Osa 8  Painajaisia

Hahmo seisoi Dumbledoren sairasvuoteen vierellä ja katseli rehtoria, joka pikkuhiljaa alkoi kuihtua näkymättömiin. Miehen iho oli tuhkanharmaa, melkein yhtä harmaa kuin hänen partansakin. Hän oli hyvin laiha ja hänen kätensä ja kasvonsa olivat ryppyiset, kuin hän olisi vanhentunut monta kymmentä vuotta, aivan yhtäkkiä.

Hahmon kasvoille kohosi leveä virnistys. Hän oli saanut tuon aikaan. Hän oli kukistanut Dumbledoren, maailman mahtavimman velhon, jota edes Voldemort ei ollut pystynyt kukistamaan. Vaikka rehtori ei vielä ollutkaan kuollut – pian tämä olisi. Myrkky vaikutti hitaasti, mutta varmasti, hahmo saattoi melkein nähdä, miten miehen sisuskalut kutistuivat olemattomiin.

Yhtäkkiä käytävästä alkoi kuulua huolestunutta muminaa, joka voimistui. Hahmo tiesi, että McGarmiwa – se korppikotka, oli tulossa katsomaan rehtoria. Hahmo synkistyi hetkeksi. Nainen oli aivan liian utelias hänen suhteensa ja nuuski tarpeettomia asioita. Hänestä oli pakko päästä eroon, mitä pikemmin. Kun ovi avautui, hahmo oli jo tiessään.

***

”Minä vihaan tätä viidakkoa”, Ginny kivahti uupuneena, kun hän oli jälleen kerran kompastunut kaatuneeseen puunrunkoon. Harry auttoi hänet pystyyn ja katsoi häntä ymmärtäväisesti.

”En minäkään täällä olosta nauti, vaikka meille tarjoutuikin ylimääräinen lomamatka”, Harry hymähti. Ron virnisti.

”On täällä ollut tavattoman jännittävääkin. Kukaan ei varmaan koskaan aikaisemmin ole kohdannut sellaisia petoja kuin me! Meillä on paljon kertomista Tylypahkassa”, Ron sanoi. Ginny vilkaisi häneen synkästi.

”Niin, jos edes koskaan pääsemme sinne”, Ginny huokaisi. Harry puristi tyttöä olkapäästä.

”Piristy nyt hiukan. Ei meidän asiamme niin huonosti ole”, Harry huomautti. Ginny kohautti olkiaan eikä sanonut enää mitään, vaipui vain ajatuksiinsa.

Ron ja Harry vilkaisivat huolestuneina toisiinsa. Tytöille tämä oli erittäin raskasta, sillä he eivät olleet tottuneet kävelemään monia kilometriä paahtavassa kuumuudessa. Hermionekin, joka yleensä oli aina viettänyt päivänsä nenä kiinni kirjassa, hengästyi usein ja he joutuivat pitämään pieniä taukoja hänen vuokseen.

Ron toivoi, että he löytäisivät jonkinlaisen kylän, missä joku osaisi kertoa heille, mikä ihmeen paikka tämä oikein oli ja miten he pääsisivät täältä pois. Mutta miten tällaisella, petojen asuttamalla

saarella, saattoi asua ihmisiä? Hehän menehtyisivät täällä.

”Huilitaanko hiukan?” Harry ehdotti. He olivat kävelleet kolmisen tuntia. Paidat liimautuivat ihoon kiinni ja hiukset roikkuivat likaisina kuumottavien kasvojen ympärillä. Hermione nyökkäsi helpottuneena siitä, ettei hänen itse tarvinnut ehdottaa moista.

***

 

Hermione oli niin väsynyt, että nukahti saman tien. Hänen päänsä painui Ronin lämpimään ja turvalliseen syliin. Ron silitteli hänen pehmeitä hiuksiaan, hyräillen hiljaa jotain ikivanhaa lastenlaulua, mikä hymyilytti Hermionea.

