskomatonta! Minä luulin, että sinä olet kuollut, Shannon halasi tyttöä, joka vapisi hänen syleilyssään. Hän nielaisi.

-En. Me kaikki selviydyimme tälle saarelle, mutta jouduimme vangeiksi siihen kammottavaan leiriin. Minä pääsin pakoon, kun olin hakemassa vettä. En ole varma kadotinko minua taka-ajaneet miehet, mutta meidän on varmuuden vuoksi mentävä piiloon, Vege selitti hengästyneenä. Shannon vilkaisi levottomana Oliveriin, joka päätti ottaa ohjat käsiinsä.

-Lähdetään sitten saman tien. Muut ovat rannalla. Zack, Hermione, Avery, Tirkku ja Éowyn ovat vakoilemassa siellä pahojen leirissä kas, kun et törmännyt heihin, Oliver kertoi.

-Pitäisikö meidän mennä rannalle muiden luokse? Shannon kysyi hermostuneena, pälyillen viidakkoon. Pimeys alkoi laskeutua heidän ympärilleen ja varjot tihenivät. Yöaikaan oli paljon vaarallisempaa.

-Oliver, miehet näkevät nuotion. Eikö meidän pitäisi sammuttaa se? Shannon kysyi. Oliver kävi heti hommiin. Hän teki kaikkensa, jotta tuli sammuisi ja onnistui siihen lopulta. Sitten tuli synkkä pimeys, sillä juuri silloin aurinko laski taivaanrannan taa. Vege tarttui Oliveria kädestä ja puristi sitä lujaa. Hän oli kokenut kammottavat hetket vankina ollessaan eikä halunnut joutua kiinni enää uudestaan.

-Lähdetään pois täältä. Etsitään Kalkaros ja muut, Oliver päätti, tarttui myös Shannonia kädestä ja lähti johdattamaan tyttöjä kohti rantaa, missä arveli sen olevan.

-Kalkaros, eikö meidän pitäisi lähteä jo leiriin? Täällä ei saa enää aurinkoa, Slipper huomautti. Kalkaros nyökkäsi.

-Tietenkin. Ajattelin vain teidän haluavan uida pimeässä. Mutta seuratkaa minua, Kalkaros päätti. Niinpä he lähtivät kävelemään Kalkaroksen perässä. Oli niin pimeää, että he tuskin näkivät toisiaan. Sun takertui Harryyn, Slipper etsi turvaa Ronin läheltä ja Minea oli etsinyt tiensä Dracon rinnalle. Poika oli tarttunut tyttöä kädestä ja Minea oli onnensa kukkuloilla. Dracon ote oli varma ja luja ja Minea tunsi olevansa turvassa.

-Toivottavasti Zack ja muut ovat kunnossa, Minea kuiskasi pimeässä.

-Varmasti. Heillä on Avery, Draco tokaisi. Mina pyöräytti silmiään.

-Miten 15-vuotias poika muka voisi pelastaa heidät jostakin vaarasta? Ennemmin minä Zackiin luottaisin, Minea tokaisi. Draco katsahti häneen tuhahtaen ja Minea päätti pitää suunsa kiinni. Dracon kanssa ei kannattanut olla eri mieltä.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat leiriin, mutta siellä ei näkynyt ketään. Nuotion jäännökset lojuivat hiekkaisella tiellä. Kalkaros katsoi hiukan huolissaan ympärilleen.

-Missä Shannon ja Oliver ovat? mies kysäisi. Harry rypisti kulmiaan levottomana.

-Jotain on tapahtunut, Harry mutisi. Kalkaros mulkaisi häntä.

-Mikä ennustaja sinä olet? Kalkaros kivahti. Harry muljautti silmiään opettajan suuntaan ja toivoi, ettei Oliverille ja Shannonille olisi tapahtunut mitään pahaa.

-Meidän on silti jäätävä leiriin, odottamaan Zackin ja muiden paluuta, Kalkaros päätti.

-Mutta jos se on vaarallista. Entä jos Shannon ja Oliver pakenivat täältä jotakin tai jotakuta, Ron ehdotti. Kalkaros oli hetken aikaa vaiti ja pälyili ympärilleen.

-Emme voi muutakaan. Meidän on pysyttävä yhdessä. Ehdottaisin, että menemme kaikki nukkumaan ja ajattelemme huomenna asioita selvemmin, Kalkaros sanoi. Ehdotus tuntui hyvältä, vaikka kaikki epäilivätkin, että eivät saisi nukutuksi.

Tunnin kuluttua he kaikki olivat makuupusseissa, eräässä majassa ja kuuntelivat ulkoa kantautuvia eläinten ääniä. Kalkaros oli tullut heidän majaansa, muka vahtimaan heitä.

-Kalkkis pelkää, Sun supatti Harrylle. He makasivat ihan vieritysten. Ron ja Slipper makoilivat aivan heidän lähellään ja kuiskailivat hiljaa keskenään.

-Mörköjä vai? Harry ihmetteli. Sun hihitti.

-Kalkkis on itsekin kuin mörkö, ei hän voi pelätä sukulaisiaan. Minä tarkoitin, että hän pelkää, että meille tapahtuu jotakin, Sun tokaisi. Harry hymähti.

-Ei se niin voi olla. Kalkkis ei pelkää kenenkään muun kuin itsensä puolesta. Ei hän ole meistä huolissaan, Harry oli varma asiasta. Sun kuitenkin päätti, että Kalkaroksella oli sen verran sydäntä, että tämä halusi suojella heitä vaaroilta tulemalla samaan telttaan heidän kanssaan tai pilaamalla heidän yöunensa.

-Minä luulen, että – Sun aloitti.

-Olkaa nyt hiljaa! Eihän täällä kuule omia ajatuksiaan. Ja kuka kuorsaa? Kalkaros tiuskaisi. Hetken oli hiljaista, mutta sitten kuului vaimeaa kuorsausta.

-Draco, Sun nauroi. Minea tökkäsi poikaa, joka loikkasi nopeasti istumaan.

-Mitä? Kuka varasti luutani? Draco säikähti. Minea kikatti.

-Luutasi?! Sinä kuorsasit, Minea tokaisi. Draco tuijotti tyttöä kauhuissaan.

-En varmasti! Malfoyt eivät kuorsaa, Draco kivahti ja meni takaisin makuulle. Jostain kuului hihitystä ja Kalkaros käski heitä vaikenemaan. Hyvin pian kaikki vaipuivat levottomaan uneen 

Hermione kompastui kolmannen kerran. Hän kirosi, mikä ei lainkaan ollut hänen tapaistaan. Avery ei antanut hänen luovuttaa. Hän kiskoi Hermionen yhä uudelleen pystyyn ja he jatkoivat juoksuaan.

-Näetkö, me saavumme rantaan, Avery huohotti. Hermione henkäisi, vilkaisi taakseen. Hän ei nähnyt ketään, mutta kuuli raskaat askeleet ja vinkuvan hengityksen takanaan. He siis olivat yhä heidän perässä. Hermione oli helpottunut, kun he saapuivat rantaan. Hän ei heti huomannut luolia, jotka ammottivat heidän oikealla puolellaan synkkinä. Avery kiskoi häntä niitä kohti ja pian he olivat pimeässä luolassa, missä kaikui, jos he päästivät inahduksenkin.

-Ole sitten hiljaa, Avery suhahti hänelle ja Hermione nyökkäsi. He yrittivät kulkea äänettömästi, mutta luola oli kivistä ja pieniä kiviä tippuili jonnekin alas eikä Hermione halunnut tietää, minne ne putosivat. Hän vilkuili kaiken aikaa ympärilleen ja puristi Averyn kättä kuin hengen hädässä. Kylkeen pisti juoksusta ja hengitys kulki nopeasti. Häntä ei oltu luotu juoksijaksi, Hermione ajatteli happamana.

***

Slipper ei saanut unta. Hän ajatteli kaikkea heidän kokemaansa ja mietti, missä Hermione, Avery, Zack, Tirkku ja Éowyn mahtoivat olla? Nyt huolenaiheena oli myös Shannon ja Oliver. Mihin ihmeeseen he kaikki olivat jääneet? Zackin ja muiden olisi pitänyt olla jo täällä. Entä jos oli sattunut jotain? Ajatus kammoksutti Slipperia ja hän toivoi kaiken olevan vain pahaa unta.

-Ehkä minä herään kohta omassa sängyssäni ja nauran koko selkkaukselle, Slipper mutisi pimeyteen. Ron kohotti unisena päätään ja katsoi tyttöä.

-Sanoitko sinä jotain? poika kuiskasi. Slipper pudisti päätään hymyillen Ronin suuntaan. Sitten Ron veti hänet vahvaa vartaloaan vasten ja Slipper tunsi hänen kuuman hengityksen poskellaan. Hänen sydämensä jyskytti kiivaasti. Miten hän nyt voisi nukkua, kun Ron oli noin lähellä häntä?

-Nuku nyt, Ron käski ja suikkasi nopean suukon hänen huulilleen. Hetken kuluttua Ron oli unessa, mutta Slipper ajatteli suudelmaa, Ronia ja paljon valoisempia ajatuksia kuin äsken.

***

-Missä Hermione ja Avery ovat? Tirkku suhahti, kun Zack, Éowyn ja hän kuljeksivat kohti heidän omaa leiriään. Vakoilujutusta ei ollut tullut melkein mitään. He olivat eksyneet toisista, melkein jääneet kiinni eivätkä he olleet kyenneet vapauttamaan vankeja.

-En todellakaan tiedä. He ovat ehkä jääneet kiinni, Zack murahti. Hän oli äkäinen, väsynyt ja voimaton. Joku vanki oli karkuteillä eikä hän tiennyt oliko se hänen isänsä vai joku muu. Miksi kaiken piti olla aina niin epäselvää?

