Osa 9  Ongelmia

”Pudota ne”, Ginny kehotti Harrya, joka oli jälleen kiivennyt puuhun tiputtaakseen lisää banaaneja, sillä ne olivat alkaneet loppua. Harry nyökkäsi, ravisteli oksaa ja banaanit putosivat maahan. Ginny syöksyi hakemaan niitä ja jäi odottelemaan, kun Harry pudotteli vielä jonkin verran banaaneja. Sitten poika kapusi alas puusta ja virnisti.

”Nyt meillä ainakin on ruokaa. Mennään herättämään Ron ja Hermione”, Harry pyysi ja otti itsekin pari banaania syliinsä. He kantoivat banaanit puun alle, missä he olivat viettäneet yönsä. Ron ja Hermione nukkuivat edelleen. Ronin käsi oli kiertynyt tiukasti Hermionen vartalon suojaksi, sillä tyttö oli alasti, lukuun ottamatta viittaa, joka hänellä oli yllään. Ron oli samassa tilanteessa. Harry vilkaisi Ginnyyn, joka vältteli hänen katsettaan. Kumpikin tiesi, mitä Hermione ja Ron olivat viime yönä puuhailleet. Se nolotti heitä eivätkä he oikein tienneet, miten suhtautua asiaan.

”Ron? Hermione?” Harry ravisteli heitä hiukan. Ron aukaisi silmänsä ja hymyili Harrylle.

”Huomenta. Olin jo hereillä, kun te lähditte. Toitteko banaaneja?” Ron kysyi. Harry nyökkäsi ja Ron huomasi banaanikasan puun vierellä. Hän ilahtui ja alkoi ravistella Hermionea hereille niin lempeästi, ettei Harry ollut koskaan ennen nähnyt hänen käyttäytyvän yhtä lempeästi ketään kohtaan.

Ronilla oli monta veljeä, joten hän oli väkisinkin tottunut koviin otteisiin puolustaakseen itseään. Harry kuitenkin tiesi, että Ronilla oli pehmeä sydän.

”M-mitä?” Hermione mumisi unisena.

”Aika nousta. Kello on jo ties mitä. Harry ja Ginny toivat banaanejakin”, Ron kertoi. Hermione aikoi nousta, kunnes muisti, ettei hänellä ollut yllä kuin viitta. Hän punastui, vilkaisi Roniin ja kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen. Harry ja Ginny siirtyivät hienovaraisesti muualle, jotta Hermione ja Ron saivat rauhassa pukeutua.

***

Ginny ja Hermione astelivat rinnakkain eteenpäin tiheällä polulla. Joka puolelta kuului lintujen sirkutusta ja apinoiden rääkäisyjä. Jossain jokin valtava eläin karjahti eikä Hermione halunnut tietää, mistä ääni oli tullut.

Harry ja Ron kävelivät vähän matkan päässä heistä, jossain takana. Ginny kyseli Hermionelta viime yöstä. Tyttö vaikutti todella uteliaalta ja halusi palavasti saada selville, millaista se oli ollut.

”Sattuiko se?” Ginny kysyi silmät pyöreinä. Hermione hymyili.

”Ehkä hiukan, mutta niinhän ensimmäisellä kerralla kuuluukin”, Hermione rauhoitteli. Ginny huokaisi ja vilkaisi olkapäänsä yli Harrya.

”Me emme varmaankaan ikinä yllä Harryn kanssa samalle tasolle kuin sinä ja Ron. Te olette niin hyvä pari ja sovitte hyvin yhteen”, Ginny sanoi synkästi. Hermione puristi hänen kättään.

”Pötyä. Kyllä tekin Harryn kanssa sovitte hyvin yhteen. Sinun pitää tehdä aloite, jos Harry ei uskalla. Ehkä hän on ujo”, Hermione kätki hymynsä. Ginny tuhahti.

”Tai ihastunut johonkuhun muuhun”, Ginny huokaisi. Hermione pudisteli päätään. Se nyt oli epätodennäköistä. Kehen muuhun muka?

Yhtäkkiä viidakko loppui. Heidän edessään seistä nökötti korkea rinne, joka vietti ylöspäin. Harry ja Ron saapuivat heidän rinnalleen ja katselivat korkeuksiin.

”Alammeko kiivetä?” Ron kysyi. Aurinko paahtoi kuumasti ja Hermionelle tuli hiki pelkästä ajatuksesta.

”Ehkei meidän pitäisi”, Hermione epäröi.

”Tuolla on aika hyviä jalansijoja. Katso nyt”, Ron osoitti ylöspäin. Hän oli oikeassa. Seinämässä oli kiviä, jotka tuntuivat olevan siinä kiipeilyä varten. Aivan kuin ne olisivat olleet jonkinlaiset rappuset.