He kuolevat. He kaikki kuolevat ja tiedät kai kuka palaa. Teidän tehtävänne on pelastaa Tylypahka ja kaikki velhot ja noidat sukupuuton partaalta. Tiedät kai kuka nousee jälleen, aikaa ei ole tuhlattavaksi. Kuuletko? Jos kuulet, tule! Auta meitä. Olet aina ollut järkevä. Sinä ymmärrät. Te voitte tehdä jotain meidän kaikkien hyväksemme. Pyydän. Missä tahansa olettekin, olkaa nopeita. Auttakaa.

***

Hermione hätkähti pelästyneenä hereille ja ponkaisi istumaan. Hän hengitti kiivaasti ja puristi silmänsä kiinni, pohtien, kuka oli puhunut hänen unessaan. Untahan se vain oli ollut, eikö niin? Kuinka kukaan muuten saattoi puhua hänelle sillä tavalla? Hermione oli varmasti kuullut äänen joskus aikaisemminkin, muttei vain osannut yhdistää sitä mihinkään.

Samassa joku puristi häntä käsivarresta ja Hermione räväytti pelästyneenä silmänsä auki, luullen kohtaavansa jonkun oudon ihmisen tai pedon, mutta Ronhan se siinä katseli häntä huolestuneena.

”Onko kaikki hyvin? Sinä huusit”, Ron sanoi. Hermione nuolaisi rutikuivia huuliaan ja nielaisi.

”Huusinko? En tiennyt. Näin vain painajaisia”, Hermione kohautti olkiaan.

Auta.

Hermione vavahti kuin iskun saaneena ja pälyili ympärilleen hermostuneena. Ron katseli häntä erittäin huolissaan ja kokeili hänen otsaansa. Hermione hehkui. Hänen poskensa punoittivat ja silmät olivat kuumeiset.

”Hermione on sairas”, Ron huudahti pelästyneenä. Harry lennähti heidän luokseen ja kosketti Hermionen kuumottavaa otsaa. Todellakin. Kuume oli varmaankin korkea, vaikka flunssaa ja mitään muuta tautia ei ollutkaan havaittavissa.

”Mistä Hermione sai kuumeen?” Ginnyn ääni tuntui tulevan jostain kaukaa. Hermione vaipui hitaasti unten maille, kaikki äänet peittyivät eikä hän tajunnut enää mistään mitään.

***

Hermione heräsi aina välillä, kun joku ravisteli häntä hereille. Häntä yritettiin juottaa, mutta Hermione ei kyennyt juomaan yhtään – hän oksensi kaiken ulos. Ron piteli häntä sylissään ja tuuditti hiljaa, kun hän itki, tietämättä itsekään itkevänsä. Ron ei ymmärtänyt, mistä kuume johtui eikä tiennyt, miten sen saisi laskemaan tässä paahtavassa helteessä.

”Meidän on jatkettava matkaa”, Harry sanoi huolissaan, katsoen Hermionen hentoa olemusta. Kuume ei ollut juurikaan laskenut ja Hermionen kunto huononi. Tyttö ei pystynyt kävelemään, joten Ron joutui kantamaan häntä.

He lähtivät puolenpäivän aikaan – kolme päivää myöhemmin – kävelemään. Ron kantoi Hermionea sylissään ja välillä oli Harryn vuoro.

”Tuolla on vettä”, Harry osoitti jokea, joka pilkotti puiden lomasta. Heillä oli huonoa kokemusta joista, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uittaa Hermionea vedessä, joka ehkä viilentäisi häntä ja laskisi kuumetta. Hermionen täytyi saada jotain syödäkseen.

Ron riisui Hermionen vaatteet ja jätti tytölle vain alusvaatteet ylle. Harry olisi halunnut kääntää katseensa pois, mutta hänen oli pakko auttaa Ronia kantamaan Hermione veteen.

Pojat istuttivat Hermionen veden pohjaan. Pohja oli lämmin ja hiekkainen. Ron siveli vettä tytön iholle ja kasvoille. Hermione nukkui koko toimituksen ajan eikä edes herännyt, kun pojat pukivat vaatteet takaisin hänen yllensä ja kantoivat pois joen rannasta, paikkaan, missä Ginny oli odottamassa heitä.