-Me saamme heidät vielä vapaiksi, Éowyn kuiskasi ja tarttui lempeästi Zackia kädestä. Mies katsahti häneen ja hymyili, puristaen häntä kädestä.

-Tiedän, Zack kuiskasi. Loppumatkan he kulkivat vaiti, kunnes saapuivat erittäin väsyneinä leiriin.

Missään ei näkynyt ristinsielua. Nuotio oli sammutettu, ja kaikkialla oli hiirenhiljaista.

-Nukkuvatkohan muut? Tirkku pohti, haukotellen itsekin. Zack asteli sen majan luokse, missä jotkut olivat viime yönä nukkuneet. Ja siellähän kaikki olivat, syvässä unessa. Zack viittasi muita olemaan hiljaa ja asteli varovaisesti yhden makuupussin luokse. Tirkku ja Éowyn seurasivat esimerkkiä ja olivat helpottuneita päästessään vihdoin unten maille.

***

-Avery? Hermione kuiskasi pimeässä. He olivat painautuneet toisiaan vasten ja nojasivat kallionseinämään. Oli säkkipimeää, mutta ainakin he tiesivät, että miehet eivät enää jahdanneet heitä. He olivat nähtävästin luovuttaneet.

-Niin? pojan uninen ääni kysyi. Hermione nielaisi ja tuijotti pimeyteen. Häntä väsytti kamalasti, jalkoja särki ja joka paikkaa kolotti kuin tappelun jäljiltä.

-Etsiiköhän joku meitä? Hermione pohti. Avery vilkaisi häneen ja puristi tytön lähemmäs itseään.

-Varmasti. Ainakin huomenna meitä aletaan kaivata. Mutta me löydämme takaisin leiriin. En minä ole eksynyt. Me vain olemme piilossa, Avery tokaisi. Hermione tuhahti. Avery ei halunnut myöntää olevansa eksyksissä.

-Nukutaan nyt, Avery sanoi ja Hermione painoi varovaisesti päänsä Averyn olkapäätä vasten. Hän tunsi jostain kumman syystä olevansa turvassa. Avery suojelisi häntä vaaroilta, Hermione ajatteli, ummistaen silmänsä. Siihen ajatukseen hän nukahti.

***

Averylla sitä vastoin oli vaikeuksia nukahtaa. Hän tunsi kaiken aikaa Hermionen pehmeän vartalon omaansa vasten ja kuuli tämän tasaisen hengityksen kaulaansa vasten. Uni oli kaikonnut hänen silmistään, hän vain tuijotti pimeään ja mietti pääsisivätkö he täältä koskaan pois. Ehkä. Joskus.

Olisiko heidän ollut viisainta pysyä rannan tuntumassa, jos joku laiva olisi vaikka seilannut siitä ohi? Nyt he eivät varmaankaan koskaan pääsisi takaisin Lontooseen eivätkä näkisi Tylypahkaa. Miksi ajatus tuntui pelottavalta? Avery ei ikinä pelännyt mitään, mutta nyt hän pelkäsi. Sekä itsensä, että muiden puolesta. Jokin keino löytyisi, jolla he pääsisivät pois tältä autiolta saarelta.

***

Aamulla sää oli synkän harmaa. Taivas oli täynnä uhkaavia pilviä ja tuuli yltyi joka hetki. Puut heiluivat myrskyisästi ja maastossa oli vaikeata liikkua.

-Meidän pitää pysyä suojassa, Zack sanoi majan suulta, katsellen synkkänä taivaalle. Harry ilmestyi hänen viereensä, kulmiaan rypistäen.

-Mutta entä Hermione ja Avery? Meidän täytyy lähteä etsimään heitä. Meidän on pakko, Harry sanoi kiivaasti. Hän ei halunnut ajatella Averya ja Hermionea yhdessä. Hermione oli hänen hyvä ystävänsä eikä hän halunnut, että tälle tapahtuisi jotakin.

-Emme voi tässä säässä, näethän itsekin, että kohta myrsky jyllää ulkona pahemmin kuin koskaan. Pian alkaa myös sataa, Zack huomautti. Aivan kuin Zackin sanojen todisteeksi taivas aukeni ja kaatoi koko sisältönsä maan päälle. Tuhannet pienet vesipisarat putoilivat kovaa maahan. Harry räpytteli hetken silmiään. Uskomatonta, mikä myrsky, hän ajatteli huokaisten. Toivottavasti Hermione oli kunnossa.

***

-MEIDÄN PITÄÄ ETSIÄ SUOJAA! Shannon karjui myrskyn yli. He olivat nukkuneet kolmisteen ison puun suojassa, mutta nyt ne eivät suojanneet heitä. Vege ja Oliver kömpivät pystyyn ja katselivat kuinka myrsky riehui heidän ympärillään. Lehdet, kivet ja kaikki mikä irtosi maasta, vieri heidän edessään. Tuuli oli niin kova, että Shannon oli lentää sen mukana. Oliver piti häntä lujasti kädestä päättäväinen ilme kasvoillaan.

-TUONNE MENEMINEN OLISI ITSEMURHA! Oliver huusi takaisin. Shannon nipisti huulensa yhteen. Vesipisarat olivat kastelleet heidät hetkeksi läpimäriksi. Puun alaspäin kaartuvat oksat suojasivat heitä tuulelta, mutta eivät sateelta.

-Loistavaa! Olenkin aina halunnut seisoa sateessa ja katsella kuinka myrsky tuhoaa kaiken, Shannon ilkkui. Oliver mulkaisi häntä.

-Emme voi muutakaan, Oliver sanoi läheltä. He päättivät pysytellä lämpiminä ja painautuivat kaikki kolme toisiaan vasten. Oliver kietoi kätensä kummankin tytön ympärille.

-Mikäs tässä on ollessa, Oliver tokaisi huvittuneena. Shannon pukkasi häntä happamana kylkeen ja toivoi, että jostain putoaisi heidän eteensä sateenvarjo.

-Harmi, kun meillä ei ole kameraa mukana, Oliver tokaisi. Vege vilkaisi poikaa kummissaan.

-Mitä sinä kameralla tekisit?

-Ikuistaisin tämän hetken, tietysti. Harvoin sitä saa istua kahden kaunottaren välissä trooppisella saarella, ison puun suojissa. Kuulostaa romanttiselta, eikö teistäkin? Oliver kysäisi.

-Ääh, ole jo hiljaa! Shannon ja Vege huudahtivat ja nauroivat. Heidän vitsaillessa aika tuntui kuluvan paljon paremmin ja Shannonkin unohti kurjan olonsa.

***

Samaan aikaan Avery ja Hermione olivat heräämässä. He eivät tienneet kellosta, saati ulkona riehuvasta myrskystä mitään. Tuuli ulisi nurkissa ja hetken Hermione pelkäsi, mikä se oikein oli.

-Kuuletko sinä tuon? Hermione kuiskasi. Avery kuunteli hetken ja huokaisi.

-Se on vain tuuli. Mennään ulos, Avery tokaisi. He kömpivät pystyyn ja astelivat varovaisesti luolan suuaukolle. Siellä he pysähtyivät ällistyneinä. Hermionen suu loksahti auki. Ulos ei todellakaan kannattanut mennä. Myrsky riehui kuin raivopää.

-Taidamme siirtää leiriin menemistä hiukan myöhemmäksi, Avery tokaisi huokaisten. Hermione huokaisi vielä syvempään ja palasi omalle paikalleen. Ohut yöpaita sai hänet viluiseksi ja tyttö veti jalat itseään vasten ja kietaisi kädet jalkojensa ympärille.

-Kauankohan myrsky kestää? Hermione pohti. Avery istahti hänen viereensä ja vilkaisi Hermionea.

-En usko, että kovin kauaa, Avery tokaisi, toivoen parasta. He alkaisivat kärsiä pian nälkää, jos joutuivat olemaan täällä loukussa pari päivää kauemmin.

-Tämä on ollut varsinainen seikkailu. Onpahan jotain kerrottavaa toisille, kun palaamme takaisin, Hermione naurahti. Avery virnisti.

-Totta puhut. Voimme leveillä siitä, kuinka jouduimme loukkuun aavesaarelle, missä myrsky riehui ja pahat miehet jahtasivat meitä, Avery tokaisi. Hermione nauroi.

-Kaikki ihastuisivat meidän tarinaamme, ja meistä kirjoitettaisiin kirja, Hermione tokaisi. He alkoivat keksiä kaikkia hulluja juttuja, mitä heille tapahtuisi, kun he palaisivat Tylypahkaan. Jos he palaisivat.

Myrsky riehui vielä seuraavankin päivän. Sitten se taukosi, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hävitys oli silti melkoinen. Joka puolella oli kaatuneita puita, lehtiä ja katkenneita oksia lojui maassa. Harry, Ron ja Draco olivat sinä myrskyn taukoamisaamuna ensimmäisinä hereillä ja kömpivät ulos teltasta. Draco huokaisi ja haroi platinanvaaleita hiuksiaan.

-Uskomatonta, minkälaisen kaaoksen tällainen myrsky voi saada aikaan, Draco mumisi. Harry oli samaa mieltä. He olivat kaikki nälkäisiä, joten pojat päättivät lähteä metsälle.

-Entä me? Jos vaikka villipeto hyökkää leiriiin? Sun kysyi silmät suurina. Harry nappasi tytön kainaloonsa ja virnisti.

-Se kuuluu varmasti sitten viidakon toiselle laidalle saakka, joten me tulemme kyllä pelastamaan teidät, Harry vannoi. Sun tuhahti ja pyysi poikia olemaan varovaisia. Kalkaros päätti jäädä tyttöjen seuraksi leiriin.

