Osa 5  Vaaratilanteita

Sakea viidakko ympäröi häntä. Joka puolelta kuului kirkunaa. Apinat loikkivat puussa. Oli hyvin hyvin pimeää. Niin pimeää ettei hän nähnyt eteensä. Tummat pilvet taivaalla kerääntyivät yhteen kasaan ja heittivät vettä hänen niskaansa. Hän seisoi yksin keskellä polkua, hengitys vinkuen.

”Harryyyy!!!” Ginny kirkui. Ei vastausta. Harry oli vain yllättäen kadonnut. Hän ei nähnyt poikaa missään. Ei kuullut askelia. Ei hengitystä. Ei manailua. Ei mitään. Vain tuuli humisi ja eläimet huusivat. Ginny oli yksin.

”HARRY! Tule takaisin”, Ginny alkoi itkeä. Hän rojahti polvilleen polulle ja hautasi kasvot käsiinsä. Harry ei tulisi takaisin, hän olisi kuollut.

Sitten kuului pamahdus. Korvia vihlova kirkuna kantautui hänen korviinsa ja jokin valtaisa peto syöksähti häntä kohti. Sama peto, joka oli tappanut Harrynkin. Ginny huusi ja riuhtoi vimmatusti.

Äkkiä peto muuttui. Tilalla olivat Harryn kasvot, joiden silmien kohdalla olivat mustat, tyhjät aukot. Suu vääntyi irvistykseen. Kasvot olivat täynnä pitkiä, verisiä naarmuja. Ginny alkoi kirkua.

***

Harry säikähti pahanpäiväisesti kuullessaan jonkun huutavan hänen nimeään epätoivoisella äänellä. Harry ei koskaan ollut erottanut kenenkään äänessä samanlaista tuskaa. Sitten hän tajusi huutajan olevan Ginny, joka heittelehti hänen vierellään. Silmät olivat ummessa, suu oli puristunut tiukaksi viivaksi, kasvot olivat liidunvalkoiset ja hän heittelehti puolelta toiselle.

Harry tarttui tyttöä tiukasti käsivarsista ja yritti pitää tätä paikoillaan. Heittelehtiminen loppui, mutta huuto jatkui.

”Ginny, hiljaa! Minä olen tässä. Kuuletko?” Harry ravisteli häntä. Sitten Ginny räväytti silmänsä auki ja katsoi häntä pelonsekaisin tuntein. Silmät olivat täynnä hätää.

”Voi, Harry ..”, Ginny nyyhkäisi ja rojahti Harrya vasten. Harry kietoi kätensä tytön ympärille ja tuuditteli tätä sylissään kuin pienokaista. Hän hyssytteli ja mutisi lohduttavasti.

”Se oli vain painajaista. Rauhoitu nyt, Ginny”, Harry supisi Ginnyn pehmeisiin hiuksiin, jotka tuoksuivat sateelta. Ginny tärisi hänen sylissään kuin haavanlehti.

”Se o-oli ka-kamalaa. Sinä o-olit ku-kuollut ja minä o-olin y-yksin”, Ginny nyyhkytti ja Harry puraisi huultaan. Ginny pelkäsikin enemmän kuin tahtoi myöntää. Viidakko oli pelottava paikka, joten ei ollut mikään ihmekään. Ainakaan vielä he eivät olleet törmänneet petoihin, mutta oli vain ajan kysymys, koska niin kävisi. Silloin Harry halusi olla paikalla suojelemassa Ginnya.

”Mutta minä en ole kuollut”, Harry hymyili hiukan ja katsoi Ginnyn itkettyneitä kasvoja. Kyyneleet putoilivat poskille ja jättivät kosteat vanat jälkeensä. Ginny niiskaisi ja pyyhki sitten silmiään, yrittäen hymyillä. Hän vaikutti nolostuneelta.