”Minä kokeilen ensin”, Ron päätti. Hermione henkäisi.

”Ole varovainen. En halua, että taitat niskaasi”, Hermione sanoi. Ron virnisti ja tarttui ensimmäiseen kiveen, vilkaisten häneen olkapäänsä yli.

”Älä huolehdi. En putoa ja taita niskojani”, Ron vakuutti. Hän lähti melko ketterästi kiipeämään ylöspäin kuin vanha tekijä. Hermione piti tiiviisti katseensa Ronissa aivan kuin peläten, että jos kadottaisi pojan, tämä putoaisi.

Sitten Ron katosi näkyvistä. Tämä oli päässyt ylös asti.

”Kaikki hyvin! Se on ihan turvallista”, Ron huusi.

”Mene sinä”, Harry tuuppasi Hermionea lempeästi seinämää kohti. Hermione nielaisi, vilkaisi Harryyn ja otti kiinni ensimmäisestä kivestä. Hänen kätensä tärisi pahasti, kun hän lähti kiipeämään ja jalatkin tuntuivat heikoilta. Huultaan purren Hermione kapusi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.

Vihdoin hän näki Ronin, joka kurkotti alaspäin ja otti hänen kainaloistaan tukevan otteen, kiskoen hänet turvallisesti maankamaralle. Hermione syleili poikaa lujasti ja Ron suuteli häntä.

”Sehän meni hyvin. Miksi sinä vapiset?” Ron ihmetteli.

”En ti-tiedä. Minua pelotti”, Hermione kuiskasi ja painoi otsansa Ronin rintaa vasten. Ron naurahti ja siirsi hänet hellävaroen hiukan kauemmaksi rinteen reunasta.

”Seuraava!” Ron huusi.

***

Ginny katsahti kysyvänä Harryyn, joka katsoi häntä lempeästi.

”Mene sinä ennen minua, minä tulen sitten sinun jälkeesi. Ole varovainen, ettet putoa”, Harry puristi hänen kättään rohkaisevasti. Ginny nyökkäsi, veti syvään henkeä ja lähti kiipeämään.

Sitten kuului kimeä kirkaisu ja he kaikki nostivat katseensa ja huomasivat petolinnun tulevan Ginnya kohti. Ginny säikähti ja lähti kapuamaan alaspäin. Petolintu kaarsi korkealla ja tuli ihan suoraan häntä kohti. Ginnyn sydän hakkasi hurjasti ja kämmenet hikoilivat. Hänen jalkansa lipsahti eräällä kivellä ja pieniä kiviä lähti vierimään alas, missä Harry seisoi kauhuissaan, katsellen hänen kapuamistaan.

Petolintu oli nyt ihan lähellä. Samassa se iski terävät kyntensä Ginnyn hiuksiin ja Ginny kirkui pelosta. Hän puristi kiviä kaikin voimin. Ron ja Hermione alkoivat heitellä kiviä petolinnun päälle, joka lehahti välillä kauemmaksi, mutta palasi taas kiusaamaan Ginnya. Se ei ymmärtänyt, mikä Ginny oikein oli. Miksi se oli kiipeämässä rinnettä pitkin?

”GINNYY!” Ron huusi järkyttyneenä, kun linnun kynnet raapaisivat Ginnyn käsivartta ja siitä alkoi tihkua verta. Ginnyn silmissä pyöri pelkästä veren näkemisestä. Lintu ei meinannut jättää häntä rauhaan, se nokki ja kynsi häntä, kunnes jokin valtava kivi paiskautui sen selkään.

Lintu rääkäisi järkytyksestä ja lähti pois. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ginnyn ote herpaantui, hän ei jaksanut enää pitää kiinni vaan putosi.

Alhaalla seisova Harry näki Ginnyn tulevan häntä kohti. Hän ei väistynyt, vaan ojensi kätensä ja tyttö paiskautui häntä päin, kaataen heidät molemmat. Ginny oli menettänyt tajuntansa shokin takia. Lintu oli tehnyt pitkiä naarmuja tytön käsivarsiin ja kasvoihin. Hiukset sojottivat pystyssä. Harry auttoi tytön istumaan syliinsä ja varmisti hengittikö Ginny.

”Onko hän elossa?” Ron kysyi ylhäältä, yrittäen kurkotella alas. Hermione piteli hänen paidanhelmastaan kiinni, jotta poika ei putoaisi.

”On!” Harry huusi. Ron huokaisi helpotuksesta ja vilkaisi Hermioneen.

”Pitäisikö meidän mennä alas?” Ron kysyi. Hermione pelästyi.

”Entä jos se lintu tulee takaisin?” Hermione tivasi. Ron mietti hetken.