-Minä pidän villipedot loitolla, Kalkaros vannoi. Sun pyöräytti silmiään.

-Tiedän sen, Tirkku katsoi unelmoivasti miehen suuntaan. Kalkaros vilkaisi tyttöön ja hymyili. Tirkun sydän alkoi jyskyttää nopeammin. Oliko hän aina tiennyt, että miehellä oli noin uskomattoman seksikäs hymy? Hänen harmikseen hymy pyyhkiytyi kuitenkin nopeasti Kalkaroksen kasvoilta ja tämä alkoi hääräillä nuotion kimpussa, sillä ulkona oli hiukan viileää.

-Minä autan sinua nuotion kanssa, Tirkku hengähti ja alkoi kerätä oksia nuotioa varten. Sun ja Slipper lähtivät pienelle kävelylle, jättäen Minean ja Éowynin keskustelemaan keskenään syrjempään. Puiden välistä pilkotti uskomattoman sinistä taivasta ja aurinko paistoi kirkkaasti.

-Ihan kuin myrskyä ei olisi ollutkaan, Slipper huokaisi. Sun vilkaisi ympärilleen.

-Maa on ainakin kuin myrskyn jäljiltä. Toivottavasti pääsemme täältä pois ennen seuraavaa myrskyä, Sun sanoi huolestuneesti. Hän kaipasi jo kotiin. Etsisiköhän kukaan heitä?

-Onko sinun ja Harryn välillä jotain? Slipper kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sun katsahti häneen nopeasti ja punastui.

-Mistä sinä niin päättelet? Sun hengähti. Slipper virnuili.

-Ensinnäkin, katsot Harrya aina rakastuneesti. Toiseksi Harrylla on selvästi tunteita sinua kohtaan – ja kolmanneksi, sinä punastuit! Slipper selosti. Sun tunsi punan leviävän yhä syvempänä. Häntä harmitti. Olivatkohan muutkin huomanneet heidän välillään kipinöivän?

-Entä itse sitten? Ron selvästi pitää sinusta, Sun tokaisi. Slipperin hymy haihtui.

-Oletko tosissasi? Tai siis – minä tiedän sen. Me suutelimme tässä yksi päivä, Slipper tunnusti ja Sun kiljaisi innoissaan niin, että oli halkaista Slipperin korvat.

-Ihanko totta? Sehän on upeaa. Ajattele nyt, Ron ja sinä ja Harry ja minä. Mikä täydellinen nelikko, Sun naureskeli.

***

Samaan aikaan Ron, Harry ja Draco kyykkivät erään pensaikon suojissa, jousipyssyt valmiina. Zack oli lähtenyt toiseen suuntaan, kun hän oli ensin varmistanut, että he osaisivat takaisin leiriin eivätkä menisi kauaksi, etteivät eksyisi. Oli jo paha, että neljä heistä oli kadoksissa.

-Ammu sitä, Harry suhahti.

-Ammu itse, Draco äyskähti. He tarkkailivat pensaikon suojissa valtavan kokoista eläintä. Se oli kuin hirvi, mutta jotenkin se oli kummallisen näköinen hirveksi. Ehkä se oli hirven sukulainen. Sillä oli neljä pitkää jalkaa, musta turkki ja sarvet päässä. Se rouskutti heinää muutamien metrien päässä ja kuopi jalallaan maata aivan kuin se olisi ollut levoton ja aistinut vaaran.

-Etkö uskalla? Harry kiusasi. Draco mulkaisi poikaa ja kohottautui polviensa varaan. Hän kohotti joustaan ja kiristi sitä. Sitten hän tähtäsi. Nuoli osui suoraan eläimen rintaan.

-JIHAA! Ron kiljaisi. Eläin pinkaisi juoksuun pelästyneenä.

-Se karkaa! Harry huusi ja ampui tällä kertaa itse. Hän ei tosin tiennyt oliko taas osunut, mutta sitten kuului mätkähdys. Eläin oli luultavasti kaatunut. Pojat vilkaisivat toisiaan ja ryntäsivät yksissä tuumin eläimen perään.

Siellä se makasi. Kyljellään. Se oli selvästi kuollut. Harry naurahti.

-Nyt me saamme ainakin ruokaa, hän tokaisi tyytyväisenä.

-Minun ansiostani, Draco huomautti ylpeänä. Harry ja Ron vilkaisivat silmiään pyöritellen toisiaan. He eivät viitsineet muistuttaa, että ilman Harryn nuolta, eläin olisi päässyt karkuun.

***

Avery ja Hermione tulivat luolasta varhain aamulla. He halusivat löytää takaisin leiriin mahdollisimman pian. Hermione oli mielestään levännyt tarpeeksi, mutta tällä kertaa nälkä kurni vatsassa. Hän katseli edessä tarpovan Averyn selkää ja hymyili. Poika oli pitänyt hänestä hyvää huolta, vaikka olikin varmasti vain noudattanut Harryn neuvoa. Mutta silti Hermione oli kiitollinen tälle. Ilman Averyn apua hän olisi luultavasti jäänyt niiden pahojen tyyppien vangeiksi.

-Olemmekohan me kaukana leiristämme? Hermione tuli Averyn rinnalle. Poika vilkaisi häneen kulmainsa alta ja kohautti sitten olkiaan.

-En minä ole varma, mutta luulisin, ettemme ole, Avery tokaisi. Samassa he kuulivat ääniä edestäpäin. He vilkaisivat kummastuneina toisiaan. Aivan kuin jotkut kinastelisivat. Avery painoi sormensa huulilleen ja käski hänen pysyä hiljaa. Hermione nyökkäsi hermostuneesti. Entä jos ne olivat ne heitä takaa-ajaneet miehet?

Kun he tulivat lähemmäksi ääniä, Hermione oli erottavinaan Harryn äkäisen äänen.

-Sinun pitää auttaa kanssa, Malfoy. Emme me Ronin kanssa jaksa kantaa tätä kahden.

-Oletteko te niin heikkoja, Potter? Draco nauroi. Hermione hymyili iloisesti ja ryntäsi juoksuun, Averyn esteistä huolimatta.

-HARRY! RON! Hermione huusi. Harry ja Ron kohottivat katseensa eläimestä ja kummankin kasvoille levisi ilahtunut ilme, kun Hermione juoksi heitä kohti. Sitten tyttö olikin Harryn tiukassa syleilyssä.

-Voi, miten minä olen kaivannut teitä, Hermione rutisti Harrya kuin ei ikinä aikoisi päästää irti. Harry naurahti ja irrotti varovaisesti tytön likaiset käsivarret ympäriltään. Hän katsoi tätä tarkasti.

-Oletko kunnossa? Mitä sinulle on tapahtunut? Olimme kamalan huolissamme. Missä Avey on? Harry puhui nopeasti. Avery ilmestyi rauhallisemmin heidän luokseen ja sitten he molemmat kertoivat mitä heille oli tapahtunut.

-Onneksi he eivät saaneet teitä kiinni, Ron huokaisi. Hermione hymyili silmät säihkyen.

-Olen samaa mieltä! Missä kaikki muut ovat? Hermione ihmetteli.

-Leirissä. Me olimme metsästämässä ja saimme kiinni tuon eläimen. Nyt se pitäisi raahata leiriin eikä Malfoy aio heilauttaa kättäänkään meidän avuksemme, Harry murahti, mulkaisten Dracon suuntaan. Hetken kinasteltuaan he päättivät lopulta kaikki auttaa toisiaan ja niin he lähtivät raahaamaan eläintä leiriin – jopa Draconkin avulla.

***

Sillä välin, kun muut olivat menossa leiriin päin, Shannon, Oliver ja Vege päätyivät rantaan. He katselivat kuinka aallot liplattivat rantahiekkaa vasten ja päättivät mennä peseytymään. Vege kellui aalloilla ja katseli sinistä taivasta. Koti tuntui kaukaiselta ajatukselta. Saari oli vallannut hänet täydellisesti eikä Vegellä ollut kiire mihinkään. Hänestä oli hauskaa seikkailla viidakossa yöpaidassaan, vaikka toisinaan hän kaipasikin pehmeää sänkyä alleen.

-Mikä tuo on? Shannonin kiljaisu pelästytti hänet. Vege nielaisi suolavettä suuhunsa ja alkoi yskiä sitä pois, kohottautuen seisoma-asentoon. Hänen jalkansa eivät yltäneet pohjaan asti. Ensin hän ei erottanut mitään. Sitten hän näki sen ja näky oli pysäyttää hänen sydämensä. HAI! Se ui suoraan häntä kohti, evä vilahteli aaltojen seassa. Vege kääntyi salamannopeasti ympäri ja lähti uimaan hurjaa vauhtia rannalle päin, minne myös Shannon ja Oliver suunnistivat.

Vege ei koskaan ollut kohdannut haita kuin elokuvissa. Hän ei koskaan ollut pelännyt niitä, mutta nyt oli aika pelottaa ajatella, että hai olikin vain muutamien metrien päässä hänen varpaistaan.

-Minua et saa senkin rumilus, Vege mutisi ja ui yhä nopeammin. Shannon ja Oliver olivat jo selviytyneet rantaan, enää oli jäljellä muutama metri.

-Nopeammin, Veg! Shannon huusi kauhuissaan. Hän pelkäsi haita enemmän kuin mitään. Hän ei pystynyt katsomaan haielokuviakaan. Nyt hänestä tuntui kauhealta tuijottaa suoraan mereen, missä ihka oikea hai ui suoraan hänen ystäväänsä kohti.

