Osa 6  Myrkkyä

Taivas tummuni yllättäen. Maisema muuttui harmaaksi ja synkäksi, ja hyvin pian rankkasade yllätti heidät. Ron ja Hermione vilkuilivat ympärilleen, josko he löytäisivät samanlaisen puun kuin aikaisemminkin, mutta sellaista ei ollut lähettyvillä.

He kastuivat yhdessä hujauksessa litimäriksi. Sade esti näkyvyyden ja tuuli niin kovasti, että oli vaikea nähdä eteensä. Hermione haparoi kättään ilmassa ja löysi Ronin käden, johon hän tarttui lujasti.

”Etten kadota sinua”, Hermione selitti, kun Ron katsahti häneen kulmat koholla. Ron puristi hänen kohmeisia käsiään. Lämpötila laski rajusti, kun aurinko ei paistanutkaan. 

”Katso, mikä tuolla on?” Hermione osoitti eteenpäin. Ron käänsi katseensa hänen osoittamaan suuntaansa. Todellakin. Siellä oli jotain. He lähtivät astelemaan nopeaa tahtia sinne päin ja tulivat luolan suuaukolle.

Luolassa oli pimeää eikä heillä ollut minkäänlaista taskulamppua, sauvasta puhumattakaan. He eivät kuitenkaan ajatelleet pimeyttä tai siellä piileviä vaaroja, vaan suojaa, mikä tuli todelliseen tarpeeseen.

”Huh”, Hermione hengähti helpottuneelta, kun he pääsivät sisälle luolan pimentoon. Hermione ravisteli hiuksiaan ja Ron irrotti käden hänen kätensä puristuksesta.

”Olen litimärkä”, Hermione värisi. Ron tuhahti.

”Kukapa ei olisi”, hän mutisi ja istahti maahan. Hän nojasi luolan kylmään, kosteaan seinämään ja sulki silmänsä.

”Haittaako sinua, jos otan pienet torkut?” Ron kysyi. Hermione asettui pojan viereen.

”Ei, koska minuakin väsyttää”, Hermione hymyili, sulki silmänsä ja nukahti melkein saman tien.

***

Ronin unenlahjat olivat tyystin kadonneet. Hermionen vartalo painautui pehmeästi hänen viereensä, eihän hän voinut nukkua, kun mielessä liikkui kaikenlaista! Ron veti syvään henkeä ja yritti vaivihkaa siirtyä kauemmaksi Hermionesta. Tyttö ei ollutkaan unessa, vaan katsoi häntä kummastuneena.

”Mitä nyt?” Hermione kysyi ihmeissään. Ron nielaisi.

”Minun tekee vain mieleni suudella sinua”, Ron henkäisi, otti Hermionen kasvot käsiensä väliin ja painoi huulensa hänen kylmille, kosteille huulilleen. Hermione yllättyi tyystin eikä hetkeen osannut tehdä mitään. Ajatukset kaikkosivat saman tien, hän ei tiedostanut mitään muuta kuin Ronin läheisyyden ja suudelman.

Pojan kädet sivelivät hänen vartaloaan kaavun päältä ja sujahtivat sitten alle. Hermione kiljahti, kun hänen kylmät kätensä kohtasivat lämpöisen ihon kaavun ja vaatteiden alla.

”Mitä nyt?” Ron kysyi pelästyneenä.

”Sinun kätesi ovat jääkylmät!” Hermione henkäisi. Ron virnisti ilkikurisesti

”Ja missähän niitä voisi lämmitellä?” hän kiusoitteli. Hermione punastui rajusti ja hautasi päänsä pojan olkapäätä vasten. Ron hytkyi naurusta. Romanttinen hetki oli tiessään, mutta Hermione ei silti irrottautunut Ronin lämpöisestä sylistä. Poika oli yhtä märkä kuin hänkin, mutta silti Hermionesta oli ihanaa vain pidellä päätään hänen sylissään.

Ron silitteli Hermionen kosteita hiuksia ja hyräili jotain outoa laulua, jota Hermione ei muistanut koskaan kuulleensa. Ronin hyräily ja käsien lempeä kosketus tuudittivat hänet pian uneen.