”Olen typerä. Itken pelkän painaisen takia”, Ginny huokaisi ja painoi päänsä Harryn rintaa vasten. Harrysta huokui turvaa ja lämpöä, jota Ginny niin kipeästi kaipasi.

Harryn kädet sivelivät hiukan kömpelösti Ginnyn selkää. Hän ei ollut tottunut hellyydenosoituksiin, sillä hän ei ollut ollut ihastunut vielä kehenkään muuhun kuin Chon, joka ei kuitenkaan ollut tuntenut mitään häntä kohtaan. Ihastus oli hiipunut ja Cho oli enää muisto vain. Nyt Harry tunsi jotain erilaista Ginnya kohtaan. Jotain, mikä sai sydämen hakkaamaan kiivaammin ja polvet veteliksi.

”Joskus on hyvä itkeä. Sitä paitsi tämä on ollut melkoinen koettelemus meille molemmille”, Harry sanoi. Ginny nyökkäsi ja päätti sitten ryhdistäytyä. Onneksi Harry ei ollut sellainen, joka aatteli heti, kuinka lapsellinen hän oli tai miten typerä hän oli, kun itki pelkän typerän painajaisen tähden. Ei, Harry otti kaiken vakavasti ja yritti lohduttaa. Ginnyn tunteet Harrya kohtaan vain vahvistuivat hetki hetkeltä.

”Onkohan jo aamu?” Ginny pohti. Harry pudisti päätään.

”Ei. On varmaan keskiyö. On niin pimeääkin. Nukutaan vielä”, Harry sanoi, veti Ginnyn kainaloonsa ja niin he molemmat nukahtivat melkein saman tien.

***

Aamu valkeni kirkkaana, lämpöisenä ja aurinkoisena. Taivas hehkui sinisyyttä ja viidakko näytti todella kauniilta ja eksoottiselta päiväsaikaan. Harry ja Ginny jättivät suojaisan nukkumapaikkansa ja lähtivät tutkimaan viidakkoa lähemmin.

”Olisi hienoa löytää joki tai vastaava. On niin kuuma, että minun tekee mieleni uimaan”, Ginny pyyhki otsaansa. Hikipisarat kimaltelivat kasvoilla ja valuivat selkää pitkin. Hän melkein kaipasi yön kylmyyttä.

”Kyllä täällä varmasti on sellainen. Meidän pitää vain etsiä”, Harry vakuutti. Hän käveli Ginnyn edessä. Polku oli kapea ja lehtien peitossa, tilaa ei paljolti ollut. Puita oli joka puolella. Köynnöskasvit kiemurtelivat paksuja runkoja pitkin ja jokunen käärme luikersi piiloon pensaiden suojiin, kun he tallustelivat polkua pitkin. Lintujen hennot sirkutukset kantautuivat heidän korviinsa ja viidakon erilaiset tuoksut ympäröivät heidät.

”Täällä on hyvin kaunista”, Ginny huokaisi ihastellen luonnon elävyyttä. Paljon kauniimpaa kuin Englannin karu ympäristö, Ginny ajatteli, silmäillen ympärilleen. Suuri, kaunis perhonen laskeutui juuri eräälle lehdelle lepuuttamaan siipiään. Ginny hymyili sille.

”Niin on”, Harry myönsi. Hän ei ollut ajatellut niinkään luonnon kauneutta, vaan Ginnyn kauneutta Hän ei voinut lakata ajattelemasta Ginnya. Hän oli ollut viime yönä lähempänä tyttöä kuin koskaan aikaisemmin ja se oli saanut hänet miltei sekopäiseksi onnesta.

***

Sillä välin Hermione ja Ron astelivat kaukana heistä, tietämättä minne mennä. He vain kävelivät. Oli todella kuumaa. Ronin olkapäätä kivisti. Hermionen käsi alkoi olla jo kunnossa, kun hän ei ollut liiemmälti rasittanut sitä. Ronista hän oli eniten huolissaan.