Vegeltä kesti muutama minuutti päästä rantaan. Oliver kiskoi häntä ranteista kauemmas hiekalle ja he katselivat kuinka hai ui hetken aikaa ympyrää, kunnes kääntyi eikä siitä näkynyt enää vilahdustakaan. Vege huohotti ja katsoi väristen Oliveriin.

-Se oli melko tipalla, hän huokaisi ja lysähti hiekalle makaamaan.

***

Sun ja Slipper eivät kuulleet kuinka muut palasivat leiriin. He juttelivat tiiviisti Ronista ja Harrysta ja kuljeksivat yhä syvemmälle viidakkoon. Yhtäkkiä Sunista kuitenkin alkoi tuntua kuin joku katselisi heitä.

-Tuntuuko sinustakin siltä kuin meitä vakoiltaisiin? Sun kysäisi, hieraisten niskaansa. Slipper katsoi ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Hän nielaisi.

-Tuota, Sun, me taidamme olla ajautuneet hiukan liian kauaksi, Slipper kuiskasi. Sun puraisi huultaan ja mietti kiivaasti mihin suuntaan heidän pitäisi lähteä.

-Minä olen huono suunnistamaan, entä sinä? Sun kysäisi levottomuuden yhä kasvaessa hänen sisällään.

-Ööö … Minä luulen, että … hän ei kuitenkaan saanut lausetta loppuun, sillä siinä samassa jotain painavaa iskeytyi hänen päälleen. Slipperin silmissä välähti hämmästys ennen kuin hän vajosi tajuttomana maahan.

-SLIPPER! Sun kiljui hädissään, mutta sitten hän tunsi mojovan iskun takaraivossaan ja sen jälkeen – ei mitään.

***

-Missä Sun ja Slipper ovat? Harry kysyi, kun he olivat paistamassa lihaa nuotiossa. Zack oli tuonut heille jonkinlaista jänispataa, vaikka Harry olisi voinut vannoa, ettei se ollut jänistä koskaan nähnytkään. Ron vilkaisi häneen hermostuneena.

-En tiedä. En ole nähnyt heitä, Ron tokaisi. Kalkaros rypisti kulmiaan.

-Tytöt taisivat mennä kävelylle. He eivät ole vielä palanneet, Kalkaros tokaisi. Harry ei pitänyt tunteesta, joka piti häntä otteessaan. Ihan kuin tytöille olisi tapahtunut jotain.

-Pitäisikö meidän lähteä etsimään heitä? Harry kysäisi hermostuneena.

-Ei. Odotetaan täällä. He palaavat kyllä pian, Kalkaros murahti. Ainakin hän toivoi niin.

Vege, Shannon ja Oliver olivat lähteneet rannalta kävelemään syvemmälle viidakkoon. He eivät muistaneet, mitä kautta olivat viimeksi kulkeneet, sillä Zack oli vienyt heitä pitkän matkaa, kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet. Shannon tunsi olonsa melko uupuneeksi ja toivoi olevansa missä tahansa muualla paitsi täällä.

-Miksi kukaan ei tule etsimään meitä? Shannon marisi. Oliver vilkaisi tyttöön.

-Ehkä meitä etsitään, mutta he eivät osaa etsiä meitä juuri täältä. Saaria saattaa olla monta ja jos he löytävät aluksen meren pohjasta, he saattavat luulla, että olemme kuolleet, Oliver tokaisi. Shannon pysähtyi kauhuissaan.

-Tuopa lohduttikin kamalasti! Sittenhän me jäisimme tänne ikuisiksi ajoiksi, Shannon ruikutti. Vege tuhahti ja pudisti päätään.

-Minä en usko sinua, Oliver. Älä huolehdi, Shannon, meidät löydeetään kyllä, Vege kiersi käsivartensa tytön ympärille ja Shannon hymyili väristen.

***

He kulkivat eteenpäin eivätkä oikein tienneet minne mennä. Vegeä tuskin etsittäisiin enää, joten he voisivat palata leiriin, jos osaisivat sinne. Oliver alkoi huolestua. Miten suuri tämä viidakko oikein oli? He olivat kulkeneet jo pari tuntia eivätkä olleet törmänneet yhteenkään elävään olentoon.

Yhtäkkiä he kuulivat ääniä ja ihan kuin rattaat olisivat kolisseet. Ennen kuin kumpikaan tytöistä tajusi mitään, Oliver oli kiskaissut heidät pusikkoon.

-M-mitä helkuttia sinä aiot? Vege ärähti, kun hän iski leukansa maahan. Oliver käski heitä olemaan hiljaa ja he jäivät kuuntelemaan äänten lähestymistä. Sitten he näkivät kuinka vaunut, joita vetivät kummallisen näköiset pedot, liikkuivat heidän ohitseen. Oliver katseli kuinka kolme miestä kulki vaunujen rinnalla, jonkinlaiset seipäät olallaan. Kukahan vaunuissa makasi?

***

Sun heräsi vihlovaan päänsärkyyn. Hän yritti kohottautua istumaan, mutta ei pystynytkään, sillä hänen ranteensa ja nilkkansa oli sidottu yhteen. Hän ei tiennyt missä oli, joka tapauksessa pienessä tilassa, missä oli erittäin hämärää. He liikkuivat eteenpäin epämukavasti, välillä pyörät osuivat kivikkoon ja olivat kellahtaa kumoon. Joku karjui ulkona käskyjä.

Sun huoahti ja katsoi ympärilleen. Kun hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi jonkun makaavan hänen vierellään. Slipper. Sun yritti päästä lähemmäksi tyttöä, jotta olisi saanut tietää hengittikö tämä. Mutta se oli mahdotonta ja Sun luovutti. Toivottavasti Slipper oli vain tajuton.

***

-Seurataan niitä, Oliver sihahti. Vege ja Shannon kömpivät nopeasti pystyyn ja lähtivät Oliverin perään. Tämä oli typerää. Miksi seurata vaunuja, jotka veivät vihollisten leiriin?

-Oliver, odota, Shannon sihahti. He saivat pian vaunut kiinni ja syöksyivät taas pensaikkoon. Shannon oli saanut jo miljoona naarmua ja hänen hiuksensa olivat sekaisin. Onneksi Oliver ei kiinnittänyt huomiota hänen ulkonäköönsä.

-Ketähän vaunnuissa on? Oliver kuiskasi mietteliäänä. Shannon huokaisi.

-Ei varmasti ketään, jotka me tunnemme, Shannon suhahti. Oliver vilkaisi häneen ja käski heidän olla hiljaa. Idiootti, Shannon ajatteli happamana ja yritti päästä mukavampaan asentoon.

He seurasivat vaunuja pitkälle, kunnes saapuivat vihollisten leiriin, jota ympäröi korkea aita. Vaunut kiersivät aitaa, kunnes saapuivat portille, joka aukeni sisältä päin. Oliver vilkaisi tyttöjä.

-Mennnään, hän suhahti.

-Ei, Oliver! Shannon parahti, kirosi Oliverin alimpaan helvettiin, mutta seurasi Vegen kanssa perässä. He pääsivät livahtamaan portista sisään. Tämä on itsemurha, Shannon ajatteli kauhuissaan, vilkuillen ympärilleen. Miehiä, naisia ja lapsia seisoskeli siellä täällä, jotkut olivat tekemässä töitä, osa vain seisoi ja tuijotti. Shannon takertui Oliveriin kauhuissaan. Tämä oli melkein kuin vankileiri.

***

Yhtäkkiä joku kiskaisi heidät kolme syrjään. Shannon miltei kiljaisi, mutta käsi painautui hänen suulleen, estäen häntä päästämättä pihahdustakaan.

-Olkaa hiljaa, tuttu ääni kivahti. Shannonin silmät levisivät. NEVILLE?! Miten ihmeessä poika oli täällä? Hän oli luullut kaikkien kuolleen myrskyssä.He seisoivat puiden varjoissa ja sitten Shannon huomasi Seamusin ja erään Luihuisten pojan Chad Novakin, joka piteli Oliveria otteessaan. Vege oli tainnut tajuta myös, että Seamus piteli häntä. Hän yritti puhua, mutta Seamus käski häntä olemaan hiljaa.

-Miksi te tulitte tänne? Seamus ärähti hetken kuluttua ja päästi Vegen otteestaan. Vege ei vastannut, kierähti vain ympäri ja rutisti ällistynyttä poikaa.

-Me luulimme, että te olitte kuolleet, Vege henkäisi. Seamus naurahti hämillään.

-Ei, me jouduimme myrskyssä tälle saarelle. Sitten meidän kimppuumme hyökättiin ja meidät tuotiin tänne vangeiksi, Seamus kertoi synkkänä.

-Missä kaikki muut ovat? Onko teitä jäljellä vain kolme? Neville ihmetteli. Shannon pudisti päätään.

-Me selvisimme myös kaikki, mutta olemme eksyneet toisista. He ovat meidän leirissämme, mutta me pakenimme sieltä, kun Vege pakeni täältä ja tuli kertomaan meille, että häntä jahdettiin, Shannon selitti. Neville katsahti Vegeen, joka näytti happamalta siitä, että oli taas joutunut samaan vankileiriin, josta oli muutama päivä sitten paennut. Ihan kohta heidän tulonsa huomattaisiin.

-Mitä teille tehtiin ensimmäiseksi? Shannon kysyi levottomana.

-Meidät puettiin vankileirin vaatteisiin ja sitten meille annettiin työlista. Täällä on tuhottomasti tekemistä, Neville huokaisi. Shannon haroi hiuksiaan. Onneksi heitä ei ainakaan mukiloitu.

-Ketähän tossa vaunuissa oli? Seamus pohti. Oliver kohautti olkiaan.