”Mutta sitten me emme voi kulkea yhdessä Harryn ja Ginnyn kanssa”, Ron sanoi. Hermione huokaisi. Totta. Miksi heidän ylipäänsä täytyi kavuta ylös rinnettä?

”Me tulemme alas!” Ron huusi.

”Selvä”, Harry huikkasi. Hän siirtyi hiukan sivummalle, pidellen Ginnya kuitenkin sylissään. Tyttö alkoi tulla tajuihinsa, kun Hermione pääsi alas ja ryntäsi heidän luokseen.

”Voi, Ginny”, Hermione henkäisi huomatessaan tytön kasvot, joissa oli verisiä naarmuja. Ginny nielaisi ja yritti kohottautua istumaan.

”Mitä tapahtui?” Ginny kuiskasi kuivin huulin. Hän oli järkytyksestä kalpea, mutta alkoi saada jo väriä poskilleen.

”Petolintu hyökkäsi kimppuusi”, Harry kertoi. Ron laskeutui juuri silloin alas ja tuli heidön luokseen pelästyneenä. Hän helpottui nähdessään Ginnyn jo vironneen.

”Säikäytyit minut pahanpäiväisesti. Luulin ensin, että tuo oli se sama petolintu, joka oli iskenyt minuakin ja melkein kuolin siihen, mutta sitten huomasin, että se ei ollutkaan”, Ron kertoi. Harryn pää nytkähti ylös ja poika katsoi häntä kauhuissaan.

”Mistä voit olla varma?” Harry tivasi.

”Se ei ollut yhtä iso eikä yhtä karmean näköinen. Luulen, että ne ovat jotain sukua keskenään, mutta tuo ei varmaankaan ole mitään myrkyllistä sorttia”, Ron katsahti Hermioneen kuin tukea etsien. Hermione pudisti päätään. Hänenkään mielestä kyseessä ei ollut ollut sama lintu.

”Mihin me nyt menemme?” Hermione kysyi, vilkaisten ympärilleen.

”Käännytään takaisin”, Harry ehdotti. Hän nousi seisomaan, auttaen Ginnynkin pystyyn.

”Eikö nuo haavat pitäisi pestä?” Hermione kysyi huolissaan, kun he jatkoivat matkaa, palaten takaisinpäin sieltä, mistä olivat tulleet.

”Eihän meillä ole mitään, millä pestä”, Ginnny huomautti. Hermione huokaisi. Niinpä. Toivottavasti haavat eivät tulehtuisi.

***

He pitivät tunnin lepotauon ja söivät banaaneja, joita olivat raahanneet mukanaan. Viimeiset banaanit hupenivat taas nopeasti, joten piti etsiä toinen banaanipuu.

”Kun pääsemme kotiin, en enää koskaan syö banaania”, Ginny tuhahti, nojaten päätään Harryn olkaa vasten. Harry nauroi.

”En minäkään! Olen saanut siitä tarpeekseni”, poika hymähti.

He istuivat hiljaisina ja kuuntelivat viidakosta kantautuvia eläinten ääniä. He olivat huolissaan siitä, palaisivatko he ehkä koskaan takaisin Tylypahkaan. Jokohan heidän katoamisensa oltiin huomattu?

***

McGarmiwa istui pöytänsä ääressä ja hieraisi väsyneitä silmiään. Silmälasit lojuivat pöydällä. Hän oli korjaillut tokaluokkalaisten kirjoittamia esseitä, vaikka huoli ja väsymys painoivat mieltä. Kalkaros oli eilen illalla palannut matkaltaan ja tuonut vastalääkettä Dumbledoren myrkytykselle. Rehtorin pitäisi voida kyetä taas nousemaan hyvin pian. Silti McGarmiwa oli huolissaan.

Ginny, Harry, Hermione ja Ron olivat olleet kateissa nyt monta päivää. Kukaan ei tuntunut tietävän, minne nelikko oli kadonnut. McGarmiwa oli tehnyt omia tutkimuksia ja penkonut pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa viime yönä, kunnes oli löytänyt karttapinon Menalin pöydän alalaatikosta.

Hän oli tutkinut nopeasti karttoja lyhdyn hempeässä valossa ja löytänyt kartan, jota Hermione ja hänen ystävänsä olivat käyttäneet. Heidän kartassaan oli ollut kaksi rastia. Yksi viittasi komeroon, joka sijaitsi toisessa kerroksessa. Toinen viittasi Taikuuden historian luokkahuoneeseen. McGarmiwan pitäisi pyytää Voroa tutkimaan tuo komero. Se vaivasi häntä.

Huokaisten McGarmiwa nousi. Esseiden tarkistuksesta ei tulisi mitään, joten hän voisi vaikka saman tien mennä Voron puheille ja käydä samalla katsomassa, miten Dumbledore voi.