Osa 7  Jälleennäkemisen riemua – mutta vain hetken

Ron ja Hermione saapuivat päivän ollessa puolessa joen luokse. He eivät olleet nähneet vettä koko aikana, joten innoissaan raikkaan veden näkemisestä, he alkoivat riisua vaatteitaan, kunnes muistivat häveliäisyytensä. Hermione pinkaisi pusikon suojiin ja riisui itsensä alusvaatteisilleen, muistaen, ettei hänellä ollutkaan uimapukua. Ron seisoi rannalla alushousut päällään ja katseli kirkasta vettä innostunut ilme kasvoillaan.

”Tule jo!” Ron huusi ja kahlasi veteen. Vesi oli hiukan viileää. Se virtasi hitaasti, joten uiminen oli mahdollista. Hermione loikki pusikosta, tiputti vaattensa samaan kasaan Ronin vaatteiden kanssa ja juoksi veteen pojan seuraksi. Ron tarttui häntä kädestä ja hymyili.

”Tämähän on kylmää”, Hermione henkäisi, upottaessaan jalkansa veteen. Ron virnisti iloisesti.

”Mutta ainakin saamme peseytyä”, Ron huomautti ja Hermione nyökkäsi. He astelivat eteenpäin, kunnes vesi oli tarpeeksi syvää uimiselle.

Aurinko lämmitti heitä kirkkaansiniseltä taivaalta ja linnut lauloivat. Hermione kellui selällään ja ummisti silmänsä, nauttien auringon paisteesta. Ehkä täällä hiukan saisi rusketustakin.

Yhtäkkiä tuntui kuin aavemainen hiljaisuus olisi levinnyt viidakkoon. Parvi pelästyneitä lintuja lehahti lentoon pusikosta. Jokin suuri otus loiskahti veteen. Ron kuuli loiskahduksen ja katsoi kummissaan ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään.

Hermione nousi seisomaan vedessä ja katsahti Ronin taakse. Hän kiljaisi pelästyneenä huomatessaan valtavan pedon uivan Ronia kohti. Ron kuuli hänen kiljahduksensa ja vilkaisi olkansa yli.

”Voi kissan pissat!” Ron älähti. Hermione olisi nauranut, jos olisi voinut, mutta nyt oli tosi kysymyksessä. Ron lähti uimaan vauhdilla häntä kohti ja Hermionekin lähti kahlaamaan rantaan. Vihdoin he pääsivät rantahiekalle, hengästyneinä. He katselivat miten peto lähestyi rantaa ja nousikin samassa rantahiekalle, katsellen heitä suurilla, ruskeilla silmillään. Se paljasti terävät, pitkät hampaansa ja sen tappavannäköinen häntä heilui uhkaavasti.

”Nyt tuli kiire!” Ron henkäisi. Hän tarttui Hermionea kädestä, nappasi toiseen käteensä heidän kummankin vaatteensa ja lähti juoksemaan niin lujaa kuin kykeni, kiskoen hengästynyttä Hermionea perässään. Otus lähti jolkuttamaan heidän peräänsä. Sen kuuma hengitys kantautui Hermionen korviin, kun he rymistivät pensaiden ja oksistojen halki.

Oksat löivät vasten heidän kasvojaan, mikä sai vedet vuotamaan Hermionen silmissä. Hiki nousi pintaan, vaikka hetki sitten hänellä oli ollut ihastuttavan viileä olo. Eipä ollut enää. Hän vilkaisi taakseen ja huomasi, että peto oli hyvin lähellä heitä, valmiina upottamaan terävät hampaansa heidän kurkkuunsa kiinni.

”Ron, me emme selviä”, Hermione puuskutti. Ron vilkaisi häneen ja puristi huulensa tiukasti yhteen huomattuaan, miten lähellä peto jo oli. Yksi valtava loikka ja he olisivat mennyttä. Mutta osasiko tuo otus hyppiä? Ainakaan se ei ollut mitään notkeaa lajia, vaan melko lihavan näköinen. Aika hyvin se silti juoksi.

***

Harry ja Ginny olivat puolestaan löytäneet banaanipuita. He seisoivat niiden alapuolella ja katselivat korkeuksiin, pohtien, miten banaaneja saisi pudotettua alas puusta.

”Jommankumman pitää kiivetä tuonne”, Ginny osoitti ylöspäin. Harry huoahti.

”Minä varmaankin sitten”, hän sanoi. Ginny vilkaisi häneen kiitollisena ja jäi jännittyneenä odottamaan, pääsisikö Harry ylös asti.