-En tiedä, niitä me juuri seurasimme, Oliver tokaisi ja Shannon mulkaisi häntä. Oliverin takia he olivat joutuneet tänne loukkuun. Kuka heidät nyt täältä pelastaisi? Harry ja muut olisivat heidän ainoa toivonsa …

***

Harry oli huolissaan. Sun ja Slipper eivät olleet vieläkään palanneet. Mihin he olivat oikein joutuneet? Oliko joku napannut heidät? Ajatus kylmäsi Harrya sisuskaluja myöten.

-Meidän on mentävä etsimään Sunia ja Slipperiä. Nyt, Harry kivahti. Zack nousi ja tällä kertaa mies oli samaa mieltä. Niinpä Harry, Ron, Draco ja Zack päättivät lähteä etsimään tyttöjä. Avery ja Hermione olivat matkastaan niin uupuneita, että he olivat ruuan jälkeen menneet nukkumaan. Minea päätti tulla heidän mukaansa. Hän ei halunnut olla erossa Dracosta, ja pojat suostuivat tällä kertaa ottamaan hänet mukaansa.

***

-Mistä me lähdemme etsimään heitä? Harry kysyi levottomuuden yhä kasvaessa. Zack vilkaisi häneen ja hymyili hiukan.

-Sinä taidat tosiaan välittää heistä? Vai jommastakummasta vain? Zack kysäisi leppoisasti. Harry huokaisi.

-Tottakai minä välitän heistä. Miksen välittäisi? Ovathan he sentään rohkelikkoja ja – Harry sulki suunsa pelästyneenä. Zack katsoi häntä kummaksuen.

-Rohkelikkoja? Mitä ne ovat? Zack kysyi. Harry virnisti.

-Me olemme keksineet sen, Harry sanoi nopeasti. Ron pyöräytti hänelle silmiään ja Harry huokaisi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Anteeksi, Zack, mutta olemme velhoja, joilla ei ole taikavoimia, Harry ajatteli. Se kuulosti typerältä hänen omissa korvissaankin.

-Me voisimme mennä tarkkailemaan jälleen sitä vankileiriä. Minulla on sellainen tunne, että tytöt olisivat viety sinne, Zack sanoi mietteliäänä. Ron henkäisi.

-Se olisi kamalaa! Ronia värisytti. Hän ei tahtonut ajatellakaan moista vaihtoehtoa. Miltähän Slipperista mahtoi tuntua, olla yksin siellä kammottavassa leirissä …

***

Sun siristi silmiään, kun vaunujen ovi avattiin ja heidät kaksi kiskottiin ulos. Aurinko paistoi suoraan häntä kohti, ja hetkeen hän ei nähnyt mitään. Sitten Sunin silmät tottuivat auringonpaisteeseen ja hän kykeni katsomaan ympärilleen. Hänen silmänsä levisivät. Missä ihmeessä hän oli? Ihmiset tuijottivat häntä ja Slipperiä, jota kiskottiin parhaillaan vaunusta. Sun vilkaisi huolestuneena ystäväänsä, joka alkoi vähitellen herätä. Slipper oli kalmankalpea kasvoiltaan ja näytti kuin aaveen nähdyltä.

-Liikettä, joku tuuppasi heitä ja he lähtivät kävelemään päämajaa kohti. Se oli valtavan suuri maja, ja he menivät sisään suuresta aukosta. Maja oli sisältä pyöreä, siellä oli kankaan vierustalla puusta tehtyjä pikkupenkkejä, makuupussit oli pinottu erään pöydän päälle siistiin pinoon.

Aluksi Sun ei erottanut sisällä ketään, mutta sitten heidän eteensä ilmestyi suurikokoinen mies, joka katsoi heitä päätään puistellen.

-Olette te säälittävän pieniä. Ehkä teistä silti on johonkin. Tässä, vaihtakaa vaatteenne ja tulkaa sitten luokseni, mies ojensi heille jonkin näköiset kaavut. Sun ja Slipper vilkaisivat toisiaan.

-Mi-missä me vaihdamme nämä? Slipper kysyi peloissaan. Mies pyöräytti silmiään.

-Tuolla majan nurkassa, mies murahti, kääntyi ja meni omalle paikalleen pöydän ääreen, ärähtäen jotain jollekin. Sun ja Slipper tekivät työtä käskettyä ja alkoivat vaihtaa nopeaan tahtiin kaavut ylleen. Kaapu oli karheaa kangasta, täysin ruskea eikä Sun pitänyt sen väristä. Miksei mitään sinistä, hän ajatteli huokaisten.

-Oletko sinä kunnossa, Slipper? Sun katsahti ystävänsä kalpeita kasvoja. Slipper irvisti.

-Päässä jyskyttää kuin joku hakkaisi sitä vasaralla. Muuten olen ok. Nämähän ovat pahemmat kaavut kuin Tylypahkassa. Pitääkö meidän tosiaan pitää tällaisia? Slipper valitti, kiskoen sitä päänsä yli. Hihoja ei ollut, olkapäät jäivät paljaiksi. Sunin mielestä kaapu oli kuin ruma hame, joka oli kaiken päälle aivan liian suuri hänelle. Helmat laahasivat miltei maata ja hän oli kompastua, kun he menivät päällikön puheille.

-Saatte kelvata. Tuossa on lista tekemättömistä tehtävistä. Sinä, pikkublondi, saat kaitsia minun kahta lastani. Heidän äitinsä on sairaana. Ja sinä saat mennä pyykkitupaan muiden naisten avuksi, päällikkö ojensi heille listan ja Sun suunnisti sinne, minne hänet käskettiin, erääseen toiseen majaan, mikä oli melkein yhtä suuri kuin päällikönkin maja.

-Minä muka lastenvahti, Sun mumisi, mutta oli samalla kiitollinen, ettei hän ollut joutunut mihinkään hankalaan tehtävään.

***

Slipper aukaisi pesutuvan oven ja kaikkien naisten katseet lennähtivät uuteen tulokkaaseen. Häneen luotiin sääliviä katseita ja Slipper mulkoili kaikkia happamana takaisin. Sitten hänet ohjattiin erään valtavan pesuvadin luokse ja kasa pyykkejä työnnettiin hänen syliinsä.

-Loistavaa, Slipper mumisi ja seisoi hetken neuvottomana paikoillaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Alkaa huuhdella näitä vai mitä?

-Slipper? tuttu ääni kysyi hämmentyneenä. Slipper pyörähti ympäri ja kohtasi McGarmiwan ilahtuneet silmät. He halasivat lämpimästi toisiaan.

-Minä luulin, että te kaikki kuolitte siinä myrskyssä, Slipper kuiskasi. McGarmiwa naurahti.

-Eihän toki, me kaikki selvisimme, mutta jouduimme sitten vangeiksi tähän leiriin. Minut pistettiin pesemään pyykkiä, McGarmiwasta ajatus tuntui vastenmieliseltä. Slipper oli helpottunut, että hän tunsi täältä jonkun, jolta kysyä neuvoa. Niinpä McGarmiwa sai auttaa häntä pyykinpesussa, ja pian Slipper pääsi siitä jyvälle. Parempi tämäkin, tyttö ajatteli huokaisten. 

Samoihin aikoihin Harry, Ron, Draco, Minea ja Zack kävelivät viidakon halki pahan päällikön leiriä kohti. Zack ei puhunut matkan aikana paljon mitään, Harrykin oli liian huolissaan, että olisi virittänyt mitään keveää keskustelua. Ron kulki pää painuksissa, itsekseen mutisten ja Minea oli keskittynyt vilkuilemaan Dracon ruskettunutta ylävartaloa.

Minea ei ymmärtänyt, miksi Draco ei ollut huomaavinaan häntä. Joskus hän nimittäin yllätti pojan tuijottamasta itseään, mutta Draco käänsi aina katseensa nopeasti muualle. Pojan platinanvaaleat hiukset olivat sekaisin, sillä ne eivät olleet harjaa nähneetkään pariin päivään, tosin ei Minea itseäänkään voinut hehkeäksi juuri sillä hetkellä sanoa. Hän irvisti Dracon selälle. Miksi Dracon piti olla hänen ulottumattomissa? Miten hän saisi pojan huomion käännytettyä itseensä?

Minea oli ajatellut, että kun hän oli lupautunut tulemaan tälle matkalle viidakon halki, Dracon alkaisi katsoa häntä ihaillen ja pitäisi häntä rohkeana nuorena naisena, mutta ei. Mitä poika tekikään? Laski männynkäpyjä, joita vilahteli siellä täällä lehtien seassa. Se sai Minean hermoromahduksen partaalle.

***

Sun voihkaisi, kun pieni jalka potkaisi häntä leukaan.

-Senkin pikkuriiviö, en minä sinulle mitään pahaa ole tehnyt, Sun suutahti. Pari tummanruskeita silmiä katseli häntä, sitten kuului kikatusta ja poika alkoi kiemurrella hänen sylissään. Hän laski Abdulin alas sylistään ja tenava alkoi kontata kohti kolme vuotiasta siskoaan, joka rakenteli kävyistä jonkinlaisia majoja. Sun huokaisi ja nojasi tuolin selkänojaan. Ei hän ihan tällaista lomaa ollut suunnitellut. Viidakossa kuljeksiminen oli sentään ollut jännittävää, mutta tämä oli suorastaan ikävystyttävää. Kaitsia nyt kahta päällikön lasta. Kyllä kaverit kotona nauraisivat, kun kuulisivat …

Samassa majan ovi aukeni ja sisään tulevassa pojassa oli jotain uskomattoman tuttua. Sun rypisti kulmiaan. Kuka poika oli? Sun nousi seisomaan ja poika huomasi hänet. Tämä asteli häntä kohden ja sitten Sun erotti pojan kasvot. NEVILLE?!