***

Harry ja Ginny olivat surkeammassa tilanteessa. He olivat saapuneet suuren vuoren luokse, kun sade oli puhjennut. Vuori oli äkkiä vain kohonnut heidän edessään  hyvin aavemaisesti. Sadepisarat putoilivat heidän niskaansa ja estivät näkyvyyden kovin kauaksi.

”Mitä me nyt teemme?” Ginny huusi sateen ja tuulen pauhun ylitse.

”En tiedä! Pitäisikö meidän kiivetä?” Harry huusi. Ginny näytti kauhistuvan pelkkää ajatusta.

”Ei ikinä! Se voisi koitua kuolemaksemme”, Ginny sanoi varmalla äänellä ja Harryn oli myönnettävä, että tyttö oli oikeassa. Hän katsoi liukasta seinämää, missä ei ollut edes paljoa jalansijoja. Eivät he koskaan pääsisi ylös asti.

”Etsitään jokin suoja”, Harry sanoi, tarttui Ginnya kädestä ja lähti johdattamaan häntä liukkaiden kivien ylitse, joita pitkin he vain hetki sitten olivat tulleet. Ginnyn jalka lipesi erään kiven kohdalla. Hän horjahti ja hänen jalkansa upposi mutaisaan maahan. Harry kiskoi hänet pystyyn.

”Oletko kunnossa?” Harry kysyi huolestuneena. Ginny nyökkäsi, huultaan purren. He kulkivat varovaisesti takaisin viidakon uumeniin. Siellä he saivat vankan pohjan alleen ja lähtivät astelemaan eteenpäin paljon ripeämmin kuin äsken.

Sade loppui aivan yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Taivas selkeni ja aurinkokin pilkahti esiin paksujen pilvien lomasta. Harry ja Ginny jäivät hetkeksi nojaamaan toisiinsa, niin uupuneita he olivat.

”Minä tahdon takaisin Tylypahkaan”, Ginny huokaisi, painaen päätään Harryn märkää olkapäätä vasten.

”Niin minäkin. Toivottavasti meitä edes kaivataan jo”, Harry mumisi.

***

Voro kuljeskeli käytävillä, otsa huolestuneissa rypyissä. Silmänaluset olivat tummat ja silmistä paistoi huoli oppilaiden vuoksi. Neljä oli kateissa. Harry Potter, Ginny Weasley, Ronald Weasley ja Hermione Granger. Ei niin, että Voro olisi kaivannut heitä tänne seikkailemaan, mutta kaikki olivat ihmetelleet heidän yhtäkkistä katoamistaan.

”Voro, tule nopeasti tänne!” McGarmiwan hengästynyt ääni kaikui hänen korvissaan. Voro kiiruhti askeliaan, Norriska kulki varjona hänen kantapäillään. McGarmiwa kuljetti hänet Dumbledoren huoneeseen, missä mies makasi sohvalla kasvot kalmankalpeina ja hikisinä. Rinta kohoili nopeaan tahtiin. Voro punnitsi tilannetta ja kalpeni tajutessaan, mistä oli kysymys.

”Myrkkyä”, hän kuiskasi. McGarmiwa nyökkäsi, pyyhkäisten hikeä otsaltaan. Huoneessa oli tukahduttavan kuumaa.

”Kuka haluaisi myrkyttää rehtorin?” Voron sieraimet värähtivät. McGarmiwa nielaisi.

”Minulla on omat epäilykseni Tatus Melanen suhteen. Hän on epäilyttävä, mutta en voi syyttää häntä mistään ellei minulla on selviä todisteita. Dumbledoren tila huononee ellemme saa vasta-ainetta ja pian. Kalkaros lähti hakemaan sitä, mutta matkassa kestää”, McGarmiwa sanoi apeana, katsellen Dumbledoren hahmoa, joka makasi elottomana vuoteella. Ainoa elonmerkki oli nopeaan tahtiin kohoileva rintakehä.

”Minua ihmetyttää myös Harryn ja hänen ystäviensä merkillinen katoaminen. Se tapahtui muiden Rohkelikkojen mukaan pimeyden voimilta suojautumisen tunnin aikana, jolloin he olivat hakemassa joitain arvoitusta, joka koski heidän käsittelemäänsä aihetta”, McGarmiwa piti pienen tauon, mutta jatkoi hyvin pian: ”Oletko sinä nähnyt kulkiessasi mitään epäilyttävää?”