Harry asteli puun luokse. Runko oli paksu, mutta siinä oli hyviä, vahvoja oksia, joista sai hyviä jalansijoja. Harry lähti varovaisesti kapuamaan ylöspäin. Kesti pitkän aikaa ennen kuin  hän saapui ensimmäiselle tasolle, missä roikkui banaaneja. Nyt hänen oli hivutettava itsensä oksalle, mutta hän vahvasti epäili, ettei se kestäisi hänen painoaan.

Harry puraisi huultaan ja vilkaisi alaspäin. Maahan oli pitkä matka. Hän veti syvään henkeä, tarttui oksaan, missä banaanit riippuivat ja alkoi ravistella sitä, jotta saisi banaanit pudotettua.

Kesti hetken aikaa ennen kuin banaaneja alkoi tipahdella maahan. Ginny siirtyi niistä kauemmaksi, mutta ryntäsi sitten keräämään niitä, kun jokainen oksalla roikkuva banaani oli pudonnut.

Yhtäkkiä Harry oli erottavinaan kammottavaa ryminää aivan kuin sarvikuonolauma olisi rymissyt heitä kohti. Kuka ties siellä olisikin sarvikuonoja. Ginny käännähti ympäri ja jäi peloissaan katselemaan, mitä heitä kohti oli tulossa.

Hänen ällistyksensä oli suuri, kun puiden seasta pelmahtivatkin Ron ja Hermione – alusvaatteisillaan. Hermione huomasi Ginnyn ensimmäisenä, kiljahti ja käski häntä ottamaan jalat alleen.

”Mitä? Miksi?” Ginny ihmetteli, mutta huomasi pian syynkin. Se oli parimetrinen peto, joka jahtasi Ronia ja Hermionea.

”Tulkaa puuhun!” Harry huusi. Ginny viskasi banaanit maahan ja ryntäsi puuta kohti, Hermione ja Ron kannoillaan. He lähtivät kiipeämään samoihin aikoihin. Puun kaarna ja oksat raapivat ilkeästi ihoa, kun Hermione kapusi ylöspäin. Hänessä oli enää tuskin lainkaan kohtaa, missä ei olisi ollut naarmua.

He pääsivät samalle tasolle Harryn kanssa. Harry kapusi hiukan ylöspäin. He katsahtivat kaikki alas ja huomasivat, että peto oli jäänyt alhaalle, tuijottamaan nälkäisenä heidän peräänsä. Ilmeisesti se ei osannut kiivetä.

Se asettui rauhallisesti makaamaan puun juurelle ja painoi litteän kuononsa käpäliensä päälle. Sen katse ei kuitenkaan kertaakaan irrottautunut saalistaan.

”Tännekö me nyt sitten jäimme?” Hermione mutisi, pidellen tiukasti kiinni puun paksusta rungosta.

”Parempi tämäkin kuin tulla syödyksi”, Harry jupisi ylempää.

”Me luulimme, että olimme tulleet Ronin kanssa tänne kaksin”, Hermione sanoi sitten, innoissaan siitä, että olivat löytäneet Ginnyn.

”Niin minäkin luulin, että olisin Ginnyn kanssa täällä kahden. Me vain taisimme pudota eri paikkaan”, Harry huoahti, vilkaisten alas, missä peto paistatteli rauhassa päiväänsä.

”Harmillista. Mutta onneksi olemme nyt yhdessä”, Ron sanoi. Ginnykin nyökkäsi, ruskeat silmät kaikesta huolimatta tuikkien iloisesti.

”Täällä on todella jännittävää, mutta samalla pelottavaa, kun tuollaisia petoja on liikkeellä. Me törmäsimme tuontapaiseen otukseen kerran joella”, Ginny selitti.

”Mekin törmäsimme tuohon joella. Se on jahdannut meitä siitä asti”, Ron kertoi. Hän oli joutunut pudottamaan vaattensa maahan ja toivoi, ettei peto huomaisi niitä.

”Ehkä se on sen pedon sukulainen, jonka me näimme. Tosin se peto ei lähtenyt jahtaamaan meitä”, Harry sanoi. He olivat pitkään vaiti ja kuuntelivat viidakosta kantautuvia ääniä. Hermione oli kiivennyt puuhun viimeisenä ja katseli aina välillä otusta. Hänen kätensä vapisivat liiallisesta jännityksestä ja ote oli lipsua, mutta hän sai aina iskostettua itseensä lisää voimaa.

***

Parin tunnin kuluttua he olivat hikisiä, uupuneita ja kyllästyneitä olemaan puussa. Aurinko porotti kuumasti ja heillä oli jano ja nälkä. Banaanit roikkuivat vain muutaman metrin korkeudella heistä, mutta eivät he jaksaneet kiivetä senttiäkään. Peto ei ollut kyllästynyt heidän vahtimiseen. Se nuokkui välillä, mutta havahtui heti, jos joku heistä liikahtikin.