-Neville, mitä sinä täällä teet? Sun halasi poikaa ilahtuneena. Neville punastui ja hänen pyöreille kasvoilleen kohosi lämmin hymy.

-Minut käskettiin tänne seuraksesi. En tosin tiennyt, että se joku olisit juuri sinä, Neville naurahti.

-Minä luulin teidän kaikkien kuolleen. Ovatko muutkin sitten täällä? Sun halusi tietää. Neville kertoi koko tarinan, miten he olivat joutuneet saarelle, ja miten heidän kimppuunsa oltiin hyökätty.

-Uskomatonta, Sun huoahti. Neville virnisti iloisesti, vaikkei tässä tilanteessa ollutkaan mitään hauskaa. Ainakin he kaikki olivat hengissä. Sunin mielestä se oli pääasia.

***

Kuljettuaan melkein kaksi tuntia, Minea oli äkkiä kuulevinaan karjaisun, joka kuulosti aivan kuin leijonan huudahdukselta. Minean iho meni kananlihalle, hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja lennähti Dracon kylkeen. Poika katsahti häneen.

-Pelkäätkö sinä leijonia? Draco kysäisi pilkallisesti. Minea nielaisi ja katsoi poikaa.

-Ajattelin, että sinä tarvitsisit suojelusta, Minea henkäisi. Ron hekotti ja Draco mulkaisi poikaa vihaisesti. Siinä samassa jokin valtaisa eläin hypähti heidän eteensä. Minea kirkaisi, kompastui puunjuureen ja veti Dracon mukanaan maahan. Poika jysähti Minean päälle niin, että henki oli loppua. Eläin oli aivan kuinleijona, ilman sitä suurta karvaa, mikä roikkui leijonilla. Se kierteli heitä, katseli heitä tummilla silmillään ja sen ohut häntä heilahteli puolelta toiselle. Se oli kellertävän värinen ja sen hampaat olivat terävät. Yksi puraisu, ja he olisivat kuolleita hetkessä.

Minea yritti kiemurrella esiin Dracon alta, mutta Dracon vahvat kädet estivät häntä nousemasta. Minea kohtasi pojan koleanharmaat silmät ja nielaisi. Miksi juuri nyt Dracon piti maata hänen päällään, saada hänen sydämensä jyskyttämään kuin mielipuoli, kun valtava eläin kiersi heitä? Tämä ei todellakaan ollut hänen päivänsä, Minea ajatteli happamasti.

-Se ei tee mitään, Zack sanoi, rauhoitellen Harrya ja Ronia, ja etenkin Mineaa, joka piilotteli Dracon alla. Harry katsahti epäilevänä Zackiin.

-Oletko varma? Se näyttää melko häijyltä, Harry tokaisi. Zack pudisti päätään.

-Tuo on rodultaan Quburama, Zack kertoi. Ron irvisti.

-Qubu-mikä? Ron ällistyi. Zack hymähti ja katsoi suoraan eläintä silmiin, puhuessaan.

-Ne osaavat puhua meidän kieltämme tai oikeastaan ne näyttävät puhetaitonsa vain niille, joihin ne luottavat, Zack sanoi hiljaa. Ron ja Harry vilkaisivat toisiaan. Oliko Zack seonnut päästään?

-Pitäisikö meidän muka uskoa sinua? Ron tuhahti. Zack huokaisi.

-Ne ovat puhuneet minullekin. Tämä Quburama, jota kutsun Muruksi, tuntee minut, Zack kertoi. Minea hihitti hiljaa. Muru! Olipa raukka saanut kammottavan kutsumanimen. Se ei ollut kyllä lainkaan Murun näköinen.

-Miksei se sitten sano sanaakaan? Harry tivasi harmistuneena. Sun ja Slipper olivat vaarassa ja he viivyttelivät Quburaman luona, joka muka osasi puhua. Mitä ajantuhlausta!

***

Slipper ripusti viimeisen vaatekappaleen pyykkinarulle ja pyyhkäisi hikistä otsaansa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ruskeassa kaavussa oli miltei tukahduttavaa. Slipper olisi tehnyt mitä tahansa lasillisesta kylmää vettä. Joku ilmestyi hänen luokseen.

-Miten sujuu? Slipper kuuli Sunin äänen viereltään. Hän käännähti ystäväänsä vasten ja he halasivat.

-No, ihan hyvin olosuhteisiin nähden, Slipper hymyili. – Entä sinulla? tyttö kysäisi ja vilkaisi sitten jalkoihinsa, kun pieni käsi kiskoi hänen helmojaan. Hän kohtasi lapsen tummanruskeat silmät. Sun nosti Abdulin syliinsä ja käski tämän tervehtiä Slipperia.

-Minä alan kohta kiintyä tähän pikku vesseliin, Sun naurahti hämillisenä. Abdul nipisti Slipperiä nenästä ja tyttö perääntyi nauraen.

-Kakarahan on söpö, Slipper tokaisi, virnistäen. He juttelivat jonkun aikaa, kunnes joku tuli hätistämään heitä takaisin töihin. Sun erosi ystävästään vastahakoisesti. Hän palasi majaan, missä oli kammottavan kuumaa ja hiostavaa. Hän joi kulauksen kannusta, joka oli laitettu lähinnä lapsia varten pöydälle. Toivottavasti Harry ja muut tekisivät edes jotain heidän pelastamisekseen.

***

Kierreltyään Harrya, Ronia, Zackia, Mineaa ja Dracoa aikansa, Quburama aukaisi valtavan suunsa. Minea oli varma, että nyt se söisi heidät, joten hän hautasi päänsä Dracon rintamusta vasten ja sulki silmänsä. Sitten hän kuuli syvän kurkkuäänen. Se sai kylmät väreet kiirimään Minean selkää pitkin.

-Olen päättänyt, että voin luottaa teihin, Muru sanoi. Harry huoahti.

-Vihdoinkin, kylläpä se ke-, Harryn lause katkesi, kun Ron painoi kätensä hänen suunsa eteen.

-Älä ärsytä sitä, Ron sihahti. Harry mulkaisi poikaa. Tässä alkoi olla pikkuisen kiire. Eikö hän muka saanut sanoa, mitä ajatteli vitkastelusta? Ilmeisesti ei. Harry tuuppasi Ronin käden sivuun ja kohtasi järkähtämättä pedon tummat silmät. Se katsoi heitä kaikkia vuorotellen. Jopa Minea ja Dracokin nousivat jo seisomaan, vaikka Minea olikin liimautunut Dracon kylkeen kiinni.

-Onko teillä kiire johonkin? Muru kysyi. Zack nyökkäsi.

-Olemme menossa vankileiriin. Meidän ystävämme ovat siellä vankeina, Zack kertoi. Muru siristi silmiään.

-Me olemme suunnitelleet hyökkäystä leiriin jo muutaman päivän, sillä eräät miehet tappoivat meiltä kaksi pentua, Muru oli selvästi kuohuksissaan tapauksesta. Zack veti syvään.

-Sittenhän me voisimme työskennellä yhdessä. Te hoidatte hyökkäyksen, ja me vapautamme vangit, Zack päätti. Muru nyökkäsi.

-Teidän täytyy sitten seurata minua meidän leiriimme, Muru tokaisi, kääntyi ja lähti astelemaan poispäin. Zack käänyti muiden puoleen, jotka tuijottivat häntä kuin vähä-älyistä.

-Oletko sinä aivan hullu? Emme me voi, Minea kiivastui. Harryn ja Ronin mielestä idea oli kuitenkin hyvä ja pienen taivuttelun jälkeen Draco ja Mineakin suostuivat. Niinpä he pinkaisivat Murun perään, tietämättä lainkaan minne heitä vietiin.

Harry katseli valppaana ympärilleen, kun he saapuivat Quburamojen alueelle. Siellä oli samanlaisia valtavia eläimiä kuin Murukin oli. Ne löhösivät pitkin pituuttaan vilpoisissa paikoissa, haukottelivat ja heiluttelivat laiskasti häntäänsä. Minea painautui kauhuissaan Dracoa vasten ja poika kietoi käsivartensa hänen harteidensa ympärille. Mineasta tuntui kuin hän olisi päässyt seitsemänteen taivaaseen. Dracon käsivarret ympärillään hän tunsi olevansa enemmän kuin turvassa.

-Onko tämä varmasti turvallista, Ron suhahti Harrylle, joka kohautti levottomana harteitaan. Muru sanoi Quburamojen kielellä jotakin ja ne nousivat ylös ja lähtivät tulemaan heitä kohti, hitaasti löntystellen, nappisilmät heihin suuntautuneena.

-Tämä on suoranainen itsemurha, Ron sihahti hampaidensa välistä, alkaen hitaasti perääntyä. Harry oli samaa mieltä hänen kanssaan. Hänen sydämensä hakkasi hurjasti eikä hän tahtonut kuulla mitä Zack puhui Quburamoille.

-Olemme tulleet tänne rauhanomaisissa aikeissa, koska tarvitsemme apuanne, Zack aloitti ja Quburamat kuuntelivat korvat höröllä.

-Mikä on suunnitelmanne? joku kysäisi. Zack katsahti taakseen ja kohtasi Harryn katseen. Harry kohautti olkiaan. Heillä ei ollut suunnitelmaa. He olivat vain aikoneet mennä vakoilemaan leiriä eivät hyökkäämään sinne.

-Emme tiedä, Zack myönsi. Hetken kuului kiihkeää supinaa, sitten Muru käski kaikkia vaikenemaan.

-Sitten me laadimme suunnitelman, Muru tokaisi.