”En. Mutta olen aistinut jotain. Kireän ilmapiirin, joka leijuu jokaisessa Tylypahkan nurkassa. Minusta täällä on nykyään koleaa ja aavemaista, en tunne oloani lainkaan turvalliseksi. Ja nyt, kun Dumbledorekin makaa tiedottomana … Luoja yksin tietää, mitä tästäkin tulee”, Voro synkisteli.

”Luuletko, että tiedät-kai-kuka on tämän takana?” McGarmiwa kuiskasi.

”Minä en luule mitään”, Voro sanoi. He jäivät rinnatusten katselemaan, miten Dumbledoren tila huononi. He toivoivat hiljaa mielessään, että Kalkaros olisi nopea. Muuten he menettäisivät rehtorinsa.

***

Ilta vaihtui pian yöksi ja hiljaisuus laskeutui viidakkoon. Ron ja Hermione nukkuivat vieretysten, Ron piteli kättään Hermionen ympärillä ja painautui tiukemmin tytön vartaloon kiinni. He saivat lämpöä toisiltaan. Kukaan ei ollut häirinnyt heitä, joten he olivat jääneet luolaan yöksi.

Aamu sarasti hyvin pian. Melkein liiankin pian. Hermione ei olisi halunnut nousta, joten hän vain makoili kovalla alustalla. Ron hengitti tasaisesti hänen takanaan, joten hän tiesi pojan nukkuvan vielä.

Nälkä kurni vatsassa, sillä he eivät olleet pitkään aikaan syöneet mitään. Oikeastaan ruoka ei ollut tullut heidän mieleenkään, varsinkaan sen jälkeen, kun petolintu oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Mistä he sitten saisivat ruokaa? Hermione kaipasi Tylypahkan herkullisia aterioita. Voi, miksi aina heille tapahtui jotain tällaista?

Ron liikahti hänen takanaan ja haukotteli hartaasti.

”Hermione, oletko hereillä?” Ron kysyi unisena.

”Olen. Minulla on nälkä. Eikö meidän pitäisi saada jostain jotain syötävää?” Hermione kysyi. Ron nyökkäsi ja nousi istumaan, punaisia, sotkuisia hiuksiaan haroen.

”Pitäisi toki! Mutta mistä me sitä saamme?” Ron ihmetteli. Hermionekin nousi istumaan ja käänsi katseensa häneen.

”En tiedä. Mutta kuolemme kohta nälkään, jos emme syö jotain. Eikö viidakoissa yleensä kasva banaaneja? Jospa täälläkin kasvaisi?” Hermione ehdotti. He kömpivät seisomaan ja jättivät luolan, lähtien etsimään itselleen jotakin syötävää.

***

Harry ja Ginny heräsivät erään puun suojista, kun auringon ensisäteet hivelivät heidän paljaita sääriään. Ginny haukotteli makeasti. Hän oli nukkunut erinomaisen yön Harryn käsivarsilla. Pojan kuuma hengitys hänen niskassaan oli kutkuttanut aluksi hänen vatsaansa, mutta sitten hän oli tottunut Harryn läheisyyteen, turvallisuuden tunteeseen ja lämpöön. Harryn vieressä nukkuminen oli ihanaa. Mitään yhtä ihanaa Ginny ei ollut koskaan kokenut.

”Jatketaanko matkaa? Voisimme etsiä samalla jotain syötävää”, Harry ehdotti. Ginny huokaisi.

”Hyvä ajatus. Olen kuolemaisillani nälkään. Minne muuten olemme edes menossa? Kuljemme vain johonkin suuntaa emmekä lainkaan tiedä, minne”, Ginny huomautti. Harry rypisti otsaansa ja katsoi häntä miettien.

”Tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Olen vain kulkenut jonnekin päin. Ajattelin ehkä, että jos kuljemme tarpeeksi pitkään, saavummekin Tylypahkaan”, Harry huokaisi. Ajatus kuulosti älyttömältä omissa korvissakin. Ginny puristi häntä kädestä.

”Kyllä me vielä pääsemme takaisin”, Ginny lupasi ja hymyili hiukan. Harry nyökkäsi, kirkkaanvihreät silmät lämpimästi tuikkien.

”Toivottavasti olet oikeassa”, Harry sanoi.