Ron oli hiukan kalpea ja hikinen. Toivottavasti linnun purema ei ollut myrkyllistä. Hermione ei kestäisi, jos Ron menisi huonoon kuntoon. Mitä hän sitten tekisi? Antaisi Ronin kuolla pois?

Ajatus kylmäsi häntä ja iho meni kananlihalle, vaikka oli varmaan kolmekymmentä astetta lämmintä.

Hermione karkotti ajatuksen mielestään, mutta vain hetkeksi. Kului viisitoista minuuttia, kun Ron yhtäkkiä rojahti kasaan keskelle polkua. Hermione ryntäsi kauhuissaan hänen luokseen. Pojan hengitys kulki epätasaisesti. Haavasta vuoti pahasti verta, joka oli värjännyt Ronin kaavun punaiseksi.

”Ron, et saa kuolla!” Hermione parahti. Hän kosketti pojan otsaa, joka oli nihkeä ja kuuma. Ronin silmät olivat ummessa eikä tämä vastannut hänelle. Hermione nielaisi epätoivoisena ja pälyili ympärilleen kuin apua etsien. Sitten hän tempaisi maasta tukon lehtiä, repäisi kaavun auki ja painoi lehdet haavan päälle. Verenvuoto tyrehtyi.

Alkoi tapahtua muutakin. Haava parani. Se umpeutui pikkuhiljaa, kunnes katosi kokonaan. Hermione ei pystynyt kuin tuijottamaan. Hän nosti kättään haavan päältä. Mitään haavaa ei enää ollutkaan. Olkapää oli puhdas ja sileä.

Samassa Ron aukaisi silmänsä ja katsoi hiukan kummaksuen häneen. Hermione purskahti helpottuneena itkuun ja hautasi kasvonsa pojan paitaa vasten.

”Voi, Ron! Luulin, että olit mennyttä. Sitten painoin lehdillä haavaasi ja yhtäkkiä haava olikin poissa. Näissä lehdissä on varmaan jotain taikaa”, Hermione niiskutti. Ron nousi istumaan vieläkin pöllämystyneenä ja taputteli Hermionen päätä.

”Et sinä minusta niin helposti eroon pääse. No, lopeta tuo niiskutus. En minä ole kuollut”, Ron inhosi, kun Hermione itki. Hänelle tuli sellainen avuttomuuden tunne, kun ei osannut lohduttaa toista. Ja kaiken päälle syyllisyys kalvoi häntä, kun hän oli aiheuttanut nuo kyyneleet.

”Olen pahoillani. Järkytyin vain niin kovasti”, Hermione pyyhki hihallaan kyyneleet silmistään. Ron nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän auttoi Hermionen pystyyn ja hymyili sitten lempeästi.

”Minä aion olla kiusanasi vielä pitkään”, Ron vakuutti käsi sydämellä. Hermione nauroi ja itki yhtä aikaa ja Ron tempaisi hänet syliinsä ja suuteli häntä.

”Jatketaan matkaa”, Ron sanoi äkkiä ja päästi hänet irti. Niin he sitten tekivätkin.

***

Ginny oli kahden tunnin tarpomisen jälkeen uuvuksissa. Kantapäissä oli inhottavat rakot, sillä niitä hiersi ja kenkä painoi koko ajan. Ginny puri silti vain hammasta ja koetti sinnikkäästi jatkaa matkaa. Harry ei varmaankaan pitäisi siitä, jos hän ulisisi koko ajan.

Pian Ginny oli kuulevinaan puron solinaa. Hän seisahtui keskelle polkua ja jäi kuuntelemaan.

”Harry, kuuletko sinä? Ihan kuin lähellä olisi puro”, Ginny innostui. Harrykin pysähtyi. Toden totta. Purohan se siellä solisi. He katsoivat innoissaan toisiaan ja juoksivat sitten polkua pitkin eteenpäin. Hyvin pian he saapuivat joen rantaan. Se ei ollut mikään puro, vaan kunnon joki. Monta metriä leveä ja hyvin pitkä. Virta ei ollut kovin voimakasta ja vesi oli kristallinkirkasta. Pohja erottui selvästi. Se näytti kutsuvalta ja hyvin pehmeältä hiekalta.