***

Tirkku loikoili erään puun alla silmät ummessa. Hän nautti auringonpaisteesta ja yritti ottaa rennosti, vaikka hän olikin huolissaan ystävistään. Kaikki tuntuivat olevan omilla teillään. Éowynkin oli lähtenyt kiertelemään muita majoja. Kalkaros istuskeli puupölkyn päällä ja nyppi heinää maasta, vilkuillen Tirkun hoikkaa hahmoa.

Tirkku oli salaa tyytyväinen siitä, että Kalkaros oli kiinnostunut hänestä, vaikkei halunnutkaan myöntää sitä. Tirkkua ei kiinnostanut se, miten vanha Kalkaros oli, vaan se miltä mies näytti pelkissä boksereissaan, lihaksikas ylävartaloa paljaana ja tummat hiukset sekaisin. Olkoonkin, että hiukset olivat likaiset. Tirkku ei aikonut koskea niihin.

Hän huokaisi syvään ja säpsähti pahan kerran, kun Kalkaroksen ääni kuiskasi aivan hänen edestään.

-Älä liiku, mies sanoi. Tirkku räväytti silmänsä auki ja katsoi ihmetellen Kalkarosta, joka tuijotti suoraan jonnekin hänen taakseen. Tirkku uskalsi tuskin hengittää. Mitä siellä oli?

-Kun lasken kolmeen, sinä hyppäät pois, tuliko selväksi? Kalkaros kysyi. Tirkku nyökkäsi tuskin havaittavasti. Kalkaros aloitti laskemisen ja kolmen kohdalla Tirkku loikkasi, iski polvensa maahan ja kömpi nopeasti seisomaan, nähdäkseen juuri kuinka Kalkaros yritti kutistaa melkein kaksimetrisen käärmeen. Tirkku painoi käden suunsa eteen, estääkseen vinkaisun, joka oli karkaamassa hänen huuliltaan. Kalkaros näytti varsinaiselta ritarilta tapellessaan suuren käärmeen kanssa, joka sihisi ja koetti purra häntä kasvoihin.

-Puukko, Tirkku, Kalkaros hengähti. Tirkku katsoi ympärilleen, nappasi puukon maasta ja viskasi sen Kalkarokselle. Mies sai sen ilmasta kiinni ja iski sen käärmeen nahkaan. Se nytkähteli inhottavasti kunnes lysähti kuolleena miehen päälle.

***

Kalkaroksen rinta kohoili kiivaaseen tahtiin. Tirkku ojensi kätensä ja heidän katseensa kohtasivat. Mies tarttui siihen ja punnersi itsensä pystyyn. Tirkun kasvot olivat kalpeat, mutta hän hymyili.

-Sinä pelastit henkeni, Tirkku tokaisi ja seurasi miltei huvittuneena kuinka Kalkaroksen kasvoille levisi pikkuhiljaa syvä puna. Saattoiko tämä olla totta? Taikajuomien opettaja punastui!

***

Pelastusoperaatio oli valmiina. Niinpä kymmenkunta Quburamoja, Harry, Ron, Zack, Minea ja Draco lähtivät kävelemään viidakon halki kohti pahan päällikön leiriä. Minean vatsanpohjassa leijaili perhosia. Kukaan ei kotona uskoisi, jos hän kertoisi, mitä kaikkea heille oli tapahtumassa.

He olivat laatineet suunnitelman, joka Mineasta kuulosti hullulta. Kuinka ihmeessä he muka voisivat hyökätä tuosta noin vain sisään. Quburamat voisivat satuttaa tylypahkalaisiakin? Muru kuulemma tiesi suuren aukon aidassa, mistä pääsi sisään. He olivat nähneet kuinka eräs villikarju oli jokin aika sitten rymistänyt siitä läpi. Quburamat halusivat tappaa pahan leirin päällikön, eivät ketään muuta.

-Luuletko, että se niin vain onnistuu, Harry ihmetteli. Muru katsoi häntä terävästi.

-Minä en luule, minä tiedän, Muru ärähti. Harry kohautti harteitaan. Sitten hän näki leirin edessään. Aita oli ainakin pari metriä pitkä eikä hän nähnyt minkäänlaista aukkoa missään. Ehkä se oli jo aidattu umpeen. Tai jos niin ei ollut niin mikseivät vangit voineet karata siitä? Se olisi paljon helpompaa, Harry ajatteli huolestuneena. Hän toivoi, ettei Sunille ja Slipperille tapahtuisi mitään pahaa.

***

Vege lysähti istumaan puunjuurelle. Heidät kolme oli huomattu melko pian, kun Oliver, Shannon ja hän olivat joutuneet tähän leiriin ansaan. Vege tuijotti eteensä uupuneena. Hän oli istuttanut kukkia kohta pari tuntia, vaikka Vege ei ymmärtänyt mitä ideaa siinä oli. Päällikön vaimo oli vain kamalan romanttinen ihminen ja hän tahtoi koristaa vankileirin kukkasin. Mikä älytön idea. Tämä oli vankileiri eikä mikään hiton puutarha, Vege ajatteli ärsyyntyneenä.

Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan toiselta puolen aitaa puhetta. Kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyksekseen huomasi ison reiän edessään. Vege loikkasi seisomaan ja tuijotti silmät pyöreinä reikää. Miksei hän ollut huomannut sitä aiemmin? Siinä oli hänen tiensä vapauteen.

Vege oli aikeissa mennä reiästä ulos, kun hän tuli ajatelleeksi Oliveria ja Shannonia. Hän rypisti kulmiaan. He halusivat varmasti pois täältä. Mutta entä jos tämä oli Vegen viimeinen mahdollisuus päästä ulos?

Vege huokaisi, haroi hiuksiaan ja päätti lähteä. Hän ei halunnut jäädä tänne enää hetkeksikään, jossain vaiheessa Shannon ja Oliverkin huomaisivat reiän ja pakenisivat. Vege oli jo ulkopuolella, kun hän seisoi suoraan valtavan pedon edessä. Vegen kirkaisu kuului varmaankin toiselle puolelle saarta. Hän perääntyi kauhuissaan, kompastui ja lensi selälleen nurmikkoon. Peto katseli häntä pää kallellaan ja sitten kädet kiskoivat häntä pystyyn. Vege riuhtoi itseään irti, mutta luja ote piti.

-Ole hiljaa, Draco sihahti hänen korvaansa. Vege meinasi kiljahtaa ilosta, kuullessaan Dracon äänen, kunnes muisti olla hiljaa. Draco veti hänet aitaa vasten, kun he kuulivat askelia sisältä päin. Vege nojasi pojan vahvaa rintaa vasten ja kuuli tämän hengityksen.

Quburamat päättivät hyökätä samalla hetkellä, kun kaksi vartijaa ilmestyi näköpiiriin. He loikkasivat sisään reiästä ja helvetti pääsi valloilleen.

Naiset alkoivat kirkua ja lapset purskahtivat itkuun, nähdessään petojen syöksähtelevän raivoissaan sinne tänne. Harry ja Ron livahtivat omille teilleen, etsimään Sunia ja Slipperiä käsiinsä. Samassa he törmäsivät johonkuhun.

-Pelastautukaa kun vielä voitte, se joku parahti. Harry oli tunnistavinaan äänen, ja kun tyyppi aikoi kadota, Harry tajusi sen jonkun olevan Seamus. Hän tarttui poikaa käsivarresta.

-Minä tässä, Harry, Harry sanoi kiihkeästi. Seamusin silmät levisivät, hän katsoi Harrysta Quburamoihin ja takaisin.

-Missä Sun ja Slipper ovat, Ron tivasi. Seamus kohautti olkiaan.

-En ole nähnyt heitä. Eikö teidänkin pitäisi paeta? Nuo pedot syövät teidät, Seamus suutahti. Hän ryntäsi jonnekin karkuun, luultavasti sille valtaisalle reiälle, minne suurin osa vangeista oli juoksemassa. Jotkut kaatuilivat ja meinasivat jäädä petojen jalkoihin. Harry saattoi vain toivoa, että Sun ja Slipper olivat hengissä.

***

Sun kuuli hälinää majan ulkopuolelta. Hän katsahti nukkuviin tenaviin ja hiipi majan ovelle. Hän kurkisti ulos ja oli pudottaa silmänsä päästään. Joka puolella säntäili kummallisen näköisiä otuksia, jotka karjuivat kuin leijonat. Sun kiskaisi majan oven kiinni kauhuissaan ja säntäsi lasten luokse. Mihin hän pistäisi heidät?

Samassa ovi repäistiin auki ja nainen syöksyi sisään. Hän tuuppasi Sunin tieltään, nosti kummankin lapsen syliinsä ja katosi ulos majasta. Sun tuijotti hölmistyneenä hänen peräänsä. Nainenhan syöksyi suoraan kuolemaan. Lapsiparat, Sun ajatteli väristen. Sitten majan ovi rikkoontui, kun se otus syöksähti sisään. Sun pyörähti ympräri ja kiljaisi kauhusta. Otus asteli häntä kohti, hampaat irvessä ja kuola suusta valuen. Sen suupielessä oli verta ja se oli todella murhanhimoisen näköinen.

-Kiltti, hauva. Tai mikä lie oletkaan. Et sinä hauva ainakaan ole, ne ovat paljon söpömpiä. Anteeksi! Totta kai sinäkin olet söpö, Sun kiiruhti sanomaan. Otus murahti ja aikoi juuri loikata hänen kimppuunsa, kun Sun kuuli tutun ja turvallisen äänen.

-SUN! Sun olisi tunnistanut äänen mistä vain.

-HARRY! AUTA, SE SYÖ MINUT! Sun kiljui. Peto murahteli, kääntyi ympäri ja huomasi Harryn. Poika katsoi Quburamaa tiukasti.