”Näkyikö petoja?” Ginny kysyi huolissaan ja Ron pudisti päätään.

”Ei ainuttakaan. Ole huoleti. Mennään jonnekin kauemmas, jos pedot vaikka palaavat jostain”, Ron ehdotti ja Ginnylle se sopi erinomaisesti.

***

 

He etsivät varjoisan paikan puun alta – taas kerran. Ron laski Hermionen maahan ja katseli, kun tämä nukkui rauhallisesti. Hän huokaisi ja sipaisi tytön hehkuvaa poskea. Ehkä vesi auttaisi pian. He voisivat mennä taas muutaman tunnin kuluttua uittamaan Hermionea uudestaan.

Ron oli itsekin väsynyt, kun hän oli valvonut monta yötä Hermionen takia. Hermionen tila huolestutti häntä kovasti. Hän toivoi, että voisi tehdä kuumeelle jotain, helpottaakseen tytön oloa, mutta mitään ei tuntunut olevan tehtävissä.

Ron painoi selkänsä puun renkaa vasten, nosti Hermionen pään syliinsä ja ummisti silmänsä. Hän rauhoittui heti, kun sai pidellä Hermionea itseään vasten ja tuntea tämän vielä hengittävän. Ilta hämärtyi ja pimeys laskeutui viidakkoon. He nukkuivat rauhallisesti eikä kukaan häirinnyt heitä.

***

Hermione havahtui hereille keskellä yötä kammottavaan janoon ja päänsärkyyn. Huulet tuntuivat kuivilta eikä hän hetkeen tajunnut mitään, mitä ympärillä tapahtui. Hän nosti hiukan päätään ja kohtasi Ronin kasvot. Ron nukkui rauhallisesti ja hengitti tasaisesti.

Hermione rypisti kulmiaan ja mietti, miksi kolme viimeistä päivää olivat sumun peitossa. Hänellä oli outo olo, nälkä oli valtava ja kuumuus miltei tukahdutti hänet, vaikka viileä yötuuli puhalsi hänen lävitseen.

Hermione kohottautui varovaisesti istumaan. Häntä huimasi, joten hän painoi kädet silmilleen ja päätä polviaan vasten, kunnes huimaus hiukan hellitti. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti, kunnes nosti katseensa.

Yö oli tumma ja täysikuu hohti korkealla heidän yläpuolellaan. Aavemaista huhuilua kantautui jostain puiden latvoista, ihan kuin pöllö olisi huhuillut hänelle.

”Minun on saatava vettä”, Hermione mutisi ja yritti nousta seisomaan. Jalat eivät kuitenkaan tuntuneet kantavan, joten hän rojahti takaisin.

Sitten vahvat käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja Hermione nojautui helpottuneena Ronia vasten. Ron painoi päänsä hänen hiuksiinsa ja hengitti syvään hänen tuoksuaan.

”Minua pelotti kovasti. Luulin, että et ikinä selviäisi”, Ron sanoi käheästi ja käänsi hänet itseään vasten. Hermione kohtasi hänen huolesta suunniltaan olevat silmänsä, kunnes poika painoi huulensa hänen lämpimille huulilleen. Hermione painautui häntä vasten ja kietoi kätensä pojan kaulan ympärille. He suutelivat melkein rajusti toisiaan, kunnes Ron nappasi tytön syliinsä ja kantoi hänet kauemmaksi nukkuvista Harrysta ja Ginnysta.

Ron laski hänet maahan ja tuli hänen viereensä. He hyväilivät toisiaan ja suutelivat palavan kiihkon vallassa. Pian vaatteet katosivat heidän yltään ja he rakastelivat hehkuvan kuutamon loisteessa. Hermione ei koskaan ollut ollut yhtä onnellinen kuin maatessaan Ronin käsivarsilla uupuneena, mutta täysin parantuneena. Kuume oli vihdoin tiessään ja Hermione saattoi rauhoittua. Ron suojelisi häntä kaikilta vaaroilta.