”Oi, mennään uimaan, Harry!” Ginny hihkaisi, katsellen vettä riemuissaan. Harrya ei tarvinnut kahdesti kehottaa. He riisuivat itsensä alusvaatteilleen ja kahlasivat veteen.

Vesi oli viileää ja raikasta. Ginny siveli sitä vartalolleen ja nautti sen tuomasta viileydestä. Raukea olo levisi hänen jokaiseen jäseneensä. Hän sukelsi monta kertaa eikä huomannut silmäparia, jotka tarkkailivat heitä.

Harry asteli ensimmäisenä rannalle. Hän istahti hiekalle, joka oli kuumaa ja pehmeää. Harry veti polvet rintaansa vasten ja katseli, miten Ginny ui rauhallisin vedoin joessa. Ginnyn vartalon kaaret erottuivat selvästi vedessä. Harry nieleksi ja yritti olla vilkuilematta tyttöön, muttei voinut. Hänen katseensa vain itsestään kääntyi Ginnyn suuntaan.

Yhtäkkiä Harry erotti tumman vanan hiukan kauempana Ginnysta. Hän nousi seisomaan ja katseli mikä se oli. Se liikkui ketterästi Ginnya kohden, joka ei tuntunut huomaavan mitään. Sitten Harry erotti sen terävät hampaat, jotka välkehtivät auringon paisteessa.

”Ginny! Tule pois vedestä!” Harry huusi hädissään, tajutessaan, että se mikä Ginnya lähestyi, oli vaarallinen peto, jonka aikomuksena oli pistellä Ginny suuhunsa. Ginny ei ensin näyttänyt kuulevan Harryn paniikinomaisia huutoja, mutta sitten hän erotti jotakin ääniä. Korvat olivat veden alla, joten hän ei heti erottanut Harrya.

Ginny nousi kummastuneena seisomaan vedessä ja katsoi Harrya.

”Tule nyt, Herrantähden sieltä pois! Katso taaksesi!” Harry karjui ja huitoi kädellään Ginnyn taakse. Ginny totteli ja kiljaisi. Valtavan kokoinen peto syöksyi häntä kohden suu ammollaan.

Ginnyn tuli kiire. Hän lähti uimaan sellaisella vauhdilla rantaa kohti, että olisi varmasti voittanut kenet tahansa uimisen maailmanmestarin sillä vauhdilla. Ginnyn hengitys kulki nopeasti ja jalat potkivat vauhdikkaasti. Vesi pärskyi.

Ginny saapui rantaan ja Harry kiskoi hänet pystyyn. Jalat tuskin kantoivat. Harry raahasi hänet rantaan, kauaksi vedestä. Peto katseli heitä jonkin matkan päässä eikä sillä ollut aikomustakaan liikahtaa. Se ei antaisi heidän enää tulla uimaan. Se oli veden valtias eikä suvainnut tunkeilijoita.

”Huh, se oli täpärällä”, Ginny värisi ja Harry kietoi kätensä hänen ympärilleen.

”Niin oli. Luulin, että kuolet”, Harry värähti. Sellaista tunnetta hän ei halunnut enää koskaan kokea.

”Tuo peto muistuttaa hiukan alligaattoria”, Ginny sanoi, katsellen pedon liikehdintää veden alla. Peto oli kuitenkin kaksi kertaa suurempi kuin alligaattori ja sillä oli mahtavan pitkät hampaat ja pitkä, tappava häntä. Pelkkä hännänisku saisi kenet tahansa tainnoksiin.

”Lähdetään täältä. Ties vaikka tuo tulisi maihinkin”, Harry sanoi. He pukivat vaatteet yllensä ja jatkoivat matkaa.