-Sun on ystävä, Harry sanoi. Quburama murahti ja loikki Harryn ohi ulos. Sun ryntäsi halaamaan poikaa ja oli kaataa heidät molemmat. Harry suuteli häntä kiihkeästi.

-Tule. Meidän pitää mennä, Harry sanoi. He menivät pihalle, mutta siellä Sun pysähtyi.

-Odota, entä Slipper. Emme voi jättää häntä tänne, Sun vaati. Harry kiskoi hänet mukaansa.

-Ron meni hakemaan häntä pyykkituvasta, Harry tokaisi. Sun huoahti ja lähti Harryn perään. He saapuivat reiälle ja menivät ulos, nähdäkseen, kuinka McGarmiwa poistui horjuen aukolta.

-Professori! Sun huudahti hämmästyneenä. McGarmiwa käännähti ja katsoi heitä pöllämystyneenä. Sitten he tulivat naisen luokse ja tämä halasi heitä molempia.

-Ihanaa, että olette hengissä, McGarmiwa huokaisi ja paimensi heidät sitten kauemmaksi leiristä. Kiljahduksia ja tuskanhuutoja kantautui sieltä täältä. Tilanne näytti karkaavan käsistä. Harry ei kuitenkaan halunnut lähteä ilman Ronia ja Slipperiä, mutta McGarmiwan mukaan he tulisivat omia aikojaan heidän peräänsä. Kukaan heistä ei halunnut ajatella, että JOS tulisivat.

***

Slipper oli viemässä puhtaita pyykkejä pyykkinarulle kuivumaan, kun hän kuuli metakkaa ja kiljaisuja ympäriltään. Sitten hän tunsi kuinka käsi kietoutui hänen lantionsa ympärille ja kiskaisi puun taakse piiloon. Huuto juuttui hänen kurkkuunsa ja hän pyörähti vimmoissaan ympäri, kohdatenkin parit ruskeita silmiä.

-Ron, Slipper henkäisi ja kapsahti pojan kaulaan. Hän rutisti poikaa iloisesti ja Ron katsoi häntä tarkkaan.

-Oletko kunnossa? Olin niin huolissani sinusta, Ron sanoi ja painoi huulensa tytön huulille. Slipperista tuntui  ihanalta olla jälleen pojan syleilyssä. Mutta heillä ei ollut paljoakaan aikaa. Heidän oli paettava. Ron irrottautui hänestä, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Hän lähti johdattamaan Slipperia aukolle, ja he saapuivat sille samaan aikaan Seamusin ja Nevillen kanssa. Pojat katsoivat Ronia hölmistyneenä, mutta heillä ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan.

Slipper oli huolissaan Sunista ja vaati saada mennä takaisin auttamaan ystäväänsä. Ron ei irrottanut kättään Slipperin kädestä.

-Harry pitää huolta Sunista, Ron vakuutti ja Slipper huokaisi. Sittenhän Sun olisi turvassa.

***

Shannon kompuroi johonkin suuntaan sekasortoisessa leirissä. Hän oli törmätä erääseen petoon, joka kuitenkin katsoi häntä hetken, mutta jätti hänet sitten rauhaan. Shannon tärisi päästä jalkoihin ja oli erittäin huolissaan Oliverista. Missä poika oli? Oliko tämä tapettu? Shannon ei varmaankaan kestäisi sitä. Ajatus tuntui pelottavalta ja sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa. Eikä se tahtonut lähteä nielemällä pois.

-Shannon! joku huudahti ja Shannon käännähti ympäri. Sitten Oliver olikin siinä, kiskaisi hänet mukaansa ja veti perässään reiälle. Maassa makasi kuolleita miehiä, jotka enimmäkseen olivat vankileirin vartijoita tai johtajia. Shannon nieleksi ja vältteli katsomasta heihin päin, puristaen epätoivoisena Oliverin kättä. He saapuivat aukolle ja pakenivat siitä. Olivatkohan muut pelastuneet? Missähän Vege oli? Shannon ei kuitenkaan voinut enää palata. He kohtasivat Zackin ulkopuolella, jonka käsivarsissa oli ilkeännäköisiä haavoja ja toiseen silmään oli kehittymässä iso mustelma.

-Seuratkaa minua, Zack murahti. Hän ei katsonut taakseen, vaan lähti tarpomaan kohti heidän leiriään. Shannon yritti sulkea korvansa metakalta, muttei voinut saada kuolleita miehiä silmistään. Hän näkisi varmasti monta viikkoa painajaisia.

***

Éowyn lysähti istumaan puupölkille. Avery ja Hermionekin olivat nousseet ja tulivat hänen seurakseen. He juttelivat Averyn ja Hermionen pakomatkasta. He näyttivät olevan rakastuneita toisiinsa ja Éowyn oli harmissaan, ettei hänellä ollut ketään. Oliver oli kiinnostunut Shannonista mitä hän ei ymmärtänyt. Shannon oli muutaman vuoden nuorempi kuin Oliver eikä Éowyn voinut käsittää, mikä tytössä viehätti enemmän kuin hänessä itsessään. Éowyn olisi mielellään halunnut käpertyä Oliverin syliin, mutta ei voinut, koska poika oli ihastunut toiseen.

Éowyn huokaisi ja nyppi maasta heinää. Hän vältteli katsomasta Kalkarosta ja Tirkkua, jotka istuskelivat rinnakkain ja kuiskuttelivat. Averyn ja Hermionen lempeät silmäyksetkin raastoivat häntä, joten Éowyn nousi ja asteli rivakasti majaan, antaen Hermionen ja Averyn jäädä tuijottamaan hölmistyneinä hänen peräänsä.

***

Hän oli niin huolissaan Zackista, että ei pystynyt olemaan rauhassa hetkeäkään. Oliko mies kunnsosa? Éowynia harmitti, kun ei ollut tajunnut lähteä Zackin ja muiden mukaan. Nyt hän sai pelätä sydän syrjällään, että mies palaisi. Tietenkin hän halusi ajatella positiivisesti, mutta liian paljon kammottavia asioita oli tapahtunut heille pienen ajan sisällä, joten kaikki oli mahdollista.

***

Hermione ja Avery olivat syventyneet tuijottamaan toisiaan, kun yhtäkkiä kadonneet lampaat ryntäsivät heidän leiriinsä. He ponkaisivat seisomaan samoihin aikoihin Kalkaroksen ja Tirkun kanssa. Minea, Draco ja Vege saapuivat ensin. Melkein heti heidän peräänsä tulivat Harry McGarmiwa ja Sun. Avery ja Hermione eivät saaneet sanaakaan suustaan. Juuri kun he olivat toipumassa muiden saapumisesta, Ron, Slipper, Seamus, Neville ja Zack pelmahtivat leiriin. Halailuilla ei tuntunut olevan loppua. Kaikki olivat jokseenkin hysteerisiä. Hän ei ollut nähnyt leirissä isäänsä, ja suru jäyti hänen rinnassaan. Ehkä mies oli ollut yksi kuolleista, aikaa ei paljon ollut ollut. Quburamat olivat seonneet tyystin saavuttuaan leiriin, he olivat aiheuttaneet monen ihmisen kuoleman. Samassa Éowyn  ryntäsi jostain hänen luokseen ja rutisti häntä tiukasti. Zack kietoi hämillisenä, mutta onnellisena kätensä tytön vartalon ympärille ja halasi tätä tiukasti.

-Löysitkö isäsi? Éowyn kuiskasi hiljaa. Zack pudisti apeana päätään ja Éowynin silmissä oli myötätuntoinen ilme. Zack painoi päänsä tytön hiuksiin ja seisoi hetken vian paikoillaan.

Kaikki selostivat kilvan mitä heille oli saarella olon aikana tapahtunut. He sytyttivät nuotion, sillä aurinko alkoi hiljalleen laskeutua ja hämärä hiipiä viidakkoon. He päättivät palata rantaan jo huomenna odottamaan jonkun laivan saapumista. Ehkä jokin laiva purjehtisi ohi, ottais heidät kyytiin ja veisi takaisin Englantiin.

***

Vähitellen heidän intonsa laantui ja he hakivat suojaa toistensa luota. Harry  ja Sun olivat löytäneet toisensa ja siirtyivät sivummalle juttelemaan hiljaa. Ron ja Slipper olivat selvästi rakastuneita toisiinsa, he eivät muita nähneetkään. Zack ja Éowyn katosivat pimeän suojiin ja Kalkaros ja Tirkku supisivat keskenään. Draco ja Minea olivat painautuneet toistensa lähelle ja Vege jutteli Seamusin ja Nevillen kanssa. Kaikki olivat melko varmoja, että he pääsisivät Tylypahkaan asti.

***

Seuraavana aamuna satoi vettä, kun he lähtivät kulkemaan rantaa kohti. Zack alkoi tottua ajatukseen, että hän joutuisi elämään loppuelämänsä ilman isäänsä. Hän oli tosin palavasti rakastunut punatukkaiseen Éowyniin, joka oli lohduttanut häntä koko viime yön, kun hän oli saanut itkunpuuskan isänsä takia. Kukaan ei paljon puhunut, kun he astelivat rantaan, missä aallot löivät rantahiekkaa vasten. He päättivät vain odottaa. Mitä muuta he saattoivat tehdä?

***

Neljäntenä päivänä heidän odotuksensa palkittiin. Saarta lähestyi iso purjealus, joka näytti aluksi melko epätodennäköiseltä. He alkoivat kaikki pomppia kuin sekopäät hietikolla, huiskuttivat lehtiä ja pitkiä oksia, mitä olivat keränneet viidakosta mukaansa. Ja laiva huomasi heidät. Paria tuntia myöhemmin he olivat matkalla kotiin päin. Heidän seikkailunsa oli ohi.

The end –