”Minä kuolen kohta”, Ginny äännähti, pyyhkien hikeä otsaltaan.

”Etkä kuole. Pääsemme kohta alas”, Harry lohdutti.

”Miten muka? Hyppäämmekö tuon pedon niskaan ja tapamme sen paljain käsin?” Ginny urahti.

”Emme, hassu. Odotetaan vielä hetken”, Harry sanoi.

”Ja mitä sitten?” Ron ihmetteli. Harry kohautti olkiaan.

”En todellakaan tiedä”, hän huokaisi.

He olivat taas pitkään vaiti. Sitten, aivan yhtäkkiä, otus nousi. Se venytteli raajojaan, mulkaisi ylöspäin, kuin viestittääkseen katseellaan, että pysykää sitten siellä! Sen jälkeen se lähti jolkuttamaan poispäin ja katosi pian puiden sekaan.

”Menikö se todella?” Ginny kysyi riemastuneena, katsoen epäilevänä pedon jälkeen.

”En ole varma. Ehkä se väijyy jossain pusikossa. Odotetaan vielä kymmenen minuuttia”, Harry sanoi.

”Mistä tiedät, koska kymmenen minuuttia on kulunut?” Hermione kysyi tuskastuneena, mutta Harry ei vastannut.

He odottivat aikansa, mutta kun peto ei tullut esiin, he lähtivät hitaasti laskeutumaan alas puusta. Harry päätti vielä yrittää kiivetä pudottaakseen banaaneja. He eivät pärjäisi niin vähällä banaanimäärällä. Onneksi peto ei ollut syönyt heidän banaanejaan.

Hermione oli helpottunut tuntiessaan tukevan maankamaran allaan. Hän horjahti väsymyksestä ja kaatui pehvalleen ruohikkoon, hieroen kipeitä lihaksiaan. Hänen jaloissaan oli naarmuja, samoin käsivarsissa ja vatsassa, mutta se oli pikkujuttu. Ainakin hän oli hengissä.

Ron haki heidän vaatteensa ja ojensi Hermionelle hänen vaatteensa. Hermione hymyili pojalle heikosti ja alkoi sitten kiskoa vaatteita yllensä. Harry palasi alas puusta, maahan oli pudonnut monta banaania, joiden avulla he pärjäisivät hetken aikaa.

He halasivat toisiaan lujasti ja alkoivat sitten kertoa, mitä kaikkea olivat kokeneet viidakossa, mutustellen samalla banaanejaan. Peto ei enää palannut, joten he saivat syödä ja levätä rauhassa.

***

Jonkin ajan kuluttua he lähtivät nelistään astelemaan jonnekin päin viidakkoa, tietämättä lainkaan, minne heidän kuului mennä. Hämärä alkoi laskeutua viidakkoon ja kylmyys levisi heidän ympärilleen. Hermione värisi, vaikka hänellä oli runsaasti vaatetta päällä. Hän lainasi Ginnylle t-paitaansa, joka paleli pelkässä viitassaan. Ronkin luovutti osan vaatteistaan Harrylle.

Yön tullessa he asettuivat erään puun suojiin, jonka oksat laskeutuivat suojaavasti maata kohden. Puun runko oli vahvaa ja he nojasivat sitä vasten. Pihkan tuoksu kantautui heidän nenäänsä. Hermione nukahti melkein heti, nojaten päätään Ronin olkaa vasten. Ginnykin oli niin väsynyt, että oli yhtä nopeasti unessa, hänen päänsä lepäsi Harryn sylissä. Harry ja Ron puolestaan juttelivat hiljaa, varoen herättämästä tyttöjä, mutta vaipuivat hekin pian syvään, rauhalliseen uneen.

***

 

Hermione heräsi hätkähtäen. Hän oli nähnyt kammottavaa painajaista, missä otus oli jahdannut heitä ja syönyt Ginnyn, Harryn ja Ronin. Sitten hän oli jäänyt yksin, kunnes peto oli alkanut pistää häntäkin poskeensa. Kylmät väreet juoksivat Hermionen selkää pitkin eikä se suinkaan johtunut kylmästä vaan pelosta.

Hermionen piti oikein varmistaa, että Ron oli hänen vierellään. Ron nukkui sikeästi ja mutisi hiljaa itsekseen. Hermione huokaisi helpotuksesta, nojautui uudestaan Ronia vasten ja ummisti silmänsä. Toivottavasti hän ei enää näkisi painajaisia.

***

Aamu valkeni sateisena ja sumuisena. Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin asti, varsinkin Ginny ja Harry tärisivät kylmästä ohuissa vaatteissaan. Viittakaan ei oikein lämmittänyt heitä. He söivät kukin pari banaania ja jatkoivat sitten matkaansa – tietämättä edelleenkään, minne mennä.